Читать книгу: «Alroy: Romani», страница 13

II

Oli hämärä: vähäinen ja yksinäinen venhe, jota vaan yksi mies sousi, kulki Tigrin virtaa alas ja seisahtui erään kartanon holvikäytävän luo, joka ulottui jokeen asti. Se seisahtui, soutomies veti pois varjostimet, hänen ainoa matkustajansa nousi maalle ja astui holvikäytävän portaita ylös.

Portaitten päähän päästyänsä vieras aukaisi kultaisen ristikon, eteni jotakin käytävää myöten ja saapui kauniisen saliin, joka oli rakennettu valkoisesta ja viheriäisestä marmorista ja johdatti puutarhoihin. Tässä huoneessa ei ketään näkynyt; vieras heittäysi hopeiselle sohvalle, joka oli asetettu permannon keskeltä kohoavan ja porphyrisäiliöön lankeavan suihkulähteen reunalle. Hiljainen kuiskaus herätti vieraan hänen unelmistaan, hiljainen kuiskaus, joka lausui sanan "Honain." Vieras katsahti ylös, yksi haamu, verhottuna maahan ulottuvalla hunnulla, lähestyi puutarhojen puolelta.

"Honain!" sanoi likenevä haamu, heittäen pois huntunsa, "Honain! Ah! tuo kaunis mykkä on palannut!"

Tyttö, armaampi kuin ruusuinen aamu, näki odottamattoman vieraan. He seisoivat, tyttö ja vieras, ääneti katsellen toisiaan. Mies, kynttilä kädessä, ilmestyi salin päässä. Hän sulki oven huolellisesti, hän astui vitkalleen eteenpäin hiljaisin askelin; hän lähestyi naista ja vierasta.

"Alroy!" lausui Honain hämmästyneenä, ja kynttilä putosi hänen kädestään.

"Alroy!" huudahti nainen säikähtyneellä muodolla: hän vaaleni ja nojausi pylvästä vastaan.

"Kalifin tytär!" lausui Israelin johdattaja; ja hän likeni ja lankesi polvillensa ja tarttui hänen liikkumattomaan käteensä, "minä olen todella se Alroy, jolle sallimus on antanut sinun isäsi valtakunnan; mutta prinsessa Schirenen ei tarvitse pelätä sitä, joka pitää tätä hänen suosionsa muistoa kalliimpana kuin kaikkia voittojaan;" ja hän otti povestaan smaragdeista ja helmistä liitetyn rukousnauhan ja, nousten verkalleen, painoi sen hänen vapisevaan käteensä.

Prinsessa kääntyi pois ja kätki kasvonsa käsivarteensa, jota hän piti pylvästä vastaan.

"Hyvä Honain", Alroy lausui, "te luulitte, että minä olin unhottanut kaikki menneet – te luulitte minua kiittämättömäksi. Minun läsnä-oloni täällä osoittaa, ettei niin ole laita. Minä tulin teidän toiveitanne kuulustelemaan. Minä tulin niitä noudattamaan ja täyttämään, jos vaan siihen kykenen."

"Herra", vastasi Honain, joka oli tointunut siitä mielenliikutuksesta, joka ei usein saanut valtaa hänessä, ja siitä hämmästyksestä, johon hän harvoin joutui, "herra, minä en pyydä suuria. Te näette edessänne hallitsiani tyttären. Yhtymys semmoinen, jota, luullakseni, tämä nainen ei helposti anna minulle anteeksi, on jossakin määrässä ilmaissut teille hänen tilansa ja tunteensa. Prinsessa Schirene käytti viimeisiä mullistuksia päästäkseen semmoisesta elämästä, jota hän ei millään lailla voinut kärsiä, ja semmoisesta kohtalosta, joka kammotti häntä. Minä olin hänen ainoa neuvon-antajansa, vieläpä, hän olkoon vakuutettu siitä, uskollinenkin, vaikka ehkä vähäisen varomaton. Kaupungin asukasten vastustamaton tahto, että minä menisin lähettiläänä valloittajan luo, esti meitä pakenemasta, niinkuin olimme aikoneet. Sen jälkeen minä sotaväen liikuntoihin katsoen olen luullut viisaammaksi toistaiseksi jäädä tänne, vaikka minä olen levittänyt sen huhun, että olen lähtenyt pois. Puutarhani kioskissa prinsessa nyt on vapaa-ehtoisena vankina. Hämärässä hän salaisesti tulee etsimään halpaa virvoitusta minun seurassani ja kuuntelemaan niitä uutisia, joita minä päivällä valhepuvussani ongin. Kertomukseni, herra, on lyhyt ja yksinkertainen. Me olemme teidän vallassanne; minä en koeta luovuttaa teidän välitystänne, vaan sen sijaan anon teiltä turvaa."

