Novelleja Decameronesta

VIIDES KERTOMUS

Perugian Andreuccio lähtee Napoliin ostamaan hevosia, joutuu yhtenä yönä kolmeen pahaan seikkailuun, pelastuu kaikista ja vie mukanaan kotiin rubinin.

Mikäli olen kuullut, oli Perugiassa kerran nuorukainen nimeltä Andreuccio di Pietro, hevoskauppias. Hän sai tietää, että Napolissa on tarjolla huokealla hevosia, ja siksi pisti hän kukkaroon viisisataa kultaflorinia ja lähti sinne, toisten kauppiaiden kanssa, koska ei ollut milloinkaan liikkunut poissa kotoansa. Hän saapui perille eräänä sunnuntaina iltamessun aikaan ja meni seuraavana aamuna, isäntänsä neuvosta, torille ja näki siellä paljon hevosia ja mielistyi moneen. Ja hän hieroi kauppoja milloin siitä, milloin tästä, mutta ei voinut sopia yhdenkään hinnoista. Kuitenkin hän, näyttääkseen, että hän oli todella tullut ostamaan, veti monta kertaa, kokematon ja varomaton kun oli, kaikkien niiden läsnäollessa, jotka kulkivat ohitse, esiin tuon kukkaronsa ja florininsa, jotka hänellä olivat mukanaan.

Kun hän nyt hieroi sillä tavalla kauppoja ja näytti kerran taas kukkaroaan, niin tapahtui, että eräs sisilialainen tyttö, joka oli nuori ja sangen kaunis, mutta valmis pikku palkkiosta tyydyttämään jokaista miestä, kulki Andreuccion huomaamatta ohitse ja näki hänen kukkaronsa. Ja heti hän sanoi itseksensä: Kuka olisi tyytyväisempi kuin minä, jos nuo rahat olisivat minun? Ja niin sanoen hän meni sivuitse.

Tämän nuoren tytön seurassa oli vanha nainen, samoin sisilialainen, joka, tuskin hän näki Andreuccion, antoi tytön jatkaa matkaansa ja juoksi nuorukaista hartaasti syleilemään. Kun nuori tyttö huomasi tämän, niin hän alkoi mitään sanomatta vähän matkan päässä odottaa vanhusta.

Andreuccio kääntyi vanhuksen puoleen, ja kun hän tunsi hänet, piti hän häntä oikein hyvänä, ja vanhus lupasi käydä hänen luonaan majatalossa ja lähti sitten pois, pitkittämättä puheita. Ja Andreuccio kääntyi jälleen kauppojaan tekemään, mutta ei ostanutkaan sinä aamuna mitään.

Mutta tyttö, joka oli ensin nähnyt Andreuccion kukkaron ja sitten vanhan palvelijattarensa tuttavuuden hänen kanssaan, mietti nyt keinoa, kuinka saisi itselleen kaikki nuo rahat tahi osan niistä, ja alkoi senvuoksi varovasti kysellä, kuka tuo mies oli, mistä kotoisin, mitä hän täällä teki ja kuinka vanhus hänet tunsi. Muija kertoi silloin Andreucciosta kaikki niin seikkaperäisesti, että hevoskauppias itse olisi tuskin osannut paremmin vastata, sillä vanhus oli ollut monta vuotta Andreuccion isän luona ensin Sisiliassa ja sitten Perugiassa. Ja samoin hän kertoi, missä Andreuccio asui ja miksi hän oli tänne tullut.

Kun tyttö sai täydellisesti tietää hänen sukulaisensa ja heidän nimensä, perusti hän sille tiedolle yrityksensä, jonka avulla hän aikoi hienon ovelasti tyydyttää halunsa. Ja kotiin palattuaan hän lähetti vanhuksen asioille koko päiväksi, niin ettei hän pääsisi Andreuccion luokse; ja kutsuttuansa erään tytön, jonka hän oli hyvin opettanut sellaisiin palveluksiin, lähetti hänet illan tullen siihen majataloon, jossa Andreuccio asui. Sattumalta tapasi tyttö sinne tultuaan ovella itsensä Andreuccion yksinään ja tiedusteli häneltä häntä itseänsä. Siihen Andreuccio vastasi, että se oli juuri hän, jonka jälkeen tyttö veti hänet syrjään ja sanoi: Herrani, eräs täkäläinen ylimysnainen tahtoisi, jos suvaitsisitte, mielellään puhutella teitä.

Kun Andreuccio tämän kuuli, tarkasti hän itseänsä kiireestä kantaan, ja koska hän mielestään näytti olevan kaunis poika, niin ajatteli hän, että se ylimysnainen oli häneen rakastunut, ikäänkuin Napolissa ei olisi ollut kauniimpia nuoriamiehiä kuin hän. Ja niinpä hän vastasi nopeasti, että hän on siihen valmis, ja kysyi, missä ja milloin tämä nainen tahtoisi häntä puhutella.

