Kapteeni Jorgan'in täytyi katsella korkealle nähdäksensä sitä, sillä kylä oli rakennettu korkealle ja jyrkälle kalliolle. Kylässä ei ollut yhtään tietä, siellä ei ollut ainoatakaan kärryä tahi muuta ajoneuvoa, siellä ei ollut yhtäkään tasaista paikkaa. Meren rannasta kallion huipuille asti oli kaksi epäsäännöllistä riviä huoneita, jotka olivat rakennetut vastapäätä toisiansa ja moneen mutkaan, jotta katu niiden välillä näytti mutkikkailta tikapuilta, joiden erikokoisista kivistä tehtyjä porraspuita myöten kiivettiin kylään taikka sieltä alas. Joukko kuormahevosia ja ajajia kulki hitaasti tikapuiden porraspuita ylös, kuljettaen kaloja, hiiliä ja muuta tavaraa, jota veneillä ja moniailla pienillä laivoilla oli tuotu rannalle. Kun hevoset astuivat kivisiä porraspuita ylös, tahi tulivat niitä alas, ne väliin vallan katosivat näkyvistä kylästä nouseviin savupilviin, jotta näyttivät uppoontuvan muutamiin kylän uuninpiippuihin ja nousevan ylös jälleen etäämpänä yläpuolella toisia piippuja. Kylässä ei ollut kahtakaan samannäköistä huonetta, vaan kaikki olivat erimuotoiset ja erikokoiset ja kaikissa oli erilaiset ikkunat, ovet ja katot. Kylään vievältä jyrkältä tieltä kuului hevosten askeleita ja niitä ajavain miesten ääniä, jotka äänet yhdistyivät kalastajain vaimoin ja lasten ääniin. Aallot kohisivat rantaa vasten, tuuli humisi veneiden purjeissa ja mastojen vimpelit liehuivat sinne tänne. Suurista paasista tehty rantasilta ja koko ranta oli vallan ruskea kalamerkeistä, jotka olivat levitetyt kuivamaan. Kalliot, joilla kasvoi metsää ylimmäisiin huippuihin saakka, kuvastuivat heleän sinervään veteen; taivas oli aivan selkeä, ei pilvenhattaraakaan näkynyt siellä. Kylässäkin oli niin paljon pensaita ja muita kasveja, että se näytti aivan viheriältä rannasta korkeimpaan huippuun saakka; olisi voinut luulla sitä linnunpesäksi. Ja koska mainittiin lintuja, sopii sanoa että kuului lintujenkin ääniä. Harakka leijueli ylä-ilmoissa, kalalokki kalasti par'aikaa lahdessa ja iloinen pieni poutahaukka hyppäsi rannalla kivien välillä.

Kapteeni Jorgan istui rantasillalla ja löi kämmenellään polvellensa, niinkuin muutamat tekevät kun ovat hyvällä tuulella, – ja kapteeni Jorgan teki aina niin kun häntä huvitti jokin – ja sanoi:

"Tämä on kummallisin ja kauniin paikka minkä eläissäni olen nähnyt!"

Kapteeni Jorgan ei ollut kylässä käynyt, vaan oli tullut rannalle syrjäpolkua myöten, saadaksensa ensin katsella sitä meren puolelta. Hän oli nähnyt monta paikkaa ja kokenut monta seikkaa elinaikanansa ja kaikki hänellä oli muistissa. Hän oli syntyisin amerikkalainen, mutta hän oli maailman kansalainen ja hän oli omistanut enimmät hyvät puolet maailman parhaimmista maista.

Kapteeni Jorgan'in on vallan mahdotonta istua jossakin puhumatta jokaisen kanssa, joka on hänen läheisyydessään. Hän istui, kuten jo sanottiin, rantasillalla siniset housut ja pitkäliepeinen sininen takki päällä, puhellen kalastajien kanssa; hän kyseli yksiä ja toisia kalastuksesta, luoteesta ja vuoksesta, virrasta ja muista meriliikettä koskevista asioista. Niiden miesten joukossa, jotka puhelivat kapteenin kanssa, oli nuori mies, joka kohdakkoin herätti kapteenin huomiota; hän oli noin kahdenkolmatta vuotias kalastaja, puettuna kalastajain tavalliseen korkeaan nuttuun; hänen kasvonsa olivat päivettyneet, hänen tukkansa oli musta, mutta kiharainen; päässä hänellä oli tavallinen merimiehen hattu, hänen silmänsä osoittivat rehellisyyttä ja koko hänen käytöksensä oli niin suora ja miellyttävä, että kapteeni kohta häneen mieltyi. "Minä panisin vetoa vaikka tuhannen dollars'ia siitä, että tuon miehen isä oli rehellinen mies," sanoi kapteeni itsekseen.

"Oletteko naimisissa jo?" kysyi kapteeni puhuttuansa vähän aikaa uuden tuttavansa kanssa.

"En vielä," vastasi tämä.

"Vaan aiotte mennä?" sanoi kapteeni.

"Niin on aikomukseni."

Kapteenin vilkkaat silmät seurasivat kaikkia nuoren miehen liikkeitä.