"Kallis Honain, se on tarpeetonta. Prinsessa Schirenen ei tarvitse kuin lausua tahtonsa ja se täytetään. Minä tulin puhumaan tärkeistä asioista, Honain, mutta minä vetäydyn pois, sillä minä olen nyt liika-vieras. Huomenna, jos suvaitsette, minä palaan tänne samaan aikaan ja samassa valhepuvussa. Sillä välin prinsessa ehkä lausunee teille toiveitaan, ja te laaditte ne minulle. Joko saattoväki muihin maihin taikka palatsi taikka maakunta hallittavaksi taikka asuttavaksi – mutta minä en tahdo tarjota semmoiselle, jonka tulisi käskeä. Jääkäät hyvästi! jalo nainen. Antakaat entiset anteeksi! Huomenna, hyvä Honain! yhtykäämme. Hyvästi!"

III

"Kuninkaan otsa oli synkkä", lausui Ithamar Asrielille, kun he neuvottelusta tullen astuivat komeaan purteensa.

"Ajatuksista; hänellä on niin paljon mietittävää; kummallista, kuinka hän jaksaa kantaa kaikki!"

"Minä olen nähnyt hänet iloisena taistelon aattona, ja vilkkaana vaikka levollisena, kun tärkeämmät asiat kuin nämät ovat häntä rasittaneet. Hänen otsansa oli synkkä, mutta ei, niin minusta näytti, ajatuksista; ennemmin sopisi sanoa äreydestä. Huomasitteko, kuinka hän tiuski Jabasteria?"

"Aika lailla! Vakava pappi väänneksi tuskissansa ja kun hän kirjoitti nimensä tuon käskyn alle, vapisi hänen ruokonsa vihasta. Minä en koskaan nähnyt ihmistä niin vaaleana."

"Eikä niin äänettömänä. Hän oli muodoltaan niinkuin ilmeinen myrsky.

Minä sanon teille jotakin, Asriel, tämä vakava pappi ei suosi meitä."

"Vastako sen salaisuuden nyt olette huomanneet, Ithamar? Me emme ole hänen poikiansa. Eikä, totta puhuen, meidän hallitsiammekaan. Minä olen iloinen, että kuningas on niin luja Abidanin suhteen. Jos tämä olisi neuvoskunnassa, hän puollustaisi Jabasteria."

"No! hän on suorastaan Jabasterin kätyri. Mitä te luulette Scherirah'sta?"

"Minä en luottaisi häneen. Niin kauan kuin soditaan, hän ei huoli mistään muusta; vaan, muistakaat sanani, Ithamar: kun rauha tulee, hän auttaa pappia."

"Medad pääsnee neuvoskuntaan. Hän on meidän puolellamme."

"Kaikesta sydämestänsä. Olisi hyvä, jos teidän veljenne olisi täällä, Asriel: hän on ainoa, joka pitää Jabasterille. Alroy rakastaa teidän veljeänne niinkuin itseänsä. Lieneekö siinä perää, että hän aikoo naida Miriamin?"

"Niin kuningas soisi. Varsin sievä avioliitto Abnerille.

"Koko maailma on tarjona meille. Saa nähdä, kuka pääsee Syrian varakuninkaaksi?"

"Kun olemme valloittaneet sen. Ei suinkaan Scherirah. Muistakaat sanani, Ithamar: hänestä ei tule koskaan mitään hallitsiata. Pikemmin teistä taikka minusta. Itse puolestani jäisin mieluisammin siksi kuin olen."

"Teillä onkin hyvä virka; kaikkein paras."

"Samoin kuin kaupungin hallintokin. Siinä tarvitaan vaan vahdinpito."

"No, auttakaat te siis minua, että saan Syrian, niin teidän sopii pyytää minun virkaani."

"Olkoon menneeksi. Jabaster tahtoisi, että hebrealaisessa valtakunnassa ylimmäinen pappi olisi todella suuri-visiri."

"Alroy rupeaa kaiketi omaksi ministeriksensä."

"Siitä minä en ole varma. Hän ehkä mieluisammin lähtee itse johdattamaan Syrian sotaretkeä; hänen täytyy jättää joku päällikkö Bagdadiin. Jabaster ei ole mikään kenraali."

"Ei, ei ollenkaan. Alroy on epäilemättä mielissään, kun hän saa jättää Jabasterin kotiin. Rumin sultani ei liene aina niin armelias."

"Ha! ha! se vasta oli pako!"

"Taivasten kautta! Minä luulin, että kaikki oli hukassa. Teidän päällekarkauksenne oli todella komea."

"Minä en koskaan unhota sitä. Minä olin vähällä ratsastaa Jabasterin kumoon."

"Hyvä, kun olisitte niin tehneet!"

IV

On tuo hellä hämärän hetki, jolloin tytöt yksinäisessä lehdossansa huokailevat hempeämmin kuin illan henki! Hiukeeva ruusu kohottaa päätänsä ja kuuntelee satakieltä, kun iloiset ja hartaat ylistykset vuotavat hänen sykkivästä rinnastaan: hiukeeva ruusu kohottaa päätänsä ja kuuntelee punehtuen.

