Читать книгу: «Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä», страница 35

VIIDESTOISTA LUKU

Kenelm löysi todella suuren kasan kirjeitä ja pilettejä kun hän tuli autioon kortteeriinsa Mayfairissa – useat niistä olivat vaan kutsumuskirjeitä aikaa sitten menneihin päiviin, eikä mitkään olleet tärkeitä paitsi kaksi kirjettä Sir Peteriltä, kolme hänen äidiltänsä ja yksi Tom Bowlesilta.

Sir Peterin kirjeet olivat lyhyet. Ensimmäisessä hän hiukan toruu Kenelmiä siitä että hän on lähtenyt pois jättämättä adressia; ja kertoo että hän oli tutustunut Gordonin kanssa, että tämä nuori herrasmies miellytti häntä, että hän siirsi nuo 20,000 puntaa hänelle, ja että hän oli kutsunut Gordonin, Traversin perheen ja Lady Glenalvonin Exmundhamiin. Toisessa kirjeessä, joka oli myöhemmin kirjoitettu, Sir Peter ilmoitti että kutsutut vieraat olivat tulleet ja puhui erittäin suurella lämpimyydellä Cecilian viehättävistä ominaisuuksista ja käytti tilaisuutta muistuttaaksensa Kenelmiä tämän antamasta pyhästä lupauksesta, ettei milloinkaan kosia nuorta ladya, ennenkuin Sir Peter oli tutkinut asian ja antanut siihen suostumuksensa. "Tule Exmundhamiin, ja jos minä en anna suostumustani sinulle kosia Cecilia Traversia, niin pidä minua tyrannina."

Lady Chillinglyn kirjeet olivat paljon pitemmät. Hän puhuu enemmän surustansa siitä että Kenelmin tavat yhä edelleen ovat niin kummalliset – niin vallan erilaiset kuin muiden ihmisten, niinkuin sekin että hän juuri säsongin kestäessä lähti London'ista, ja lähti niin ettei edes palvelijakaan tiennyt mihin hän meni – hän ei tahdo Kenelmin tunteita loukata; mutta tällainen menetystapa ei ollut nuorelle korkeasukuiselle herrasmiehelle luonnollista. Jos hän ei kunnioittanut itseänsä, tuli hänen ainakin kunnioittaa vanhempiansa, etenkin äitiparkaansa. Sitten Lady Chillingly alkoi puhua Leopold Traversin hienosta käytöksestä ja Chillingly Gordonin hyvästä päästä ja miellyttävästä puheesta; hän oli nuori mies, josta jokainen äiti voisi ylpeillä. Tästä aineesta hän kääntyi vaikeroivaan perheellisten seikkain kertomiseen. John pastori oli hyvin tylysti lausunut mielipiteensä Chillingly Gordonille erään ulkomaalaisen kirjailijan kirjan johdosta – jonka kirjailijan nimi oli Comte tai Count taikka jotain sinnepäin – jossa kirjassa Mr Gordon oli huomannut moniaita varsin hyväntahtoisia mielipiteitä ihmiskuntaa kohtaan, joita John pastori hyvin sopimattomalla tavalla oli väittänyt olevan hyökkäyksiä uskontoa kohtaan. Mutta todellisuudessa John pastori hänen mielestänsä oli liian ankara Korkean kirkon puoltaja. Näin puhuttuansa John pastorista, teki hän muutamia naisellisia muistutuksia noiden kolmen Miss Chillingly'jen kummallisesta puvusta. Sir Peter oli hänen tietämättänsä – se oli niin Sir Peterin kaltaista – kutsunut heitä heidän vieraillensa seuraksi, Lady Glenalvon'ille ja Miss Traversille, joiden puku oli niin täydellinen (tässä hän kertoi mimmoinen heidän pukunsa oli), ja he tulivat ruohonpäisissä leningeissä, joissa oli hienot pitsit reunuksina, ja Miss Lallylla oli kiharat ja jasmiiniseppele päässä, "jommoista ei minkään kahdeksantoista vuotta vanhemman tytön tulisi pitää."

"Mutta, poikaseni," lisäsi hänen arvonsa, "sinun isä parkasi suku on todella hyvin omituinen. Minulla on enemmän kärsimyksiä kuin kukaan tietää. Minä kannan ristiäni niin hyvin kuin voin. Minä tunnen velvollisuuteni ja tahdon niitä täyttää."