Siihen tyttö vastasi: Herrani, jos te voisitte tulla vaikka heti, hän odottaa teitä kotonansa.

Andreuccio sanoi nopeasti, majatalossa mitään ilmoittamatta: Noh, mene sitten edeltä, minä tulen perästäsi.

Silloin tyttö vei Andreuccion tuon naisen taloon, joka asui eräässä korttelissa nimeltä Häpeänkolo; miten kunniallinen asuinseutu se oli, osoittaa jo nimi. Mutta Andreuccio, joka ei tiennyt eikä aavistanut mitään sellaista, vaan luuli kulkevansa hyvin kunnialliseen paikkaan ja rakastettavan ylimysnaisen luo, astui, tytön mennessä edeltä, huoletta naisen asuntoon. Ja kun hän nousi ylös portaita, niin huusi tyttö emäntäänsä tulemaan, ja kun hän samassa sanoi: Täällä on Andreuccio! näki vieras naisen jo seisomassa portaitten yläpäässä ja odottamassa häntä. Hän oli vielä hyvin nuori, kookas varrelta ja kaunis kasvoiltansa, puettu ja koristettu hyvin soveliaasti. Kun Andreuccio tuli lähemmäksi, niin laskeusi nainen kolme porrasta avosylin häntä vastaan, heittäysi hänen kaulaansa ja riippui siinä mitään virkkamatta jonkun aikaa, niinkuin liiallinen liikutus olisi estänyt häntä puhumasta. Sitten suuteli hän itkien hänen otsaansa ja sanoi nyyhkytysten särkemällä äänellä: Oi rakas Andreuccio, terve tuloa!

Andreuccio vastasi, ihmetellen niin helliä hyväilyjä, ällistyneenä:

Madonna, minä iloitsen siitä, että teidät tapasin.

Sitten tarttui nainen Andreuccioa käteen ja vei hänet ylös saliin ja astui sieltä, puhumatta hänen kanssaan vielä mitään muuta, omaan kamariinsa, joka tuoksui ruusuille, oranssin kukille ja muille hyville hajuille. Siellä näki Andreuccio hyvin kauniin sängyn, jossa oli esirippu, ja naulakoissa, sen seudun tapaan, paljon vaatteita ja muita sangen kauniita ja kallisarvoisia esineitä. Sentähden luuli Andreuccio varmasti, ensikertalainen kun oli, että nainen ei voi olla mitään vähempää kuin oikein aatelisnainen. Ja kun he olivat istahtaneet rinnatusten jollekin arkulle, joka oli sängyn jalkopäässä, alkoi tyttö puhua hänelle näin:

Andreuccio, olen aivan varma, että sinä ihmettelet sekä minun hyväilyitäni, joilla otin sinut vastaan, että kyyneleitäni, koska et minua tunne ja tuskin voinet muistaa kuulleesi minusta puhuttavankaan. Mutta pian saat kuulla seikan, jota ihmettelet ehkä vielä enemmän, nimittäin, että minä olen sinun sisaresi! Ja sanon sinulle, että kun Jumala soi minulle niin suuren armon, että ennen kuolemaani sain nähdä edes yhden rakkaita veljiäni (joskin toivoisin näkeväni teidät kaikki), niin kuolisin tyytyväisenä, vaikka kuolisin jo tällä hetkellä. Ja koska sinä et ehkä ole tästä milloinkaan kuullut, niin kerron sinulle kaikki. Minun ja sinun isäsi, Pietro, asui, niinkuin luulen sinun tietävän, kauan aikaa Palermossa, jossa hänestä hänen hyvyytensä ja miellyttävyytensä tähden pitivät ja pitävät vieläkin suuresti ne, jotka hänet tunsivat. Mutta kaikista, jotka häntä rakastivat paljon, rakasti häntä enimmin minun äitini, joka oli aatelisnainen ja siihen aikaan leski, niin, siinä määrin, että hän, pelkäämättä isäänsä ja veljiänsä ja kunniastaan huolimatta seurusteli hänen kanssaan niin tuttavallisesti, että minä synnyin, ja olen nyt sellainen kuin näet. Yhtäkkiä tuli sitten Pietrolle jokin syy matkustaa Palermosta ja palata Perugiaan, ja hän jätti minut, pienen lapsukaisensa, äitini kanssa tänne, eikä ole sitten, mikäli tiedän, minua eikä äitiäni yhtään muistanut. Siitä minä tuomitsisin häntä ankarasti, ellei hän olisi juuri minun isäni, kun ajattelen kiittämättömyyttä, jota hän osoitti minun äidilleni (puhumattakaan rakkaudesta, mitä hänen olisi tullut tuntea minua kohtaan, tytärtään, joka ei ollut syntynyt mistään piikatytöstä tai alhaisesta naisesta), sillä antoihan äitini omaisuutensa ja itsensäkin hänen käsiinsä, tietämättä edes, kuka hän oli, pelkän uskollisen rakkauden vallassa. Mutta, mitäpä siitä. Pahoin tehtyjä ja kauan aikaa sitten menneitä seikkoja on paljon helpompi paheksua kuin parantaa. Niin on vain käynyt. Hän jätti minut pikku tyttönä Palermoon, jossa kasvoin melkein sellaiseksi kuin nyt olen, kunnes äitini, joka oli rikas nainen, antoi minut vaimoksi eräälle girgentiläiselle, oikein kunnon ylimykselle, joka rakkaudesta äitiini ja minuun suostui asettumaan Palermoon. Mutta täällä mieheni, joka oli innokas guelfi, alkoi hieroa kuninkaamme Carlon kanssa sopimuksia, joista kuitenkin kuningas Federigo sai vihiä ennenkuin niitä voitiin toteuttaa ja joiden tähden meidän täytyi Sisiliasta paeta, juuri silloin, kun olin pääsemäisilläni niin ylhäiseksi rouvaksi, ettei koko tällä saarella ole koskaan sellaista ollut. Me otimme niin ollen mukaan omaisuutta sen vähän, mitä saatoimme ottaa (vähän, sanon, siihen paljoon verraten, mitä meillä oli), jätimme tilukset ja palatsit ja pakenimme tähän maahan, jossa näimme Carlo kuninkaan olevan meille niin kiitollisen, että hän on jo osaksi korvannut vahinkomme, joita hänen tähtensä kärsimme, lahjoittamalla meille maita ja taloja. Ja yhä edelleen hän pitää miestäni, joka on sinun lankosi, hyvillä tuloilla, niinkuin kohta näet. Ja sillä tavalla minä nyt elän täällä, jossa, Jumalan armosta, ei sinun ansiostasi, näen sinutkin, rakas veliseni!

Ja tämän sanottuaan hän syleili Andreuccioa uudestaan ja suuteli häntä liikutuksen kyyneleitä vuodattaen otsalle.

Andreuccio kuunteli tätä satua, jota tyttö kertoi niin säntillisesti, niin johdonmukaisesti, sanan puuttumatta kertaakaan hampaiden rakoon tai kielen sopertamatta. Ja koska hän muisti isänsä tosiaan olleen Palermossa ja arvasi omasta itsestään nuorten miesten tavat, jotka mielellään nuoruudessaan rakastavat, sekä näki tytön liikutuksen kyyneleet ja tunsi halaukset ja säädylliset suudelmat, niin hän uskoi, mitä tyttö sanoi, paremminkin kuin todeksi. Ja kun tyttö vaikeni, niin hän vastasi:

Madonna, te ette varmaan pahastu, vaikka nyt kummastelen, sillä joko sitten isäni ei ole puhunut äidistänne ja teistä milloinkaan mitään, mikä siihen lieneekin syynä, tai jos on puhunut, minä en ole saanut sitä tietooni, mutta niin vaan tosiaan on, että en ole tiennyt teistä enempätä kuin jos ette olisi olemassakaan. Ja sitä rakkaampaa on minusta tavata teissä täällä sisar, aivan yksin ollessani ja hetkellä, jolloin sellaista kaikkein vähimmin odotin. Ja tosiaan, enpä tiedä niin ansiokasta miestä, josta te ette olisi rakas, puhumattakaan minusta, joka olen ainoastaan pikku kauppias. Mutta, suokaa anteeksi, yhtä pikku selitystä pyytäisin teiltä: mistä te tiesitte, että minä olin täällä?

Siihen tyttö vastasi: Tänä aamuna antoi minulle siitä tiedon eräs köyhä vaimo, joka on hyvin kiintynyt minuun, siksi, että hän on ollut, mikäli kertoo, kauan meidän isämme luona sekä Palermossa että Perugiassa. Ja ellei minusta olisi näyttänyt kunniallisemmalta, että sinä tulet minun luokseni omaan kotiini kuin jos minä sinun luoksesi vieraiden ihmisten pariin, niin olisin kauan sitten tullut luoksesi.

Nämä sanat lausuttuaan alkoi tyttö tarkalleen kysellä kaikenlaista hänen sukulaisistansa yksitellen, ja Andreuccio kertoi heistä kaikista. Ja tämän tähden uskoi hän yhä enemmän sellaista, jota hänen olisi pitänyt olla uskomatta.