Sitten hän kämmenillään löi molemmalle säärellensä ja sanoi itsekseen:

"En milloinkaan ole koko elinaikanani noin hyvää nuorukaista nähnyt! Ja tuossahan hänen armaansa kurkistaa muurien takaa!"

Kaunis nuori tyttö seisoi pienen majan portailla, jonka ympärillä kasvoi viiniköynnöksiä ja muita kasveja, ja katseli rantaan päin. Kaunis maisema ei tytön huomiota herättänyt; hän katseli ainoastaan nuorta kalastajaa.

Kapteeni Jorgan nauroi iloisesti, niinkuin sellaiset hyvänluontoiset ihmiset tekevät, jotka iloitsevat toisten onnesta; sitten hän nousi istualta ja aikoi lähteä muita kalastajia puhuttelemaan, kun kylään vievää tikapuita alas tuli mies, jota kapteeni puhutteli ja kutsui nimeltä "Tom Pettifer Ho." Tämä mies saapui pian rantasillalle kapteenin luo.

"Pelkäättekö auringon panemaa Englannissa marraskuussa, Tom, koska teillä on etelämainen hattu päässä?" kysyi kapteeni, katsellen Tom'in hattua.

"Hyvä on aina olla varallansa, sir," vastasi Tom.

"Varallansa!" toisti kapteeni, nauraen. "Tällä vanhalla hatulla voisitte suojella itseänne päivän panemasta jäävuorien keskellä, mutta ei muualla. Oletteko löytänyt postikonttoorin?"

"Se on postikonttoori, sir."

"Mikä on postikonttoori?" kysyi kapteeni.

"Nimi, sir. Nimi pitää postikonttooria."

"Noh sepä on omituista!" sanoi kapteeni. "Sehän oli hyvä onni!

Tulkaapas näyttämään missä se on. Hyvästi, kumppanit, tällä kertaa!

Minä tulen vielä teitä katsomaan tänä iltana, ennenkuin lähden pois."

Tämä oli lausuttu kaikille rannalla oleville, mutta erityisesti nuorelle kalastajalle. "Hän on merimies!" sanoivat kalastajat toinen toisillensa, katsellen kapteenia, joka lähti pois. Ja merimies hän olikin, hänen käytöksestään kohta huomasi, että hän oli merimies, vaikka hänen puvussansa ei ollut mitään, joka muistutti merimiestä, paitsi väri, sillä hihat olivat liian pitkät, housut liian lyhyet ja koko puku muuten hankala merimiehelle. Jaloissa hänellä oli suuret saappaat ja päässä suuri hattu, jota ei yksikään ihminen olisi voinut käyttää merellä olipa mimmoinen ilma tahansa. Kuitenkin jokainen hänen päivettyneistä kasvoistaan, leveistä ruskeista käsistään ja käytöksestään arvasi hänen merimieheksi. Mr Pettifer ei suinkaan ollut enemmän merimiehen kaltainen, vaikka hän oli puettu täydelliseen merimiehen pukuun.

Nämät kaksi miestä kiipesivät nyt kylään tuota monimutkaista kivistä tietä ylös; jos olisi kuljettu suoraan eteenpäin, niin olisi täytynyt mennä suutarin tuvan läpi ja hänen itsensäkin läpi, sillä hän istui pienen ikkunan vieressä neulomassa. Nämät kaksi astuivat, niinkuin jo sanottiin, kylään ja pysähtyivät omituisen pienen huoneen edustalle, jonka seinään oli kirjoitettu "Mrs Raybrock, vaatekauppias;" ja myöskin "Postikonttoori." Pienen huoneen ohitse juoksi vähäinen puro ja sen poikki oli puinen silta, jota myöten pääsi taloon.

"Tässä on nimi," sanoi kapteeni Jorgan, "se on totta. Voitte tulla sisään jos tahdotte, Tom."

Kapteeni avasi oven ja astui kummalliseen, pieneen, kuusi jalkaa korkeaan kauppapuotiin, jonka katossa oli suuret orret ja jossa, paitsi kivisiä portaita päin olevaa ikkunaa, oli toinen varsin pieni yksiruutuinen ikkuna merelle päin.

"Kuinka voitte, rouva hyvä?" sanoi kapteeni. "Minä olen hyvin iloinen, että saan teitä tavata. Minä olen matkustanut pitkän matkan saadakseni tavata teitä."

"Oletteko, sir? Sitten minäkin olen iloinen kun saan teitä nähdä, vaikka en tunne teitä Adam'ista."

Näin puhui vanhanpuoleinen, hyvännäköinen ja lyhytläntäinen mutta lihava vaimo, joka oli hyvin siistissä ja sievissä vaatteissa ja seisoi siistin ja sievän puotinsa keskellä ja katseli uteliaasti ja hymysuin kapteeni Jorgan'ia.

"Kah! te olettekin merimies," lisäsi hän minuutin kuluttua ja teki vilkkaan liikkeen käsillään, "siinä tapauksessa olette varsin tervetullut."

