Ihmispeto: Siveysromaani

I

Roubaud astui huoneeseen ja laski pöydälle leipäkakun, piirakkaan ja pullon valkoista viiniä. Mutta Victoire eukko lienee aamulla, ennen kun läksi vartiopaikalleen, pannut liian paljon hiiliä kamiiniin, sillä täällä oli tukahduttavan kuuma, minkä vuoksi hän avasi akkunan, nojausi akkunanpuitteeseen ja kurkisti ulos.

Se oli Amsterdaminkadun varrella, viimeinen talo oikealla, johon Länsiradan yhtiö oli majoittanut osan henkilökunnastaan. Akkuna, jonka ääressä hän seisoi, oli kulma-akkuna kolmannessa kerroksessa, ja kun se oli ratapihalle päin, mikä muodosti suuren koverruksen Quartier de l'Europeen, oli siitä lavea näköala yli näköpiirin, joka tänä iltapäivänä kosteine ja haaleine, auringonsäteiden lävistämine harmaine helmikuuntaivaineen näytti vielä tavallista suuremmalta.

Hänen edessään häämöitti hämäränä ja epäselvänä Rue de Romen varrella oleva huonerivi. Vasemmalla avautuivat rautatiehallit jättiläismäisine pylväineen ja savun mustaamine ruutuineen.

Roubaud seurasi hetkisen mielenkiinnolla elämää ja liikettä tuolla alhaalla olevalla ratapihalla ja vertasi sitä ratapihaansa Havressa, jossa hän oli ollut alipäällikkönä. Joka kerta, kun hän täten joutui viettämään päivän Pariisissa ja meni majailemaan Victoire eukon luo, vaati virkansa hänet jälleen työhön. Hän oli juuri lähtemäisillään akkunan luota, kun ääni huusi häntä, minkä vuoksi hän astui balkongille. Neljännen kerroksen akkunassa hän äkkäsi nuoren, kolmannellakymmenennellä ikävuodellaan olevan miehen, Henri Danvergnen, joka oli ylikonduktööri ja asui siellä isänsä, joka oli yliapulaisena kaukoliikenteessä, ja molempien sisartensa, Clairen ja Sophien kanssa. Nämä, jotka olivat kaksi ihastuttavaa valkoverikkiä, ijältään kahdeksantoista ja kaksikymmentä vuotta, ja jotka aina olivat iloiset ja hyvällä tuulella, hoitivat taloutta isälle ja veljelle, jotka ansaitsivat yhteensä kuusituhatta frangia vuodessa.

– Kas, herra Roubaud, oletteko te Pariisissa? Vai niin minä ymmärrän, se on tuon aliprefektiä koskevan asian takia!

Roubaud selitti, että hänen oli täytynyt matkustaa Havreen samana aamuna pikajunalla kuusi ja neljäkymmentä. Hänet oli kutsuttu liikennepäällikön määräyksellä ja oli hän saanut kelpo läksytyksen. Oli onni, ett'ei häntä oltu pantu viralta.

– Entäs missä on rouva? kysyi Henri.

Hänkin oli matkustanut mukana, tehdäkseen muutamia ostoksia, ja mies odotti häntä tässä huoneessa. Nyt eivät he enään voineet kuulla toistensa puhetta, sillä molemmat sisarukset sisähuoneessa olivat alkaneet takoa piaanoa ja nauroivat vielä äänekkäämmin, saadakseen vieläkin enemmän eloa lintuihin, jotka lauloivat häkissä. Tätä piti nuori mies hauskana, minkä vuoksi hän lausui hyvästi ja vetäysi jälleen asuntoonsa. Hetkistä myöhemmin Roubaudkin läksi balkongilta.

Kun Roubaud näki kukkuvasta kellosta, että se oli kaksikymmentä minuuttia yli kolmen, teki hän epätoivoisen eleen. Minkä lemmon vuoksi viipyi Séverine niin kauvan? Jos hän oli jossakin myymälässä, niin eikö hän siis milloinkaan voinut tulla sieltä pois?

Kello löi puoli neljä. Roubaud käveli edestakaisin, kuunnellen pienintäkin melua rappusista. Kulkiessaan näin toimetonna ja odottaen pysähtyi hän peilin eteen ja katseli itseänsä siitä. Hän ei ollut vanhentunut ja hän oli lähempänä neljääkymmentä, ilman että hänen tulipunaiset, kiharat hiuksensa olivat alkaneet vaaleta. Hänen täysipartansa oli edelleen yhtä tuuhea ja vaalea.

