Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä

"Niin, minä olen toivonut ja rukoillut Jumalaa siitä kauan aikaa, sekä hänen tähtensä, että tytön tähden. Ja minä en todella tiedä mitä meidän on tekeminen, jos hän tänne jääpi, sillä hän ei saa työtä täällä. Squire Travers ei enää anna hänelle työtä, eikä useat arentimiehetkään; ja tämä ammatti oli niin edullinen hänen isävainajansa aikana! Ja jos hän muuttaisi täältä pois, niin hänen setänsä, joka on eläinlääkäri Luscombessa, ottaisi hänet apulaisekseen, sillä hänellä ei itsellä ole yhtään poikaa ja hän tietää kuinka taitava Tom on; – ei kukaan niin hyvin hevosia tunne, eikä lehmiäkään."

"Ja koska Luscombe on suuri kylä, niin on tietysti ammatti siellä edullisempi, kuin se täällä voi olla, vaikka Tom saisikin täällä työtä."

"Tietysti, viisi kertaa edullisempi – jos hän vaan sinne muuttaisi; mutta hän ei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan."

"Mrs Bowles, minä kiitän teitä siitä, että olette tätä minulle kertonut, ja minä olen varma siitä, että kaikki päättyy hyvin. Minä en nyt tahdo teitä enempää vaivata. Tom ei, luullakseni, nouse ylös ennenkuin illempänä?"

"Oh, sir, hän näyttää siltä kun hän ei enää nousisikaan ylös, paitsi tekemään jonkun hirveän rikoksen."

"Rohkaiskaa mielenne! Minä tulen takaisin illalla ja silloin teidän pitää viedä minua Tomin luo ja jättää minua sinne rupeemaan hänen ystäväksensä, niinkuin olen tullut teidän ystäväksenne. Älkää sillä välin puhuko sanaakaan minusta."

"Mutta —"

"Mutta, Mrs Bowles, on sana, joka jäähdyttää monen jalon kehoituksen, tukehduttaa monen ystävällisen ajatuksen ja tekee monen veljellisen toimen mahdottomaksi. Ei kukaan voisi milloinkaan rakastaa lähimmäistänsä niinkuin itseänsä, jos hän kuuntelisi kaikkia niitä 'mutta,' joita voitaisiin lausua asian toiseen puoleen katsoen."

Kenelm lähti nyt astumaan pappilaan päin, mutta juuri kun hän tuli pappilan maalle, kohtasi hän miehen, jonka puku oli niin papillinen, että hän seisahtui ja sanoi:

"Onko minulla kunnia puhutella Mr Lethbridgeä?"

"Se on minun nimeni," sanoi pappi, ystävällisesti hymyillen. "Voinko jollain tavalla teitä auttaa?"

"Kyllä, jos sallitte minun puhua teidän kanssanne muutamista teidän pitäjäläisistänne."

"Minun pitäjäläisistäni! Minä pyydän anteeksi, mutta te olette minulle vallan vento vieras ja, luullakseni, seurakuunallekin."

"Seurakunnalle – ei, minä olen aivan perehtynyt siihen; ja minä uskon, suoraan sanoen, ettei milloinkaan kiihkeämpi rauhansortaja ole yrittänyt tunkea sen yksityisiin asioihin."

Mr Lethbridge joutui hämilleen ja sanoi kotvasen vaiti oltuansa:

"Minä olen kuullut puhuttavan nuoresta miehestä, joka on oleskellut Mr Saundersonin luona ja joka nykyänsä on koko kylän juttuna. Te olette —"

"Se nuori mies. Valitettavasti! olen."

"Noh," sanoi Mr Lethbridge ystävällisesti, "minä en puolestani, evankeliumin palvelijana, voi tointanne hyväksyä, ja, jos rohkenisin, niin neuvoisin teitä luopumaan siitä; mutta kuitenkin minun on myöntäminen, että en moiti sitä että te vapautitte tyttö-raukan häpeällisestä vainoomisesta ja annoitte, vaikka raa'alla tavalla, aika kyydin hurjalle hylkiölle, joka kauan on ollut koko seudun kauhuna ja harmina. Seurakunnan siveellinen tunto on tavallisesti oikea – te olette saavuttaneet koko kylän kiitoksen. Minäkään en tahdo olla teitä kiittämättä. Te heräsitte tänä aamuna mainiona miehenä. Älkää sentähden huokailko 'valitettavasti'."