"Kiitoksia, rouva," sanoi kapteeni. "Minä en voi käsittää mikä se on joka ilmaisee suolan minussa, mutta joka ikinen ihminen näyttää huomaavan sen hattuni pohjasta ja takkini kauluksesta. Noh niin, rouva, minä olen merimies."

"Ja tuo toinen mies myöskin," sanoi mrs Raybrock.

"Niin on," sanoi kapteeni katsellen veitikkamaisesti toiseen mieheen, "te olette oikeassa siinä, että hän kulkee merellä, jos se tekee hänen merimieheksi. Hän on laivan keittäjä ja nimeltään Tom Pettifer. Hän on eläissänsä harjoittanut jos jonkilaista tointa, – hän olisi voinut ostaa kaikki teidän tuolinne ja pöytänne, jos olisitte tahtoneet myydä ne, – mutta nyt hän on keittäjänä. Minun nimeni on Jorgan ja minä olen laivanomistaja, ja minä olen nyt kaksikymmentä ja viisi vuotta purjehtinut merellä kuljettaen omaa ja kauppakumppanieni laivoja. Tavan mukaan minua kutsutaan kapteeni Jorgan'iksi, mutta minä en totta tosiaan ole enemmän kapteeni, kuin tekään."

"Olkaa hyvä ja astukaa kamariini, sir," sanoi mrs Raybrock.

"Noh, sitä samaa juuri minä itse ai'oin ehdoitella," sanoi kapteeni.

"Menkää te edellä, olkaa hyvä."

Kapteeni käski Tom'in jäädä puotia katsomaan ja seurasi itse mrs Raybrock'ia pieneen huoneesen, jonka ikkunassa oli muutamia kukkaruukkuja, joissa kasvoi kukkasta, ja hyllyllä oli vanhoja kahvikuppia ja lasia; tämä huone oli samalla Raybrock'in perheen asuinhuone ja Steepways'in kylän postikonttoori.

"Hyvä rouva," sanoi kapteeni, "se on teille juuri yhdentekevä missä minä olen syntynyt, paitsi – " Mutta samassa astui joku huoneesen ja kapteeni löi käsillään molemmille polvilleen ja huudahti: "En ole eläissäni tällaista nuorukaista nähnyt! Täällä hän taas on! Kuinka voitte?"

Nämät sanat lausuttiin samalle nuorukaiselle, joka rannalla oli kapteeni Jorgan'in huomiota vetänyt puoleensa. Hänen mukanaan seurasi tuo nuori tyttö, jonka kapteeni oli nähnyt muurin yli kurkistaman. Kauniimpaa armahasta ei voi nähdä kuin tämä oli. Kun hän seisoi kapteenin edessä hämmästyneen näköisenä, ruusunpunainen suu puoleksi auki, tummat silmät tavallista suuremmat ja portaita ylös astumisesta vähän hengästyksissään ollen (ja ehkäpä jostakin salaisesta kiireestä kotituvan ovella, jossa kapteeni oli huomannut hänen kasvonsa hetkeksi katoovan näkyvistä merimiehen hatun taakse), hän oli niin viehättävän ihana, että kapteeni katsoi itsensä velvoitetuksi taas lyömään polvellensa. Tyttö oli hyvin yksinkertaisesti puettu, ainoana koristuksena oli syyskukkanen rinnassa. Päässä hänellä ei ollut hattua, vaan huntu eli huivi, joka oli pantu laskoksiin pään yli auringon suojaksi – jommoista joskus näkee paikka paikoin Englannissa ja Italiassa ja joka luultavasti oli ensimmäinen päähine maailmassa ruohojen ja lehtien jälkeen.

"Minun kotimaassani," sanoi kapteeni, nousten istualta ja antaen tuolinsa tytölle sekä sysäten sitä lähelle toista tuolia, jolle nuori kalastaja istui – "minun kotimaassani sanottaisiin Devonshirea kauniiksi, jopa kaunihimmaksi maaksi."

Suora käytös on loukkaava, ainoastaan silloin kuin se on teeskennelty; sillä suora ja luonnollinen käytös voi olla yhtä loukkaava, kuin teeskentelevä varovaisuus. Kaikki mitä kapteeni sanoi ja teki, oli vallan hänen luonteensa mukaista ja hän oli luonteeltaan suora ja hyvä; sentähden, kun hän oli lausunut nuo kohteliaat sanat ja veitikkamaisesti iskenyt silmää uusille tuttavilleen, jolla silmäniskulla hän tahtoi sanoa: "Kyllä minä tiedän miten asiat ovat, eivätkä ne voisi olla paremmat," niin hän oli saanut tiedon tästä perheen salaisuudesta.

"Minä juuri tässä sanoin teidän äidillenne," sanoi kapteeni nuorelle miehelle, mainiten tälle toistamiseen nimensä ja virkansa, "minä juuri sanoin äidillenne (te olette hyvin äitinne näköinen) että on vallan yhdentekevä missä minä olen syntynyt, paitsi, että olen kasvatettu sellaisella paikalla, jossa lapset, kohta kun he tähän maailmaan syntyvät, kysyvät äideiltänsä: 'Noh, kuinka vanha te olette ja mikä minulle nimeksi?' – joka on vallan tosi asia." Kapteeni taas löi kämmenellä polvellensa. "Kun asiat niin ovat, toivon, että suotte anteeksi vaikka kysyn onko nimenne Alfred?"

