Читать книгу: «Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä», страница 36

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Samana päivänä ja melkein samana tuntina kuin edellä kerrottu keskustelu tapahtui, meni Kenelm, yksinäisillä kävelymatkoillansa ollen, hautausmaalle, jossa Lily odottamatta oli häntä tavannut vähän aikaa sitten. Ja siellä hän näki Lilyn seisovan sen kukkareunuksen luona, jonka hän oli laittanut sen lapsen haudan ympärille, jota hän turhaan oli hoitanut ja vaalinut.

Päivä oli pilvinen ja aurinko ei paistanut; se oli niitä päiviä, jolloin alakuloisuus usein tunkee englantilaisen kesän sydämeen.

"Te tulette tänne liian usein, Miss Mordaunt," sanoi Kenelm hiljaa ja meni lähemmäksi tyttöä.

Lily käänsi kasvonsa häneen päin, mutta hän ei säpsähtänyt eikä mikään muutos tapahtunut hänen kasvoissaan, jotka olivat miettiväisen näköiset – joka oli hyvin harvinaista näissä muuten niin vilkkaissa ja elävissä kasvoissa.

"Ei liian usein. Minä lupasin tulla niin usein kuin voin; ja, niinkuin jo ennen teille kerroin, en ole vielä milloinkaan lupausta rikkonut."

Kenelm ei vastannut mitään. Tyttö lähti nyt pois siltä paikalta ja Kenelm seurasi häntä ääneti, kunnes hän pysähtyi tuon vanhan hautakiven viereen, josta kirjoitus oli kulunut.

"Katsokaa," sanoi Lily hymyillen, "minä olen pannut sinne uusia kukkia. Siitä päivästä asti kuin me tapasimme toisemme täällä hautausmaalla, olen paljon ajatellut tätä hautaa, joka on niin unhoitettu, niin hoitoa vailla, ja —" tässä hän hetken aikaa oli vaiti ja jatkoi sitten äkisti "ettekö te usein omasta mielestänne ole liian – mikä se nyt onkaan? oh! liian itsekäs, miettiväinen ja ajattelette liian paljon itseänne?"

"Kyllä, te olette siinä kohden oikeassa; vaikka minun omatuntoni ei ole sitä ilmoittanut, ennenkuin te näin soimaatte minua siitä."

"Ja eikö teistä ole kuin te pääsisitte noista ajatuksista kun ajattelette kuolleita? ne eivät milloinkaan voi olla osallisina meidän olemiseemme täällä. Kun sanotte: 'Tänään minä teen sitä tai tätä,' kun ajattelette: 'Huomenna olen sitä tai sitä,' niin te ajattelette ja uneksitte ainoastaan itseänne ja itsestänne. Mutta te olette ulkopuolella, yli itseänne, kun ajattelette kuolleita, joilla ei voi olla mitään tekemistä teidän tänäpäivän ja huomisen kanssa."

Niinkuin jo tiedämme, oli Kenelm Chillingly pannut elämänsä ohjesäännöksi ettei milloinkaan hämmästyä. Mutta kun ne sanat, jotka juuri olen kirjoittanut, kuuluivat perhos-kesyttäjän huulilta, joutui hän niin hämilleen, että hän, kauan aikaa vaiti oltuansa, puhkesi sanomaan ainoastaan:

"Kuolleet ovat entisyys; ja entisyydessä lepää kaikki nykyisyydessä ja tulevaisuudessa, mikä voi vetää meitä meidän synnynnäisestä itsestämme. Entisyys määrää nykyisyytemme. Entisyyden kautta aavistamme tulevaisuutemme. Historia, runous, tiede, valtioiden menestys, yksityisten edistyminen, kaikki on yhteydessä hautakivien kanssa, joista kirjoitus on kulunut. Te teette oikein siinä että kunnioitatte rappeutuneita hautakiviä kukilla. Ainoastaan kuolleiden seurassa herkenee ihminen olemasta itsekäs."