Kun näitä perhesuruja näin oli kerrottu ja niistä oli vaikeroittu, palasi Lady Chillingly vieraidensa luo.

Hän nähtävästi ei tiennyt mitään miehensä tuumista Cecilian suhteen ja puhui hänestä hyvin lyhyesti: "Hyvin kaunis nuori lady, vaikka liian valkoverinen hänen mielestänsä, ja käytöksensä puolesta miellyttävä." Viimeksi hän laveasti puhui kuinka hauskaa hänelle oli tavata nuoruuden ystäväänsä, Lady Glenalvonia.

"Häntä ei ole ensinkään suuri maailma pilannut, jonka minä, valitettavasti, aikaa sitten jätin, käyttääkseni velvollisuuksiani vaimona ja äitinä, vaikka minun alttiiksi panemistani niin vähässä arvossa pidetään. Lady Glenalvon ehdoittelee että täyttäisimme tuon kamalan vanhan lammikon – joka olisi suuri edistys. Mutta tietysti sinun isä-parkasi panee vastaan."

Tomin kirje oli kirjoitettu mustareunaiselle paperille ja kuului näin:

"Hyvä Sir! Siitä kuin minulla oli kunnia tavata teitä Londonissa, olen kärsinyt suuren tappion – minun setäni ei enää ole elävitten joukossa. Hän kuoli äkisti iloisen illallisen jälkeen. Yksi lääkäri sanoo että hän kuoli halvaukseen, toinen sanoo sydämentautiin. Hän on tehnyt minun perillisekseen, määrättyään sisarelleen osan omaisuudestaan – ei kellään ollut aavistusta siitä että hän oli koonnut niin paljon. Minä olen nyt rikas mies. Ja minä aion luopua eläinlääkärin virasta, joka viime aikoina – siitä asti kuin rupesin lukemaan, johon te hyväntahtoisesti minua neuvoitte – on käynyt minulle vastenmieliseksi. Etevin viljakauppias täällä on pyytänyt minua kauppaliittoon kanssansa; ja minun nähdäkseni on se erittäin hyvä ja edullinen asema elämässä. Mutta, sir, minä en voi tätä nykyä siihen tuumaan ruveta – en voi, vaikka tahtoisin, mitään päättää. Minä tiedän että te nauratte minulle kun sanon että minulla on kummallinen halu matkustaa vähäsen. Olen lukenut matkakertomuksia ja ne kummittelevat minun mielessäni enemmän kuin mitkään muut kirjat. Mutta en luule voivani lähteä maasta tyytyväisellä mielellä ennenkuin olen saanut vielä kerta luoda silmäyksen siihen, jonka kyllä tiedätte, ennenkuin olen saanut häntä nähdä ja tietää että hän on onnellinen. Minä olen varma siitä että voisin puristaa Willen kättä ja suudella tuon toisen pientä kättä ilman pahaa ajatusta. Mitä te siihen sanotte, sir? Te lupasitte kirjoittaa minulle hänestä. Mutta en ole kuullut mitään teistä. Susyllakin, tuolla pienellä kukkapallilla leikkivällä tytöllä, on ollut suru – se vanha mies, jonka luona hän oli, kuoli muutamia päiviä setäni kuoleman jälkeen. Muistaakseni olen kertonut teille että äitini muutti tänne, kun paja Graveleighissä myytiin; ja hän ottaa Susyn tykönsä. Hän pitää hyvin paljon Susysta. Antakaa minun pian kuulla teistä, hyvä sir, ja antakaa minulle neuvoja matkan suhteen – ja häneen nähden. Ymmärrättehän että mielelläni soisin hänen ajattelevan parempaa minusta, kun olen kaukaisessa maassa.

"Minä olen, hyvä sir,

"Teidän kiitollinen palvelijanne

"T. Bowles."

"P. S. – Miss Travers on lähettänyt minulle Willen viimeisen rahalähetyksen. Ainoastaan hyvin vähän on enää maksamatta velasta; varmaankin ne menestyvät hyvin. Toivon ettei hän rasita itseänsä liiaksi."