Selkeään, ruusunpunaiseen ilmaan, jossa yksinäinen tähti välkkyy, soleva ja suippo sypressi ylenee, ikäänkuin synkkä ajatus kesken uhkuvaa riemua. Visertävä lintu, yksinäinen tähti, vakava puu, lemuava kukka ovat vaaralliset sinä hellänä hetkenä, jolloin tytöt tummassa lehdossansa huokailevat hempeämmin kuin illan henki.

Kalifin tytär tulee raitista ilmaa hengittämään, luuttu on hänen ainoa seuransa. Hän istuutuu suihkulahteen reunalle ja katselee putoavaa vettä. Hänen poskensa nojautuu hänen käsivarteensa, ikäänkuin hedelmä soreaan lehvään. Hyvin miettivältä näyttävät hehkeän ja ihanan naisen kasvot. Hän vävähtää; lämmin, hekumallinen huuli koskee hänen vienoa, joutilasta kättänsä. Se on hänen oma gazellinsa. Isoilla ja loistavilla silmillänsä, jotka puhuvat selvemmin kuin moni suu, rakas palvelia ääneti kysyy syytä emäntänsä yksitotisuuteen.

"Voi! kaunis gazelli! voi! kaunis gazelli!" prinsessa huudahti. "Sinun huulesi ovat joutsenta lauheammat, sinun huulesi ovat joutsenta lauheammat; mutta hänen hohtivat lempeä, kun koskivat, minun kaunis gazellini! minun kaunis gazellini!"

"Voi! kaunis gazelli! voi! kaunis gazelli!" prinsessa huudahti; "sinun silmäsi ovat niinkuin yön tähdet; mutta hänen loistivat lemmestä, kun katselivat, minun kaunis gazellini! minun kaunis gazellini!"

Hän tarttui luuttuunsa, hän hypitti kiihkeästi sormiansa sen helevillä kielillä, ja katsellen rusottavaa taivasta, koko sen runollisuutta lainataksensa, näin, näin hän lauloi; näin, näin hän lauloi:

 
Hän nousi kuni aamu armas,
Mi loistaa Syrian taivaalla;
Ja synkkää voimaa silmä säihkyi,
Ja valtaa kuvas' vartalo!
 
 
Mun sieluin! kolkko maa sä lienet,
Tält' auringolta valos saat;
Mut himmeyden poisti maasta
Jo rakkauden sätehet!
 
 
Hän nousi kuni aamu armas,
Mi loistaa Syrian taivaalla;
Ja synkkää voimaa silmä säihkyi,
Ja valtaa kuvas' vartalo!
 

"Kerta vielä, kerta vielä! Oi! laulakaat tämä laulu kerta vielä!"

Prinsessa säikähti ja katsoi ympärillensä. Alroy seisoi hänen edessään. Hän nousi, hän aikoi vetäytyä pois; vaan lähestyen valloittaja tarttui hänen käteensä.

"Ihana prinsessa", Alroy lausui, "älkäät salliko, että saa sanoa, jotta minun läsnä-oloni karkoitti sekä kauneuden että soiton."

"Herrani, varmaan vartoo Honain teitä. Antakaat minun kutsua häntä."

"Prinsessa, minä en tullut Honainia puhuttelemaan."

Alroy istuutui hänen viereensä. Ruhtinaan kasvot olivat vaaleat, hänen sydäntänsä tykytti.

"Tämä puutarha", hän sanoi viimein matalalla äänellä; "tämä puutarha – lyhyt, lyhyt aika on kulunut siitä kuin minä ensin astuin sen somia käytäviä, vaan kuitenkin nämät päivät näyttävät minusta niinkuin kaukainen muisto toisesta elämästä."

"Se onkin toinen elämä", vastasi prinsessa. "Me itse, maailma, kaikki muodot ja käytökset, kaikki tunteet ja tavat ovat tosiaan muuttuneet ikäänkuin olisimme hengittäneet toisia ilmoja."

"Suuri muutos on tapahtunut."

"Siitä kuin ensin kävitte minun komeassa kioskissani. Sievä leikkikalu!

Minä pyydän, että se säästetään."

"Se on pyhä niinkuin te itse."

"Te olette kohtelias voittaja."

"Minä en ole mikään voittaja, kaunis Schirene, vaan orja, halvempi kuin olin silloin, kuin ensin nöyrästi kumarsin teidän edessänne."

"Ja veitte muassanne muiston, jota minä en ole unhottanut. Teidän rukousnauhanne on tässä."

"Sallikaat minun vaatia sitä takaisin. Se on ollut minun lohdutukseni monessa vaarassa, ihana tyttö. Taistelon aattona minä panin sen rinnalleni."

Prinsessa ojensi hänelle rukousnauhan ja käänsi pois päätänsä. Hänen kätensä jäi Alroy'n käteen; tämä painoi sitä huuliansa vastaan. Ja näin oikealla kädellänsä pitäen kiinni prinsessan kädestä, Alroy vasemmalla syleili häntä, kun hän lankesi polvillensa.