Jos vajanaisen kasvatuksen saanut Lily puheessansa oli ollut akademiallisen kasvatuksen saamatta Kenelmiä etevämpi, niin Kenelmin puhe nyt oli niin korkeata, ettei Lily sitä käsittänyt. Hän olikin hetken aikaa vaiti ennenkun hän vastasi:

"Jos tuntisin teitä paremmin, niin varmaankin ymmärtäisin teitä paremmin. Tahtoisin että tuntisitte Leijonan. Minun tekisi mieleni kuulla teidän puhuvan hänen kanssaan."

Näin puhuessansa he olivat lähteneet pois hautausmaalta, ja olivat nyt tavallisten matkustajain astumalla polulla.

Lily jatkoi:

"Niin, minä mielelläni tahtoisin kuulla teidän puhuvan Leijonan kanssa."

"Te tarkoitatte holhojaanne, Mr Melvilleä?"

"Niin, te tiedätte sen."

"Ja miksi tahtoisitte kuulla minun puhuvan hänen kanssaan?"

"Sentähden että on asioita, joihin katsoen luulen hänellä olevan väärät käsitykset ja minä pyytäisin teitä selittämään epäilykseni hänelle; tekisittehän sen?"

"Mutta miksi ette voi sitä itse tehdä? Pelkäättekö häntä?"

"Pelkäänkö, en suinkaan! Mutta – oi, kuinka paljon väkeä kulkee tällä tiellä! Tänään kai on joku ikävä kansankokous kylässä. Mennään lautalla toiselle puolelle jokea, siellä on paljon hauskempi, me saamme siellä olla enemmän rauhassa."

Lily kääntyi oikealle ja astui joen rinnettä alas rannalle, jossa he tapasivat vanhan miehen, joka unisena loikoi lauttaveneessänsä.

Kun he rinnakkain istuen kulkivat tyvenen veden yli pilvisen taivaan alla, niin Kenelmin taas olisi tehnyt mieli puhua siitä aineesta, jota hänen kumppaninsa oli aloittanut, mutta Lily pudisti päätänsä ja loi silmäyksen lauttamieheen. Se mikä hänellä oli sanottavaa, oli nähtävästi sitä laatua, ettei sopinut olla kuulijaa, vaikka vanha lauttamies näytti siltä kun hän ei vaivaisi itseänsä kuulemalla mitään, jota ei suoraan hänelle lausuttu. Lily alkoi pian hänen kanssaan puhua: "No, Brown, onko lehmä jo parantunut?"

"Kyllä, Miss, kiitos teille siitä ja Jumala teitä siunatkoon. Kumma että voititte tuollaisen vanhan noita-ämmän!"

"En minä sitä tehnyt, Brown; sen teki haltiatar. Haltiattaret ovat, kuten tiedätte, paljoa mahtavammat kuin noidat."

"Minä huomaan sen, Miss."

Lily tässä kääntyi Kenelmiin: "Mr Brownilla on hyvin kaunis lehmä, joka äkkiä tuli kovin kipeäksi ja sekä hän että hänen vaimonsa olivat vakuutetut siitä että lehmä oli loihdittu."

"Tietysti se oli, se on varma asia. Eikö Wright muija sanonut vaimolleni että hän tulisi katumaan sitä että hän myi maitoa, ja haukkui häntä kauheasti? Ja eikö lehmä samana yönä saanut vilutautia?"

"Hiljaa, Brown! Wright muija ei sanonut että teidän vaimonne tulisi katumaan maidon myymistä, vaan sitä että hän kaatoi vettä maitoon."

"Ja mistä hän sen tiesi, jos hän ei ollut noita? Meidän parhaimmat maidonostajat ovat herrasväkeä, ja ne eivät ole milloinkaan valittaneet."