Kun Kenelm palasi junassa illalla, meni hän Will Somersin taloon. Puoti oli jo kiinni, mutta eräs roteva palvelustyttö vei hänet puodin takaiseen huoneesen, jossa hän tapasi koko perheen illallisella, paitsi pienokaista, joka jo aikaa sitten oli kehtoonsa vetäytynyt, ja kehto oli kannettu yläkerrokseen. Will ja Jessie olivat hyvin mielissään, kun Kenelm itse tarjousi syömään illallista heidän kanssansa, joka ei suinkaan huono ollut, vaikka se oli kohtuullinen. Kun ateria oli päätetty ja ruoan tähteet viety pois, siirsi Kenelm tuolinsa lähelle sitä lasi-ovea, joka vei pieneen hyvästi hoidettuun puutarhaan – sillä Will hoiti sitä aina ennenkuin hän aamuin alkoi varsinaista työtänsä. Ovi oli auki; siitä tulvasi tähdikkään illan viileys sekä uinailevien kukkasien tuoksu.

"Teillä on täällä hauska koti, Mrs Somers."

"Niin on todella, ja me tiedämme siunata häntä, jota meidän tulee siitä kiittää."

"Se ilahuttaa minua. Kuinka usein Jumala, kun Hän tahtoo osoittaa meille jonkun erityisen hyvän, vuodattaa hyvyyttä kanssaihmisen sydämeen – kenties sellaisen ihmisen, josta me kaikkein vähimmin sitä voisimme ajatella; mutta siunaessamme sitä ihmistä, kiitämme Jumalaa, joka hänen sydämeen tämän hyvyyden vuodatti. Rakkaat ystäväni, minä tiedän että te kaikki kolme luulette minun olevan sen välikappaleen, jonka Jumala on valinnut hyväntekeväisyytensä toimeenpanemiseen. Te luulette että se oli minulta kun te saitte sen lainan, joka saattoi teitä tilaisuuteen muuttaa Graveleighista ja asettua tänne asumaan. Te olette erehtyneet – te katsotte epäileväisesti minuun."

"Eihän se voinut olla Squiri," huudahti Jessie. "Miss Travers vakuutti minulle ettei se ollut hän eikä hän itse. Se on varmaankin te. Suokaa anteeksi, mutta kukapa se muuten olisi?"

"Teidän miehenne arvaa sen. Otaksukaa, Will, että olette kohdellut pahoin ihmistä, josta kuitenkin pidätte, ja että te, likemmältä asiaa ajateltuanne, olette ollut hyvin pahoillanne ja hävennyt itseänne, ja otaksukaa että teillä myöhemmin olisi tilaisuutta ja kykyä tehdä tälle henkilölle palveluksen, luuletteko että tekisitte sen?"

"Muuten olisin huono mies."

"Hyvä! Ja olettakaa että kun se henkilö, jolle te olette tämän palveluksen tehnyt, saisi tietää että te olitte sen hyvän työn hänelle tehnyt, ei olisi siitä kiitollinen, ei katsoisi sitä kauniiksi teidän puolestanne täten sovittaa sen pienen vääryyden, minkä hän kukaties ennen oli teille tehnyt, vaan olisi epäkohtelias, äkäinen ja suuttunut, ettekö katsoisi tätä henkilöä kiittämättömäksi olennoksi – kiittämättömäksi ei ainoastaan teitä, hänen kanssaihmistänsä – vaan Jumalaakin kohtaan, joka herätti teidän sydämessänne ajatuksen olla Hänen inhimillinen välikappaleensa tehdyn hyvän työn toimeen panemiseen?"

"Kyllä, sir, tietysti," sanoi Will, joka, vaikka hän oli paljoa älyllisempi Jessiä, ei huomannut mitä Kenelm tarkoitti; sillä välin Jessie kovasti puristi käsiänsä yhteen, kävi vallan kalpeaksi ja, katsellen säikähtyneenä Willen kasvoihin, vastasi äkkiä:

"Oi Mr Chillingly, minä toivon ettette tarkoita Mr Bowlesia?"

"Ketäpä toista tarkoittaisin?"

Will nousi äkkiä tuoliltansa, hänen kasvonsa vallan muuttuivat.

"Sir, sir, tämä on kova kohtaus, kovin kova."