Kun sillä tavalla oli pakinoitu kauan aikaa, ja koska helle oli suuri, niin tyttö tuotatti makeisia ja viiniä ja antoi Andreucciolle juoda. Ja kun Andreuccio tämän jälkeen tahtoi lähteä pois, sillä illallisaika oli käsissä, niin ei tyttö sitä mitenkään sallinut, vaan oli kovin suuttuvinaan ja sanoi häntä syleillen: Voi minua raukkaa, nytpä näen selvästi, miten vähän sinä minusta välität! Sillä mitä on minun ajatteleminen, kun sinä olet siskosi luona, jota et ole koskaan ennen nähnyt, ja hänen kotonansa, jonne sinun olisi pitänyt poiketa heti, kun saavuit tänne, mutta tahdot nyt lähteä täältä syömään ravintolaan! Ei, sinä syöt minun luonani. Ja vaikkei mieheni olekaan kotona, josta olen hyvin pahoillani, niin osaan minä, mikäli nainen voi, sinua hieman kestitäkin.

Andreuccio, joka ei tiennyt muutakaan tähän vastata, sanoi: Minä pidän teistä niinkuin siskosta tulee pitää, mutta jos en mene, niin odotetaan minua koko ilta ja käyttäydyn epäkohteliaasti.

Silloin tyttö sanoi: Jumalan kiitos, on minulla nyt toki talossa joku, jonka voi lähettää sanomaan, ettei tarvitse odottaa sinua. Oikeastaan olisi kohteliaampaa, jopa velvollisuutesikin, jos antaisit sanoa tovereillesi siellä, että tulisivat tänne illallisille. Sitten, jos välttämättä tahtoisit lähteä, voisitte mennä kaikki yhdessä seurassa.

Andreuccio vastasi, ettei hän sinä iltana tovereista välittänyt; mutta koska sisko tahtoi, niin hän täyttäisi hänen toiveensa.

Tyttö oli silloin lähettävinään majataloon sanan, ettei Andreuccioa tarvitse odottaa illalliselle, ja puheltuansa sitten vielä paljon muuta, he asettuivat aterialle, jota tyttö venytti ovelasti aina yön pimeään, heille loistavasti monia ruokalajeja tarjoiltaessa. Ja kun sitten noustiin pöydästä ja Andreuccio aikoi lähteä, niin sanoi tyttö, että sitä hän ei millään tavoin salli, sillä Napoli ei ole mikään paikka, jossa sopii kuljeksia yöllä, ja kaikkein vähimmin muukalaisen. Siksi hän olikin, kun ilmoitti majataloon, ettei Andreuccioa tarvitse odottaa illalliselle, käskenyt myöskin sanomaan, ettei tarvitse häntä odottaa yöksikään.

Andreuccio, joka uskoi tämän ja halusi, herkkäuskoisuutensa pettämänä, jäädä sinne, jäi. Niin ollen jatkettiin illallisten jälkeen vielä paljon ja kauan puhetta, ei suinkaan tytön tietämättä, mitä varten. Ja kun osa yötä oli kulunut, jätti tyttö Andreuccion nukkumaan kamariin, sekä hänen luoksensa pienen pojan, joka hänelle neuvoisi, jos hän jotain tarvitsisi, ja meni itse palvelijattariensa kanssa toiseen huoneesen.

Helle oli kova; siksi Andreuccio, kun näki jääneensä yksin, riisuutui heti paitasilleen ja veti housut jalastaan ja pisti ne sängyn päähän. Ja koska luonnollinen tarve vaati keventämään vatsan liiallista kuormaa, niin kysyi hän pojalta, missä sen voisi tehdä, jolloin poika viittasi muuatta ovea kamarin nurkassa ja sanoi: Menkää tuonne vaan.

Andreuccio meni rohkeasti sinne, mutta asetti pahaksi onneksi jalkansa laudalle, joka oli vastakkaiselta puolelta irtautunut palkista, ja putosi lautoineen sieltä ylhäältä alas. Jumala armahti häntä kuitenkin niin paljon, ettei hän loukannut itseänsä pudotessaan, vaikka melkoisen korkealta syöksyikin, vaan ryvetti itsensä sonnassa, jota paikka oli täynnä, aivan kokonaan.