"Voi ihana! Voi ihanata ihanampi! sillä sinä olet minulle ikäänkuin häiritsemätön uni", huudahti Israelin nuori johdattaja, "anna minun osoittaa sinulle kunnioitustani. Minä en tarjoa sinulle mitään valtaa; minä en tarjoa sinulle mitään aarteita; minä en tarjoa sinulle mitään noita uhkean mielenkuvituksen lukemattomia nautintoja – nämät kaikki olkoot sinun, vaan kaikkia näitä sinä olet kokenut; mutta jos semmoisen hengen hehkuva rakkaus, joka ei ole koskaan taipunut naisten tahtoon eikä miesten voimaan – jos Alroy'n sielun harras altiiksi antaminen – katsotaan soveliaaksi uhriksi sinun erinomaisen armautesi alttarille, minä palvelen sinua, Schirene, minä palvelen sinua, minä palvelen sinua!"

"Siitä kuin ensikerran katselin sinua, siitä kuin sinun kauneutesi ilmestyi minun eteeni niinkuin kirkas, hyvä-enteinen tähti, on sinun kuvasi aina pysynyt salaisen rakkauteni hiljaisessa kätkössä. Silloin, silloin minä olin semmoinen olento, jonka pelkkää koskemistakin sinun uskontosi piti häpeänä. Minä olen kostanut pitkien vuosisatojen vääryydet Aasian parhaalla verellä; minä olen palannut kunniassa ja loistossa vaatimaan jälleen muinaista valtikkaani; vaan paljoa suloisempi kuin kosto, paljoa suloisempi kuin pyhien sukukuntieni joutuisa kokoontuminen, pikaiset voitot ja vallan hohde, ovat nämät jumaloitsevan rakkauden lyhyet hetket, tämän rakkauden, johon minä vuodatan elämäni innon!"

"Voi minun sieluni, minun henkeni, minun koko olentoni! sinä olet ääneti, vaan sinun äänettömyytesi on suloisempi kuin muitten puhe. Suostu, suostu, kallis Schirene, suostu anojaasi! Sinun uskontosi, sinun isiesi uskonto, sinun kansalliset tapasi, nämät, nämät pidetään kunniassa, ihana tyttö! Faraon tytär antoi tumman kauneutensa suurelle esi-isälleni. Sinun kasvosi ovat niinkuin kirkas, viehättävä päivä! Älä salli sanottavaksi, että Nilin tytär vastaan-otti Israelin kruunun – että Tigrin tytär hylkäsi meidän valtikkamme. Minä en ole Salomon, vaan minä olen semmoinen, joka, jos Schirene istuisi vieressäni valta-istuimellani, saattaisin Salomonin kuuluisat ajantiedot tuntumaan ikävältä ja hämärältä sadulta sinun verrattoman loistosi rinnalla!"

Hän taukosi, prinsessa käänsi tähän saakka kätketyt kasvonsa ja kallisti ne hänen sydäntänsä vastaan. "Oi Alroy!" hän huudahti, "minulla ei ole mikään usko, ei mikään isänmaa, ei mikään elämä, paitsi sinä!"

V

"Kuningas hidastelee tänään."

"Onko tosi, Asriel, että sanomia on tullut Hamadanista?"

"Vähäpätöisiä, Ithamar. Minulle tuli yksityisiä kirjeitä Abnerilta.

Kaikki on rauhassa."

"On jo melkoinen aika kulunut. Milloin te lähdette liikkeelle, Scherirah?"

"Sotaväkeni on valmiina. Minä odotan käskyä. Tämän aamun neuvottelu on ehkä asian päättävä."

"Tämän aamun neuvottelussa on määrä järjestää kaupungin yhteiskunnallisia asioita", muistutti Jabaster.

"Vai niin!" sanoi Asriel. Oletteko suorittaneet kertomuksenne, Jabaster?"

"Tässä se on", vastasi ylimmäinen pappi. "Hebrealainen lainsäätäjä ei tarvitse suurta miettimistä sääntöjensä laatimiseen. Hänellä on kaava, jota ei aika voi hävittää eikä ajatteleminen parantaa."

Ithamar ja Asriel iskivät silmää toisilleen. Scherirah näytti juhlalliselta. Tuosta seurasi vaiti-olo, jonka Asriel keskeytti.

"Tämä on jalo kaupunki, tämä Bagdad. Minä en ole vielä käynyt teidän asunnossanne, Jabaster. Te saitte hyvän majan."

"Kyllä. Minä toivon, ettemme kauan viivy täällä. Suuri päämäärä ei ole vielä saavutettu."

"Kuinka pitkältä on tästä pyhään kaupunkiin?" kysyi Scherirah.

"Kuukauden matka", Jabaster vastasi.

"Ja kun olette ehtineet sinne?" kysyi Ithamar.

"Te saatte taistella Frankkeja vastaan", arveli Asriel.

"Jabaster, kuinka iso Jerusalem on?" kysyi Ithamar.

"Onko tosi, niinkuin minä toisinaan olen kuullut, ettei se ole laveampi kuin tämä seralji puutarhoinensa päivinensä?"