"Kyllä, sir, nimeni on Alfred," vastasi nuori mies.

"Minä en ole mikään noita," jatkoi kapteeni, "älkää sitä luulko; kyllä kohdakkoin teille asian selitän. Mutta vaikka tulenkin siitä maasta, jossa lapset kaikkea kysyvät, niin älkää sentään luulko että kysyn ainoastaan kysymyksen takia, sillä sitä en tee. Onko joku teidän omaisistanne ollut merimies?"

"Vanhempi veljeni Hugh oli merimies," vastasi nuori mies. Hän lausui tämän matalalla äänellä ja katsoi äitiänsä, joka äkisti kohoitti käsiänsä, mutta laski ne kohta jälleen alas, pani ne ristiin ja katseli innokkaasti kapteenia.

"Ei! Älkää Jumalan tähden sitä uskoko!" sanoi kapteeni totisesti; "en minä tuo hyvää sanomaa hänestä."

Syvä hiljaisuus seurasi kapteenin puhetta ja äiti käänsi kasvonsa tuleen päin ja pani kätensä tulen ja silmiensä väliin. Nuori mies nousi ja astui hitaasti ikkunan luo, ja kapteeni, katsellessaan sinne päin, näki nuoren lesken istuvan pienen puutarhan toisella puolella olevan huoneen ikkunassa; hänellä oli nukkuva lapsi sylissä.

"Kuinka kauan aikaa siitä on kuin se tapahtui?"

"Siitä on yli kolme vuotta kun hän lähti viimeiselle matkallensa."

"Laiva sattui arvattavasti karille tahi kalliolle," sanoi kapteeni, "ja kaikki hukkuivat?"

"Niin."

"Noh niin!" sanoi kapteeni hetken aikaa vaiti oltuansa. "Tässä minä istun, joka kenties samallaisen lopun saan. Hän pitää meren kädessänsä. Kaikki me jossakin paikassa joudumme haaksirikkoon ja hukumme. Me voimme lohduttaa itseämme ja toinen toisiamme sillä, että olemme tehneet velvollisuutemme. Minä olen vakuutettu siitä, että hän täytti velvollisuutensa!"

"Sen hän teki!" vastasi nuori kalastaja. "Jos milloinkaan mies on rehellisesti koettanut joka tilaisuudessa tehdä velvollisuutensa, niin veljeni sitä teki. Veljeni ei ollut hyväpäinen mies, mutta hän oli rehellinen, uskollinen ja oikeutta rakastavainen. Isämme oli vaan pieni kauppias tässä maassa; mutta kuitenkin hän oli yhtä arka hyvästä nimestänsä kuin koskaan kuningas. Veljeni arveli, että isämme jätti hyvän maineensa meille perinnöksi, jotta me pitäisimme sitä pyhänä ja hyvänä."

"Teidän veljenne oli oikeassa," sanoi kapteeni; "te ette olisi voineet parempaa perintöä saada. Mutta minä keskeytin teitä."

"Ette suinkaan, sillä minulla ei ole mitään muuta sanottavaa. Me tiedämme, ettei Hugh eläissänsä tätä hyvää nimeä häväissyt, ja me olemme varmaan vakuutetut siitä, ettei hän kuollessaankaan sitä tehnyt. Ja nyt tämä maine on minulle uskottu. Siinä kaikki."

"Hyvin lausuttu!" huudahti kapteeni. "Hyvin lausuttu, nuori mies! Mitä veljenne kuolemaan tulee;" nyt kapteeni päästi käden, jota hän oli pudistanut, ja istui molemmat omat leveät kädet levitettynä polvillaan, ja puhui hiljaisella äänellä: "mitä veljenne kuolemaan tulee, voin minä kukatiesi jonkimoisia tietoja teille siitä antaa; kukatiesi ei, minä en suinkaan ole varma siitä. Voimmeko puhua vähän kahdenkesken?"

Nuori mies nousi istualta; kapteeni teki samaten, mutta hän huomasi samassa, että kun nuori tyttö kääntyi ikkunaan tervehtiäksensä nuorta leskeä, viimeksi mainittu nosti ylös neuleensa, jota hän par'aikaa neuloi, ja hymyili samalla iloisesti. Kapteeni sanoi:

"Mitä hän tuosta tekee?"

"Mitä Margareta neuloo, Kitty?" kysyi nuori kalastaja – toinen hänen käsivarsistaan oli nähtävästi erehdyksestä joutunut johonkin.

Kun Kitty ei mitään vastannut, vaan punastui, niin kapteeni ojentihe niin pitkäksi kuin suinkin, löi kädellään polvellensa ja sanoi:

"Minun kotimaassani sanoisimme sitä morsiuspuvuksi. Totta tosiaan! Sen tekisimme, minä olen varma siitä."