"Ja," sanoi Lily Kenelmille, ottamatta korviinsa Brownin viimeistä lausetta, joka lausuttiin äreällä äänellä, "Brownilla oli julmat asiat mielessä; hän aikoi houkutella Wright muijaa lauttaveneesensä ja viskata hänet veteen, päästääksensä lehmää velhouksesta. Mutta minä kysyin haltiattareilta neuvoa, ja annoin hänelle haltiattaren nauhan sidottavaksi lehmän kaulaan. Ja lehmä on nyt vallan terve, niinkuin kuulette. Ei siis ollutkaan tarpeellista, Brown, heittää Wright muijaa veteen sentähden että hän sanoi teidän panneen osan sitä maitoon. Mutta," lisäsi hän, kun vene laski toiseen rantaan, "kerronko teille, Brown, mitä haltiattaret sanoivat minulle tänä aamuna?"

"Kertokaa, Miss."

"He sanoivat: Jos Brownin lehmä antaa maitoa, jossa ei ole vettä, ja jos on vettä maidossa kun sitä myydään, niin me, haltiattaret, nipistämme Mr Brownia vallan siniseksi; ja kun Brown ensi kerta sairastuu jäsentautiin, niin haltiattaret eivät loihdi sitä pois."

Sen sanottuansa Lily pani hopearahan Brownin käteen, hyppäsi keveästi maalle ja Kenelm seurasi häntä.

"Te olette kokonaan kääntänyt hänen, ei ainoastaan haltiattaren olemiseen vaan niiden hyväntekeväiseen voimaan katsoen," sanoi Kenelm.

"Mutta," sanoi Lily vakaasti, "eikö olisi hauska, jos vielä löytyisi haltiattareita? hyviä haltiattareita, ja niitä saisi käsiinsä? saisi kertoa niille kaikesta mikä huolettaa ja surettaa meitä, ja saisi niiltä taikavoimaa sitä taikaa vastaan, jota käytämme itseämme kohtaan?"

"Minä luulen ettei olisi hyvä meille luottaa sellaisiin yliluonnollisiin neuvonantajiin. Meidän omat sielumme ovat niin rajattomat, että me, kuta enemmän niitä tutkimme, tulemme löytämään maailmoja maailmojen vieressä ilman loppua; ja maailmojen joukossa on Haltiattarien maa." Hän lisäsi itsekseen: "Enkö nyt ole Haltiattarien maassa?"

"Hiljaa!" kuiskasi Lily. "Älkää puhuko mitään vähään aikaan. Minä ajattelen sitä, jota juuri sanoitte, ja koetan käsittää sitä."

Heidän näin ääneti astuessansa eteenpäin, saapuivat he sen pienen kesähuoneen luo, jonka taru on omistanut Izaak Waltonin muistoksi.

Lily meni sisään ja istui; Kenelm istui hänen viereensä. Se oli pieni kahdeksankulmainen rakennus, joka, rakennustavasta päättäen, luultavasti oli Charles I:sen aikana rakennettu; valkeat, rapatut seinät sisäpuolella olivat täynnä nimiä ja kirjoituksia, joissa kalastusta ylistettiin, ja Izaakia kiitettiin, sekä otteita hänen kirjoistansa. Toisella puolella jokea he näkivät Grasmeren pihan suurine pajupuineen, joiden oksat riippuivat vedessä. Paikan yksinäisyys ja sen yhteys kalastajan yksinäisen elämän kanssa soveltuvat vallan hyvin yhteen tyynen päivän, hiljaisen ilman ja pilvisen taivaan kanssa.

"Te aioitte kertoa minulle epäilyksestänne holhojanne mielipiteihin katsoen muutamissa asioissa, joista ette itse voi hänelle puhua."

Lily kavahti ajatuksistansa, jotka tuntuivat olevan kaukana täten jälleen puheeksi otetusta aineesta.