"Lord Byron heräsi yhtenä aamuna mainiona miehenä ja seuraus siitä oli, että hän huokasi 'valitettavasti' koko lopun ikäänsä. Jos löytyy kaksi asiaa, joita viisaan miehen tulee välttää, niin ne ovat maine ja rakkaus. Jumala minua varjelkoon molemmista!"

Pappi taas näytti hämmästyneeltä; mutta kun hän luonteeltaan oli sääliväinen ja taipuvainen katselemaan kaikkea inhimillistä lempein silmin, sanoi hän hiljaa päätänsä nyykäyttäen:

"Minä olen aina kuullut, että amerikalaiset ylipäänsä saavat paremman kasvatuksen kuin me täällä Englannissa, ja että heidän lukeva yleisönsä on äärettömän paljon suurempi kuin meidän, mutta kun minä kuulen henkilön teidän säädystänne, jota tässä maassa ei pidetä suuressa arvossa ymmärryksen kehityksen ja siveysopillisen filosofiian suhteen, puhuvan Byronista ja lausuvan ajatuksia, jotka eivät ole kokemattoman nuoren miehen tavallista kevytmielisyyttä, vaan ovat suuresta arvosta ajattelevalle kristitylle, joka tietää kuinka vähäpätöisiä esineitä ihmissydän enin halajaa, niin minä olen oikein ihmeissäni, ja – oi, nuori ystäväni, teidän kasvatuksenne olisi varmaankin voinut tehdä teitä kelvolliseksi johonkin parempaan virkaan."

Kenelm Chillinglyn peri-aatteita oli että järkevän miehen ei milloinkaan tule sallia itsensä tulla hämille; mutta tässä hän, käyttääksemme kansan lausetapaa, "otettiin takaa kiinni," ja hän alensi itsensä vallan tavallisten ihmisten kannalle ja sanoi: "Minä en teitä ymmärrä."

"Minä huomaan," jatkoi pappi, ystävällisesti päätänsä pudistaen, "niinkuin aina olen luullutkin, että tuossa paljon kiitetyssä sivistyksessä, jota amerikalaisille opetetaan, alkeelliset periaatteet oikean ja väärän välillä ovat enemmän laiminlyödyt kuin meidän omissa alhaisemmissa kansanluokissa. Niin, nuori ystäväni, vaikka osaatte lausua runoilijain sanoja ja kummastuttaa minua väitöksillä inhimillisen mainioisuuden ja rakkauden mitättömyydestä, jota olette oppineet pakanallisten runoilijoin kirjoista, niin ette kuitenkaan ymmärrä sitä sääliväisyyttä ja, kohtuullisimpain ihmisten arvostelun mukaan, sitä ylenkatsetta, joka osoitetaan sille ihmilliselle olennolle, joka antautuu teidän ammattiinne."

"Onko minulla ammatti?" sanoi Kenelm. "Sehän on hauskaa kuulla. Mikä on ammattini ja miksi täytyy minun olla amerikkalainen?"

"Miksi – minä en suinkaan ole vääriä tietoja saanut. Te olette se amerikkalainen – minä olen unohtanut hänen nimensä – joka on tullut tähän maahan tappelemaan Englannin taistelijain kanssa kilpataistelu-vyöstä. Te olette vaiti; te kallistatte päänne alas. Teidän ulkonäkönne, teidän totiset kasvonne, teidän pituutenne, teidän silminnähtävä sivistyksenne, kaikki todistaa syntyperäänne. Teidän urhoollisuutenne on ilmaissut ammattianne."

"Kunnioitettava sir," sanoi Kenelm sanomattoman totisen näköisenä, "minä olen etsimässä totuutta ja pakenemassa valhetta, mutta en vielä ole kohdannut niin salamielistä ihmistä kuin itse olen. Muistakaa minua rukouksissanne. Minä en ole amerikalainen; minä en ole kilpatappelija. Minä kunnioitan edellistä suuren tasavallan kansalaisena, joka tasavalta par'aikaa koettaa muodostaa hallitusta, jossa hän on huomaava että juuri se varallisuus, jota hän kokee luoda, ennen tai myöhemmin on tekevä hänen yrityksensä tyhjäksi. Minä kunnioitan jälkimmäistä sentähden, että voima, rohkeus ja kohtuullisuus ovat välttämättömiä ehtoja kilpataistelijalle ja kuninkaiden ja sankarien etevimpinä koristuksina. Mutta minä en ole yhtä enkä toista. Kaikki mitä minä itsestäni voin sanoa on, että minä olen sitä hyvin määräämätöntä luokkaa, joka tavallisesti sanotaan englantilaisiksi herrasmiehiksi, ja että minulla sukuperän ja kasvatuksen kautta on oikeus pyytää teitä puristamaan kättäni sellaisena."