Jessie riensi Willen luo, pani käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja huokasi.

Kenelm kääntyi hiljaa vanhan Mrs Somersin puoleen, joka oli herennyt sitä työtä tekemästä, jota hän oli tehnyt illallisen jälkeen; hän, näet, kutoi sukkia pienokaiselle.

"Hyvä Mrs Somers, mitä hyötyä siitä on että olette isoäiti ja kudotte sukkia pienille lapsenlapsille, jos ette voi vakuuttaa näitä tuhmia lapsianne siitä että he ovat liian onnelliset voidaksensa pitää vihaa miestä kohtaan, joka olisi tahtonut heitä eroittaa ja nyt sitä katuu?"

Kenelmin ihmeeksi vanha Mrs Somers nousi paikaltansa ja läheni arvoisuudella, jommoista ei kukaan olisi voinut hiljaiselta talonpoikaiselta naiselta odottaa, avioparia, nosti toisella kädellänsä Jessien kasvot ylös, pani toisen Willen pään päälle, ja sanoi: "Jos ette toivo saada jälleen tavata Mr Bowlesia ja sanoa hänelle: 'Jumala teitä siunatkoon, sir!' niin ette ansaitse sitä Jumalan siunausta, joka teillä on." Sitten hän taas palasi tuolilleen ja alkoi kutoa.

"Jumalan olkoon kiitos siitä että olemme maksaneet suurimman osan velkaa," sanoi Will hyvin liikutetulla äänellä, "ja minä luulen, Jessie, että me voimme maksaa loputkin, kun säästäväisesti elämme ja myymme ne tavarat mitkä meillä on – ja silloin, sir," lisäsi hän, Kenelmiin kääntyen, "me kiitämme Mr Bowlesia."

"Se ei minua ensinkään tyydytä, Will," vastasi Kenelm; "ja koska minä autoin teidät yhteen, niin katson oikeudekseni sanoa teille etten milloinkaan olisi sitä tehnyt, jos olisin voinut aavistaa että teillä on niin vähän luottamusta vaimoonne, että sallitte muiston Mr Bowlesilta teitä loukata. Te ette tuntenut itsenne nöyryytetyksi, kun luulitte että olitte velkaa minulle rahoja, joita rehellisellä tavalla maksatte. Noh hyvä, minä lainaan teille sen pienen rahasumman, joka vielä on maksamatta velastanne Mr Bowlesille, jotta pikemmin voitte hänelle sanoa: 'Kiitoksia.' Mutta, olkoon se meidän kesken sanottu, Will, minä luulen että te olette sekä parempi että miehekkäämpi mies, jos ette ota lainaksi minulta sitä pientä summaa, jos huomaatte että teidän tulee Mr Bowlesille sanoa 'Kiitoksia,' ilman tuota turhaa ajatusta että, koska olette velkanne maksaneet, ette ole hänelle mitään velkaa hänen hyvyydestänsä."

Will katsoi toisaalle ja näytti olevan kahdella päällä. Kenelm jatkoi: "Minä olen tänään saanut kirjeen Mr Bowlesilta. Hän on tullut rikkaaksi ja aikoo lähteä ulkomaille; mutta ennenkuin hän menee, sanoo hän mielellänsä tahtovansa puristaa Willen kättä ja saada Jessieltä vakuutuksen että hänen entinen raaka käytöksensä häntä kohtaan on anteeksi annettu. Hän ei aavistanut että minä lavertelisin lainasta; hän toivoi että se aina pysyisi salaisuutena. Mutta ystäväin kesken ei tarvita salaisuuksia. Mitä sanotte, Will? Vastaanotetaanko Mr Bowles täällä ystävänä vai ei?"

"Sydämellisesti tervetullut," sanoi vanha Mrs Somers, katsoen ylös sukankutimestaan.

"Sir," sanoi Will, äkkiä rohkaisten mieltänsä, "te ette suinkaan ole milloinkaan rakastanut. Jos olisitte sitä tehnyt, niin ette olisi niin ankara minulle. Mr Bowles oli rakastunut vaimooni. Mr Bowles on kaunis mies ja minä olen rampa."

"Oh, Will, Will!" huudahti Jessie.

