Tarinoita Kalifornian kultamailta

"Lupaatteko olla minuun kajoomatta, jos tulen alas?"

Hän lupasi sen.

"Sanokaa: Jumala rangaiskoon minua kuolemalla, jos sen teen!"

Kouluopettaja suostui sievästi äkilliseen kuolemaankin, jos hän rikkoisi lupaustaan. Melissa laskeutui alas puusta ja muutamain silmänräpäysten kuluessa kuultiin ainoastaan kuinka pähkinänkuoria särettiin.

"Tuntuuko nyt paremmalta?" kysyi tyttö hätäisenä.

Kouluopettaja myönsi, että hän jo oli terveenä kuin ennenkin ja kääntyi lähtemään, vakaasti kiitettyänsä osoitetusta avusta. Mutta hänen tuumansa toteutuivat; hän ei ehtinyt monta askelta, ennenkuin Melissa jo huusi häntä takaisin. Hän katsoi taakseen. Tyttö seisoi siinä aivan vaaleana, ja kyynelsilmin. Hän älysi, että oikea aika oli käsissä, hän meni Melissan luoksi, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja sanoi tosissaan, hänen suuriin kosteihin silmiin katsoen:

"Lissy, muistatko sitä iltaa, jona ensikerta tulit puheilleni?"

Melissa sanoi muistavansa.

"Sinä kysyit minulta, saisitko tulla kouluun oppimaan jotakin sekä parantumaan ja minä vastasin – — —"

"Tule vaan!" keskeytti lapsi innokkaasti.

"Mitä sanoisit siihen, jos opettaja nyt vuorostansa tulisi luoksesi ilmoittamaan, että elämä hänestä tuntuu kolkolta, kun hänen pikku tyttönsä on poissa ja jos hän pyytäisi sinua tulemaan takaisin häntäkin paremmaksi opettelemaan?"

Tyttö painoi päätään alas, sanaakaan virkkamatta. Opettaja odotteli kärsivällisenä. Hiljaisuudessa juoksi jänis likeltä heidän ohitse, seisattui, nosteli sametin-hienouiset etukäpälänsä ja katseli heitä uteliaana suurilla silmillään. Orava juoksi kaatuneen puun rosoista runkoa myöten ja seisattui äkisti puolivälille.

"Odotan vastausta, Lissy", kuiskasi nuori mies ja tyttö hymyili. Puitten latvat kumartuivat hiljaa tuulessa; pitkä kultainen säde pujahti yhteen kiedottuin oksien välitse ja valaisi epäilevää näköä ynnä arvelevaa vähäistä olentoa. Äkkiä tarttui hän opettajan käteen tulisesti kuin ainakin. Mitä hän sanoi, oli tuskin mahdollista kuulla, mutta opettaja silitteli hänen paksua mustaa tukkaa pois otsalta ja suuteli sitä. Käsi kädessä läksivät he metsän nuoskeista pylvästöistä sekä raittiista lemusta aukealle, päivänpaisteiselle tielle.

3

Melissa ei enää niin äkäisesti kohdellut muita kumppaniaan, mutta pysyi edelleen Klytemnestran vihollisena. Kateuden paha henki oli kentiesi vielä valveilla hänen pienessä kiihkoisessa rinnassaan. Kentiesi viettelivät pyöreät, muhkeat muodot varsin vastustamattomasti raapimaan ja nipistämään. Mutta koska semmoinen väkivaltaisuus tuotti hänelle kovia nuhteita opettajan puolelta, rupesi hänen vihansa ilmautumaan uudella, odottamattomalla tavalla.

Opettaja ei suinkaan voinut aavistaakaan, että Melissalla koskaan olisi ollut tokkaa tahi että hän olisi nukista huolinutkaan. Mutta hän laski arveluitaan paremmin jälestäpäin kuin edeltäkäsin ja niinhän muutkin nerokkaat sielutieteilijät tekevät. Melissalla oli vauva ja se olikin nimenomaan Melissan vauva – vähäisempi toisinto hänestä itsestään. Mrs Morpher huomasi sattumalta, että tuommoista olentoa salaa oli olemassa. Se oli kulkenut Melissan kanssa hänen entisillä retkiltään ja ulkonäöltä voi arvata, että se oli kärsinyt kovastikin. Sen alkuperäistä pintaa oli sade valkaissut ja savi sekä pöly uudestaan painanut. Se oli silminnähtävästi entisen Melissan kaltainen. Sen ainoa vaaleaksi pesty hame oli yhtä likainen ja rikkinäinen kuin Melissan hame oli ollut. Melissa ei koskaan antanut sille lapsellisia lempinimiä eikä koskaan näyttänyt sitä muille lapsille. Sitä kohdeltiin kovasti ja se vietti ilotonta aikaa ontervassa puussa likellä kouluhuonetta, se sai hengittää raitista ilmaa ainoastaan Melissan yksinäisillä retkillä. Melissa suoritti tehtävänsä vauvaansa kohtaan niinkuin itseänsäkin kohtaan eikä sietänyt mitään hentoutta.