Että ymmärtäisitte paremmin sen, mitä olen sanonut ja mitä seuraa, kuvaan teille, millainen se paikka oli. Se oli kapea kuja, jollaisia näemme usein kahden talon välissä, ja parin palkin päälle, jotka oli asetettu talojen väliseen, oli naulattu muutamia lautoja ja rakennettu istumasija. Noista laudoista oli se, joka putosi alas Andreuccion kanssa, yksi. Kun Andreuccio nyt näki itsensä alhaalla kujassa, niin hän alkoi, tapauksesta tuskissaan, huutaa poikaa, mutta poika oli kohta, kun kuuli hänen putoavan, juossut sanomaan siitä emännälleen. Tämä kiiruhti silloin kamariinsa ja alkoi nopeasti katsella, olivatko Andreuccion vaatteet jääneet sinne, ja hän löysi ne ja niiden mukana rahat, joita Andreuccio, luottamatta muihin, kuljetti aina typerästi matkassaan. Ja kun tyttö näin oli saanut ne, joiden vuoksi hän, palermolainen, oli tekeytynyt perugialaisen sisareksi ja virittänyt ansansa, niin ei hän enää Andreucciosta välittänyt, vaan kiiruhti sulkemaan oven, jonka kautta Andreuccio oli mennyt ulos ja sitten pudonnut.

Kun poika ei vastannut, niin alkoi Andreuccio huutaa kovemmin, mutta turhaan. Sentähden rupesi hän epäilemään, huomaten liian myöhään petoksen. Hän kiipesi muurin ylitse, joka eroitti sen kujan kadusta, ja laskeuduttuaan kadulle meni hän talon ovelle, jonka hän hyvin tunsi, ja huusi siinä pitkän aikaa turhaan, ja löi ja jyskytti kovasti ovea. Sitten hän, huomaten onnettomuutensa selvästi, alkoi sanoa: Voi minua raukkaa, miten pienessä ajassa minä kadotin viisisataa florinia ja sisaren! Ja valiteltuaan vielä pitemmältäkin alkoi hän uudestaan kolkuttaa ovea ja huutaa, ja teki sen niin lujasti, että kaikki ympäristön naapurit heräsivät ja voimatta sietää tätä mekastusta, nousivat ylös. Ja yksi tuon tytön apulaisnaisia avasi ikkunan ja, ollen muka hyvin unissaan, sanoi pilkallisesti: Kuka siellä kolkuttaa?

Voi! sanoi Andreuccio, etkö sinä minua tunne? Minä olen Andreuccio, madonna Fiordalisan veli.

Siihen nainen vastasi: Hyvä mies, jos olet juonut liikaa, mene makaamaan ja tule huomenna takaisin. Minä en tunne mitään Andreuccioa, enkä ymmärrä hullutuksia, mitä sinä puhut. Mene nyt rauhassa ja anna meidän nukkua, jos suvaitset.

Mitä? sanoi Andreuccio, et ymmärrä, mitä minä puhun? Ymmärrätpä tietenkin! Mutta jos sukulaisuus Sisiliassa on sellaista, että se näin lyhyessä ajassa unohdetaan, niin anna edes takaisin vaatteeni, jotka minulta jäivät teille, niin menen mielelläni.

Siihen tyttö vastasi nauraen: Kunnon mies, minusta tuntuu siltä, että puhut unissasi.

Ja tämän sanominen, huoneesen kääntyminen ja ikkunan sulkeminen oli tuokion työ.

Silloin Andreuccio, joka nyt oli vahingostaan varma ja jonka suuri tuska muuttui kiukusta raivoksi, päätti riistää väkisin takaisin sen, mitä ei sanoilla voinut saada, ja hän otti jälleen kiven ja alkoi jyskyttää ovea paljon hurjemmasti iskien kuin äsken. Mutta silloin monet naapurit, jotka jo ennen olivat heränneet ja nousseet ylös, luulivat, että hän on jokin heittiö, joka valehtelee tällä tavoin kiusatakseen tuota kunnon naista, ja kyllästyneinä Audreuccion jyskyttämiseen he tulivat ikkunoihin ja alkoivat haukkua häntä aivan niinkuin saman korttelin koirat vierasta koiraa, sanoen: Hävytöntä on tulla tähän aikaan kelpo naisten ovelle latelemaan tuollaisia tyhmyyksiä. Äh, mene juupeliin, kunnon mies, anna meidän maata, ole hyvä. Jos sinulla on mitä tekemistä hänen kanssaan, niin tule takaisin huomenna, mutta älä meitä kiusaa tänä yönä!

Näistä sanoista ehkä tuli eräs talossa oleva mies, kauniin tytön parittaja, jota Andreuccio ei ollut vielä nähnyt eikä hänestä kuullutkaan, niin rohkeaksi, että astui ikkunaan ja huusi karkealla ja peloittavalla äänellä: Kuka siellä alhaalla on?