"Niin, en voi ilmoittaa hänelle epäilyksiäni siitä syystä että ne koskevat minua ja hän on niin hyvä. Minun on häntä kiittäminen niin paljosta, etten voisi suututtaa häntä ainoallakaan sanalla, joka näyttäisi soimaukselta tai valitukselta. Te muistatte kai," tässä hän siirtyi lähemmäksi Kenelmiä, käänsi häneen rohkeat silmänsä ja pani kätensä hänen käsivarrellensa: "Te muistatte kai että minä hautausmaalla sanoin huomaavani kuinka ihminen aina ajattelee liian paljon itseänsä. Se on varmaankin väärin. Kun minä puhun teidän kanssanne ainoastaan itsestäni, tiedän kyllä tekeväni väärin, mutta en voi sille mitään, minun täytyy tehdä se. Älkää ajatelko pahaa minusta sentähden. Olette kyllä huomannut että minä en ole saanut sellaista kasvatusta kuin toiset tytöt. Onko holhojani tehnyt oikein siinä kohden? Jos hän ei olisi antanut minun noudattaa omia oikkujani, jos hän olisi antanut minun lukea niitä kirjoja, joita Mr ja Mrs Ewlyn tahtoivat minulle antaa luettaviksi niiden runojen ja haltiatarsatujen sijaan, joita hän minulle antoi, niin minulla olisi ollut niin paljon ajattelemista että olisin ajatellut vähemmän itseäni. Te sanoitte että kuolleet ovat entisyys, että ihminen unohtaa itsensä kun ajattelee kuolleita. Jos olisin lukenut enemmän entisyydestä ja minulla olisi enemmän tietoja niistä kuolleista, joiden historiaa se kertoo, niin varmaankin olisin vähemmän suljettu omaan ahtaasen, itsekkäiseen sydämeeni. Vasta viime aikoina olen ruvennut tätä ajattelemaan ja ruvennut suremaan ja häpeemään sitä että olen niin taitamaton sellaisissa asioissa, joita muut tytöt tietävät, yksin pikku Clemmykin. Ja minä en uskalla sanoa sitä Leijonalle, kun vasta häntä tapaan, sentähden että hän silloin soimaisi itseänsä, sillä hän tarkoitti vaan hyvää, kun hänen oli tapa sanoa: 'Minä en tahdo Haltiatarta oppineeksi, minulle on kylläksi että hän on onnellinen.' Oi, minä olinkin niin onnellinen, ihan viime aikaan saakka."

"Sentähden että te viime aikaan saakka tunsitte itsenne ainoastaan lapseksi. Mutta nyt, kun teidän tekee mieli tietää jotain, nyt lapsuus katoaa. Älkää kiusatko itseänne. Luonto on antanut teille hyvät hengenvoimat, ja niiden avulla te hyvin pikaan ja hyvin helposti hankitte itsellenne niitä tietoja, joita tarvitsette, voidaksenne puhua noiden pelättyjen 'aika-ihmisten' kanssa. Te opitte enemmän yhdessä kuukaudessa, kun olisitte oppinut vuodessa lapsena ollessanne, jolloin lukeminen olisi ollut rasitusta eikä mielityötä. Teidän tädillänne on varmaankin hyvät tiedot, ja jos uskaltaisin puhua hänen kanssansa kirjojen valitsemisesta —."

"Älkää sitä tehkö. Leijona ei hyväksyisi sitä."

"Teidän holhojanne ei siis pitäisi siitä että te saisitte sellaisen kasvatuksen kuin tytöt tavallisesti saavat?"

"Leijona on kieltänyt tätiäni opettamasta minulle paljon, jota mielelläni tahtoisin oppia. Täti tahtoi sitä tehdä, mutta hän on luopunut siitä holhojani tahdosta. Hän kiusaa minua nyt vaan noilla hirveillä franskalaisilla verbeillä, ja se on ainoastaan tekosyy, minä tiedän sen. Tietysti on toisin pyhäpäivinä, silloin en saa lukea muuta kuin raamattua ja saarnoja. Minä en pidä saarnoista niin paljon kuin minun tulisi tehdä, mutta raamattua voisin lukea koko päivän, arkipäivät sekä pyhät; ja raamatusta olen oppinut että minun tulee ajatella vähemmän itseäni."

Kenelm tietämättänsä puristi sitä pientä kättä, joka niin viattomasti lepäsi hänen käsivarrellaan.

"Tunnetteko eroitusta eri runolajien välillä?" kysyi Lily äkisti.

