Читать книгу: «Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä», страница 37

TOINEN LUKU

Kenelm lähetti varhain seuraavana aamuna kirjeen Will Somersille, jossa hän sanoi Mr Bowlesin kanssa tulevansa heille illalliselle. Hänellä oli kyllin tarkka tunto tietääksensä että sellaisessa seurassa voisi olla vapaampi, kun jos Tom päivällä menisi heille oikein vasituiselle visiitille, jolloin Jessie oli puodissa myymässä.

Mutta hän vei Tomin läpi kaupungin ja näytti hänelle puodin sen ikkunassa olevine kauniine tavaroineen, sitten hän vei hänen mukaansa vainioille ja niityille maalla, ja saattoi häntä ihmettelemään näiden silminnähtävää parannusta viljelykseen katsoen ja johti hänen ajatuksiaan sellaisiin esineihin, joita viljelys herättää ja edistää.

Mutta Kenelm huomasi kuitenkin että Tom oli hajamielinen koko ajan; ajatus, että hän pian saisi tavata Jessien, painoi hänen mieltänsä.

Kun he illalla lähtivät Cromwell Lodgesta mennäksensä Willen luo illalliselle, huomasi Kenelm että Bowles oli käyttänyt matkalaukkunsa sisällystä muutamiin sievistämiin muutoksiin puvussansa. Nämä muutokset pukivat häntä.

Kun he astuivat puodin takaiseen huoneesen, nousi Will tuoliltansa ja hänen kasvonsa ilmoittivat syvää liikutusta; hän meni Tomille vastaan, tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja päästi sen taas irti, sanaakaan puhumatta. Jessie tervehti molempia vieraita samalla tavalla, silmät alaspäin luodut ja syvästi niiaten. Vanha äiti oli ainoa, joka täydellisesti malttoi mielensä.

"Minä olen iloinen siitä että saan nähdä teitä, Mr Bowles," sanoi hän, "ja niin me kaikki kolme olemme, ja niin meidän tuleekin olla; jos pienokainen olisi vanhempi, niin meitä olisi neljä."

"Mutta missä ihmeen on pienokainen?" huudahti Kenelm. "Varmaankin olette pitäneet häntä ylhäällä tänä iltana, koska minua odotettiin; kun viime kerralla olin täällä illallisella, tulin odottamatta, ja sentähden minulla ei ollut oikeutta olla pahoillani pienokaisen kunnioituksen puutteesta vanhempiensa ystävää kohtaan."

Jessie kohoitti akutinta ja osoitti sen takana olevaa kehtoa. Kenelm kävi Tomin käsivarteen, vei hänen kehdon luo, jätti hänen sinne yksin nukkuvaa pienokaista katselemaan ja istui pöydän ääreen Mrs Somersin ja Willen välille. Willen silmät olivat luodut akuttimeen, jota Jessie piti syrjään vedettynä, ja kauhistavainen Tom, joka oli ollut kotiseutunsa kammona, kumartui hymysuin kehdon yli, laski vihdoin ison kätensä hiljaa ja varovasti päänalukselle, jotta ei nukkuva lapsi heräisi, ja hänen huulensa liikkuivat; epäilemättä hän lausui siunauksen; sitten hänkin meni pöydän luo ja istui, mutta Jessie vei kehdon yläkerrokseen.

Will loi viisaat, terävät silmänsä entiseen kilpailijaansa; ja kun hän huomasi kuinka ennen uhkamielisten kasvojen sävy oli muuttunut ja että pukukin todisti Tomin saavuttaneen korkeampaa asemaa yhteiskunnassa, josta hänen ei suinkaan tehnyt mieli palata vanhoihin tapoihin talonpoikaisessa kylässä, niin viimeinenkin mustasukkaisuuden varjo katosi Willen tunteellisen luonnon kirkkaalta pinnalta.

"Mr Bowles," huudahti hän äkkiä, "teillä on kelpo sydän ja hyvä sydän, ja jalomielinen sydän. Ja teidän käyntinne täällä tänä iltana on kunnia, joka – joka —."