"Sen kunnia on kadonnut", vastasi ylimmäinen pappi; "tiilikivet ovat pudonneet pois, mutta me rakennamme marmorilla jälleen; ja Sion, joka nyt on ulkopuolella kristittyjen muureja, on vielä hohtava niinkuin muinoin palatseista ja paviljongeista."

Torvet kajahtivat, ovet avattiin ja Alroy astui sisään käyden Bagdadin lähettilään käsivaralla.

"Urhoolliset päälliköt", lausui Alroy kummastuneille läsnä-olijoille, tässä jalossa vieraassa te näette semmoisen miehen, johon minä täydellisesti luotan niinkuin teihinkin. Jabaster, katso, veljesi!"

"Honain! Oletko sinä Honain?" huudahti ylimmäinen pappi, kavahtaen seisaalle. "Minä olen pannut tuhansia sinua etsimään." Konsa vaaleten hämmästyksestä, konsa rakkaudesta punehtuen Jabaster syleili veljeänsä ja liikutuksensa vointeessa painoi kasvonsa hänen olkapäätänsä vastaan.

"Herra", lausui vihdoin ylimmäinen pappi matalalla ja vapisevalla äänellä, "minun tulee pyytää anteeksi teiltä, että olen hetkeksikään nykyisessä virassani vierähtänyt muihin ajatuksiin kuin semmoisiin, jotka koskevat teidän etuanne. Se on ohitse; ja te, jotka tiedätte kaikki, suotte varmaan minulle anteeksi."

"Kaikki, mikä tarkoittaa Jabasteria, koskee minun etuani. Hän on valtakuntani tuki"; ja ojentaen kättänsä Jabasterille Alroy asetti ylimmäisen papin oikealle puolellensa. "Scherirah, te lähdette tänä iltana."

Tuima päällikkö kumarsi äänetönnä.

"Mikä tämä on?" Alroy jatkoi, kun Jabaster antoi hänelle paperikääryn. "Ah! teidän kertomuksenne. 'Sukukuntien järjestys' – 'Leviittain tehtävät' – 'Kansan päämiehet' – 'Israelin vanhimmat!' Se aika tulee, jolloin nämät pantanee toimeen. Tätä nykyä, Jabaster, meidän täytyy olla kohtuullisia ja tyytyä semmoisiin sääntöihin, jotka takaavat, että järjestys pysyy voimassa, toisten omaisuus jätetään kajoamatta ja oikeutta harjoitetaan. Onko totta, että muuan joukko on ryöstänyt jonkun moskean?"

"Herrani! siitä minun juuri oli aikomus puhua. He eivät ole ryöstäjiä, vaan miehiä, ehkäpä liian kiivaita, jotka ovat lukeneet ja jotka ovat muistaneet, että 'teidän tulee kokonaan kukistaa kaikki paikat, jossa ne kansakunnat, jotka voitatte, palvelivat jumaliansa korkeilla vuorilla ja kunnailla ja jokaisen vihantavan puun alla. Ja teidän tulee kaataa kumoon heidän alttarinsa, ja' —"

"Jabaster, onko tämä mikään synagoga? Tulenko minä kunnollisten valtiomiesten vai uneksivien rabbinein neuvotteluun? Tuhansia vuosia me olemme tuoneet esiin lauseita semmoisista laeista, joita emme tohtineet käyttää. Semmoisellako keinolla valloitimme Nishaburin ja astuimme Tigrin poikki? Kunnollinen, viisas Jabaster, sinä olet mahdollinen parempiin ja pystyt kaikkiin. Minä pyydän sinua, vaadi viimeinen kerta tämmöisiä seikkoja. Ovatko nuot konnat vangitut?"

"He olivat, vaan minä vapautin heidät."

"Vapautit heidät! Hirtä ne! Hirtä ne kaikkein julkisimpaan vehmastoon. Tälläkö tapaa Mahomettilaisia hyviksi alamaisiksi saadaan? Jabaster, Israel kunnioittaa sinua; ja minä, sen etevin, minä tiedän, ettei ketään uskollisempaa, ei ketään oivallisempaa eikä oppineempaa seiso lippumme luona; mutta minä näen, etteivät Kaukason onkalot hallitsioita kasvata."

"Herra, minä luulin nöyrästi, että Moseksen laki kasvatti hallitsioita."

"Kyllä! nyky-aikoihin sovitettuna."

"Muuttuneeko, mikä jumalallista on, miksikään?"

"Olenko minä yhtä pitkä kuin Adam? Jos aika on muuttanut ihmisen, koko tämän ihanan luonnon kukan ja kaunistuksen, jumalallisimman kaikista jumalallisista keksinnöistä, jos aika on muuttanut tämänkin, joka kaikista Jumalan käsialoista on paras, miksi se säästäisi semmoista lakia, joka ainoastaan määrää hänen käytöstänsä? Hyvä Jabaster, meidän tulee asettaa Israelin valta entisellensä – se on minun tehtäväni, vaan mitä keinoihin koskee ja mihin paikkaan – siitä ei ole lukua. Asriel, mitä uutisia Medadista?"