Sattuipa sitte, että Mrs Morpher kiitettävässä älyllisyydessään osti Melissalle uuden nuken. Hän vastaanotti sen totisena ja tarkastellen. Kun kouluopettaja eräänä päivänä silmäili uutta vauvaa, luuli hän huomanneensa, että sen jäykkä liikkumaton naama, punaiset posket sekä siniset ympyriäiset silmät olivat vähän Klytemnestran näköiset. Kohta saatiin tietää, että Melissa oli älynnyt saman seikan. Kun hän oli yksinään, paiskasi hän sentähden sen vaksipäätä kiveen ja laahasi sitä toisinaan nauhalla jälestään kouluun sekä sieltä kotiin. Toisinaan asetti hän nuken pöydälle ja käytti sen kärsivällistä, hiljaista ruumista neulatyynynä. En tässä kuitenkaan tahdo pitkältä aprikoida ja tutkia sitä perustus-opillista kysymystä, tahtoiko hän sillä tavalla kostaa rouva Morpherin koetusta vertauskuvilla yhä vaan turkuttaa hänelle Klytien oivakuntoisuutta vai noudattiko hän vaistomaisesti muutamia pakanallisia käytöksiä, luullen, että se vihollinen, jonka kuvaa ("Fetish") hän sillä tavoin rääkkäsi, vähittäin riutuisi ja kuolisi.

Vaikka Melissan siveys oli noin omituisella kannalla, hämmästytti hän kuitenkin opettajaa sukkelalla, tehoisalla ja ominaisella älyllään, jonka hätäinen ja väsymätön into osoittihe hänen oppimistyössä, olipa se sitte mitä laatua tahansa. Hän ei ollut niin ujo ja epäilevä kuin muut lapset. Hänen vastauksensa opetustunneilla olivat aina rohkeat. Hän ei suinkaan ollut erhettymätön, mutta hänen kumppaniensa mielestä olivat kaikki hänen erhetykset vallan vähäpätöiset sen uljuuden ja vakuuden rinnalla, jolla hän uskalsi oijota kuljuin yli, jotka hirvittivät arvelevampia uimaria hänen ympärillään. Kun hänen ruskea kätensä kohosi opettajan kysyessä, olivat muut ääneti ja ihmettelivät, opettajakin epäili välistä omaa taitoa ja kokemustansa, kun Melissa lausui uljaat aatteensa.

Muutamat Melissan omituisuudet, jotka alussa olivat opettajaa huvittaneet ja miellyttäneet, alkoivat sitte huolettaa ja peloittaa häntä. Hän oli kauan nähnyt, että Melissa oli kostonhimoinen, ynseä ja röyhkeä; ainoastaan yksi hyvä kohta kuului hänen puolivilliin elantoon ja oli sen seurauksena – se oli itsensä altiiksi pano ja mielen lujuus; oli hänessä toinenkin kiitettävä kohta – totuuden halu, mutta se ei aina ole jalonkaan metsäläisen omituisuuksia. Melissa oli rohkea ja vilpitön; hänen laatuisissa ihmisissä taitavat ne omituisuudet kuulua yhteen.

Kouluopettaja oli vakaasti miettinyt näitä asioita, vaan teki viimein semmoisen päätelmän, kuin kaikki, jotka todenperästä ajattelevat, tekevät: hän oli omain ennakkoluulojensa orja ja hän päätti siis käydä arvoisan Mac Snagley'n luona hänen neuvoansa tiedustamassa. Se päätös oli kyllä vaikea hänen ylpeydelleen, sillä pappi ja hän eivät olleet ystäviä, mutta hän muisti Melissaa ja sitä iltaa, jona ensikerta tapasivat toisiaan; hän masensi ylpeyttä sekä inhoaan ja meni Mac Snagley'n puheille.

Korkea-arvoinen pappi sanoi iloitsevansa hänen tulostaan. Hän virkkoi myöskin, että kouluopettaja näytti "varmalta" sekä arveli, ettei "rheumatti" suinkaan viimeaikoina tainnut häntä vaivata. Hänellä itsellään oli viimeisen jumalanpalveluksen jälkeen ollut vilutautia. Mutta hän oli oppinut vastustamaan sellaisia kipuja rukouksilla sekä nöyryydellä.

Mac Snagley oli vähän aikaa vaiti, että hänen pettämätön lääkitys vilutautia vastaan saisi juurtua kouluopettajan muistoon. Hän alkoi sitte kysellä Morpher-siskostaan.

"Hän on palava kynttilä ja koristus kristikunnalle, niin hän todellakin on – ja hänen ympärille nousee herttainen lapsilauma," lisäsi Mr Mac Snagley; "ja sitte on hänellä vielä tuo sievästi kasvatettu vanhin tytär – niin lempeä ja hurskas ja totiseen jumalisuuteen innostunut – Miss Klytie."