Mr Lethbridge näytti taas hämmästyneeltä, nosti hattuansa, kumarsi ja tarttui hänen käteensä.

"Nyt te varmaankin sallitte minun puhua teidän kanssanne teidän pitäjäläisistänne. Te otatte osaa Will Somers'in kohtaloon – sen minäkin teen. Hän on ahkera ja kätevä. Mutta täällä ei osteta paljon hänen koriansa, ja hänellä olisi epäilemättä parempi jossakin kaupungissa. Miksi hän ei tahdo muuttaa muualle?"

"Minä pelkään, että Will parka vallan riutuisi, jos hän ei enää saisi nähdä sitä kaunista tyttöä, jonka tähden te niin urhoollisesti tappelitte Tom Bowles'in kanssa."

"Tuo onneton mies on siis todella rakastunut Jessie Wiles'iin? Ja uskotteko, että tyttö rakastaa häntä yhtä paljon?"

"Minä olen varma siitä."

"Ja että hänestä tulisi hyvä vaimo hänelle – se on, niin hyvä kuin vaimot voivat olla."

"Hyvästä tyttärestä tulee tavallisesti hyvä vaimo. Ja tällä paikalla ei ole yhtään isää, jolla on parempi lapsi kuin Jessie on isällensä. Hän on todella erinomainen tyttö. Hän on ahkerin oppilas meidän koulussamme ja minun vaimoni pitää hänestä paljon. Mutta hänellä on jotakin parempaa kuin ahkeruus: hänellä on erittäin hyvä sydän."

"Mitä te sanotte on aivan yhtäpitävää oman ajatukseni kanssa. Ja tytön isällä ei ole mitään muuta Will Somers'ia vastaan kuin pelko, että Will ei voisi vaimoa ja perhettä elättää?"

"Hänellä ei voi olla muuta häntä vastaan, kuin se, jota voi sovittaa kaikkiin kosijoihin. Minä tarkoitan hänen pelkoansa, että Tom Bowles voisi tehdä hänelle jotain pahaa, jos hän saisi tietää, että tyttö aikoi mennä naimiseen jonkun toisen kanssa."

"Te luulette siis, että Mr Bowles todella on paha ja vaarallinen ihminen?"

"Hän on paha ja vaarallinen, ja vielä pahempi siitä asti kun hän rupesi juomaan."

"Minä oletan, että hän ei juonut ennenkuin hän rakastui Jessie Wiles'iin?"

"En minäkään usko, että hän sitä ennen joi."

"Mutta, Mr Lethbridge, ettekö milloinkaan ole koettaneet vaikuttaa tähän vaaralliseen mieheen?"

"Minä olen tietysti koettanut, mutta kohdannut ainoastaan solvauksia. Hän on jumalaton mies, eikä ole moneen vuoteen käynyt kirkossa. Hän näyttää saaneen pintapuoliset tiedot sellaisessa turhamaisessa opissa, jota epäuskoisista kirjoista opitaan, ja minä pelkään, ettei hänellä ole uskontoa ensinkään."

"Polyfem parka! Eipä ole kumma, että hänen Galateansa häntä kammoksuu."

"Vanha Wiles on kovin peloissaan ja on pyytänyt minun vaimoni hankkimaan Jessielle palveluspaikan kaukana täältä. Mutta Jessie sanoo ei voimansa lähteä meidän kylästä."

"Samasta syystäkö kuin se, joka sitoo Will Somers'in siihen maahan, jossa hän on syntynyt?"

"Niin vaimoni luulee."

"Uskotteko että, jos Tom Bowles olisi poissa ja Jessie ja Will menisivät naimisiin, he voisivat Mrs Bawtreyn seuraajina ansaita kylläksi tullaksensa toimeen; jos Willin tulot kori-töistä lisättäisiin niihin tuloihin, joita puoti ja maa tuottaisi?"

"Kylläksi tullaksensa toimeen? Tietysti. He tulisivat oikein rikkaiksi. Minä tiedän, että jos puotia oikein hoidetaan, tuottaa se paljon rahaa. Tuo vanha vaimo ei enää voi hoitaa puotia niinkuin hänen tulisi tehdä, mutta kuitenkin on vielä monta, jotka tekevät kauppaa hänen luonansa."