Andreuccio nosti tämän kuultuansa päätään ja näki miehen, joka, minkä vähän hän saattoi eroittaa, mahtoi olla aika herra, kasvoiltaan sakea- ja mustapartainen. Hän haukotteli ja hieroi silmiänsä ikäänkuin olisi juuri noussut vuoteesta tai herännyt sikeästä unesta. Hänelle Andreuccio vastasi, ei aivan pelotta: Minä olen sen rouvan veli, joka on siellä.

Mutta mies ei odottanut, että Andreuccio olisi edes päättänyt vastauksensa, vaan sanoi kahta kovemmin kuin äsken: En tiedä, mikä minua estää tulemasta täältä alas ja pieksämästä sinua niin kauan, kunnes et liikuta itseäsi, sinä sietämätön, juopunut aasi, joka et anna meidän tänä yönä nukkua.

Ja hän kääntyi huoneesen ja sulki ikkunan.

Eräät naapureista, jotka tunsivat paremmin tuon miehen, puhuttelivat silloin ystävällisesti Andreucciota ja sanoivat: Jumalan tähden, hyvä mies, mene nopeasti pois, ellet tahdo tulla täällä tänä yönä tapetuksi. Mene ja ymmärrä oma etusi.

Andreuccio oli peljästynyt sekä tuon miehen ääntä että ulkonäköä, ja kun nyt toiset, jotka näyttivät puhuvan armeliaisuudesta, häntä varoittivat, niin suuntasi hän, kuvaamattoman suruissaan ja epätoivoissaan rahoistaan, askeleensa sinne päin, josta oli päivällä tytön kanssa tullut, päästäkseen takaisin majataloonsa, mutta ei tiennyt kuitenkaan, minne hän oikeastansa kulki. Mutta kun häntä itseään ei miellyttänyt haju, joka hänestä hänen nenäänsä lähti, niin hän halusi kääntyä meren rannalle peseytymään ja poikkesi vasemmalle kädelle ja kulki kadulle, jonka nimi oli Ruga Catalana. Ja astellessaan siellä kaupungin rantapuolta kohti hän näki yhtäkkiä kaksi miestä, jotka tulivat häntä vastaan lyhty kädessä, ja koska hän pelkäsi, että nämä olivat yövartioita tai muita miehiä, jotka olivat valmiit tekemään pahaa, niin pujahti hän hiljaa piiloon erääsen vanhaan ja rappeutuneesen taloon, jonka hän huomasi läheisyydessä. Mutta miehet tulivat, aivan kuin olisi heidät samaan paikkaan lähetetty, myöskin sinne rappeutuneesen taloon, ja siellä toinen heistä laski maahan joukon rautaisia kapineita, jotka hänellä oli olallaan, ja alkoi tarkastella niitä toisen kanssa, jutellen minkä mitäkin niistä. Mutta heidän jutellessaan sanoi toinen: Mitä tämä on? Minä tunnen täällä sellaista löyhkää, etten koskaan liene tuntenut. Ja näin sanottuaan hän nosti vähän lyhtyänsä, ja he näkivät poloisen Andreuccion, ja kysyivät aivan hämmästyneinä: Kuka siellä on?

Andreuccio vaikeni; mutta he tulivat lyhtyineen lähemmäksi ja kysyivät, mitä hän täällä tekee noin likaisena? Silloin Andreuccio kertoi heille täydellisesti, kuinka hänelle oli käynyt. Miehet aavistivat nyt, missä se oli tapahtunut, ja sanoivat keskenään: Varmaan tämä on ollut Scarabone Tulentuikkaajan luona. Ja kääntyen Andreuccion puoleen sanoi toinen: Hyvä mies, vaikka oletkin kadottanut rahasi, niin tulee sinun suuresti kiittää Jumalaa, että sinä satuit putoamaan alas etkä voinut päästä takaisin siihen taloon. Sillä jos et olisi pudonnut, niin ole varma, että sinut olisi tapettu heti, kun olisit nukkunut, ja paitsi rahoja olisit menettänyt henkesikin. Mutta mitä auttaa enää valittaa? Sieltä et saa takaisin kolikkoakaan, sama kuin koettaisit ottaa tähden taivaalta. Mutta tapetuksi voit hyvin tulla, jos hän kuulee, että hiiskut sanankin tästä asiasta.

Ja näin puhuttuaan neuvottelivat he vähän ja sanoivat jälleen Andreucciolle: Katso, meidän käy sääliksi sinua. Ja siksi, jos tahdot tulla kanssamme toimittamaan erästä asiaa, jota me lähdemme tekemään, niin luulemme, että sinulle tulee melkoisen varmaan paljon enemmän osuutta kuin olet menettänyt.