Klytien kaikinpuolinen oivallisuus oli niin mieluisa aine hänen ajatuksilleen, että hän kauan sitä asiaa esitteli. Kahdesta syystä oli kouluopettaja tyytymätön. Ensiksi näytti tuo Klytien ansioin kertominen yhä enemmän hylkäävän syrjään hänen pientä parantumatonta Melissaparkaa ja toiseksi puhui korkea-arvoinen herra niin ystävällisellä äänellä Morpher-perheen esikoisesta, että se inhoitti nuorta miestä. Kun vaan keskustelu vähänkin taukosi, sanoi hän sentähden menevänsä tärkeitä asioita ajamaan ja läksi tiehensä, pyytämättä sitä neuvoa, jota varten hän oli tullut, vaikka hän sitte mielessään jotenkin väärin katsoi sitä arvoisan Mac Snagley'n syyksi, ettei tämä taata neuvoa antanut.

Tuo mitättömäksi mennyt yritys näytti uudistavan opettajan ja oppilaan keskenäistä ystävyyttä. Tyttö huomasi, että opettajan käytös, joka viime-aikoina oli ollut jotenkin jäykkä, muuttui iloisemmaksi. Kun he taas eräänä iltana olivat kävelleet pitkät matkat yhdessä, seisattui Melissa äkisti, nousi puun kannolle ja katseli häntä suurilla tutkivilla silmillään.

"Ethän suinkaan ole hulluna?" sanoi hän, kysyväisesti pudistaen mustaa tukkaansa.

"En ole."

"Vai suutuksissa?"

"Ei."

"Oletteko nälissänne?"

Nälkä oli Melissan mielestä tauti, joka aina voi tarttua ja tuntua.

"En ole."

"Häntäkö nyt muistelette?"

"Ketä, Lissy?"

"Tuota valkeaveristä tyttöä."

Se oli ainoa liikanimi, jota ruskeaverinen Melissa antoi

Klytemnestralle.

"Eikö mitä."

"Sanokaa totta!"

Kouluopettajan ehdoituksesta oli Melissa heittänyt pois vanhan sananparren "Paikalle tahdon kuolla, jos —" ja ruvennut käyttämään sievempää puhetapaa.

"Totta puhun."

"Vakuuttakaa kunnianne kautta."

"Sen teen, lapsukaiseni."

Melissa sukaisi hänelle tulisesti suuta, hyppäsi alas ja riensi pois. Pari, kolme päivää oli hän sitte nöyrä ja siivo, niinkuin muutkin lapset.

Kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun kouluopettaja ensin tuli Smith'in Pocket'iin ja koska palkka oli pieni eikä varmaan tietty antaisiko valtio vastedeskaan koululle apua, alkoi hän nyt pyrkiä muualle. Hän oli koulu-neuvostolle ilmoittanut aikeensa, mutta luvannut jäädä seuraavaan kevämeen asti, kunnes toista miestä oli hankittu sijaan. Ei kukaan muuten tietänytkään hänen tuumistaan mitään paitsi hänen ainoa ystävänsä, eräs tohtori Duchesne, nuori kreoli, joka lääkärinä asui Wingdamissa. Hän ei virkkanut mitään Mrs Morpherille eikä Klytielle eikä muille oppilailleen, sillä hän tahtoi karttaa julkeita, uteliaita kysymyksiä eikä juuri koskaan luullut toimitukseen pystyvänsä, ennen kuin asia olikin suoritettu.

Hän koetti karkoittaa Melissaa mielestään. Hän tahtoi, omasta onnestaan huolta pitäen, uskotella itseään, että hänen mieltymyksensä tuohon mustasilmäiseen tyttöön oli turha, lapsellinen ja ylellinen. Hän koetti todistaa itselleen, että Melissa voisi tulla paljoa paremmaksi vanhemman ja kiinteämmän opettajan johdon alla. Hän oli suorittanut tehtävänsä. Smithin kuoltua oli hän kirjoittanut tämän sukulaisille ja saanut vastauksenkin eräältä Melissan tätiltä, joka kiitti opettajaa hänen hyvyydestä Melissaa kohtaan ja ilmoitti, että hän ynnä hänen miehensä jonkun kuukauden kuluttua muuttaisivat Kaliforniaan. Voihan kouluopettaja siis toivoa, että Melissa saisi kotipaikkaa jonkun hyvän ja säälivän naisen luona, joka ymmärtäisi pitää hänen selvää käsitystä sekä suuria luonnonlahjoja arvossa ja kehittäisi hänen kykyään. Mutta kun hän luki kirjeen Melissalle, kuunteli neitonen hajamielisenä, vastaanotti sen huolimattomasti ja leikkasi sitä sitte kuviksi, jotka olivat Klytemnestran muotoiset; selvyyden vuoksi kirjoitti hän niihin vielä "valkea tyttö," ennenkuin ne nauloilla lyötiin koulun ulkoseiniin.