"En voi varmaan sitä sanoa. Minun tulisi tietää, onko runolaji hyvä tai huono. Mutta siinä katsannossa olen tavannut monta ihmistä, etenkin varsinaisia arvostelijoita, jotka enemmän pitävät siitä runoudesta, jota minä sanon huonoksi, kuin siitä, jota minä katson hyväksi."

"Eroitus eri runolajien välillä, kun oletamme että ne molemmat ovat hyviä," sanoi Lily varmalla äänellä ja riemullisen näköisenä, "on tämä – minä tiedän sen, sillä Leijona on selittänyt sen minulle —: Toisessa runouslajissa runoilija asettuu aivan ulkopuolelle itseänsä, hän asettaa itsensä toisiin olopiireihin, jotka ovat vallan vieraat hänen omalle olopiirillensä. Hän voi olla varsin hyvä ihminen, ja hän voi kirjoittaa parhaimmat runonsa hyvin huonoista ihmisistä; hän ei tahtoisi valoakaan loukata, mutta hänestä on hauska kuvata murhaajia. Toisessa runolajissa sitävastoin kirjoittaja ei asetu toisen oloihin, vaan hän kertoo omat ilonsa ja surunsa, puhuu oman sydämensä ja sielunsa pohjasta. Jos hän ei voisi vähintäkään olentoa loukata, niin hän varmaankaan ei voisi todellisesti kuvata murhaajan julman sydämen tunteita. Tämä, Mr Chillingly, on eroitus eri runolajien välillä."

"Se on hyvin totta," sanoi Kenelm, jota tytön kritilliset määritelmät huvitti. "Se on eroitus draamallisen ja lyyrillisen runouden välillä, Mutta sallikaa minun kysyä, mitä tällä määritelmällä on tekemistä sen asian kanssa, johon te niin äkisti sitä sekoititte?"

"Paljon – sillä kun Leijona selitti tätä tätilleni, sanoi hän: 'Täydellinen nainen on runo, mutta hän ei milloinkaan voi olla edellistä lajia, hän ei milloinkaan voi kodistua sydämmissä, joiden kanssa hänellä ei ole mitään yhteyttä, hän ei milloinkaan voi tuntea sympatiiaa siihen mikä on rikoksellista ja pahaa; hänen täytyy olla jälkimmäistä lajia ja tuoda esiin runoutta omista ajatuksistaan ja mielikuvituksistaan!' Ja sitten hän kääntyi minuun ja sanoi hymyillen: 'Sellaiseksi runoksi tahtoisin Lilyn tulevan. Liian monet isot kirjat pilaavat vaan runon.' Nyt tiedätte miksi olen niin tietämätön ja niin erilainen kuin toiset tytöt, ja miksi Mr ja Mrs Ewlyn katsovat alas minuun."

"Te ajattelette väärin, ainakin Mr Ewlyniin katsoen, sillä hän ensin sanoi minulle: 'Lily Mordaunt on runo.'"

"Sanoiko hän niin? Siitä minä tulen pitämään hänestä. Kuinka se tulee Leijonaa ilahuttamaan!"

"Mr Melvillellä näyttää olevan suuri valta teidän ylitsenne," sanoi Kenelm mustasukkaisesti.

"Tietysti. Minulla ei ole isää eikä äitiä. Leijona on ollut minulle kumpikin. Täti on usein sanonut: 'Sinä et voi olla kyllin kiitollinen holhojallesi; ilman häntä minulla ei olisi sinulle mitään kotia, ei mitään ruokaa antaa!' Hän ei ole milloinkaan sellaista puhunut – hän olisi hyvin äkäinen tädille, jos hän tietäisi että täti on sitä sanonut. Kun hän ei sano minua haltiattareksi, niin hän kutsuu minua prinsessaksi. En tahtoisi millään muotoa häntä loukata."

"Hän on paljon vanhempi teitä, kylläksi vanha voidaksensa olla teidän isänne, olen kuullut."

"Se on mahdollista. Mutta vaikka hän olisi kahta vertaa vanhempi, niin minä en kuitenkaan voisi rakastaa häntä enemmän."

Kenelm hymyili – mustasukkaisuus oli kadonnut. Varmaankaan ei mikään tyttö, ei edes Lily, puhuisi näin henkilöstä, johon hän oli rakastunut.