"Kaikki on rauhassa Tigrin ja Eufrateen välillä. Olisi parempi, jos kutsuisimme takaisin hänen osastonsa, jota on suuresti rasitettu. Minä olen ajatellut, että Abidan lähetettäisiin hänen sijaansa."

"Niin minäkin ajattelen. Meidän sopii varsin hyvin pitää Abidania ulkopuolella kaupunkia. Jos totuus ilmi saataisiin, minä panen vetoa, että hänen joukkolaisensa moskean ryöstivät. Meidän täytyy julkaista käsky tämän johdosta. Hyvä Jabaster, puhutaan kahden kesken näistä asioista. Minä jätän teidät nyt veljenne kanssa. Scherirah, aterioitkaat tänä iltana minun tykönäni. Ennenkuin erkanette Asrielista, tulkaat minun luokseni huoneeseni."

VI

"Minun täytyy tavata kuningas!"

"Hurskas pappi, hänen korkeutensa on mennyt huoneisinsa. Se on mahdotonta."

"Minun täytyy tavata kuningas! Arvoisa Pharez, koko edesvastaus olkoon minun."

"Hänen korkeutensa käskyt ovat todellakin ehdottomat. Teidän ei käy häntä kohtaaminen."

"Tiedätkö sinä, kuka minä olen?"

"Yksi, jota kaikki hurskaat hebrealaiset kunnioittavat."

"Minä sanon, että minun täytyy tavata kuningas."

"Totisesti, hurskas Jabaster, se ei käy laatuun."

"Onko Israel hukkuva halvan palvelian tähden? Pois tieltä; minun täytyy tavata hänet."

"Vai niin! Jos teidän täytyy mennä, niin minun täytyy taistella velvollisuuteni puolesta."

"Älä koske Herran voideltuun. Koira, sinä saat vielä maksaa tämän!"

Näin puhuen Jabaster viskasi Pharezin syrjälle ja, palvelia liepeissä, syöksähti kuninkaan huoneesen.

"Mitä nämät kaikki tietää?" huudahti Alroy hypähtäen ylös divaniltaan. "Jabaster! Pharez, mene pois! Kuinka nyt, onko Bagdad nousnut kapinaan?"

"Pahempi, paljoa pahempi asia, Israel on pian nouseva."

"Kuinka!"

"Minun turmiollinen veljeni on kertonut minulle kaikki, enkä minä voinut nukkua ennenkuin sain koroittaa ääneni sinua pelastaakseni."

"Olenko minä missään vaarassa?"

"Erämaassa, jolloin ääretön lakea notkui sinun vapisevan jalkasi alla ja mustat taivaat tuoksuttivat kuumia hiekkapyörteitänsä, sinä olit enemmän turvassa. Tuona kuolon hetkenä Yksi varjeli sinua, joka ei koskaan unhota rakasta ja uskollista lastansa, ja nyt, kun hän on pelastanut sinut orjuudesta, nyt, kun sinun onnesi, ikäänkuin jalo seeteri, ylenee ilmoihin ja varjostaa kaiken maan, sinä, Hänen kansansa johdattaja, Hänen valitun kansansa, jonka hyväksi hän on tehnyt niin monta ihmettä – sinä käännät sydämesi pois esi-isiesi Jumalan puolesta ja halajat vieraita iletyksiä."

Sen leveän holvin kautta, joka saatti seraljin puutarhoihin, kuun säteet valaisivat Jabasterin vartevaa ruumista ja ylöspäin nostettua kättä; Alroy seisoi, käsivarret ristiin laskettuina vähän tuonnempana, katsellen pappia, kun tämä puhui, tyvenellä, mutta tutkivalla silmällä. Yhtäkkiä hän lähestyi nopeasti ja, pannen kätensä Jabasterin olkapäälle, sanoi matalalla, kysyvällä äänellä: "te puhutte tuosta naimisesta?"

"Siitä, joka tuotti Salomonin perikadon."

"Kuunnelkaat minua, Jabaster", lausui Alroy, keskeyttäen häntä levollisella, mutta vakavalla äänellä. "Minä en voi unhottaa, että minä puhuttelen opettajaani yhtä paljon kuin ystävääni. Herra joka tietää kaikki, on katsonut minut soveliaaksi tehtäväänsä. Minun kelvollisuuttani tähän korkeaan ja pyhään toimitukseen ei myönnetty ilman koetuksitta. Semmoinen syntyperä, josta ei kukaan muu voinut kerskata, mystilliset tiedot, jommoisia harvalla oli, mieli, joka rohkeni kohdata kaikkia ja ruumis, joka sieti kovimpiakin – nämät olivat minun etuni – mutta ei siitä sen enempää. Minä olen tuon suuren koetuksen kestänyt; Sotalaumojen Herra on havainnut minut luottamuksensa ansainneeksi; minä olen asettanut hänen entisen kansansa kuntoihinsa; hänen alttarinsa loistavat uhriliekeistä; hänen pappinsa ovat kunnioitetut – käy todistamaan, Jabaster – hänen kaikkivaltiasta ykseyttänsä on julistettu. Mitä sinä muuta vaadit?"