"Mutta minä luotan sydämestäni ja sielustani vaimooni; ja nyt kun ensi tuska on ohitse, on Mr Bowles oleva, niinkuin äiti sanoo, sydämellisesti tervetullut."

"Kätenne tänne! Nyt puhutte niinkuin mies, Will. Minä toivon tuovani Mr Bowlesin mukaani tänne parin päivän kuluttua syömään illallista teidän kanssanne."

Ja samana iltana Kenelm kirjoitti Mr Bowlesille:

"Hyvä Tom! Tulkaa muutamaksi päiväksi minun luokseni Cromwell Lodgeen, Moleswichissä. Mr ja Mrs Somers toivovat saamansa tavata teitä ja kiittää teitä. Minä en voinut ainaiseksi jäädä niin hävyttömäksi että noudattaisin teidän oikkuanne. He väittivät että minä olin ostanut puodin ynnä muuta heille, ja puolustaakseni itseäni täytyi minun sanoa kuinka asia oli. Puhutaan enemmän tästä ja matkoista kun te tulette.

"Teidän todellinen ystävänne,

"K. C."

KUUDESTOISTA LUKU

Mrs Cameron istui yksin kauniissa salissansa ja hänen polvellansa oli auki oleva kirja, jota ei kuitenkaan luettu. Hän katseli pois siitä, näennäisesti puutarhaan, vaan oikeastaan tyhjään ilmaan.

Terävämielinen ja kokenut katselija olisi hänen kasvoissansa huomannut ilmauksen, jota tavallinen silmä ei nähnyt.

Tavalliselle silmälle hänen kasvonsa osoittivat ainoastaan huolettomuutta; ne ilmoittivat että hän oli hiljainen nainen, joka oli ajatellut jotakin vähäpätöistä talouden asiaa, mutta oli siihen väsynyt ja nyt ei ajatellut niin mitään.

Mutta todellinen katsoja huomasi näissä kasvoissa myrskyisen entisyyden jälkiä, haamuja, jotka eivät milloinkaan tahtoneet saada lepoa; ne osoittivat luonnetta, joka oli jollakin tavalla suuresti muuttunut; se ei aina ollut hiljaisen ja nöyrän naisen luonne ollut. Huulien ja sieramien hienot piirteet osoittivat hekumallisuutta, ja alahuulen syvä, alaspäin vedetty mutka ilmoitti synkkämielisyyttä. Hänen katseensa lempeys ei osoittanut huolettomuutta, vaan pikemmin mieltä, jota salaisen surun kuorma oli nöyryyttänyt ja rasittanut. Koko hänen olentonsa todisti että hän oli sivistyneissä piireissä ollut – piireissä, joissa on sekä tyyneyttä että arvollisuutta ja suloa. Köyhät käsittivät sitä paremmin kuin hänen rikkaat tuttavansa Moleswichissä, kun he sanoivat: "Mrs Cameron on päästä kantapäähän lady." Hänen kasvoistansa päättäen oli hän varmaan ollut kaunis, ei mikään täydellinen kaunotar, mutta hän oli ollut sievä. Nyt tämä kauneus oli haihtunut kylmäksi, harmaaväriksi ja masennetuksi ja uniseksi ujoudeksi. Hän ei nostanut suurta melua itsestään, vaan oli luultavasti määrännyt velvollisuudekseen tukehduttaa kaikkia taipumuksia siihen. Kukapa voi näiden huulien muotoa katsella huomaamatta että ilmoittivat kiivasta, äkkipikaista luonnetta? Ja kuitenkin, kun taas likemmin häntä katseli, niin tämä hänen luonnollisen suoran luonteensa sortaminen viehätti sitä enemmän, kun hänessä oli hyvin vähän mielenlujuutta, jos muka fysiognomiiassa ja frenologiiassa mitään perää on. Mutkikas ylähuuli, arka, rukoileva katse, pään epäsuhteellinen kapeneminen korvan ja niskan välillä ilmoittivat että hän oli ihminen, joka ei voinut sen tahtoa vastustaa, jota hän joko rakastaa tai johon hän luottaa.