Kun kesä kallistui loppumaan ja laihoa oli niitetty laaksoissa, tahtoi opettaja myöskin pitää leikkuujuhlan eli vuositutkinnon. Smithin Pocket'in viisaat miehet ja ylimykset kokoontuivat siis todistamaan sitä vanhaa tapaa, että ujostelevia lapsia saatetaan hämille ja häpeilemään, niinkuin vieraita miehiä oikeuden edessä hämmästytetään. – Rohkeimmat ja karskimmat voittivat nyt, niinkuin ainakin. Lukija voi siis arvata, että Klytie ja Melissa kohta kohosivat paraiksi ja vetivät kuulijain yleistä huomioa puoleensa: Melissa ymmärryksensä selvyydellä ja terävyydellä sekä vakaalla itseensä luottamuksella ja Klytie tasaisella lujuudella sekä käytöksensä enkelintapaisella suloudella. Muut lapset olivat ujot ja orailivat. Melissan sukkelat ja osaavat vastaukset viehättivät tietysti useimpia ja saavuttivat kiihkeimpää mieltymystä. Hänen edellinen elämänsä käänsi hänen puoleensa lukuisain työmiesten yksinomaista huomioa; he seisoivat rehevinä pitkin seiniä ja heidän partaiset, päivettyneet kasvot kurkistivat kaikista ikkunoistakin sisään. Mutta kova onni salli, että odottamaton tapaus syöksi Melissan alemmaksi yleisön mielessä.

Mac Snagley oli kutsunut itsensä sinne ja oli hyvillään, kun hän umpimielisillä ja epäselvillä kysymyksillä, joita hän lausui juhlallisella maahanpaniais-äänellä, voi saattaa ujoimmat oppilaat hämille ja häpeään. Melissa oli kohonnut tähtitieteen korkeuteen; hän selitti paraikaa maapallomme pyörimistä ja kiintotähtien ratoja, kun Mac Snagley majesteetillisesti nousi.

"Melissa!" sanoi hänen suuriarvoisuutensa kovasti – "sinä puhuit tämän maapallomme kierrosta ja auringon liikkumisesta, luulenpa, että vielä lisäksi sanoit, että kaikki on mennyt samaa menoaan maailmanluomisesta saakka; eikö niin?"

Melissa nyykähytti päätänsä myöntäen mutta samalla ylenkatsovasti.

"Noh, oliko se totta, se?" sanoi Mac Snagley ja pani käsivartensa ristiin.

"Oli vissiinkin" vastasi Melissa ja likisti pienet punaiset huulensa kovasti yhteen.

Ikkunoista katsovat pitkät miehet oikaisivat itsensä eteenpäin, paremmin nähdäkseen ympäri koulusalia; sukkelin veitikka kaikista kullankaivajista, jolla oli kauniit Raphaelin kasvot, valkeat hiuskierukat ja kirkkaat siniset silmät, kääntyi Melissaan päin ja kuiskasi:

"Pidä puoltasi, Melissa!"

Korkea-arvoisa pappi huokasi syvältä, ja loi surkuttelevan silmän opettajaan, josta hänen sutkahduksensa siirtyi Klytie-hempukkaan.

Tämä nuori neitonen kohotti hempeästi pyöreää valkeaa käsivarttansa, jonka viehättelevää muotoa koristi loistava paksu kultainen rannerengas, eräs ihailija oli antanut sen täksi juhlaksi. Kaikki vaikenivat paikalla. Klytien pullakat posket punastuivat vienosti; Klytien suuret silmät loistivat sinisinä kuin taivas; Klytien kaareen leikatut valkeat musliiniliivit ympäröivät nuorteasti Klytien valkoisia lihavia olkapäitä. Klytie katsoi kouluopettajaan, hän nyökkäsi hiukan. Sitte lausui Klytie lempeällä äänellään:

"Joosua sanoi: aurinko seiso alallas ja aurinko seisahti."

Mieltymyksen hälinä kiersi ympäri kouluhuonetta, voittoriemun hymy valaisi Mac Snagley'n kasvoja, synkeä tyytymättömyys pimensi opettajan naamaa ja naurettava pettymys osoittihe ikkuna-uroitten kasvoissa.

Melissa käänteli pikaisesti lehteä tähtitieteen oppikirjassa ja paiskasi sen kiini jotta läjähti. Mac Snagley voivotteli, tyrmistyskohina kuului ihmisjoukosta ja hurja hurrahuuto kaikui ikkunoilta; kun Melissa löi pientä ruskeaa kulakkaansa pöytään, ynseästi väittäen:

"Se on kirottu valhe. En usko semmoisia!"