Lily nousi nyt ylös hitaasti ja vastahakoisesti. "On aika lähteä kotiin, täti varmaankin kummeksii mihin olen joutunut – tulkaa!"

He ohjasivat kulkuansa Cromwell Lodgen vastapäätä olevaa siltaa kohti.

Muutamaan minuuttiin ei kumpikaan heistä virkkanut mitään. Lily teki sen ensin, sanoen:

"Teidän vanhempanne elävät vielä, Mr Chillingly."

"Kyllä, Jumalan kiitos."

"Kumpaista te enemmän rakastatte?"

"Siihen kysymykseen ei ole helppo vastata. Minä hyvin rakastan äitiäni; mutta isä ja minä ymmärrämme toinen toisiamme paremmin kuin —."

"Minä tiedän – on niin vaikeaa tulla ymmärretyksi. Ei kukaan minua ymmärrä."

"Minä luulen sitä tekeväni."

Lily pudisti päätänsä merkiksi että hän oli toista mieltä.

"Ainakin niin hyvin kuin mies voi nuorta neitoa käsittää."

"Minkälainen nuori neito on Miss Cecilia Travers?"

"Cecilia Travers? Milloin ja missä olette kuullut että sellainen henkilö on olemassa?"

"Se iso Londonin herra, jota nimittivät Sir Thomas'iksi, mainitsi hänen nimensä sinä päivänä, jolloin olimme Braefieldvillessä päivällisellä."

"Minä muistan – hän sanoi hänen olleen hovin baalissa."

"Hän sanoi että hän on hyvin kaunis."

"Niin hän onkin."

"Onko hänkin runo?"

"Ei; sitä en ole milloinkaan huomannut."

"Mr Ewlyn varmaankin sanoisi että hän on hyvin kasvatettu. Hän ei rypistäisi silmäkulmiansa hänelle, niinkuin hän tekee minulle, tyttö-raukalla!"

"Oi, Miss Mordaunt, te ette tarvitse häntä kadehtia. Suokaa minun vielä kerta sanoa että te voisitte hyvin pian hankkia itsellenne ne tiedot, jotka koroittasivat teitä niiden nuorien neitojen vertaiseksi, jotka hovin baaleissa käyvät."

"Niin; mutta sitten en olisi runo," sanoi Lily, luoden aran silmäyksen Kenelmin kasvoihin.

He olivat nyt sillalla, ja ennenkuin Kenelm ehti vastata, sanoi Lily äkkiä: "Te ette tarvitse edemmäksi tulla, tämä tie tekee teille väärää."

"Minua ei käy niin pois-ajaminen, Miss Mordaunt; minä pyydän saada saattaa teitä ainakin puutarhan portille."

Lily ei pannut vastaan, ja puhui taas: "Minkälainen on teidän kotiseutunne – onko se tämän seudun kaltainen?"

"Ei näin kaunis; maisema on täällä enemmän suurenmoinen, on enemmän laaksoja ja vuoria ja metsää; mutta meidän seudussa on jotain, joka muistuttaa vähän tästä maisemasta: pieni virta, joka kuitenkin on leveämpi kuin teidän jokenne; mutta rannat ovat paikka paikoin niin Cromwell Lodgen rantojen kaltaiset, että väliin hämmästyn ja luulen olevani kotona. Minä erittäin rakastan jokia ja kaikkia juoksevia vesiä; jalkamatkoillani tunnen itseni maneetillisesti vedetyksi niitä kohti."

Lily kuunteli häntä suurella huomiolla ja sanoi, vähän aikaa vaiti oltuansa, hiljaa huoaten: "Eikö teidän kotinne ole paljon kauniimpi kuin mikään paikka täällä, kauniimpi Braefieldvilleäkin? Mrs Braefield sanoo että teidän isänne on hyvin rikas."