"Kaikkia!"

"Tunsipa Moses teidät hyvin. Te olette kankeaniskainen kansa."

"Herra, älkäät suuttuko minuun. Jos minä puhun kiivaasti, minä puhun rakkaudesta. Te kysytte minulta, mitä minä halajan; minä vastaan: kansallista olemista, jota me kaipaamme. Te kysytte minulta, mitä minä halajan; minä vastaan: Luvattua Maata. Te kysytte minulta, mitä minä halajan; minä vastaan: Jerusalemia. Te kysytte minulta, mitä minä halajan; minä vastaan: temppeliä – kaikkia, mitä me olemme menettäneet, kaikkia, mitä me olemme huokailleet, kaikkia, minkä vuoksi me olemme taistelleet – meidän ihanata isänmaatamme, meidän pyhää uskoamme, meidän yksinkertaista käytöstämme ja meidän entisiä tapojamme."

"Käytös muuttuu aikoja ja oloja myöten; tapoja sopii noudattaa joka paikassa. Sinun rintavaatteesi osoittaa meidän uskoamme; ja mitä isänmaahan tulee, onko Tigris vähempi kuin Siloah taikka Eufrates halvempi kuin Jordan?"

"Voi! oli kunniakas aika, jolloin Israel seisoi kaukana muista kansoista, puhtaana ja hurskaana olentona, jonka Jumala oli pyhittänyt. Me olimme silloin valittu perhe, mitä omituisin kansa, määrättynä Jumalan erityiseksi iloksi. Kaikki ympärillämme oli juhlallista, totista ja pyhää. Me kartoimme muukalaisia niinkuin saastaisia olentoja, jotka sokaisivat meidän yksin-omaista hurskauttamme ja, samalla kuin turvasimme itseemme ja Jumalaamme, meidän elämämme vieri eteenpäin mahtavan ja juhlallisen uskonnon syvässä virrassa, joka saatti huonoimmankin meistä katsomaan itseänsä paremmaksi kuin muitten maitten kuninkaat. Se oli kunniakas aika: minä luulin sen palanneen – mutta minä herään tästä unelmasta niinkuin muistakin."

"Meidän täytyy heittää uneksiminen, hyvä Jabaster – meidän täytyy ryhtyä tekoihin. Jos minä jollakin tapaa antautuisin semmoisiin unelmiin, jotka usein ryöstivät minulta kultaiset hetket Hamadanissa taikka entisessä luolassamme, minä kuulisin jonakin aamuna Rumin sultanin ratistavan porteillani." Alroy hymyili, kun hän puhui; hän olisi mielellään ruvennut hupaisempaan haastelotapaan, vaan papin juhlallinen muoto ei soveltunut hänen kevytmielisyyteensä.

"Minun sydämeni on täynnä enkä minä voi puhua: entisyyden muisto valloittaa minun ajatukseni. Minä olin turhaan luullut, että minun ääneni, jota totuuden tunto innostutti, vielä pelastaisi hänet; ja nyt minä seison tässä hänen edessään äänettömänä ja vapisevana niinkuin rikollinen. Oi! minun ruhtinaani! minun oppilaani!" lausui pappi, lähestyen, langeten polvillensa ja tarttuen Alroy'n vaippaan, "sinun pyhän syntyperäsi kautta, sinun innokkaan nuoruutesi ja meidän yhteisten tutkimustemme suloisen muiston kautta – kaikkien sinun hartaitten ajatustesi ja juhlallisten mietintöjesi ja kunniakkaan maineenpyyntösi kautta – kaikkein sinun kärsimistesi ja voittojesi ja ennen kaikkia sen suuren Jumalan nimen kautta, joka on valinnut sinut lempilapseksensa – kaikkien ylevän tehtäväsi ihmeitten kautta – minä vannotan sinua! nouse, Alroy, nouse ja havauta itseäsi. Se paula, johon esi-isäsi houkuteltiin, kietonee sinutkin – tämä Delila leikannee mystilliset kiharasi. Sinun luonteisesi eivät jätä mitään kesken. Poikkeeppas kerta siitä suorasta tiestä, joka on sinun edessäsi ja, vaikka sinä luulet, että kävelet kesäisten puitten välitse, sinä pian havaitset, että olet joutunut kammottavan salon synkkiin pimentoihin, joista ei kenkään voi pelastaa sinua!"

"Jos olenkin perinyt suuren esi-isäni tulisen veren, minä kumminkin pidän hänen valtikkaansa. Voittaako mikään maallinen valta taivaan ja hadeen yliluonnollisen hallinnon?"