"Will Somers näyttää olevan kivulloinen. Kenties hän tulisi terveemmäksi, jos taistelu hengen elatuksesta olisi vähemmän väsyttävä ja jos hänen ei tarvitsisi pelätä kadottavansa Jessieä."

"Hänen henkensä pelastuisi sen kautta, sir."

"Siinä tapauksessa," sanoi Kenelm, syvästi huoaten ja synkännäköisenä, "minä pelkään, että minun täytyy ruveta siksi välikappaleeksi, joka vie nämät kaksi rakkaudenlintua samaan häkkiin, vaikka minä itse kovin paheksin sitä sielumme tasapainon häiritsemistä, jota sanotaan 'rakkaudeksi,' ja vaikka minä olen viimeinen, jonka tulisi lisätä niitä huolia ja suruja, joita avioliitto uhriensa päälle panee – puhumattakaan siitä pahasta, joka syntyy siitä, että avioliitto lisää jo ennestään liian suurta väkilukua. Minä ostan puodin ja sen tavaravaraston heille, sillä ehdolla, että te hyväntahtoisesti koetatte saada Jessien isää suostumaan heidän tuumaansa. Mitä urhoolliseen ystävääni Tom Bowles'iin tulee, niin minä lupaan vapauttaa heitä ja kylää tästä liiallisesta olennosta, joka vaatii avarampaa alaa kehittääksensä voimiansa. Suokaa anteeksi etten anna teidän keskeyttää minua. Minä en ole vielä lopettanut mitä minulla on sanottavaa. Sallikaa minun kysyä, asuuko Mrs Huhu tässä kylässä?"

"Mrs Huhu! Ah, minä ymmärrän. Tietysti; missä vaan naisella on kieli, siellä Mrs Huhulla on koti."

"Tämä Mrs Huhu voisi, siitä syystä että Jessie on kaunis ja että minä kävelin hänen kanssansa silloin kuin kohtasin Tom Bowles'in, sanoa päätänsä nyykäyttäen: 'se ei ollut pelkästä ihmisrakkaudesta kun muukalainen oli niin aulis Jessie Wiles'ille.' Mutta jos rahat puodin edestä maksetaan teidän kauttanne Mrs Bawtreylle, ja te hyväntahtoisesti otatte toimittaaksemme kaikki tämän kaupan yhteydessä olevat asiat, niin ei Mrs Huhulla ole mitään sanottavaa kenestäkään."

Mr Lethbridge katsoi kummastellen Kenelmin juhlallisiin kasvoihin.

"Sir," sanoi hän hetkisen vaiti oltuansa, "minä tuskin tiedän miten ilmoittaa ihastustani teosta, joka on niin jalo, niin hyvin harkittu ja niin viisaasti ja taitavasti toimitettu, että – että —"

"Minä pyydän, sir, älkää saattako minua häpeämään itseäni enemmän, kuin nyt jo te'en, sillä sekaantuminen rakkauden asioihin on vallan vastoin minun mielipidettäni mitä koskee parhainta tapaa päästäksemme 'enkeleitä lähelle.' Lopettaaksemme tätä asiaa, katson parhaimmaksi antaa teille ne 45 puntaa, joista Mrs Bawtrey on suostunut luopumaan arennistansa jäljellä olevaksi ajaksi ja myymään sen varaston, mikä hänellä on; mutta te tietysti ette saa julaista mitään ennenkuin minä olen täältä lähtenyt ja Tom Bowles myöskin. Minä toivon saavani hänet pois huomenna; tänä iltana saan tietää, voinko luottaa siihen, että hän lähtee täältä – ja minun täytyy viipyä täällä siksi kuin hän lähtee pois."

Näin puhuen Kenelm muutti taskukirjastansa Mr Lethbridgen käteen pankkiseteleitä 45 punnan arvosta.

"Ilmoittakaa minulle edes sen herrasmiehen nimi, joka kunnioittaa minua uskomalla minulle tällaisen luottamustoimen ja joka on hankkinut minun pitäjäläisilleni niin suuren onnen."

"Ei löydy mitään tärkeätä syytä, miksi en voisi teille sanoa nimeäni, mutta minä myöskään en tiedä mitään syytä, miksi sitä tekisin. Te muistatte varmaankin Talleyrandin neuvoa: 'Jos olette kahden vaiheilla, kirjoittaako kirje tai ei, niin älkää kirjoittako.' Tätä neuvoa voi sovittaa moniin epäyksiin tässä elämässä, paitsi kirjeiden kirjoitukseen. Hyvästi sir!"