Hän oli keskikokoinen, mutta tavattoman väkevä; pää oli litteähkö, otsa oli matala ja niska jykevä; ja noita pyöreitä, vereviä kasvoja valaisi kaksi vilkasta silmää, joiden pörheät kulmakarvat olivat kasvaneet yhteen.

Hänen vaimonsa oli häntä viisitoista vuotta nuorempi, mutta hänen ahkerat silmäyksensä peiliin rauhoittivat häntä ja saivat hänet sangen tyytyväiseksi itseensä.

Syntyneenä Plassansissa Etelä-Ranskassa, missä isä oli ajurina, oli hänestä vihdoin tullut asemamestari Barentinin asemalle, ja siellä oli hän tehnyt tuttavuutta rakkaan vaimonsa kanssa, – jonka kanssa hän nyt oli ollut naimisissa kolme vuotta – , kun tämä tuli Doinvillestä ja matkusti junassa presidentti Grandmorinin tyttären, Berthe neidin, seurassa.

Séverine Aubry oli erään Grandmorinin palveluksessa kuolleen puutarhurin nuorin tytär. Mutta presidentti, joka oli hänen kumminsa ja holhoojansa, oli hemmotellut häntä aika tavalla, antanut hänen olla tyttärensä seurana ja he olivat molemmat käyneet samassa kasvatuslaitoksessa Rouenissa. Hän oli luonnostaan niin hieno, että Roubaud kauvan aikaa oli tyytynyt etäältä ihailemaan ja ikävöimään häntä intohimolla, jota hiukkasen sivistystä saanut työmies tuntee hienoa ja hänen luullakseen kallisarvoista koristetta kohtaan. Se oli ainoa romaani hänen elämässänsä. Hän olisi voinut naida hänet siinäkin tapauksessa, ett'ei hänellä olisi ollut soutakaan, pelkästään ihastuksesta omistaa hänet, ja kun hän vihdoinkin siksi rohkaistui, että uskalsi kosia, voitti todellisuus hänen unelmansa. Hän ei ainoastaan saanut Séverinen mukana kymmenentuhatta frangia myötäjäisiä, vaan olipa presidentti, joka nyttemmin oli ottanut eronsa, mutta pysyi Länsiradan yhtiön johtokunnan jäsenenä, vielä lisäksi ottanut hänet suojelukseensa, ja jo häidensä jälkeisenä päivänä oli hänet ylennetty alipäälliköksi Havren asemalla.

Nyt oli Roubaudin kärsivällisyys tykkänään lopussa. He olivat sopineet kohdataksensa toisensa kello kolmelta. Missä saattoi hän olla? Ei hän voisi uskotella häntä, että kokonainen päivä kuluisi kenkäparin ja kuuden paidan ostamiseen. Kulkiessaan uudelleen peilin ohi, huomasi hän, että hän rypisteli kulmiansa, ja että syvä ryppy näkyi hänen otsallaan. Havressa ei hän koskaan epäillyt häntä. Mutta Pariisissa hän kuvitteli mielessään kaikkia mahdollisia vaaroja, vehkeitä ja hairahduksia. Veri nousi hänen päähänsä. Hänestä tuli jälleen voimastaan tietämätön eläin ja hän olisi voinut kuristaa hänet sokean raivon vimmassa.

Ovi aukeni ja Séverine tuli näkyviin iloisena ja reippaana.

– Tässä olen… Luulit kai minun kadonneen?

Säteillen kahdenkymmenen viiden vuoden nuoruudesta näytti hän pitkältä, hoikalta ja hyvin notkealta. Ensi silmäyksellä ei hän ollut kaunis, sillä hänellä oli pitkulaiset kasvot ja voimakaspiirteinen suu, mutta hampaat olivat ihastuttavat. Mutta kun katseli häntä lähemmin, mieltyi hänen omituisiin, suuriin sinisilmiinsä tuon runsaan, mustan tukan alla.

Kun hänen miehensä vastaamatta edelleen tarkasteli häntä, silmissä tuo neuvoton ilme, jonka hän niin hyvin tunsi, lisäsi hän:

– Oi, kuinka olen juossut… Voitko ajatella, oli aivan mahdoton löytää raitiotievaunua. En tahtonut kustantaa itselleni vaunuja ja juoksin sen vuoksi! Katso, kuinka minun on kuuma.

– Oh, minua et uskotakaan, vastasi hän kiivaasti, tulevasi suorapäätä Bon Marchésta.

Hän heittäytyi heti kuin sievä lapsi hänen kaulaansa ja asetti pienen soman, pyylevän kätensä hänen suulleen.