4

Pitkä sateinen vuoden aika alkoi kulua loppuun. Kevään pikaista tuloa ennustivat turpoavat urvat ja kuohuvat, nousevat joet. Kuusikoista levisi mitä raittiimpaa lemua; azaleapensaat puhkesivat ja sireenipuut alkoivat varustaa sinenpunertavaa pukuaan, vastaanottaaksensa kevään hymyyvää haltijaa. Vihannolla ylämaalla nousivat taas hattukukan harkot leveäin viheriäin lehtien välistä ja häilyttivät vielä kerran myrkyllisiä mustansinisiä kellukoitaan tuulessa. Nurmi vihoitti taas Smithparan haudalla ja satakaunoja sekä pieniä valkeita kukkia kurkisteli ruohojen välistä. Vähäiselle hautuumaalle oli menneen vuoden kuluessa karttunut muutamia uusia muistomerkkejä ja pienet kummut ulottuivat, kaksi aina rinnakkaa, aitavierua myöten Smithin haudalle saakka; se oli yksinään ja syrjässä. Kansa ei tahtonut haudata omaisiaan siihen kohtaan ja Smithin lepokammion vieressä oli sentähden tyhjä paikka.

Useat ilmoitukset olivat tuoneet kaupunkiin sen tiedon, että mainio näyttelijäjoukko kohta tulisi muutamaksi päiväksi huvittamaan kaupunkia hauskoilla "ilveillä ja tempuilla"; miellyttävän vaihtelon vuoksi lupasivat esitellä sävelpuhelmaa ja hupaisia lauluja sekä tansseja. Tämä tieto herätti koulun pienessä väestössä suurta hälinää ja antoi aihetta loppumattomiin keskusteluihin ja arveluihin. Opettaja oli luvannut Melissalle, että hänkin pääsisi katsomaan, koska sellainen huvitus oli hänelle harvinainen ja miltei pyhä; tuona tärkeänä iltana olivat sekä koulumestari että Melissa katselijain joukossa.

Näyttelijät toimittivat tehtävänsä jotenkin kömpelösti ja keskinkertaisesti; sävelpuhelma heiltä ei mennyt niin huonosti, että sitä olisi naurettu eikä niinkään hyvästi, että se olisi tyydyttänyt. Mutta kun opettaja, malttamattomana kääntyi pieneen toveritsaansa, hämmästyi hän ja miltei häpeillyt, koska hän näki kuinka syvältä näytelmä vaikutti tuohon herkkätuntoiseen ja pirteään impeen. Jokakerta hänen pieni sydämmensä sykki ja huohotti, nousi punainen veri hänen poskiinsa; hänen hienot, kiihkeät huulet olivat vähän raollaan; hän hengitti nopeasti, mustat silmät tuijottivat suoraan eteenpäin ja mustat kulmakarvat olivat nousseet ylemmäksi. Hän ei nauranut ilvehtelijän kohtalaisille leikinlaskuille, sillä Melissa nauroi sangen harvoin eikä hän niin hempeästi käyttänyt valkean kaulavaatteensa kolkkaa kuin Klytie, joka puhui likimmäisen ihailijan kanssa ja loi kouluopettajaan herttaisia silmiä samalla kuin hän pyyhki kauniita silmiään. Mutta kun näytteleminen oli loppunut ja viheriä esiriippu lankesi, huokasi Melissa syvältä ja kääntyi vakaamieliseen opettajaan, väsyneeltä näyttäen ja hymyllä ikäänkuin anteeksi anoen.

"Nyt tahdon mennä kotiin!" sanoi Melissa ja laski pitkät ripset alas mustille silmilleen, ikäänkuin sulkeaksensa ulkomaailmaa mielestään ja pysyäksensä mielikuvatuksen suloisilla mailla.

Kotimatkalla alkoi opettaja selittää koko näytöstä naurettavaksi. Hän sanoi, ettei se ollenkaan olisi hänestä kummaa, jos Melissa luulisi, että se nuori nainen, joka toimitti osaansa niin viehättävästi, todellakin oli rakastunut komeasti puettuun herraan. Noh! jos nainen tosiansa oli rakastunut tuohon herraan, niin oli se vallan onneton tapaus.

"Kuinka niin"? kysyi Melissa, silmänluomia avaten.

"Sentähden, ettei hän vähillä tuloillaan voisi elättää vaimoaan ja paitsi sitä maksaa vissiä summaa viikossa koreista vaatteistaan; eikä pariskuntana saisi niin suurta palkkaa kuin nyt – jos ei vaan kumpainenkin puolestansa ole naimisissa jonkun muun kanssa. Luulenpa varmaan, että kauniin kreivinnan mies ottaa vastaan piletit oven suussa tahi vetää esiriipun ylös tahi puhdistaa lamput tahi toimittaa jotakin semmoista jaloa ja hauskaa työtä. Mitä nuoreen herraan koskee, niin myönnän, että hänen vaatteensa todellakin olivat koreat – ne ovat kyllä maksaneet noin 2-3 dollarsia, paitsi tuo punaisesta puumulikankaasta tehty viitta – sen tiedän tarkalleen mitä se maksaa, sillä semmoista kangasta ostin verran kartiineiksi. Lissy, se nuori herra on oikein sievä poika, vaikka hän toisinaan naukkaa tilkan liikaa – se vika on anteeksi annettava ja se on minusta varsin pahankurista siitä syystä antaa hänelle selkään ja heittää hänet likaan, niinkuin tuo mies äskeisenä iltana teki Wingdam'issa".