"Minä en luule että hän on rikkaampi kuin Mr Braefield ja vaikka hänen talonsa kenties on isompi kuin Braefieldin, niin siinä ei ole niin kalliita huonekaluja, eikä niin komeita kasvihuoneita. Isäni aisti on samankaltainen kuin minun, hyvin yksinkertainen. Kun hänellä on kirjastonsa, niin hän tuskin kaipaisi omaisuuttansa, jos hän sen menettäisi. Siinä katsannossa hänellä on ääretön etu minuun verraten."

"Te siis kaipaisitte rikkautta?" sanoi Lily äkkiä.

"En sitä; mutta isäni ei milloinkaan kyllästy kirjoihin. Ja, myönnänkö minä sen? – on päiviä, jolloin kirjat kiusaavat minua miltei yhtä paljon kuin teitä."

He olivat nyt puutarhan portilla. Lily, joka toisella kädellään piti portin säpestä kiinni, ojensi toisen kätensä Kenelmille, ja hänen hymyilynsä valaisi surullista pilveä, niinkuin auringonsäde, kun hän katsoi Kenelmin kasvoihin ja katosi näkyvistä.

SEITSEMÄS KIRJA

ENSIMMÄINEN LUKU

Kenelm ei palannut kotiin ennenkuin iltahämärässä, ja juuri kun hän oli istunut pöytään halpaa ateriaansa syömään, soitettiin kelloa ja Mrs Jones toi Mr Thomas Bowlesin sisään.

Vaikka tämä ei ollut kirjoittanut että hän tulee, oli hän kuitenkin yhtä tervetullut.

"Mutta," sanoi Kenelm, "jos teillä on yhtä hyvä ruokahalu kuin ennen, niin pelkään että tänään saatte huonoa ruokaa. Istukaa, olkaa hyvä."

"Kiitoksia, mutta minä söin pari tuntia sitten päivällistä Londonissa, enkä todellakaan nyt voi syödä enempää."

Kenelm oli liian sivistynyt pakoittaaksensa toiselle vastenmielistä vierasvaraisuutta. Muutaman minuutin kuluttua hän oli lopettanut yksinkertaisen ateriansa, ruoka oli otettu pois pöydältä, ja molemmat miehet olivat kahden kesken.

"Teillä on tietysti kortteeri täällä, Tom; teille hyyrättiin huone täällä samana päivänä kuin kutsuin teitä tänne, mutta teidän olisi pitänyt kirjoittaa minulle ja ilmoittaa milloin tulette, että olisin voinut käskeä emännän laittaa päivällistä tai illallista. Poltattehan tupakkaa vielä? sytyttäkää piippunne."

"Kiitoksia, Mr Chillingly, minä tupakoin tätä nykyä harvoin; mutta jos suotte anteeksi, niin otan sikarrin," ja Tom otti esille hyvin soman sikarrikotelon.

"Olkaa kuin kotonanne. Minä lähetän sanan Will Somersille että te ja minä huomenna tulemme heille illalliselle. Annattehan anteeksi minulle että ilmaisin teidän salaisuutenne. Kaikki on nyt selvällä. Te tulette heidän kotiinsa niinkuin ystävä, joka vuosi vuodelta tulee heille yhä rakkaammaksi. Ah, Tom, tuo rakkaus naiseen on minusta hyvin ihmeellinen asia. Se voi painaa miestä pahuuden syvyyteen ja koroittaa häntä hyvyyden kukkuloille."

"Minä en tiedä mitä se voi toimittaa hyvään katsoen," sanoi Tom surullisesti ja pani sikarrinsa pois.

"Polttakaa edelleen sikarrianne; minä mielelläni pitäisin teille seuraa; voitteko antaa minulle yhden sikarreistanne?"

Tom ojensi hänelle kotelonsa. Kenelm otti sikarrin, sytytti sen, veti muutamia savuja, ja kun näki että Tom jälleen oli ottanut oman sikarrinsa, jatkoi hän kanssapuhetta.

"Te ette tiedä mitä hyvää se toimittaa; mutta sanokaa minulle suoraan, luuletteko että olisitte niin hyvä ihminen kuin nyt olette, jos ette olisi Jessie Wilesiä rakastanut?"