Mutta tämä näytti myöskin johtavan jotain toista kapteenin mieleen, sillä hän herkesi kohta nauramasta ja lisäsi hiljaisella ja lempeällä äänellä:

"Ja on hyvin hauskaa nähdä, että hän – nuori leski raukka, isätön lapsi sylissä – ajattelee teidän kotianne ja teidän onneanne. Se on hyvin hauskaa, ystäväni, ja se on hyvin jaloa. Tulkoon teidän avioliittonne onnellisemmaksi kuin hänen, ja olkoon se hänelle lohdutukseksi. Suokoon Jumala, että kaikki saisitte elää onnellisina yhdessä hyvän maineen turvassa, kauan aikaa sen jälkeenkin kun minä olen lakannut noita suuria suola-tasankoja kyntämästä!"

Kitty vastasi hyvin totisesti: "Kiitoksia, sir; kaikesta sydämmestäni kiitän teitä!" Ja samalla hän ystävällisesti ojensi kätensä kapteenille ja sitte nuorelle kalastajalle, kun tämä avasi oven kapteenille, joka lähti huoneesta; nuori kalastaja seurasi häntä.

TOINEN LUKU
Rahat

"Portaat ovat hyvin ahtaat," sanoi Alfred Raybrock kapteeni Jorgan'ille.

"Niinkuin minun kajuuttani portaat ovat olleet monella matkalla," vastasi kapteeni.

"Ja ne ovat kovin hankalat päälle."

"Jos minun pääni ei voi pitää huolta itsestään nyt jo, kestettyään niin monta puuskaa ja kolausta maailmassa," sanoi kapteeni niin jäykästi kuin asia ei ensinkään olisi häntä koskenut, "niin siitä ei kannata huolta pitää."

He tulivat nyt nuoren kalastajan makuuhuoneesen, joka oli yhtä siisti ja puhdas kuin puoti ja asuinhuone alakerroksessa. Se oli hyvin pieni huone; ikkuna oli korkealla ja varsin pieni ja katto oli vino, sillä ei ollut mitään välikattoa. Kapteeni istui sängylle ja katseli seinällä olevaa, kovin huonosti onnistunutta kuvaa, joka oli olevinaan Kittyn kuva. Sen oli maalannut eräs matkustava maalari, ja kapteeni ihaili tätä kuvaa, sillä hän oli oppinut kuvia arvostelemaan laivain kokassa olevista kuvista. Hän viittasi nuorelle miehelle istumaan pienen pöydän toisella puolella olevalle tuolille. Sitten kapteeni pisti kätensä pitkäliepeisen sinisen takkinsa isoon povitaskuun ja otti siitä vahvan neliskolkkaisen, koterolla varustetun pullon; se ei ollut iso, vaan sellainen, jota käytetään laivan lääkekaapissa. Pantuansa tämän pullon pöydälle, mutta yhä sitä kädessänsä pitäen, kapteeni Jorgan puhui seuraavaan tapaan:

"Viimeisellä matkallani kotimaahan," sanoi kapteeni, "ja vastikään tulin siltä matkalta, oli niin kova ilma Horn'in niemen kohdalla, etten usein ole silläkään paikalla sellaista myrskyä nähnyt. Minä olen monta kertaa purjehtinut 'tuulisen niemen' ohitse, ja kun ensi kerta menin sen ohi, kävi samallainen tuuli kuin nyt viime kerralla kun palasin Liverpool'iin Etelä-Amerikasta. Oli, niinkuin jo sanoin teille, nuori ystäväni, hirmuinen myrsky. Täydellinen myrsky! Ei vaan tavallinen tuuli, ei ainoastaan huono ilma, vaan kävi lauhkea tuuli! Mutta tuuli ei kuitenkaan vienyt minua laivasta mereen, vaikka pelkäsin, että niin tapahtuisi, mutta se vei minun suunnaltani pois. Ja kun vihdoin viimein ilma tyyntyi, niin oli vallan tyyni ja voimakas virta, joka vei meidät pois oikealta tieltämme eteenpäin yhä, yöt päivät, yöt päivät, ja minä ajelehdin, ajelehdin, ajelehdin ulkopuolelle laivain tavallista tietä, ja yhä ajelehdin ja ajelehdin yhä. Miehen velvollisuus on pitää vaaria kanssaihmistensä hengestä ja aina väsymättömällä innolla hoitaa virkaansa. Minä en velvollisuuksiani laiminlyönyt ja sentähden vallan hyvin tiesin (varsinkin nähdessäni tuota väkevää virtaa) mikä vaara meitä uhkasi ja mitä varovaisuuden keinoja olisi käytettävä sitä vastaan. Sanalla sanoen: me kuljimme aika vauhtia erästä saarta kohti. Kartalla ei ollut mitään saarta sillä paikalla, ja senvuoksi voitte sanoa, että oli hyvin paha saarelta tehty, olla siellä; minä en sitä vastaan väitä, mutta siellä se nyt kumminkin oli. Kiitos Jumalan, minä olin yhtä valmis saarta vastaanottamaan kuin saari oli minua vastaanottamaan. Minä pidin sitä silmällä mastonhuipusta ja minun onnistui ajoissa torjua vaara. Vene laskettiin alas ja minä astuin muutamain miesten kanssa siihen ja lähdin saarta tarkastelemaan. Saaren ulkopuolella oli hietasärkkä ja särkän ja saaren välillä olevassa kulmassa oli joukko vesiajopuita ja näiden puiden välissä oli tämä pullo."