"Joka," keskeytti Kenelm, jolle Willen hämmästys kävi sääliksi, "on meidän, nuorien miehien, puolella. Tässä vapaassa maassa voi nainut mies, jolla on pieni poika, tulla Lordkanslerin tahi Canterburyn arkkipiispan isäksi. Mutta – noh, ystäväni, sellainen yhtyminen kuin meidän tänä-iltana, ei usein tapahdu; viettäkäämme sitä punssimaljalla illallisen jälkeen. Jos huomen-aamulla saamme päätaudin, niin ei yhdenkään meistä tule siitä nurista."

Vanha Mrs Somers nauroi iloisesti. "Jumala teitä siunatkoon, sir, minä en tullut ajatelleeksi punssia; minä menen hankkimaan sitä," ja pienokaisen sukat kädessä hän kiiruhti huoneesta.

Illallinen, punssi ja Kenelmin kyky saada toimeen hauskan keskustelun yleisistä asioista poisti pian kaiken varovaisuuden, kaiken ujouden ja hämmästyksen pöytäkumppanien väliltä. Jessie otti osaa puheesen; hän puhui kukaties Kenelmin jälkeeni vapaammasti, iloisemmasti kuin toiset, eikä huomattu hänessä enää tuota vanhaa veikistelemistä ensinkään; mutta silloin tällöin hänen käytöksensä osoitti jonkinmoista hienoutta, joka ilmoitti hänen korkeampaa yhteiskunnallista asemaansa ja vilkkaan puodinomistajan kanssakäymistä sivistyneiden ostajien kanssa. Se oli hauska ilta – Kenelm oli päättänyt että sen piti olla niin. Ei sanaakaan puhutte kiitollisuudenvelasta Mr Bowlesille, ennenkuin Will, joka saattoi vieraitansa ovelle, kuiskasi Tomille: "Te ette tahdo kiitoksia, enkä minä voikaan niitä lausua. Mutta kun me illoin rukoilemme, niin aina pyydämme Jumalaa siunaamaan häntä, joka saattoi meidät yhteen ja sitten on tehnyt meitä niin onnelliseksi – minä tarkoitan Mr Chillinglyä. Tänä iltana on hänen rinnallansa oleva toinen, jonka edestä me rukoilemme ja jonka edestä pienokainenkin tulee rukoilemaan, kun hän tulee vanhemmaksi."

Tässä Willen ääni tukkeutui ja hän vaikeni, sillä hän pelkäsi että punssi ehkä tulisi tekemään häntä liian liikutetuksi, jos hän enempää puhuisi, ja siihen pelkoon hänellä olikin syytä.

Tom oli hyvin harvapuheinen kotimatkalla Cromwell Lodgeen; hän ei näyttänyt olevan alakuloinen, vaan näytti tyynesti miettivän jotakin, ja Kenelm ei tahtonut häntä häiritä.

Vasta kun he saapuivat Grasmeren puutarhan aidan kohdalle, pysähtyi Tom ja kääntyi Kenelmiin, sanoen:

"Minä olen teille hyvin kiitollinen tästä illasta – hyvin kiitollinen!"

"Se ei siis ole herättänyt tuskallisia ajatuksia teissä?"

"Ei; minun mieleni on paljon rauhallisempi kuin luulin olevan mahdollista sen jälkeen kun olin hänen jälleen nähnyt."

"Onko se todella niin!" sanoi Kenelm itsekseen. "Miltähän minulle tuntuisi jos näkisin Lilyn toisen miehen vaimona: hänen lapsensa äitinä?" Häntä hirvitti tämä ajatus ja hänen huuliltaan pääsi väkinäinen huokaus. Hän oli pysähtynyt, kun Tom herkesi puhuttelemasta häntä, ja tunsi, että jokin hiljaa koski hänen käsivarteensa, jota hän nojasi aitaa vasten. Hän katsoi sinne ja näki, että se oli Blanche. Se oli tavalla tai toisella päässyt huoneuksen sisällä olevalta vuoteeltaan ulos ja kun se oli kuullut äänen, joka tuntui tutulta sen korvissa, oli se hiipinyt esiin pensastosta ja hypännyt aitaukselle. Siinä se seisoi, selkä köyryssä ja hyrräsi, ikäänkuin ystävällisesti tervehtien.

Kenelm kumartui ja suuteli useampia kertoja sitä sinistä nauhaa, jota Lilyn käsi oli sitonut lemmityisen kaulaan. Blanche hyväksyi vähän aikaa hyväilyä, mutta kun se kuuli hiljaisen ratinan pensastosta, jota joku heräävä lintu oli matkaansaattanut, hyppäsi se vapisevien lehtien sekaan ja katosi näkyvistä.