"Varsin kummallinen nuori mies," jupisi pappi ja katseli poismenevän ko'okkaan muukalaisen jälkeen; sitten hän lisäsi päätänsä nyykäyttäen: "Täydellinen originaali!" Hän tyytyi tähän selitykseen. Tehköön lukija samoin.

KUUDESTOISTA LUKU

Perhepäivällisen jälkeen, jossa vuokramiehen vieras osoitti tavatonta ruokahalua, seurasi Kenelm isäntäänsä heinäkuhilaille ja sanoi:

"Hyvä Mr Saunderson, vaikka teillä ei ole mitään työtä minulle nyt enää, eikä minun tulisi käyttää teidän vierasvaraisuuttanne hyväkseni, niin olisin kuitenkin hyvin kiitollinen, jos saisin olla täällä vielä yhden tahi pari päivää."

"Rakas poikani," huudahti vuokramies, joka suuresti kunnioitti Kenelmiä siitä asti kuin hän Tom Bowles'in voitti, "olkaa vaan täällä niin kauan kuin tahdotte, ja meidän kaikkein tulee ikävä kun te lähdette pois. Kaikissa tapauksissa teidän täytyy viipyä täällä yli lauantain, sillä silloin tulette meidän kanssamme tilanomistajan pitoihin. Siinä tulee olemaan hyvin hauska, ja minun tyttöni ovat jo toivoneet saavansa tanssia teidän kanssanne."

"Lauantaina – siis ylihuomenna. Te olette varsin hyvä; mutta pidot eivät ole minusta hauskat, ja minä luulen olevani poissa täältä jo ennen kuin te menette tilanomistajan pitoihin."

"Oh! teidän pitää jäädä tänne; ja, nuori mies, jos tahdotte enemmän työtä, niin minulla on jotain tekemistä teille, joka juuri on teille sopivaa."

"Mitä se on?"

"Se on antaa kyntömiehelleni selkään. Hän on ollut hävytön tänä aamuna, ja hän on Tom Bowles'in jälkeen väkevin mies koko kreivikunnassa."

Vuokramies nauroi sydämellisesti, ollen varsin tyytyväinen omaan kokkapuheesensa.

"Kiitoksia," sanoi Kenelm, hieroen niitä paikkoja, joihin iskut olivat sattuneet. "Poltettu lapsi karttaa tulta."

Nuori mies lähti yksin vainiolle. Päivä alkoi käydä pilviseksi ja pilvet uhkasivat sadetta. Ilma oli erinomaisen hiljainen; maisema, johon ei päivä paistanut, näytti surulliselta ja kolkolta. Kenelm tuli joen rannalle, lähelle sitä paikkaa, jossa vuokramies ensin oli hänen löytänyt. Hän istui maahan ja nojasi poskeansa kättä vasten, katsellen hitaasti ja surumielisesti juoksevaa jokea, jota pilvinen taivas nyt pimensi: suru tunkeusi hänen sydämeensä ja ajatuksiinsa.

"Se on siis totta," sanoi hän itsekseen, "että minä olen syntynyt vallan yksin kulkemaan elämän läpi, toivomatta itselleni puoliskoa itsestäni, epäillen sen mahdollisuutta ja pelkäen ajatellakin sitä – puoleksi halveksien, puoleksi säälien niitä, jotka sitä huokailevat? – saavuttamaton asia – parempi on huokailla kuun perään?