Nyt kapteeni hetkeksi laski pullon kädestänsä jotta nuori kalastaja oli tilaisuudessa likemmin sitä katsella, sitten kapteeni taas otti pullon käteensä ja jatkoi:

"Jos te joskus tulette, – taikka joskaan ette tule – autioon paikkaan, niin käyttäkää silmänne ja kiikarinne hyvin; sillä vähäpätöisinkin esine, jonka näette, voi teille olla hyödyksi ja voi olla teille neuvoksi tai varoitukseksi. Niin minä tein ja sillä tapaa minä tämän pullon löysin. Minä otin sen kohta vedestä ja sitten soudimme rantaan, nousimme maalle ja lähdimme, aseilla varustettuina, saarta tarkastamaan. Me näimme, että tuli oli hävittänyt kaiken kasvullisuuden saarella. Kun varovasti astuimme saaren sisä-osaa kohti, yksi miehistä vaipui pehmeään poroon rintaa myöten. Hän kävi vallan vaaleaksi ja huusi: 'Vetäkää minut ylös mitä pikemmin, sillä jalkani ovat luiden seassa.' Me saimme hänen ylös ja sitten rupesimme kaivamaan sillä paikalla ja näimme, että mies oli oikeassa, sillä maassa oli todellakin luita. Ja nämä luut olivat ihmisen luita; mutta emme saaneet selkoa siitä, olivatko ne yhden, kahden tahi kolmen miehen luita, sillä osa niistä oli palanut. Me tarkastimme koko saarta, mutta emme löytäneet mitään muuta mainittavaa, paitsi että minä sen toisesta rannasta näin maata, ja kun pian sain selvää siitä mikä maa se oli, niin palasimme kohdakkoin laivalle. Minä kohta, laivaan tultuamme, avasin pullon, joka, niinkuin näette, on varustettu nahkaisella kotelolla ja lasitulpalla. Pullon sisässä oli pieni kurtistunut ja kokoon kääritty paperi, niinkuin näette." Kapteeni avasi tätä sanoessaan pullon ja otti siitä esille paperin. "Sen ulkopuolelle oli kirjoitettu, niinkuin näette, nämät sanat: 'Joka tämän löytää, häntä nöyrimmästi pyydetään toimittamaan tämä lukematta Alfred Raybrock'ille, joka asuu Steepways'in kaupungissa, Pohjois-Devonshire'ssa, Englannissa.' Se on pyhä kapine," sanoi kapteeni lopettaen kertomuksensa, "ja, Alfred Raybrock, tuossa se nyt on!"

"Se on veljeni käsialaa!"

"Minä arvasin sen," sanoi kapteeni Jorgan. "Minä katselen näköalaa tästä pienestä ikkunasta sillä välin kuin te luette kirjoituksen."

"Ei suinkaan! Se loukkaisi minua. Se loukkaisi meitä kaikkia. Minun veljeni ei voinut tietää, että se joutuisi sellaisen miehen käsiin, kuin teidän."

Kapteeni istui jälleen vuoteelle ja nuori mies levitti vapisevin käsin paperin auki ja pani sen pöydälle. Rikkinainen paperi, joka nähtävästi oli käännetty ja revitty jo ennen kuin siihen oli kirjoitettu, oli hyvin tahraantunut ja muste oli paikka paikoin kulunut ja monta sanaa puuttui. Kapteeni ja nuori kalastaja lukivat moneen kertaan tämän kirjoituksen ja vihdoin viimein saivat selkoa siitä sen verran, että taisivat lukea seuraavaa:

Ennenkuin kuolema minua kohtaa panen minä alempana kirjoitetun

– kirjoitettu itseäni varten monta vuotta sitten – pulloon,

jonka lasken mereen – rakas veljeni Alfred tekee niinkuin

minä olisin tehnyt, jos se tulee perille – viimeiset hellät

terveiset vaimolleni ja äidilleni … ... sinä Alfred.

Hugh Raybrock.

Muistoksi H. Raybrock'ille itselle.

Hänen kätensä kautta

hyvin onneton – kautta

hänen (L. C.) kertoi minulle että

isä raukan

Kuitenkin

500 puntaa … ... varastettua rahaa

on

sentähden tähän kirjoitettu

ei mikään kateus … ... ei oikein

todistus

kirjat … ... Hän sanoi että minä

Todistus jos me joskus pääsemme täältä

Hän sanoo menevän … ... Lanreaniin ja … ... vanhain

miesten joukossa siellä. … ... Minä en usko mitään

pahaa isästä … ... Jos joskus pääsen – tulee ilmi

Jumala suokoon

maksaa … ... … H. R.