Kenelm astui nopein, kärsimättömin askelin eteenpäin, eikä sanaakaan enää puhuttu ennenkuin he tulivat asuntoonsa ja erosivat toisistaan yöksi.

KOLMAS LUKU

Seuraavana päivänä päivällisen aikana Kenelm ja hänen vieraansa, kävellessänsä joen rantaa pitkin, pysähtyivät Izaak Walton'in kesähuoneen edustalla ja menivät Kenelmin ehdoituksesta sisään lepäämään ja rauhassa jatkamaan aloitettua keskustelua.

"Te juuri sanoitte minulle," sanoi Kenelm, "että teistä tuntuu kuin kivi olisi rinnaltanne nostettu, siitä saakka kun jälleen Jessie Somersin tapasitte, ja että hän teistä on niin muuttunut, ettei hän enää ole se nainen jota te rakastitte. Mitä muuttumiseen tulee, niin se minusta näyttää olevan muutos parempaan, hänen ulkonäköönsä, käytökseensä ja luonteesensa katsoen; tietysti en sanoisi tätä, jos en olisi vakuutettu siitä että puhuitte aivan vilpittömästi kun sanoitte että muka haavanne on parantunut. Mutta minusta on hyvin kummallista että palava rakkaus, joka on syttynyt ja saanut sijaa niin harrasmielisen ja tulisen miehen sydämessä kuin teidän, yhtäkkiä voi, yhden ainoan yhtymisen kautta, haihtua tai muuttua tyveneksi ystävyydeksi; selittäkää se minulle."

"Se on minustakin ihmeellistä," vastasi Tom, "ja minä en tiedä voinko sitä selittää."

"Miettikää sitä ja koettakaa."

Tom mietiskeli vähän aikaa ja alkoi sitten: "Te tiedätte että minä olin vallan toinen mies silloin kun rakastuin Jessie Wilesiin ja sanoin: 'Tapahtukoon mitä tahansa, tuo tyttö on tuleva minun vaimokseni. Ei kukaan muu häntä saa.'"

"Sen myönnän; jatkakaa."

"Mutta sillä aikaa kun tulin toisellaiseksi mieheksi, niin mielikuvitukseni yhä vielä kuvasi häntä minulle samana Jessie Wilesinä; ja kun näin hänen Graveleighissä, hänen jo naimisessa ollessaan – sinä päivänä —."

"Kun pelastitte hänen squiren hävyttömyydestä."

"– Oli hän vasta nainut. Minä en ajatellut häntä naineena. Minä en nähnyt hänen miestänsä, ja muutos minussa alkoi vasta silloin. No niin, koko sillä ajalla kuin luin ja ajattelin ja koetin parantaa vanhaa minääni Luscombessa, oli Jessie Wiles yhä mielessäni ainoana tyttönä, jota eläissäni olen rakastanut ja milloinkaan voisin rakastaa; minä en uskonut mahdolliseksi voivani koskaan naida toista; kaikki omaiseni sitä toivoivat, mutta Jessien kasvot olivat taas edessäni ja minä sanoin itsekseni: 'Minä olisin kunnoton mies, jos menisin naimiseen naisen kanssa, kun en saa toista mielestäni.' Minun täytyi vielä kerta saada Jessieä nähdä, minun täytyi saada selkoa siitä, olivatko hänen kasvonsa nyt toden perään samat, jotka minulle kummittelevat yksin ollessani; ja minä olen hänen nähnyt, ja ne eivät olleet samat kasvot; kukaties ne ovat kauniimmat, mutta ne eivät ole tytön kasvot, ne ovat vaimon ja äidin kasvot. Ja eilen illalla, kun hän puhui niin avosydämisesti kuin en milloinkaan ennen ole kuullut hänen tekevän, niin huomasin sen muutoksen itsessäni, joka hiljakseen on tapahtunut kahden viime kuluneiden vuosien ajalla. Silloin, sir, kun minä olin sivistymätön, vähäpätöinen kylän hevoskengittäjä, ei ollut mitään eroitusta minun ja talonpojan tytön välillä; tai oikeammin talonpojan tyttö oli minua etevämpi kaikessa paitsi varallisuudessa. Mutta eilen illalla kysyin itseltäni, kun likemmältä häntä katselin ja hänen puhettansa kuuntelin: 'Jos Jessie nyt olisi vapaa, pakoittaisinko häntä minun vaimokseni rupeamaan?' ja vastasin itselleni: 'En.'"