Andreuccio vastasi epätoivoissaan, että hän on valmis.

Sinä päivänä oli haudattu Napolin arkkipiispa nimeltä messer Filippo Minutolo, ja hänet oli haudattu kalleimmassa juhlapuvussa ja sormessa rubini, jonka arvo oli yli viisisataa kulta-florinia. Häntä miehet nyt aikoivat mennä ryöstämään, ja he ilmaisivat Andreucciolle aikeensa.

Andreuccion ahneus oli suurempi kuin hänen varovaisuutensa, ja hän lähti heidän kanssaan matkalle. Mutta kun hän, pääkirkolle kuljettaessa, haisi kovasti, niin sanoi toinen mies: Emmekö keksisi mitään keinoa, että tämä pesisi vähän jossakin itseään, niin ettei hän haisisi näin julmasti? Toinen vastasi: Kyllä, me olemme täällä lähellä kaivoa, jossa on tavallisesti iso sanko vintturissa. Menkäämme sinne ja peskäämme hänet nopeasti.

Mutta kun he tulivat kaivolle, huomasivat he, että siellä oli nuora, mutta sanko oli otettu pois. Ja senvuoksi päättivät he keskenään sitoa Andreuccion nuoraan kiinni ja laskea hänet kaivoon, että hän pesisi itsensä alhaalla; ja kun hän olisi peseytynyt, piti hänen nykäistä nuorasta ja he vetäisivät hänet ylös. Ja niin he menettelivät.

Silloin sattui, että kun he olivat laskeneet Andreuccion kaivoon, niin eräitä signorian vartioita, jotka olivat janoissaan sekä helteen vuoksi että siksi, että olivat juosseet jonkun jäljestä, tuli tälle kaivolle juomaan. Kun nuo kaksi rosvoa heidät näkivät, niin lähtivät he heti pakoon, eivätkä vartiat, jotka tulivat sinne vain juomaan, huomanneet heitä.

Andreuccio oli kaivon pohjassa peseytynyt ja nyki nyt nuoraa. Janoiset vartiat taasen laskivat kilpensä ja aseensa ja vaippansa maahan ja alkoivat vetää nuorasta, luullen siinä olevan sangon täynnä vettä.

Kun Andreuccio huomasi olevansa lähellä kaivon reunaa, niin hellitti hän nuorasta ja heittäytyi ryntäilleen tälle reunalle. Tuskin vartiat tämän näkivät, valtasi heidät yhtäkkiä pelko ja he päästivät mitään sanomatta nuoran irti ja alkoivat paeta, minkä ennättivät.

Tätä seikkaa Andreuccio kummasteli suuresti, ja ellei hän olisi pitänyt lujasti kiinni, olisi hän pudonnut takaisin kaivoon ja loukannut ehkä pahoin itsensä tai kuollut. Nyt hän nousi ylös, ja kun hän näki nämä aseet, joita hänen tovereillaan ei ollut, niin hän alkoi ihmetellä yhä enemmän. Mutta aprikoituaan ja ymmärtämättä asiaa sekä tuskissaan kovasta onnestaan päätti hän sitten lähteä sieltä pois, esineihin koskematta. Ja niin hän asteli, tietämättä minne.

Sillä tavoin kulkiessaan kohtasi hän silloin taas ne kaksi toveriaan, jotka tulivat nostamaan häntä pois kaivosta. Ja kun he hänet näkivät, ihmettelivät he suuresti ja kysyivät, kuka hänet oli vetänyt kaivosta? Andreuccio vastasi, ettei hän sitä tiennyt; ja kertoi heille tarkalleen, mitä oli tapahtunut ja mitä hän oli nähnyt kaivon reunalla. Silloin he ymmärsivät tapahtuman ja kertoivat hänelle nauraen, miksi he olivat paenneet ja ketä ne olivat olleet, jotka nostivat hänet kaivosta ylös. Ja enempää puhumatta he kulkivat sitten, koska oli jo keskiyö, pääkirkolle, ja pääsivät sisälle melkoisen helposti. Ja he menivät ruumisarkun luo, joka oli marmoria ja sangen suuri, ja kohottivat raudoillaan sen verran kantta, että mies pääsi sisään, ja asettivat pönkät sen alle. Ja kun tämä oli tehty, niin kysyi yksi: Kuka menee arkkuun? Siihen vastasi toinen: En minä. Enkä minä, sanoi ensimäinen, mutta menköön Andreuccio.

Sitä minä en tee, sanoi Andreuccio. Silloin he molemmat kääntyivät häneen päin ja sanoivat: Mitä? Etkö sinä mene? Jumaliste, jos et mene, niin annamme yhdellä näistä raudoista päähäsi niin, että kaadut kuoliaana maahan.