Nuori kalastaja kävi yhä rauhattomammaksi, kuta enemmän hän kirjoituksesta sai selvää. Hän jätti sen pöydälle kapteenin eteen, ja istui tuolille, nojasi pöytään ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Mitä tämä on," sanoi kapteeni, "älkää noin antako mielenne masentua!

Ylös toimeen ja olkaa mies!"

"Se on itsekkäisyyttä, sen kyllä tiedän, mutta mitä minun on tekeminen?" huusi nuori kalastaja vallan epätoivoissaan ja polkien suurella saappaallaan laattiaan.

"Mitä tekeminen?" vastasi kapteeni. "Jotakin! Minä menisin rantaan ja kiskoisin paalut ylös maasta tahi vetäisin hampaat suustani ennen, kuin olisin mitään tekemättä. Ei mitään tehdä!" huudahti kapteeni. "Jokainen tyhjäntoimittaja tahi pelkuri voi sitä tehdä, ja tyhjästä ei mitään tule. Tätä sanotaan, luullakseni, erään latinalaisen kirjailijan keksineen," sanoi kapteeni suurimmalla ylönkatseella; "niinkuin Adam ei olisi sitä huomannut jo ennenkuin hän pani eläimille nimet."

Kapteeni kumminkin näki, että nuoren miehen syvään suruun oli joku suurempi suru, jota hän ei tietänyt. Ja hän katseli häntä sääliväisesti ja uteliaasti.

"Puhukaa suunne puhtaaksi," jatkoi kapteeni. "Mikä teitä huolettaa?"

"Te olette nähneet kuinka kaunis hän on," sanoi nuori mies, katsoen ylös kapteeniin tukka pörröllään jo kasvot punaisina mielenliikutuksesta.

"Onko joku väittänyt ettei hän ole kaunis?" kysyi kapteeni. "Jos niin on, antakaa hänelle aika selkäsauna."

Nuori mies nauroi, näytti vähän närkästyneeltä ja sanoi: "Ei se sitä ole."

"Noh, hyvä, mitä se sitten on?" sanoi kapteeni leppeämmällä äänellä.

Nuori mies rauhoittui vähän ja päätti kertoa kapteenille syyn suruunsa; hän alkoi: "Me olisimme viettäneet häitä tulevana maanantaina – "

"Olisitte viettäneet!" keskeytti kapteeni Jorgan. "Ja tulette viettämään? Eikö niin?"

Nuori Raybrock pudisti päätänsä ja osoitti sormellansa paperilla seuraavat sanat: "Isän viisisataa puntaa."

"Kertokaa," sanoi kapteeni. "Viisisataa puntaa? Entäs sitten?"

"Tämän rahasumman," jatkoi nuori kalastaja, käyden erinomaisen totiseksi, ja kapteenin silmäillessä häntä yhtä vakaasti, "tämä rahasumma oli isäni koko omaisuus. Kun hän kuoli, hän ei ollut kellekään mitään velkaa, mutta hän oli säästöön saanut ainoastaan viisisataa puntaa."

"Viisisataa puntaa," sanoi kapteeni miettiväisesti. "Noh niin."

"Eläissänsä hän vuosittain pani vähäsen rahaa säästöön, jotta äiti, leskeksi jäätyänsä, ei perin köyhäksi joutuisi; ymmärrättehän?"

"Kyllä."

"Isäni oli kerta koettanut onneansa – hän oli ruvennut kauppatuumiin rahojaan kartuttaaksensa – mutta oli nyt päättänyt ettei milloinkaan enää sellaisiin tuumiin ryhtyisi."

"Hän ei siis ollut keinottelija," sanoi kapteeni. "Minun kotimaassani hän ei olisi suurta arvoa nauttinut. Mutta kertokaa."

"Äitini ei ole näitä rahoja koskenut milloinkaan. Ja nyt oli päätetty, että ne tulevalla viikolla käytettäisiin minun hyväkseni; minä, näetten, aijoin ostaa itselleni oikeuden kalastaa naapuriston kanssa, voidakseni naida Kityn."

Kapteeni näytti hyvin miettiväiseltä; hän silitteli oikealla kädellään monta monituista kertaa ohukaista tukkaansa ja oli huolellisen näköinen.

"Kityn isällä ei ole mitään varoja; hän töin tuskin tulee aikaan, vaikka hän elää hyvin kohtuullisesti. Hän on voutina läheisellä herrastalolla, ja hänellä on varsin pieni palkka. Hän on kuitenkin parempia päiviä nähnyt ja minä en millään muotoa tahtoisi, että Kitty tulisi kärsimään puutetta ja kokea kovaa minun vaimonani."

Kapteeni yhä vielä päätänsä silitteli ja katseli nuorta kalastajaa.

"Minä olen vallan varmaan vakuutettu siitä, että isäni ei tietänyt, että joku oli kärsinyt vääryyttä hänen rahojensa suhteen, tahi, että ne olivat takaisin maksettavat; minä olen yhtä varma siitä, kuin siitä, että aurinko nyt paistaa. Mutta, saatuani veljeni haudasta merestä tämän tiedon, että rahat ovat varastettua rahaa," sanoi nuori Raybrock, lausuen vastenmielisesti näitä kahta viimeistä sanaa, "voinko sitä epäillä? voinko sitä epäillä?"