"Herra, herra, tuo legenda, joka tuli Sinaista, on täynnä korkeata oppia. Muodosta vaan käytöksesi sen neuvoja myöten ja kaikki käy hyvin. Se sanoo, ettei meidän kansamme pääse entiseen voimaansa kuin sen avulla, joka hallitsee Salomonin valtikalla. Herra, kun Jumala tarjosi suosionsa tälle mahtavalle kuninkaalle, sinä tiedät hänen suuren viisautensa. Ei aarteita eikä pitkää ikää, ei valtaa eikä kostoa – näitä hän ei valinnut, hän, jolle kaikki oli altisna. Legendassa löytyy sisällinen tarkoitus yhtä hyvin kuin ulkopuolinenkin merkitys. Saaliin saavuttaminen todistaa selvään, että olet sovelias hallitsemaan. Sinulla on nyt hänen valtikkansa, mutta ilman hänen viisauttansa se on vaan seeterisauva."

"Haa! siihenkö sinä jouduitkin? Minua ilahuttaa, kun näen Jabasterin valtioviisaana. Kuule minua, ystäväni. Mimmoiset minun tunteeni tuon kuninkaallisen naisen suhteen lienevätkään, on vähän-arvoinen asia. Jätä ne sillensä ja katsokaamme tätä asiaa siinä valossa, johon sinä olet asettanut sen, valtioviisauden eikä intohimojen valossa. Minä en ole pettänyt Israelin Jumalaa, jonka nimeen minä olen voittanut ja jonka nimeen minä olen hallitseva; mutta sinä olet kirjan-oppinut, sinä saatat opettaa meitä. Minä en ole kuullut mitään käskyä, että luopuisin kunniakkaasta valtakunnastani halvimman maakuntani tähden. Minä olen Aasian hallitsia; semmoisena minä soisin jälkeistenikin pysyvän. Meidän kansamme ei ole kuin jäännös, heikko osa niistä runsaista miljoneista, jotka tunnustavat minun valtaani. Mitä minulla on, minä osaan puollustaa; mutta minun lapseni ehkä eivät peri isänsä henkeä. Mahomettilaiset taipunevat mieluisammin heidän hallitukseensa, kun muistavat, että heidän kalifeinsa tytär ne synnytti. Sinä näet, että minäkin olen valtioviisas, hyvä Jabasterini!"

"Kareah'n pojan valtioviisaus – se tuotti tuhoa. Hän piti Egyptiä parempana kuin Judeaa ja hän sai kärsiä siitä. Herra, Jumala on siunannut Judan: se on hänen maansa. Hän tahtoi, että hänen oma kansansa asuisi siinä, jotta hänen palveluksensa aina vireillä pysyisi, sitä varten hän on monenlaisten omituisten pyhien menojen ja tapojen kautta eroittanut meidät kaikista muista kansoista, ettemme voi yhtä aikaa sekaantua heihin ja olla uskollisia hänelle. Meidän täytyy elää erinänsä. Tämän yksinäisyytemme säilyttäminen on lakimme suuri tarkoitus ja ydin. Mitäpä meidän Bagdadiin taikka sen asukkaisin tulee, jossa meidän täytyy joka silmänräpäys nähdä jonkunlaista lakiemme rikkomista? Voimmeko rukoilla heidän kanssaan? Voimmeko syödä heidän kanssaan? Yhtä vähän korkeimmissa toimituksissamme kuin elämämme alhaisimmissa askareissa saamme yhtyä heihin. Jumalamme alttarin äärellä me olemme yhtä paljon kuin kotomme pöydän vieressä eroitetut heistä. Herra, te saatatte olla Bagdadin kuningas, vaan te ette voi samalla olla Juutalainen."

"Minä olen, mikä minä olen. Minä palvelen Sotalaumojen Herraa. Kenties hän armossansa katsoo Nishaburin ja Tigrin päiviä jonkunlaiseksi korvaukseksi jostakin vähäpätöisestä laiminlyömisestä leipojan ja kylvyn sääntöjen suhteen."

"Huomaa minun sanani: leipojan ja kylvyn sääntöjen kautta Alroy nousi ja ilman niitä hän kukistuu. Kansan henki, joka hänellä oli, nosti hänen; ja tämän hengen on Moseksen laki muodostanut. Tähän lakiin nojaantuneena hän olisi todella voinut jättää valtakuntansa jatkaantuvalle jälkeisölle; vaan nyt, vaikka hänen onnensa puu näyttää kasvavan tuoreella maalla; vaikka tuhannet lähteet ravitsevat sen juuria, ja kaste peittääpi oksat, toukka syö sen sydäntä ja huomenna se kaatuu ikäänkuin surkastunut kurbitsi. Voi! voi Israelia! Me olemme kauan eläneet koi-ruoholla; mutta viininsaannon halla parhaana nautinnon hetkenä on peräti katkeraa. Voi! kun minä nostin ylös sinun vaipuneen ruumiisi Genthesman luolassa, ja Davidin tähti tuikahti kirkkaana hohtavilta taivailta, menestystä ennustaen, kuka olisi voinut aavistaakaan tämänkaltaista yötä? Jääkäät hyvästi, Herrani!"

"Seisahdu, Jabaster! sinä vanhin, kalliin ystäväni, minä pyydän sinua, seisahdu!"

Pappi kääntyi hitaasti, ruhtinas epäili.