"Jos olen parempi kuin olen ollut, niin se ei tule rakkaudestani tyttöön."

"Mistä sitten?"

"Siitä että hänen kadotin."

Kenelm säpsähti, kävi hyvin vaaleaksi, heitti sikarrin pois, nousi ja astui nopein, äänettömin askelin edes takaisin huoneessa.

Tom pitkitti tyynesti: "Jos olisin saanut Jessien ja nainut hänen, niin en luule että mikään parannuksen ajatus olisi minussa herännyt. Minun setäni olisi kovin suuttunut, jos olisin päiväläisen tyttären nainut, eikä olisi kutsunut minua luoksensa Luscombeen. Minä olisin jäänyt Graveleighiin, ilman muuta kunnianhimoa kuin olla tavallinen hevosenkengittäjä, oppimaton, riitainen mies; ja jos en olisi saanut Jessieä rakastamaan minua niin kuin olisin tahtonut, niin en olisi herennyt juomasta, ja minua kammottaa ajatellessani mikä hirviö minusta olisi voinut tulla, kun sanomalehdissä luen aviomiehestä, joka juovuksissa ollen lyö vaimoansa. Ei tiedä vaikka tämä vaimon-lyöjä rakasti vaimoansa ennenkuin menivät naimisiin, ja tämä ei hänestä välittänyt. Hänen kotinsa oli onneton, ja niin hän alkoi juoda ja lyödä vaimoansa."

"Minä olin siis oikeassa," sanoi Kenelm, pysähtyen, "kun sanoin teille että olisi kovin surkeata joutua naimisiin tytön kanssa, jota rakastaa vallan rajusti ja jonka sydäntä ei milloinkaan voi lämmittää, jonka elämää ei koskaan voi onnelliseksi tehdä?"

"Aivan oikeassa!"

"Jätetään tällä kertaa tämä aine," sanoi Kenelm, istuen entiselle paikalleen, "ja puhukaamme teidän matkahalustanne. Vaikka olette iloinen siitä ettette Jessieä nainut, vaikka nyt voitte ilman tuskaa tervehtiä häntä toisen miehen vaimona, niin kuitenkin vielä ajattelette häntä, ja ne ajatukset saattavat teitä levottomaksi; ja te luulette että helpommin voisitte näistä ajatuksista päästä olopaikan muuttamisen ja seikkailujen kautta, että voisitte ne kokonaan haudata vieraan maan multaan. Eikö niin?"

"Kyllä, jotain sinnepäin, sir."

Kenelm alkoi nyt puhua vieraista maista ja ehdoitteli matkasuunnitelmaa, jonka mukaan matka tulisi kestämään moniaita kuukausia. Hän oli iloinen kun kuuli että Tom jo oli oppinut ranskan kieltä sen verran että hän voi puhua ainakin jokapäiväisiä asioita, ja vielä iloisemmaksi hän tuli huomatessaan että Tom ei ainoastaan ollut lukenut varsinaisia matka-käsikirjoja tärkeimmistä paikoista Europassa, joita kannatti käydä katsomassa, vaan myöskin oli huvitettu näistä paikoista sen maineen vuoksi minkä ne olivat saaneet historiassa muinaisuuteensa katsoen tahi niissä löytyvien taideteoksien tähden.

Siten istuivat he puhellen myöhään yön päälle, ja kun Tom meni huoneesensa, lähti Kenelm hiljaa ulos huoneesta ja astui hitain askelin vanhan kesähuoneen tykö, jossa hän oli Lilyn kanssa istunut. Oli ruvennut tuulemaan ja tuuli hajoitti ne pilvet, jotka edellisenä päivänä olivat peittäneet taivaan, niin että tähdet näkyivät taivaalla pilvien yläpuolella – ne tuikkivat hetkisen milloin yhdellä milloin toisella paikalla, sillä joutuisat pilvet väliin niitä peitti. Eri äänien joukossa, jotka kuuluivat puissa kun yötuuli kiiti niiden läpi, luuli Kenelm kuulevansa joen toisella puolella olevan Grasmeren pihalla kasvavan pajun huokauksia.