Hänen polvellaan oleva kirja on uskonnollinen kirjoitelma armon-opista, jonka eräs tunnettu "Matalan kirkon" pappi on kirjoittanut. Hän luki harvoin muita kirjoja kun hengellisiä, paitsi kun hänen huolensa Lilyn kasvatuksesta pakoitti häntä lukemaan "Historian ja Maantieteen ensimmäisiä alkeita," tai niitä ranskan kielen oppikirjoja, joita luettiin seminareissa nuoria tyttöjä varten. Mutta jos joku olisi houkutellut Mrs Cameronia tuttavalliseen keskusteluun niin hän olisi huomannut että hän oli mahtanut saada semmoisen kasvatuksen, kuin ylhäiset nuoret naiset tavallisesti saavat. Hän osasi puhua ja kirjoittaa ranskan ja italian kieliä. Hän oli lukenut ja muisti vielä sellaisia näiden kielisien klassillisten kirjailijain teoksia, joita oikea-uskoiset opettajattaret antoivat oppilasten lukea. Hän osasi vähän kasvioppia, sellaista kasvioppia, jommoista kaksikymmentä vuotta sitten opetettiin. Minä en ole varma siitä vaikka hän olisi erittäin hyvin oppinut teologiiaa ja valtiollista ekonomiiaakin, sellaisina kuin nämä tieteet esitellään Mrs Marcetin helppotajuisissa käsikirjoissa. Sanalla sanoen, hänessä olisi oppinut tuntemaan korkeasti sivistynyttä englantilaista ladya, joka oli saanut kasvatuksensa nykyistä edellisessä sukupolvessa ja henkiseen kehitykseen katsoen oli paljoa korkeammalla kannalla kuin nuoret englantilaiset naiset nyt tavallisesti ovat. Mitä vähä-arvoisempiin sivistys-aineihin tulee – jotka nyt tehdään etevimmiksi – niinkuin musiiki, niin asiantuntija ei voinut kuulla hänen soittavan sanomatta: "Tällä naisella on ollut hänen aikansa parhaimmat opettajat." Hän taisi soittaa ainoastaan sellaisia soittokappaleita, jotka olivat hänen sukupolvensa aikaiset. Hän ei ollut siitä ajasta pitäen mitään oppinut. Sanalla sanoen, koko hänen henkinen kehityksensä oli vallan pysähtynyt monta vuotta sitten, kenties jo ennenkuin Lily oli syntynyt.

Hänen näin katsellessansa tyhjään ilmaan, tullaan sanomaan että Mrs Braefield on tullut. Mrs Cameron ei säpsähdä. Hän ei milloinkaan joudu hämille. Mutta hänen liikkeensä osoittavat väsymystä ja mielipahaa; hän panee hengellisen kirjan pois. Elsie astuu sisään, nuorena, loistavana, puettuna uusimman muodin mukaan, se on, niin kokonansa aistia vailla taiteilijan silmissä, kuin vallasnainen voi olla puettu; mutta rikkaat kauppiaat, jotka ylpeilevät vaimoistansa, vaativat että heidän vaimonsa pukevat itsensä niin, ja heidän vaimonsa tässä katsannossa nöyrästi noudattavat miestensä tahtoa.

Molemmat rouvat tervehtivät toisiansa, sitten alkaa tavallisesti kanssapuheen valmistukset ja hetken vaitiolon jälkeen Elsie kysyy:

"Mutta enkö saa Lilyä tavata? Missä hän on?"

"Minä pelkään että hän on mennyt kylään. Pienelle pojalle, joka on käynyt meidän asioilla, on sattunut tapaturma – hän on pudonnut maahan kirsikkapuusta."

"Josta hän varasti marjoja?"

"Luultavasti."

"Ja Lily on mennyt nuhtelemaan häntä?"

"Sitä en tiedä; mutta poika on loukannut itsensä pahasti, ja Lily on mennyt katsomaan kuinka hänen on."

Mrs Braefield lausui suoraan, niinkuin hänen tapansa oli:

"Minä en ylipäänsä pidä Lilyn ikäisistä tytöistä, vaikka hyvin rakastan lapsia. Te tiedätte kuinka paljon pidän Lilystä; ehkä tulee se siitä että hän on niin lapsen kaltainen. Mutta hän tuottaa varmaankin teille paljon huolta."