Kenelm kuunteli tarkasti ja huudahti innokkaasti: "Miksi?"

"Tuntuu kenties siltä kuin tahtoisin kerskata. Mutta, sir, minä olen viime aikoina ollut ihmisten seurassa, sekä naisten että miesten, jotka ovat korkeampaa säätyä kuin se, josta minä olen syntynyt; ja minä tahtoisin vaimokseni kumppanin, joka olisi niiden vertainen; oi, sir, minä en usko että Mrs Somersista sellaisen saisin."

"Nyt ymmärrän teitä, Tom. Mutta te hävitätte minun typerää romaniani. Minä olen luullut että tuo pieni kukkapallilla leikkivä tyttö kasvaisi korvaamaan teille Jessieä; ja, minä tunnen näet niin vähän ihmissydäntä, luulin että ne vuodet, jotka tarvittaisiin kehittämään pientä tyttöä naiseksi, menisivät, ennenkuin vanhaa rakkautta voisi korvata. Nyt näen että pienellä kukkapalli-tytöllä ei ole mitään toiveita."

"Toiveita? Kyllä, Mr Chillingly," huudahti Tom nähtävästi närkästyneenä, "Susy on pieni herttainen olento, mutta hän on tuskin muuta kuin löytölapsi. Sir, kun viimeksi tapasin teitä Londonissa, niin puhuitte tästä asiasta niinkuin minä vielä olisin kylän hevoskengittäjän poika, joka voisi naida työmiehen tyttären. Mutta," lisäsi Tom ja hänen suuttunut äänensä kävi lempeämmäksi, "vaikka Susy olisi syntyänsä lady, niin luulen että se mies suuresti erehtyisi, joka luulee saavansa pientä tyttöä pitämään häntä isänä ja sitten, kun tyttö on täysikasvuinen, toivoo että tämä suostuisi ottamaan häntä rakastajaksi."

"Ah, uskotteko niin!" huudahti Kenelm innokkaasti, ja loi ilosta loistavat silmänsä Grasmereen päin. "Te uskotte sen; se on hyvin järkevästi sanottu – hyvä – teitä on kehoitettu naimaan, ja te olette evännyt sitä tehdä siksi kun olette jälleen nähnyt Mrs Somersin. Oletteko nyt enemmän taipuvainen tähän; sanokaa se minulle?"

"Minä sanoin eilen illalla että etevin rahamies Luscombessa, suurin viljakauppias, on pyytänyt minua rupeamaan kauppaliittoon hänen kanssaan. Ja, sir, hänellä on yksi ainoa tytär, joka on hyvin rakastettava, on saanut mitä parhaimman kasvatuksen ja käyttää itsensä ja puhuu aivan kuin lady. Jos minä naisin hänen, niin pääsisin pian etevimmäksi mieheksi Luscombessa, ja Luscombe lähettää, niinkuin epäilemättä tiedätte, kaksi edusmiestä parlamenttiin; kuka tietää, vaikka hevoskengittäjän poika vielä tulisi —." Tom keskeytti itseänsä – hämillään ollen kunnianhimoisesta ajatuksesta, joka hänen puhuessansa oli saattanut hänen poskensa entistä punaisemmiksi ja joka nyt loisti hänen rehellisistä silmistänsä.

"Ah!" sanoi Kenelm melkein suruisesti, "onko se niin? täytyykö jokaisen miehen eläissänsä näyttää monta osaa? Kunnianhimo seuraa rakkautta, viisasteleva ymmärrys kiihkoista tuntoa. Te olette todella muuttunut; minun Tom Bowlesini on kadonnut."

"Ei loppumattomaan kiitollisuuteen katsoen teille, sir," sanoi Tom syvästi liikutettuna. "Teidän Tom Bowles luopuisi kaikista rikkauden ja maallisen menestyksen unelmistaan ja menisi vaikka tuleen palvellaksensa sitä ystävää, joka ensin kehoitti häntä rupeamaan uudeksi Bowlesiksi! Älkää hyljätkö minua, minä olen teidän oma tekonne: te sanoitte minulle sinä kauheana päivänä, jolloin hulluus valtasi otsani ja rikos sydämeni: 'Minä tahdon olla teille uskollisin ystävä mikä maailmassa löytyy.' Te olette ollut sellainen ystävä. Te kehoititte minua lukemaan, te kehoititte minua ajattelemaan, te opetitte minulle että ruumiin tulee olla sielun palvelija."