"Mutta jos muut miehet haluavat sitä, miksi minä olen toisellainen kuin he ovat? Jos maailma on näyttämö ja kaikki miehet ja vaimot ovat ainoastaan näyttelijöitä siinä, tuleeko minun yksin olla katsojana ilman mitään osaa näytelmässä ja ilman osanottoa tapauksiin? Epäilemättä on monta, jotka yhtä vähän kuin minä haluavat 'rakastajan' osaa; mutta silloin he toivovat jotakin toista osaa kappaleessa, esimerkiksi soturin, 'partainen kuin pantteri,' tahi oikeuden, 'leveässä hameessa ja esiliinassa.' Mutta ei mikään kunnianhimo minua elähytä – en toivo nousevani enkä loistavani. Minä en toivo pääseväni everstiksi tahi amiraaliksi, tai parlamentin jäseneksi taikka kaupungin valtuusmieheksi; minä en toivo tulevani kuuluisaksi viisastelijana tai runoilijana tahi filosofina tahi malja-puhujana tahi kilpa-ampujana tai metsästäjänä. Minä olen siis ainoa katselija ja minulla ei ole enemmän tekemistä toimivan maailman kanssa kuin kivellä. Goethe on vallan väärässä kun hän väittää, että me kaikki alkuaan olimme monaadeja, pieniä ilmassa liikkuvia erityisiä atoomeja, joita sinne tänne kuljetti voimat, jotka eivät olleet meidän tarkastettavina, etenkin toisten monaadien vetovoima, niin että monaadi, jota sika-monaadit kuljetti, kiteytyi siaksi; toinen monaadi, jota sankari-monaadit ajoivat eteenpäin, tulee jalopeuraksi tahi Aleksanderiksi. Nyt on aivan selvää," jatkoi Kenelm, ottaen toisen asennon ja pannen oikean jalkansa vasemman yli, "että monaadi, joka on määrätty ja on sopiva toiseen kiertotähteen, voipi matkallansa tähän määräpaikkaansa kohdata virran toisia monaadeja, jotka kulkevat maata kohti ja joutua tähän virtaan ja hyöriä ja pyöriä sinne tänne, kunnes hän, vastoin alkuperäistä tarkoitustansa ja vaikutuspiiriänsä, jääpi tähän – lapseksi sotkettuna. Tämä kohtalo on luultavasti minun osakseni tullut: minun monaadini, joka oli aiottu toista seutua varten avaruudessa, on pudonnut tähän seutuun, jossa se ei milloinkaan voi perehtyä, ei milloinkaan voi yhdistyä toisten monaadien kanssa, eikä käsittää miksi ne ovat alituisessa liikkeessä. Minä vakuutan, että yhtä vähän tiedän miksi enimpäin ihmishenkien pitää niin väsymättä olla huolissaan sellaisista asioista, jotka, niinkuin enimmät niistä, tuottavat enemmän tuskaa kuin iloa, kuin minä käsitän miksi tämä hyttyisparvi, jolla on niin vähän aikaa elää, ei suo itsellensä hetkeäkään aikaa lepoa, vaan liikkuu ylös ja alas, nousten ja vaipuen alas niinkuin kiikussa ja tehden niin suurta melua näistä vähäpätöisistä liikkeistään, kuin olisi se ihmisten suhina. Ja kuitenkin minun monaadini kenties toisella kiertotähdellä olisi hypännyt ja tanssinut ja keikkunut heimolais-monaadien kanssa yhtä tyytyväisenä ja hupsuna kuin ihmisten ja hyttyisten monaadit tässä vieraassa murheenlaaksossa."

Kenelm oli juuri päässyt tähän mietteidensä arvaamalla koeteltuun selitykseen, kun hän kuuli äänen laulavan tahi oikeammin hyräilevän sellaista välitilaa resitatiivin ja laulun välillä, joka on niin suloista, kun sävellys on puhdas ja sointuvainen. Tällä hetkeltä se oli niin, ja Kenelmin korva käsitti joka sanan seuraavassa laulussa:

Tyytyväisyys

 
On hetkiä jolloin huolet elämän vaikenee;
Helteessä päivän askeleet ihmisten hiljenee.
Ma pysähdyn kussa hopeapuronen liristen
Illoilla nukkumahan tuudittaa leivosen.
 
 
Mun sielun' kuiskaa: Katsopas kuinka puronen
Edelleen kulkeepi, vaikk' kaita tie on merellen;
Mun kulettavani tie on avara,
Vaan liian ahdas tyydyttääkseen minua.
 
 
Oi sieluni! Älä avaraksi sano maailmaa —
Ei purokaan äyräissänsä niin ole ahtaissa;
Sa yksin täällä rantoja kaipaat vaan,
Ja liika avaruus sun saattaa nurkumaan.
 

Kun runo loppui, nosti Kenelm päätänsä. Mutta puron rannat olivat niin mutkikkaat ja viidakko oli niin tiheä, että laulajaa ei muutamaan minuutiin näkynyt. Vihdoin oksat hänen edessänsä työnnettiin syrjälle ja moniain askeleiden päässä hänestä pysähtyi se mies, jonka hän oli kehoittanut ylistämään paistia niiden laulujen sijaan, joita laulaja ikivanhassa hairauksessaan rakkaudelle pyhittää.

"Sir," sanoi Kenelm ja nousi hiukan maasta, "me tapaamme siis toinen toisemme vielä kerran. Oletteko milloinkaan kuulleet käen kukkuvan?"

"Sir," vastasi laulaja, "oletteko koskaan tuntenut kesän läheisyyttä?"