Mrs Cameron vastasi levottomasti: "Ei. Hän on vielä lapsi, ja erittäin hyvä lapsi; miksi olisin levoton?"

Mrs Braefield, innokkaasti:

"Teidän lapsenne on varmaan kahdeksantoista vuoden vanha."

Mrs Cameron:

"Kahdeksantoista – onko se mahdollista! Kuinka aika rientää! vaikka aika ei tunnu rientävän niin ykstoikkoisessa elämässä kuin minun, niin se liukuu eteenpäin kuin vesi virrassa. Annas nähdä – kahdeksantoista? Ei, hän on vaan seitsemäntoista – tuli seitsemäntoista vanhaksi viime Toukokuussa."

Mrs Braefield:

"Seitsemäntoista vuotias! Hyvin vaarallinen ikä tytölle; ikä, jolloin nuket lakkaa ja rakastajat alkaa."

Mrs Cameron, ei niin väsyneellä äänellä, mutta kuitenkin tyynesti:

"Lily ei ole milloinkaan paljon pitänyt nukeista – ei milloinkaan paljon välittänyt elottomista esineistä; ja mitä rakastajiin tulee, hän ei ensinkään niitä ajattele."

Mrs Braefield vilkkaasti:

"Niin pian kun tyttö on yli kuuden vuoden, ajattelee hän rakastajia. Mutta tässä tulee toinen kysymys. Kun niin kaunis tyttö, kuin Lily, ensi syntymäpäivänänsä tulee kahdeksantoista vuoden ikäiseksi, eikö rakastaja silloin voi häntä ajatella?"

Mrs Cameronin kylmä ja tyyni käytös osoitti että kysyjä, joka sellaista kysyi, oli liian rohkea, ja hän vastasi:

"Koska ei mitään rakastajaa ole kuulunut, en voi vaivata itseäni hänen ajatuksiansa miettimällä."

Elsie sanoi itsekseen: "Tämä on tuhmin nainen minkä olen nähnyt!" ja ääneen Mrs Cameronille:

"Eikö naapurimme, Mr Chillingly, teistä ole kaunis mies?"

"Luulen että häntä yleensä katsotaan kauniiksi. Hän on hyvin pitkä."

"Kauniit kasvot."

"Ovatko ne kauniit? Sitä en myönnä."

"Mitä Lily sanoo?"

"Mistä?"

"Mr Chillinglystä. Eikö hän pidä häntä kauniina?"

"En ole koskaan sitä häneltä kysynyt."

"Hyvä Mrs Cameron, eikö hän olisi sopiva mies Lilylle? Chillinglyein suku on vanhimpia 'Burken maa-aatelisukuja,' ja minä luulen että hänen isänsä, sir Peter, on jotenkin rikas."

Mrs Cameron osoitti nyt ensi kerta tämän keskustelun kestäessä liikutusta. Hänen kasvonsa äkisti lensivät punaisiksi ja sen jälkeen ne kävivät entistä vaaleammiksi. Hetkisen vaiti oltuansa hän taas oli tyyni kun ainakin, ja vastasi jyrkästi:

"Se ei olisi Lilyn ystävä, joka sellaisia ajatuksia hänen päähänsä panee; eikä ole mitään syytä luulla että ne ovat Mr Chillinglyn mieleen tulleet."

"Surettaisiko se teitä, jos niin olisi? Varmaankin te soisitte että hoidokkaanne joutuisi hyvään naimiseen ja Moleswichissä ei ole sopivaa kosijaa hänelle."

"Suokaa anteeksi, Mrs Braefield, mutta minä en ole milloinkaan kenenkään kanssa keskustellut Lilyn naimisesta, ei edes hänen holhojansa kanssa. Ja kun ajattelen kuinka lapsellinen hän on ikäänsä katsoen, niin en luule että aika vielä on käsissä siitä neuvotella."