– Vaiti, ilkimys, vaiti…! Tiedäthän, että pidän sinusta.

Koko hänen persoonansa todisti sellaista vilpittömyyttä, että mies tunsi hänen pysyneen siveänä ja kunniallisena, ja hurjasti rakastuneena sulki hän hänet syliinsä. Siten kävi aina hänen epäluuloisuutensa lopuksi. Vaimo antautui hänelle, koska hän piti hyväilyistä. Hän antoi hänelle suuteloja, joihin hän ei vastannut. Mutta tämäkin, tämä toimeton, melkein tyttärellinen mieltymys kuin suuressa lapsessa, jossa rakastajatar ei vielä ole herännyt, jätti kuitenkin häneen epämääräisen levottomuuden.

– Siinä tapauksessa olet kai pannut paljaaksi koko Bon Marchén?

– Kylläpä. Sinä saat kuulla… Mutta syökäämme ensin… Voi, kuinka olen nälissäni! Niin, se oli totta. Minulla on mukanani pieni lahja sinulle. Mutta pyydä ensin: Saanko minä pienen lahjan.

Hän nauroi hänelle päin silmiä ja piti oikeata kättään taskussa, jossa hän salasi jotakin.

– Pyydä kiltisti: Saanko minä lahjan.

Mies nauroi hyväntahtoisesti ja totteli.

Séverine oli ostanut hänelle veitsen sen sijaan, joka oli kadonnut neljätoista päivää sitten, ja jota hän kaipasi. Hän ihastui tuohon uuteen kauniiseen ja hyvään veitseen, jossa oli elehvantinluinen varsi ja välkkyvä terä. Hänen täytyi heti koetella sitä. Vaimo oli onnellinen hänen ilonsa vuoksi ja pyysi pilanpäiten souta, jott'ei heidän ystävyytensä loppuisi.

Hän oli mennyt miehensä luo akkunan ääreen, nojautui hänen olkapäähänsä ja seisoi siinä muutamia sekunteja, katsellen ulos tuon laajan asema-alueen yli.

– Ne ovat iloisia tyttöjä nuo Dauvergnen tytöt, sanoi Roubaud ja meni pois akkunan luota. Kuuletko, kuinka he takovat pianoa? Puhuin hetki sitten Henrin kanssa ja hän pyysi sanomaan terveisiä.

– Ruokaa, ruokaa! huusi Séverine.

Hän hyökkäsi muutamain sardiinien kimppuun ja hotkasi ne suuhunsa. Oli niin kauvan siitä kun he olivat saaneet vähäisen ruo'an murun Mantesissa. Hän oli vallan hulluuntunut Pariisista, onnesta kulkea sen katukäytävillä ja hänessä oli oikea kuume asioihinsa Bon Marchén luona. Joka kevät tuhlasi hän siellä kaikki talvella tekemänsä säästöönpanot. Hän osti mieluimmin kaikki sieltä, ja väitti säästävänsä, mitä koko matka tuli maksamaan. Minuutiksikaan herkeämättä syömästä, ei hän kyllästynyt siitä puhumaan. Hiukan vastahakoisesti tunnusti hän vihdoin punastuen, kuinka paljon hän oli pannut menemään; se nousi yli kolmensadan frangin.

– Kas hittoa, sanoi Roubaud ällistyneenä, sinäpä pukeudut hienosti, ollaksesi alipäälikön vaimo. Mutta sinunhan piti vain ostaa kuusi paitaa ja kengät.

– Voi, ystäväni, se oli niin tavattoman halpaa!.. Palanen ihastuttavaa, juovikasta silkkiä! Tuollainen ihmeen aistikas pikku hattu; valmiita hameita koruommeltuine lenkuttimineen! Ja kaiken tämän sain ilman niin mitään. Havressa olisi saanut maksaa kaksi kertaa niin paljon… Saatpa nähdä, jahka tavarat tulevat kotiin!

Roubaud nauroi vihdoin, hän oli niin sievä tyytyväisyydessään ja rukoilevine, pelokkaine kasvojenilmeineen. Olihan sitäpaitsi jotakin ihastuttavaa tässä valmistamattomassa ateriassa näin kahden kesken ja se maistui niin hyvältä, paljon paremmalta, kuin jos he olisivat syöneet ravintolassa. Séverine, joka tavallisesti ei juonut muuta kuin vettä, poikkesi kerran tavastaan ja tyhjensi viinilasinsa sitä ajattelematta. Kun sardiinilaatikko oli syöty tyhjäksi, iskivät he piirakkaaseen tuolla kauniilla, uudella veitsellä. Se leikkasi niin hyvin, että oikein oli hauska sitä katsella.