"Hiljaa, hiljaa, ajat ovat muuttuneet; nyt te opetatte minulle jotakin. Opettakaa, opettakaa: miten kunnianhimo korvaa rakkauden! Kuinka voi halu edistyä maailmassa tulla vallitsevaksi himoksi, ja, jos siinä onnistuisi, kaikkea korvaavaksi lohdutukseksi elämässämme? Me emme milloinkaan voi olla niin onnellisia, vaikka nousisimme Caesarien valtaistuimelle, kuin luulemme että olisimme voineet olla, jos Jumala vaan olisi sallinut meidän asua kaukaisimmassa kylässä sen naisen kanssa, jota rakastamme."

Tom oli kovin ihmeissään tästä masentamattomasta kiihkon ilmauksesta miehessä, joka oli hänelle sanonut että vaikka ainoastaan kerran maailmassa voi löytää ystävän, niin on lemmityisiä yhtä runsaasti kuin mustikoita.

Hän silitti kädellään otsaansa ja vastasi epääväisesti: "Minä en rohkene sanoa miten lienee muiden laita. Mutta omasta asiastani päättäen näyttää olevan näin: nuori mies, jolla ei ole mitään joka häntä miellyttää tai innostuttaa, paitsi ammattinsa, tulee tyytyväiseksi, mieltyneeksi ja innostuneeksi kun hän rakastuu; ja hän luulee silloin ettei mikään tässä maailmassa ole rakkauden vertaista, hän ei välitä ensinkään kunnianhimosta. Minun setä-vainajani pyysi minua monta monituista kertaa tulemaan hänen luoksensa Luscombeen ja kuvasi kaikki ne maalliset edut mitkä minulle siitä olisi; mutta minä en voinut lähteä siitä kylästä, jossa Jessie asui, ja sitä paitsi minä tunsin itseni kykenemättömäksi päästä korkemmalle kannalle, kuin olin. Mutta kun jonkun ajan olin Luscombessa asunut ja olin tottunut toisellaisiin ihmisiin ja toisellaiseen puheesen, aloin mieltyä samoihin, kuin ne, joiden seurassa oleskelin; ja kun minä, osittain seurustelemisen kautta sivistyneempien ihmisten kanssa, osittain sen kautta että koetin sivistää itseäni, huomasin että nyt voisin helpommin kohoittaa itseäni setäni aseman yli kuin pari vuotta sitten taisin kohoittaa itseäni hevoskengittäjän pojan yli, silloin heräsi kunnianhimo minussa ja kasvoi yhä enemmän päivä päivältä. Sir, minä en usko että millään voi herättää ihmisen henkisiä kykyjä niin kuin kilpailuhalulla. Ja kilpailuhalu on juuri kunnianhimo."

"Silloin minussa ei mahda löytyä kilpailuhalua, sillä minussa ei ole kunnianhimoa."

"Sitä en voi uskoa, sir; kenties toiset ajatukset sitä peittävät ja pitävät alalla jonkun aikaa. Mutta ennemmin tai myöhemmin se puhkee ilmi ja tunkeutuu esimmäiseksi, niinkuin se on minussa tehnyt. Päästä eteenpäin maailmassa, tulla yhä enemmän kunnioitetuksi, kuta vanhemmaksi tulee, niiden joukossa, jotka meitä tuntevat, se on minusta miehen toive. Minä olen varma siitä että se on englantilaiselle yhtä luonnollista kuin – kuin —."

"Halu lyödä maahan toisen englantilaisen, joka on hänen tiellänsä. Minä huomaan nyt että aina olette ollut hyvin kunnianhimoinen mies, Tom; kunnianhimo on vaan ottanut toisen suunnan. Caesar olisi ehkä ollut vaan

"'Tappelija ensimmäinen kentällä.'

"Ja nyt oletan että te luovutte matkatuumastanne, te palaatte Luscombe'en, parantuneena surusta Jessien kadottamisen tähden, te menette naimiseen sen nuoren ladyn kanssa, josta puhuitte, ja kokootte vähitellen askelittain aldermannista ja mayorista Luscomben parlamentin-jäseneksi."