Melissa oli ottanut hänen kätensä molempiin kämmeniinsä ja koetti katsoa hänen silmiinsä, joita nuori mies kiinteästi käänteli poispäin. Melissa ei usein käsittänyt umpimielistä ivaa, vaikka hän itse toisinaan osoitti pilkallista kykyä ja taipumusta, joka puhkesi sekä sanoihin, että tekoihin. Mutta nuori opettaja jatkoi samallaista puhetta, kunnes olivat saapuneet Mrs Morpherin ovelle ja hän sai hylätä Melissan tuon oivallisen naisen äidilliseen huostaan. Hän ei suostunut tämän ystävälliseen kutsumukseen illalliselle, vältti niin tarkasti, kuin mahdollista oli, sinisilmäisen Klytemnestran tenhoovaa katsantoa ja palasi majaansa.

Pari, kolme päivää saapui sitte Melissa liian myöhään kouluun ja perjantaina hän ei iltapuolella tullut kävelemäänkään kouluopettajan kanssa, niinkuin aina ennen. Opettaja aikoi siis jäädä kotiin, koska hänen pikku toveritsansa ei tullut näkyviin. Kun hän korjasi kirjansa niitten paikoille, ennenkuin kouluhuoneesta läksi, kuuli hän vienon äänen lausuvan hänen nimensä. Hän kääntyi ja näki edessään Aristeides Morpherin.

"Noh, pikku ystäväni!" sanoi kouluopettaja hätäisenä, "mitä nyt? Puhu liukkaasti!"

"On asia semmoinen, että … että 'Kurg' ja minä luulemme, että Melissa taas on karkaamaisillaan".

"Mitä nyt lörpöttelet?" sanoi opettaja äreänä, niinkuin ainakin ollaan, koska pahoja sanomia tuodaan, vaikka kertoja onkin vallan syytön.

"Mutta, opettaja kulta, hän ei enää ollenkaan pysy kotona; Kurg ja minä näimme hänen eilen tuolla teaterissa puhuvan teateriherran kanssa ja nyt hän taas on sen herran luona. Melissa sanoi Kurgille ja minulle, että hän taitaa näytellä teaterissa yhtä hyvästi kuin mamseli Cellerstina Montmorensy ja totta tosiaan – hän laverteli ulkoa pitkän lörpötyksen – ihan ulkoa". Pieni kertoja vaikeni hengästyneenä.

"Mikä teateriherra?" kysyi opettaja.

"Se, jolla on semmoinen kiiltävä lakki päässä. – Ja kauniit hiukset. – Ja kultaneula. – Ja kultavitjat", sanoi rehellinen Aristeides, jättäen loma-aikoja lauseitten väliin, että kerkeäisi hengittää.

Opettajasta tuntui, ikäänkuin joku armottomasti rutistaisi hänen rintaansa, hän tempasi lakin sekä hansikat ja kiirehti ulos. Aristeides juoksi hänen perästä, mutta hänen lyhyet koipensa eivät oikein jaksaneet kiistata toisen pitkäin askelten kanssa. Äkisti seisattui sitte opettaja niin jyrkästi, että Aristeides löi nenänsä häneen.

"Missä he olivat, kun viimekerran näit heidät?" kysyi kouluopettaja, ikäänkuin pakinaa yhä vaan olisi jatkettu.

"Kahvihuoneen rappusilla," vastasi Aristeides.

Kun suurimmalle kadulle tulivat, pysähtyi opettaja taas.

"Juokse sinä kotiin," virkkoi hän pojalle. "Jos Melissa on kotona, niin joudu väleen kahvihuoneesen minulle ilmoittamaan. Jos hän ei ole siellä, niin jää kotiin – juokse!" Lyhytkoipinen Aristeides juoksi täyttä ravia kotiinpäin.

Kahvihuone oli torin toisella puolella – pitkä epämuotoinen rakennus, jossa oli juomasali, biljardi sekä ruokasali. Kun nuori mies harppasi torin yli, huomasi hän, että kaksi ohitseastuvaa miestä seisattui ja katsoi hänen perään. Hän silmäili vaatteitaan ja pyyhki niistimellä kasvoja, ennenkuin astui juomasaliin. Siinä oli tavallisia tyhjäntoimittajia, jotka ihmetellen tuijottivat tulokkaasen. Eräs herra katseli häntä niin tarkkaan ja niin kummalliselta näyttäen, että opettaja pysähtyi tyystemmin katsoaksensa. Hän älysi silloin, että se ainoasti oli hänen oma kuvansa isossa peilissä. Hän arvasi siitä, että mielensä oli varsin liikutettu, otti pöydältä käteensä "vuoren sananlennättimen" viimeisen numeron ja koetti malttaa mieltänsä ilmoituksia lukemalla.