Andreuccio meni siis peloissaan arkkuun, ja sinne kömpiessään ajatteli hän itsekseen: Nuo pakoittavat minut menemään tänne pettääkseen minut; jos näet annan heille kaikki ja koetan sitten päästä takaisin arkusta, niin menevät he matkaansa ja minulle ei jää mitään. Ja siksi hän päätti ottaa osansa jo etukäteen; ja koska hän muisti kalliin sormuksen, josta oli kuullut heidän puhuvan, niin veti hän sen alas päästyään arkkipiispan sormesta ja pisti povellensa. Ja sitten antoi hän heille piispansauvan ja hiipan ja kintaat, ja riisuen ruumiin paitaan saakka ojensi kaikki heille, ja sanoi, ettei ole enää mitään.

Toiset vakuuttivat, että siellä pitäisi olla se sormus, ja käskivät hänen hakemaan joka paikasta; mutta Andreuccio vastasi, että hän ei sitä löydä, ja antoi heidän odottaa jonkun aikaa, ollen sitä hakevinaan. Mutta he olivat yhtä viekkaita kuin hänkin, ja sanoivat, että etsiköön vaan vielä hyvästi, ja kun sopiva hetki tuli, niin he tempasivat pois pönkän, joka piti kantta ylhäällä, ja pakenivat sieltä, jättäen hänet suljettuun arkkuun.

Mille mielelle Andreuccio tuli, kun hän tämän huomasi, voi jokainen arvata. Hän koetti monta kertaa sekä päällänsä että hartioillaan kohottaa pois kantta, mutta turhaan hän ponnisteli. Siksi hän, tuskan vallassa ja pyörtyneenä, kaatui arkkipiispan ruumiin päälle, ja kuka silloin olisi hänet nähnyt, olisi vaivoin eroittanut, kumpi heistä oli kuolleempi, arkkipiispa vai hän. Mutta kun hän sitten tuli tajuihinsa, alkoi hän ääneensä itkeä, sillä hän näki selvästi, että häntä kohtaisi täällä jompikumpi seuraavista kahdesta lopusta: joko täytyisi hänen kuolla arkussa nälkään ja kuolleen ruumiin matojen löyhkään, ellei kukaan tulisi avaamaan; tai jos joku tulisi ja löytäisi hänet sieltä, niin hänet hirtettäisiin varkaana.

Mutta kun hän oli sellaisissa ajatuksissa ja sangen suruissaan, niin kuuli hän ihmisjoukon kävelevän kirkossa ja puhelevan keskenään, ja ne tulivat, mikäli hän huomasi, tekemään samaa, jonka hän toveriensa kanssa jo oli tehnyt. Ja siksi hänen pelkonsa kasvoi suuresti. Mutta kun tulijat olivat avanneet arkun ja pönkittäneet kannen, joutuivat he riitaan siitä, kenen on mentävä sisään, ja kukaan ei tahtonut sitä tehdä. Silloin sanoi, pitkän kinastelun jälkeen, eräs pappi: Mitä te pelkäätte? Luuletteko, että hän teidät syö? Kuolleet eivät syö ihmisiä, minä menen sisään itse, minä.

Ja sen sanottuansa hän asettui rinnoin arkun reunalle, käänsi päänsä ulospäin ja pisti jalat arkun sisään, laskeutuaksensa sinne. Kun Andreuccio tämän näki, nousi hän ylös, tarttui papin toiseen jalkaan, ja alkoi muka vetää häntä alas. Mutta tuskin pappi sen tunsi, niin hän huusi kohti kurkkua ja heittäytyi kiireesti arkusta pois. Tästä peljästyivät kaikki muutkin niin, että jättivät arkun auki ja alkoivat juosta pakoon, aivan kuin heitä olisi ajanut satatuhatta paholaista.

Tämän seikan nähtyään Andreuccio kiipesi, iloisempana kuin olisi voinut toivoakaan, arkusta pois ja lähti kirkosta samaa tietä, jota oli tullutkin. Ja päivän lähetessä kulki hän onnen kaupalla edelleen tuo sormus sormessa ja saapui meren rantaan, josta hän sattui sitten löytämään takaisin majataloonsa. Siellä tapasi hän toverinsa ja isännän, jotka olivat koko yön olleet huolissaan hänen kohtalostaan. Ja kun Andreuccio oli kertonut näille, mitä hänelle oli tapahtunut, oli heistä isännän neuvon mukaan parasta, että hän nyt poistuu Napolista. Sen hän tekikin heti ja palasi Perugiaan, tuoden sormuksen rahoillaan, joilla oli lähtenyt ostamaan hevosia.