"Kaikki tuo kaiketi tulee aikoinaan," sanoi Tom, jota Kenelmin ivallinen ääni ei loukannut, "mutta minun yhä vielä tekee mieleni matkustaa; yhden vuoden matkustus ulkomailla varmaankin tekee minun vielä soveliaammaksi sitä asemaa varten, johon pyrin. Minä lähden takaisin Luscombeen järjestämään asioitani, tuumaamaan Mr Lelandin, viljakauppiaan, kanssa takaisin tulostani ja —."

"Nuori lady odottaa kai siksi."

"Emily."

"Oh, onko se hänen nimensä? Emily! se on paljon muhkeampi nimi kuin Jessie."

"Emily," jatkoi Tom järkähtämättömällä mielenmaltilla, "Emily tietää että jos hän tulee vaimokseni, niin minä ylpeilisin hänestä, ja hän tulee kunnioittamaan minua vielä enemmän, kun huomaa kuinka vakaa päätökseni on elää niin, ettei hänen milloinkaan tarvitse minua hävetä?"

"Suokaa anteeksi, Tom," sanoi Kenelm lempeämmin ja pani veljellisellä hellyydellä kätensä hänen olallensa. "Luonto on teistä tehnyt täydellisen herrasmiehen; ja te ette voisi ajatella ja puhua jalommin, jos olisitte tullut maailmaan kaikkien Howardien päämiehenä."

NELJÄS LUKU

Tom lähti seuraavana päivänä. Hän ei tahtonut enää tavata Jessieä, vaan sanoi lyhyesti: "Minä en tahdo että se vaikutus, jonka hän toissa iltana minuun teki, mitenkään heikontuisi."

Kenelm ei suinkaan ollut pahoillansa ystävänsä lähdöstä. Vaikka Tomin käytös ja sivistys oli niin parantunut, että hän oli käynyt enemmän Chillinglyein säädyllisen ja taitavan perillisen kaltaiseksi, niin Kenelm kuitenkin oli enemmän mieltynyt entiseen lohtumattomaan matkakumppaniin, joka oli pannut pitkäkseen hänen viereensä heinikkoon ja kuunnellut laulajan puhetta tai runoja, kuin käytölliseen ylöspäin pyrkivään Luscomben porvariin. Lily Mordauntin nuoren rakastajan mieltä loukkasi tieto, että ihmissydän voi suostua sellaisiin viisasteleviin kunnioituksen esineiden vaihtelemisiin: yksi Jessie tänään, yksi Emily huomenna – "La reine est morte; vive la reine!"

Pari tuntia sen jälkeen kuin Tom oli mennyt huomasi Kenelm että häntä melkein mekaanisesti vietiin Braefieldvilleen päin. Hän oli vaistontapaisesti aavistanut Elsien toiveita hänen itsensä ja Lilyn suhteen, vaikka Elsie luuli niitä salanneensa.

Braefieldvillessä hän kuuli puhuttavan Lilystä ja juuri niillä paikoilla, jossa hän ensi kerran oli häntä nähnyt.

Hän tapasi Mrs Braefieldin yksin salongissa; hän istui pöydän vieressä, joka oli täynnä kukkia, joita hän järjesteli ja laitteli kukkavaaseihin pantavaksi.

Kenelmin mielestä hän oli tavallista varovaisempi ja hiukan hämmästynyt; ja kun Kenelm, ensin puhuttuansa jokapäiväisistä asioista, äkkiä kysyi oliko hän hiljan Mrs Cameronia tavannut, vastasi hän lyhyesti: "Kyllä, minä kävin siellä toissa päivänä," ja alkoi sitten kohta puhua surkeasta tilasta mannermaalla.

Kenelm oli päättänyt ettei hän anna niin helposti itseänsä hämmentää, ja palasi kohdakkoin aineesen.

"Taannoin ehdoittelitte että tekisimme huviretken roomalaisen huvilan raunioille, ja sanoitte kutsuvanne Mrs Cameronin tulemaan kanssamme. Ehkä olette sitä unohtanut?"

"En; mutta Mrs Cameron ei tule. Me voimme kutsua Ewlynin hänen sijaansa. Hän tulee olemaan erittäin hyvä opas."