Hän meni sitte juomasalin lävitse ruokasaliin ja sieltä biljardisaliin. Melissaa ei näkynyt sielläkään. Mutta viimemainitussa salissa seisoi erään biljardin ääressä mies, jolla oli leveälierinen vastuukista tehty lakki päässä. Opettaja tunsi hänet näyttelijäjoukon esimieheksi. Ensihetkestä, jolloin yhteen yhtyivät, oli jo opettajaa inhoittanut se omituinen tapa, jolla tuo tirehtööri oli järjestänyt hiuksensa sekä partansa. Kun hän oli varmaan vakuutettu siitä, ettei Melissa ollut biljardisalissa, kääntyi hän siihen mieheen, jolla oli kiiltävä lakki päässä. Tämä oli jo huomannut opettajan, mutta koetti näyttää siltä, kuin olisivat olleet vallan vieraita toisilleen; sivistymättömiltä hengiltä onnistuu toki sellainen teeskentely aina huonosti. Hän nosteli biljardikeppiä ja oli tavoittavinaan pallia, joka oli biljardipöydän keskellä. Kouluopettaja seisoi paikallaan hänen vastapäätä, kun hän katsahti ylös, meni opettaja likemmäksi.

Opettaja oli aikonut välttää kaikkia riitoja sekä meteliä, mutta kun hän alkoi puhua, rutistui hänen kulkkunsa: ehdottomasti ahtaammaksi ja hänen oma äänensä kuului hänestä niin syvältä, kaukaiselta ja vähähtävältä, että se miltei hirvittänyt häntä.

"Olen kuullut," aloitteli hän, "että Melissa Smith, eräs orpo oppilaani, on jostakin syystä pyrkinyt teidän joukkoonne; onko se totta?"

Kiiltopää mies kumartui biljardin yli ja oli tekevinään telläyksen, joka lähetti pallin pöydän vastaiseen päähän; sitte meni hän biljardipöydän ympäri pallia ottamaan ja asetti sen samaan kohtaan.

Kun se toimitus oli suoritettu, sanoi hän, toista telläystä varustaen:

"Noh, mitä sitte?"

Opettajan rintaa ahdisti taas, mutta hän puristi toisella kädellään biljardipöydän reunaa ja jatkoi puhettansa:

"Jos olette kelpomies, niin tarvitsee minun vaan sanoa, että olen hänen hoitajansa ja että minun on takaaminen hänen vastaista onnea. Te tiedätte itse yhtä hyvin, kuin minäkin, millaista elämää tarjootte tälle vilpittömälle lapselle. Kaikki tässä läsnä olevat voivat todistaa, että yksi kerta jo olen pelastanut hänet tilasta, joka oli kuolemaa pahempi – että olen korjannut hänet kadulta ja synnin pesistä. Yhä edelleen koetan suojella häntä. Puhukaamme suoraan niinkuin miesten kesken sopii. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, ei veljeä eikä sisarta. Mitä hänelle annatte näitten etujen sijaan?"

Teaterin tirehtööri koetteli biljardikepin tutkainta ja katseli ympärilleen, eikö siellä olisi ketään, jolle hän voisi lausua pilkkapuheita tuosta oivallisesta tarinasta.

"Tiedän kyllä, että Melissa on eriskummainen, itsepäinen tyttö," jatkoi opettaja, "mutta hän on tullut entistään paremmaksi. Luulenpa, että hänessä olen saanut aikaan paljonkin hyvää. Pyydän hartaasti, ettette enää yhtään sekaannu tähän asiaan, vaan kelpomiehenä hylkäätte tytön minulle. Olen valmis – — – — —" Nuoren miehen kulkku rutistui taas ja hän vaikeni äkisti.

Tirehtööri ymmärsi hänen vaikenemista väärältä kannalta, katsahti ylös ja sanoi, raakamaisesti nauraen:

"Te tahdotte ottaa tyttörukan itsellenne, vai kuinka? – Älä luulekaan, poikaseni – siitä tuumasta ei tule mitään!"

Hänen äänensä solvasi enemmän kuin hänen sanansa, silmäys vielä enemmän kuin ääni ja koko hänen olentonsa suututti. Lyönti on ainoa keino, joka vaikuttaa sellaisiin vintiöihin. Opettaja sen tiesi; koko hänen hillitty vihansa puhkesikin toimeksi; hän läjähytti virnuttelevaa renttuherraa nenälle. Lyönti viskasi kiiltävän lakin sinne, biljardikepin tänne ja halkaisi opettajan hansikan peukalon kohdalta sakarisormelle saakka. Se teki miehen ristisuuksi ja pilasi vähäksi ajaksi hänen huolellisesti vaalitun partansa soreutta.

Huuto, kirous ja useain jalkain töminä kuului. Miesjoukko hajosi sitte ja kaksi pistoolia paukahti melkein yhtaikaa. Ihmiset lähenivät taas teaterin esimiehen ympärille ja kouluopettaja seisoi yksinään, hihaltaan nyppien palavan etulaaingin palasia. Joku piti hänen toisesta kädestä kiini. Kun opettaja katsahti sinnepäin, huomasi hän, että se käsi vuosi verta, mutta sormet olivat kuin suonenvedolla tarttuneet kimeltelevän veitsen varteen. Eikä hänen oma muistonsakaan tiennyt selittää mistä ja milloin hän sen oli temmannut.