"Sallikaa minun puristaa kättänne. Minä ihailen sitä kysymystä, jolla te vastasitte minun kysymykseeni. Jos teillä ei kiirettä ole, niin istukaa ja puhukaa vähän minun kanssani."

Laulaja nyykäytti päätänsä ja istui. Hänen koiransa – joka nyt oli tullut viidakosta esille – läheni juhlallisesti Kenelmiä, joka vielä suuremmalla juhlallisuudella sitä katseli; sitten koira häntäänsä heiluttaen pani maata ja kuunteli tarkoin kaikkia liikkeitä kaislikossa; luultavasti se mietiskeli olivatko ne kalan vai vesirotan herättämiä.

"Minä kysyin teiltä, sir, oletteko milloinkaan kuullut käen kukuntaa – mutta sitä en tehnyt paljaasta uteliaisuudesta; – sillä usein kesäpäivillä, kun puhuu itseksensä – ja tietysti saattaa itsensä hämille – kuuluu äkisti ääni, ikäänkuin tulisi se luonnon sydämestä, niin kaukana se on ja kuitenkin niin lähellä; ja se ääni sanoo jotain hyvin rauhoittavaa, hyvin sointuisaa, niin että tekee mieli ajattelemattomasti ja turhamaisesti huudahtaa: 'Luonto vastaa minulle.' Käki on usein minulle sellaiset kepposet tehnyt. Teidän laulunne on parempi vastaus niihin ihmisen kysymyksiin, jotka hän tekee itsellensä, kuin hän milloinkaan voi käeltä saada."

"Minä epäilen sitä," sanoi laulaja. "Laulu on korkeintaan vaan Luonnon sydämestä tulevan äänen kaiku. Ja jos käen kukunta teistä oli sellainen ääni, niin se oli vastaus teidän kysymyksiinne, kenties suorempi ja totisempi kuin ihminen voi lausua, olkoon kielen rakennus millainen tahansa."

"Hyvä ystäväni," vastasi Kenelm, "mitä te sanotte kuuluu hyvin kauniilta; ja siinä on jotakin, joka tavallisessa puheessa sanotaan Bosh'iksi. Mutta, vaikka Luonto ei milloinkaan ole ääneti, vaikka se väärinkäyttää ikänsä etu-oikeutta olla väsyttävän kielevä ja jaarittelevainen – niin Luonto ei milloinkaan vastaa kysymyksiimme – se ei voi argumenttiä käsittää – se ei milloinkaan ole Mr Millin Logiikaa lukenut. Suuri filosofi sanookin aivan oikein: 'Luonnolla ei ole sielua.' Jokaisen, joka puhuttelee sitä, täytyy hetkeksi pakoittaa sitä lainaamaan hänen omaa sieluansa. Ja jos se vastaa kysymykseen, jonka ihmisen oma sielu sille tekee, niin on se ainoastaan sellaisen vastauksen kautta kun ihmisen oma sielu opettaa sen papukaijan kaltaiselle suulle. Ja koska kaikilla ihmisillä on erilainen sielu, niin jokainen saa erilaisen vastauksen. Luonto on valheellinen vanha veijari."

Laulaja nauroi iloisesti ja hänen naurunsa oli yhtä sointuva kuin hänen laulunsa.

"Runoilijain tulisi luopua monesta asiasta, jos he siltä puolen luontoa katselisivat."

"Niin olisi huonoin runoilijain tehtävä, ja sitä parempi se olisi heille ja heidän lukijoillensa."

"Eivätkö hyvät runoilijat luontoa tutki?"