"Erinomainen! Miksei Mrs Cameron tule?"

Elsie oli hetken aikaa vaiti, loi sitten kirkkaat, mustat silmänsä Kenelmiin ja päätti tehdä pikainen muutos asiassa.

"En voi sanoa miksi Mrs Cameron ei tule, mutta hän teki siinä hyvin viisaasti ja hyvin kunniallisesti. Kuulkaa, Mr Chillingly. Te tiedätte kuinka suuresti minä teitä kunnioitan ja kuinka sydämellisesti minä teistä pidän, ja jos saan päättää siitä, mitä moniaita viikkoja, kenties pitemmänkin ajan tunsin, senjälkeen kun erosimme Tor-Hadhamissa —." Tässä hän taas epäsi puhua, mutta jatkoi punastuen ja hymyssä suin: "Jos minä olisin Lilyn täti tai vanhempi sisar, niin tekisin niin kuin Mrs Cameron tekee; minä kieltäisin Lilyä olemasta paljon yhdessä nuoren herrasmiehen kanssa, joka varallisuuteen ja säätyyn nähden on liian paljon Lilyä etevämpi, voidaksensa —."

"Tauotkaa," huudahti Kenelm ylpeästi, "minä en voi myöntää että miehen rikkaus tahi sääty voisi puoltaa hänen julkeuttansa luulla olevansa Miss Mordauntia etevämpi."

"Varmaankaan ei etevämpi häntä synnynnäiseen sulouteen ja hienouteen katsoen. Mutta maailmassa on toisia kohtia, joita Sir Peter ja Lady Chillingly kenties ottaisivat lukuun."

"Te ette sitä ajatellut ennenkuin viimeksi olitte Mrs Cameronin tykönä."

"Suoraan sanoen, en sitä tehnyt. Koska olin vakuutettu siitä että Miss Mordaunt oli syntyänsä korkeasäätyinen nainen, niin en kylläksi miettinyt muita eroavaisuuksia."

"Te tiedätte siis että hän on syntyänsä vallas-nainen?"

"Minä tiedän sen vaan, niinkuin kaikki täällä, Mrs Cameronin vakuutuksesta, eikä kukaan voi epäillä ettei hän ole lady. Mutta on eri asteita ladyjen ja herrasmiehien välillä, joista ei tavallisessa yhteiselämässä paljon välitetä, mutta jotka otetaan huomioon kun naimiskaupasta on puhe; ja Mrs Cameron itse sanoo suoraan ettei hänen hoidokkaansa hänen mielestänsä kuulu siihen säätyyn, josta Sir Peter ja Lady Chillingly toivoisi, että heidän poikansa valitsisi morsiamen. Suokaa sentähden anteeksi (tässä hän ojensi kätensä Kenelmille) jos olen loukannut tai pahoittanut teitä. Minä puhun niinkuin teidän ja Lilyn totinen ystävä. Jos Miss Mordaunt on syynä teidän viipymiseenne täällä, niin minä vakaasti kehoitan teitä lähtemään pois, kun vielä on aika, sekä hänen että teidän oman mielenne rauhan takia."

"Hänen mielen rauhan takia," sanoi Kenelm matalalla äänellä. "Hänen mielen rauhan takia. Uskotteko toden perään että hän minusta välittää – että hän välittäisi siitä – jos minä jäisin tänne?"

"Toivoisin voivani vastata teille varmasti. Minä en ole hänen sydämensä salaisuuksiin tunkeunut. Minä voin ainoastaan otaksua, että jokaiselle nuorelle tytölle olisi vaarallista olla liian paljon yhdessä teidän kaltaisenne miehen kanssa, ja aavistaa, että tämä häntä rakastaa, tietämättä ettei tämä mies voisi perheensä suostumuksella kosia häntä."

Kenelm painoi päänsä alas ja peitti kasvonsa oikealla kädellään. Hän ei puhunut hetken aikaan. Senjälkeen hän nousi; hänen raittiit poskensa olivat käyneet hyvin vaaleiksi, ja hän sanoi:

"Te olette oikeassa. Miss Mordauntin mielen rauhaa tulee ajatella ennen kaikkea. Suokaa anteeksi että minä äkisti lähden teiltä. Te olette antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta, ja minä voin ajatella sitä oikein ainoastaan kun olen yksin."