Mr Morpher oli se, joka piti hänen kädestä kiini ja koetti taluttaa häntä ovellepäin. Mutta opettaja ei totellut, vaan alkoi kuivalta keroltaan puhua jotakin Melissasta.

"Kaikki hyvällä kannalla, poikaseni!" sanoi herra Morpher. "Melissa on kotona".

He menivät yhdessä ulos kadulle. Sillaikaa kuin jatkoivat käyntiään, kertoi herra Morpher, että Melissa vähää ennempänä oli töytännyt kammariin, huutaen, että koulumestaria paraikaa murhattiin. Koska nuori mies tahtoi olla yksinään, erosi hän Morpherista ja poikkesi koulullepäin, luvattuaan, ettei hän sinä iltana enää menisi teaterin esimiestä tavoittelemaan. Hän hämmästyi, huomatessaan, että ovi oli auki – ja hämmästyi vielä kovemmin, älyttyään Melissan siellä sisässä.

Olen jo ennenkin viitannut siihen, että tämän opettajan luonteessa, niinkuin useimmissa varsin arkatuntoisissa hengissä, oli hiukan itsekkäisyyttä. Hänen vastustajansa törkeä syytös vihastutti häntä vielä pahemmin. Mahdollista oli siis, ajatteli hän itsekseen, että ihmiset siltä kannalta käsittivät hänen taipumustaan tuohon tyttöön, joka vielä oli lapsena. Hänen tunteensa olivatkin tosiaan vähän liiaksi kiihtyneet ja naurettavat. Melissa oli paitsi sitä ollut vapaaehtoisesti luopumaisillaan hänen ystävyydestä ja hoidon alta. Eikö ihmiset usein olleet häntä varoittaneet tuon tytön suhteen? Miksi kielsi hän yksinään yleisen luulon totuutta, koska hänen kentiesi viimein kuitenkin täytyisi tunnustaa heidän ennustukset todeksi? Hän oli kapakassa ruvennut tappelemaan ja saattanut oman henkensä vaaraan, osoittaaksensa – mitä? – Mitä hän oli osoittanut? – Mitä ihmiset hänestä sanoisivat? – Mitä hänen ystävänsä sanoisivat? – Mitä sanoisi Mac Snagley? – —

Sillä mielellä ollessaan, hän ei suinkaan olisi tahtonut tavata Melissaa. Hän astui ovesta sisään, meni pöytänsä lähelle ja sanoi tytölle muutamilla, pikaisilla ja nurjilla lauseilla, että hänellä oli työtä ja että hän tahtoi olla yksinään. Kun Melissa nousi, istuutui opettaja hänen paikalleen ja kätki kasvot käsiinsä. Kun hän katsahti ylös, seisoi tyttö vielä hänen edessään. Melissa katseli häntä tuskissaan mustilla silmillänsä.

"Murhasitteko hänen?" kysyi tyttö.

"En!" vastasi opettaja.

"Sitä varten annoin teille veitsen," virkkoi tyttö pikaisesti.

"Anoit minulle veitsen?" kertoi opettaja hämillään.

"Aivan niin! Minä olin siellä pöydän alla. Minä näin, että löitte häntä. Näin teidän molempain kaatuvan. Hän pudotti veitsensä. Sen annoin teille. Miksette pistäneet häntä?" sanoi Melissa hätäillen; hänen mustat silmänsä vilkahtivat ja hän viittasi pienellä ruskealla kädellään mitä tehoa tarkoitettiin.

Opettaja tirkisti hämmästyneenä häneen.

"Niin", sanoi Melissa. "Jos vaan olisitte kysyneet minulta, niin olisin myöntänyt, että olin aikeissa lähteä teaterijoukon kanssa. Mitäpä syytä siihen arvaatte? Olisin lähtenyt, koska ette virkkaneet minulle, että muuttaisitte muualle. Sen tiesin kuitenkin. Kuulin kyllä, kun puhuitte siitä tohtorille. Luulitteko, että minä jäisin tänne Morpher-perheen luoksi. Parempi sitte kuolema."

Näytelmä-liikennöllä, joka oivallisesti osoitti hänen luonnettaan, otti hän povestansa muutamia lakastuneita viheriöitä lehtiä ja jatkoi, niitä ojennetulla kädellä näyttäen, vilkasta ja omituista puhettansa.

"Tuossa on se myrkyllinen kasvi, jonka sanoitte tappavan minua. Minä menen teaterijoukkoon tahi syön näitä ja kuolen tähän. Se on minusta yhdenlainen. En suinkaan jää tähän elämään, koska minua täällä vihataan ja inhotaan. Te ette ikinä minua hylkäisi tänne, jos ette minua vihaisi ja inhoisi niinkuin muutkin." – —