"Luontoa tutki? tietysti – niinkuin lääkärit tutkivat anatomiiaa, leikkelemällä kuollutta ruumista. Mutta hyvä runoilija on, niinkuin hyvä lääkärikin, mies, joka katsoo tätä tutkimista ainoastaan välttämättömäksi ABC:ksi eikä pääasiaksi harjoituksen ja taitavuuden saavuttamiseen. Minä en sano sitä hyväksi lääkäriksi, joka kirjoittaa kirjan, jossa hän tarkoin ja laveasti selittää hermoja ja jäntereitä; ja minä en kutsu sitä hyväksi runoilijaksi, joka sepittää tavaraluettelon Rheinistä ja Gloucester-laaksosta. Hyvä lääkäri ja hyvä runoilija on se, joka elävän ihmisen käsittää. Mikä on tuo näytelmän runollisuus, jonka Aristoteles syystä korkeimmaksi arvaa? Eikö se ole se runollisuus, jossa sieluttoman luonnon kuvauksen ehdottomasti täytyy olla hyvin lyhyt ja yleinen; jossa ihmisen ulkomuotoakin katsotaan niin erilaisella tavalla, että se voi tulla erilaiseksi jokaisessa näyttelijässä, joka osaa näyttää? Hamlet voi olla sekä valko- että tumman-verinen. Macbeth voi olla sekä lyhyt että pitkä. Näytelmän runollisuuden arvo on siinä, että se, sen sijaan, jota tavallisesti luonnoksi sanotaan (se on ulkonainen ja aineellinen luonto), asettaa tiedollisia, tunteellisia, mutta niin kokonansa ruumiittomia olentoja, että voipi sanoa niillä olevan ainoastaan henki ja sielu ja vastaanottavan lainaksi sellaisia käsillä olevia ruumiita, kuin näyttelijät voivat tarjota, jotta katsojat voivat niitä nähdä, mutta eivät tarvitse sellaisia ruumiita tullaksensa lukijalle näkyväksi. Korkein runouden laji on sentähden se, jolla on vähin tekemistä ulkonaisen luonnon kanssa. Mutta kaikilla runolajeilla on enemmän tai vähemmän todenperäinen arvonsa, sen mukaan miten suuressa määrässä se luontoon vuodattaa sitä, mitä siinä ei ole: ihmisen järkeä ja sielua."

"Minä en ole taipuvainen myöntämään, että joku runouden muoto on käytännöllisesti toista etevämpi," sanoi laulaja, – "se on, kun on kysymyksessä ylistää sitä runoilijaa, joka jonkimoisella menestyksellä harjoittaa sitä runolajia, jota te sanotte korkeimmaksi, yli sen, joka paljoa suuremmalla menestyksellä harjoittaa sitä lajia, jota te halvemmaksi nimitätte. Teoriiassa olkoon näytelmä-runous lyyrillistä runoutta etevämpi, ja 'Venice Preserved' on hyvin onnistunut näytelmä; mutta minusta Burns on suurempi runoilija kuin Otway."

"Se on mahdollista; mutta minä en tunne yhtäkään lyyrillistä runoilijaa, ainakaan en uudempien joukossa, joka vähemmän käyttää luontoa vaan esineiden ulkonaisena muotona, tahi suuremmalla innolla elähdyttää sen rakennusta ihmisellisellä sydämellään, kuin Robert Burns. uskotteko että, kun kreikkalainen järjen tai omantunnon hämmennyksessä ollen kysyi jotakin Dodonan oraakelin-tapaisilta tammenlehdiltä, nämä tammenlehdet vastasivat hänelle? Ettekö ennemmin usko, että hänen sielunsa tekemään kysymykseen vastasi hänen vertaisensa, papin sielu, joka ainoastaan käytti tammenlehdet välittäjänä ilmoitukseen, niinkuin te ja minä käyttäisimme sellaisena välittäjänä arkin kirjoituspaperia? Eikö taika-uskon historia ole aika-kirja ihmisen tyhmyydestä tahtoa vastausta ulkonaiselta luonnolta?"

"Mutta," sanoi laulaja, "enkö ole jossakin kuullut tai lukenut, että tieteiden kokeet ovat luonnon vastauksia ihmisen sille tekemiin kysymyksiin?"

"Ne ovat vastauksia, joita hänen oma ymmärryksensä hänelle antaa, eikä mitään muuta. Hänen henkensä kukkii aineiden lakeja ja tämän tutkimuksen ohessa hän tekee koetuksia aineen alalla; näiden koetuksien johdosta hänen henkensä, ennen saavutetun tiedonmääränsä tahi synnynnäisen ajullisuutensa mukaan, tekee johtopäätöksiänsä, ja siten syntyy kone-oppi, kemia ja muita tieteitä. Mutta aine itse ei mitään vastausta anna; vastaus vaihtelee kysymystä tekevän hengen mukaan, ja tieteen edistys on siinä, että alinomaa oikaistaan ne harhailut ja taika-luulot, joita edelliset henget ovat käsittäneet luonnon antamiksi oikeiksi vastauksiksi. Ainoastaan yliluonnollinen luonto meidän sisässämme – se on henki – voipi arvata luonnollisuuden mekanismoa – se on ainetta. Kivi ei voi kiveltä mitään kysyä."

Laulaja ei vastannut. Ja pitkällinen äänettömyys seurasi, jota keskeytti ainoastaan hyönteisten surina, joen lirinä ja tuulen huokaukset kaislikossa.