Kun Elsie huomasi että häntä vastustettiin, alkoi hän puhua muutamasta sanomalehden kirjoituksesta, joka sillä erällä oli yleisön huomiota herättänyt, ja nousi pian lähteäksensä pois. Mrs Cameron piti vieraansa hänelle ojennetusta kädestä kiinni ja sanoi matkalla, hiukan hämmästyneellä, mutta vakaalla äänellä: "Hyvä Mrs Braefield, suokaa minun toivoa että teidän terve järkenne ja ystävyytenne Lilyä kohtaan estää teitä häiritsemästä hänen mielensä rauhaa viittaamalla niihin kunnianhimoisiin tuumiin hänen tulevaisuuteensa nähden, joista nyt olette minulle puhunut. On vallan mahdotonta uskoa että sellainen nuori mies, kun Mr Chillingly, toden perään voisi aikoa naida tyttöä, joka ei ole hänen omaa säätyänsä, ja —."

"Odottakaa, Mrs Cameron. Minun täytyy keskeyttää teitä. Lilyn persoonalliset ominaisuudet ja hänen miellyttävä käytöksensä olisivat koristeena mille säädylle tahansa; ja enkö ole teitä oikein käsittänyt, kun olette sanonut että vaikka hänen holhojansa, Mr Melville, on, niinkuin kaikki tiedämme, mies, joka on kohoittanut itsensä vanhempiensa säädyn yli, on Miss Mordaunt kuitenkin, niinkuin te itsekin, korkeasukuinen nainen?"

"Kyllä hän on korkeasukuinen nainen," sanoi Mrs Cameron ja kohoitti ylpeästi päätänsä. Mutta hän lisäsi, yhtä äkillisesti muuttuen nöyräksi ja kylmäksi: "Mitä se tekee? Tyttö ilman rikkautta, ilman sukulaisia, kasvatettu pienessä huvilassa, taideniekan valvatti, joka itse on City-kirjurin poika, ei ole samaa säätyä kuin Mr Chillingly, ja tämän vanhemmat eivät voisi hyväksyä sellaista avioliittoa. Se olisi hyvin julmaa Lilyä kohtaan, joka muuttaisi sen viattoman ilon, mikä hänellä voi olla puhumisesta sivistyneen muukalaisen kanssa, sellaiseksi mieltymykseksi, jommoista niinkin lapsellisessa ja kauniissa tytössä, kuin Lily on, voisi herätä henkilöä kohtaan, joka esitellään hänelle hänen tulevaksi elämänsä kumppaniksi. Älkää tätä julmuutta harjoittako; älkää – älkää sitä tehkö – minä rukoilen teitä!"

"Luottakaa minuun!" huudahti helläsydäminen Elsie, ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä. "En ole milloinkaan tullut ajatelleeksi sitä, jota te niin viisaasti ja jalosti sanotte. Minä en paljon maailmaa tunne – en tuntenut sitä ensinkään ennenkuin menin naimiseen – ja kun pidän Lilystä ja suuresti kunnioitan Mr Chillinglyä, niin luulin voivani hyödyttää heitä molempia paremmin kuin – kuin – mutta nyt näen: Mr Chillingly on hyvin nuori, hyvin kummallinen; hänen vanhempansa kenties panisivat vastaan, ei Lilyn itsensä tähden, vaan niiden asiain johdosta, joita mainitsitte. Ja te ette soisi hänen tulevan perheesen, johon hän ei olisi niin sydämellisesti tervetullut, kuin hän ansaitsee olla. Minä olen iloinen siitä että olen puhunut teidän kanssanne tästä. Kaikeksi onneksi en vielä ole mitään pahaa tehnyt. Enkä aio tehdäkään. Minä tulin tänne kutsumaan teitä ja Mr Chillinglyä huviretkelle roomalaisen huvilan raunioille, jotka ovat parin peninkulman päässä täältä. En enää aio koettaa saattaa häntä ja Lilyä yhteen."

"Kiitoksia! Mutta te käsitätte vielä minua väärin. Minä en luule että Lily pitää puoletkaan niin paljon Mr Chillinglystä kuin uudesta perhosta. Minua ei heidän yhdessä olemisensa peloita siinä valossa, jossa Lily nyt häntä katselee, ja jossa hän, minun havainnoistani päättäen, Lilyä katselee. Ainoa jota pelkään on että joku viittaus sinnepäin saattaisi tyttöä katsomaan häntä toisin, ja se on mahdotonta."

Elsie lähti pois ollen hyvin hämillänsä ja kovin halveksien Mrs Cameronin tietoja siitä mitä voi tapahtua kahdelle "yhteen saatetulle" nuorelle henkilölle.