"Epäilemisestä en voi mitään sanoa," huomautti kapteeni, "mutta minun mielestäni ette voi näitä rahoja koskea."

"Nyt tiedätte miksi olen niin suruissani," sanoi nuori Raybrock.

"Ajatelkaa Kittyä. Ajatelkaa mitä minun on hänelle kertominen."

Hän oli vallan epätoivoissaan ja polki hiljaa jalkaansa laattiaan. Mutta hetkisen kuluttua hän jälleen rauhoittui ja puhui tyyneellä äänellä:

"Mutta siitä on jo kylläksi puhuttu! Te lausuitte minulle muutamia rohkeita sanoja nyt juuri, kapteeni Jorgan, ja niitä ette turhaan lausuneet. Minä olen saanut jotakin tehtäväkseni. Ennenkuin mihinkään muuhun toimeen ryhdyn, tulee minun ottaa selko tästä kirjoituksesta, tuon hyvän maineen takia, jota ei kukaan muu voi puhdistaa ja pitää hyvänä. Ja kuitenkaan ei, tämän hyvän maineen tähden, ja isäni muiston takia, äitini, eikä Kittyn, eikä yhdenkään inhimillisen olennon tule saada tietää ainoatakaan sanaa tästä kirjoituksesta. Olettehan samaa mieltä tämän suhteen?"

"En tiedä mitä mahtanevat ajatella meistä tuolla alhaalla," sanoi kapteeni, "mutta en voi ehdotustanne vastustaa. Nyt kirjoitukseen. Mitä ai'otte tehdä?"

Molemmat yhtaikaa, ikäänkuin sopimuksesta, kumartuivat paperin yli, ja lukivat toistamiseen tarkasti kirjoituksen.

"Minä luulen, että jos kaikki sanat olisivat tässä, kuuluisi lause näin: 'Kuulustele siellä asuvain vanhain miesten joukossa' – jotakuta. Ai'otte kai lähteä tässä mainittuun kylään?" sanoi kapteeni, sormellaan osoittaen nimeä.

"Niin ai'on. Ja mr Tregarthen on Cornwallis'ista ja – tosiaankin – on Lanrean'ista kotoisin."

"Onko hän?" sanoi kapteeni tyyneesti. "Minä en häntä tunne, kuka hän on?"

"Mr Tregarthen on Kityn isä."

"Vai niin!" huudahti kapteeni. "Noh, Tregarthen siis hyvin hyvästi tuntee Lanrean'in kylän?"

"Epäilemättä hän sen tekee. Olen usein kuullut hänen mainitsevan sitä kotipaikkanansa. Hän tuntee sen hyvin."

"Odottakaa vähäsen," sanoi kapteeni. "Meiltä puuttuu nimi tässä. Te voitte kysyä Tregarthen'ilta (tahi jos ette voi, niin voin minä) sen kylän vanhojen miesten nimiä. Eikö niin?"

"Kyllä. Minä menen nyt kohdakkoin hänen luoksensa kysymään sitä."

"Ottakaa minut kanssanne," sanoi kapteeni, nousten istualta ja näyttäen hyvin vakavalta, "mutta ensin yksi sana vielä. Minä olen kokenut maailmassa enemmän kuin te, ja olen pitemmälle ennättänyt. Minun on, koko elinaikanani merimatkoilla ollessani, täytynyt pitää järkeni selvänä ja kirkkaana kuni laivan kalujen vaskiset kotelot. Minä tahdon tulla kanssanne tälle matkalle. Mutta te ette elä vain puhumalla enempää kuin minäkään. Tartu lujasti käteeni, siinä on puhe kummallekin osapuolelle."

Kapteeni Jorgan otti matkan komennon tällä sydämellisellä kädenpuristuksella. Hän laskosti heti paperin täsmälleen entiselleen, pani sen takaisin pulloon, työnsi tulpan paikoilleen, pani öljykankaan tulpan päälle, luovutti kaiken nuoren Raybrock'in haltuun ja asteli edellä alakertaan.

Mutta alakerrassa olikin vaikeampi selvitä kuin ylhäällä. Siitä hetkestä kun he astuivat saliin, nopea naisellinen silmä keksi, että jotakin oli vialla. Kitty huudahti pelästyneenä, kun hän juoksi sulhasensa luoksi, "Alfred! Mikä hätänä?" Rouva Raybrock huudahti kapteenille, "Hyvänen aika! Mitä olette tehneet pojalleni, kun hän on hetkessä muuttunut tuollaiseksi?" Ja nuori leski – jolla oli työnsä käsivarrellaan – oli aluksi niin kiihottunut, että hän pelästytti pikku tytön, jota hän piti kädestä ja joka piilotti kasvonsa äitinsä helmoihin ja alkoi kirkua. Kapteeni, ollen tietoinen siitä että häntä pidettiin syynä tähän kotoiseen muutokseen, tarkkaili sitä melko syyllinen ilme kasvoillaan odottaen, että nuori kalastaja tulisi hänen avukseen.