– No miten kävi sinun asiasi? kysyi hän vihdoin. Tässä minä istun lörpöttelemässä, etkä sinä kerro, miten sinun on käynyt.

Hän toki seikkaperäisesti selkoa vastaanotosta liikennepäällikön luona. Voi, hän oli saanut aika lailla nuhteita. Hän oli puolustautunut: kertonut, miten se oli tapahtunut, ja että tuo pieni, herrasteleva aliprefekti oli itsepintaisesti tahtonut ottaa koiransa ensi luokan vaunuun, vaikka eräs toisen luokan vaunu oli varattu metsästäjiä ja heidän koiriansa varten, ja siitä aiheutuneesta sananvaihdosta. Päällikkö myönsi hänen ylipäänsä olevan oikeassa. Mutta varmaankin olisi hänet siirretty, ellei presidentti Grandmorin olisi häntä niin lämpimästi puolustanut.

Séverine keskeytti hänet silloin:

– Katsohan, teinpä oikein viisaasti siinä, että kirjoitin hänelle ja otin sinut mukaani käydessäni hänen luonaan tänä aamuna, ennen kuin sinun oli lähdettävä saamaan nuhteita… Tiesin kyllä, että hän päästäisi meidät pulasta.

– Niin, hän pitää sinusta paljon, jatkoi Roubaud, ja hänellä on pitkät käsivarret yhtiössä. Siitä näkee, mitä hyötyä siitä saa, että on kunnollinen virkamies! Kiitossanoja ei ole säästetty: minulla tosin ei ollut suurtakaan kykyä alunpitäen, mutta käyttäydyin hyvin, osoitin kuuliaisuutta ja päättäväisyyttä! Mutta ellet sinä olisi ollut vaimonani ja ellei Grandmorin sinun takiasi olisi käynyt puolelleni, olisi minun nyt käynyt nolosti ja minut olisi karkotettu jollekin pikkuasemalle.

Séverine tuijotti avaruuteen ja mutisi kuin itseksensä puhuen:

– Niin, niin, hänellä on pitkät käsivarret. Äänettömyys seurasi ja Séverine jatkoi tuijottamistaan, eikä syönyt enään. Hän palautti muistiinsa epäilemättä lapsuudenpäivänsä tuolla kaukana Doinvillen tilalla, neljä lieutä Rouenin ulkopuolella. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt äitiänsä. Hänen isänsä, puutarhuri Aubry, kuoli, kun hän täytti kolmetoista vuotta, ja presidentti, joka jo oli leski, oli silloin ottanut hänet Berthe tyttärensä seuralaiseksi. Berthe, joka oli häntä kaksi vuotta vanhempi oli puolta vuotta myöhemmin, kuin hän, mennyt naimisiin pienen, kuivan ja keltaisen de Lachesnayen kanssa.

Mikäli hän saattoi muistaa presidenttiä, oli hän aina ollut kaltaisensa: tanakka ja vahvarakenteinen, varhain harmaantunut, säilyttäen jälkiä karhean tukkansa alkuperäisestä vaaleasta väristä, lyhyeksi leikattu parta leuvassa, mutta vailla viiksiä. Tuimat, siniset silmät ja suuri nenä antoivat noille neliskulmaisille kasvoille ankaran ilmeen, joka soveltui hyvin hänen töykeään olintapaansa ja siihen peljästykseen, minkä hän sai aikaan kaikissa, jotka tulivat hänen läheisyyteensä.

Roubaudin täytyi korottaa ääntänsä ja uudistaa kysymyksensä kahdesti.

– No, mitä sinä ajattelet?

Hän säpsähti ja näytti sekä hämmästyneeltä, että pelästyneeltä.

– En mitään erityistä.

– Sinä et syö mitään, eikö sinun enään ole nälkä?

– On kyllä … saatpa nähdä.

Séverine joi viinilasistansa ja söi sen piirakkaanpalasen, joka hänellä oli jäljellä lautasellaan. Mutta nyt tuli aika hälinä; he olivat syöneet kaikki leivät, eikä heillä ollut palastakaan jäljellä juuston kanssa syödäksensä. He kirkuivat ja nauroivat ja käänsivät kaikki mullin mallin, kunnes vihdoin Victoire eukon ruokakaapista löysivät kuivan leipäpalasen.

Heidän pahin nälkänsä oli tyydytetty ja he söivät nyt hyvin hitaasti ja verkallensa ja leikkasivat juuston pieniksi palasiksi jatkaakseen aikaa. Heidän keskustelunsakin oli keskeytymäisillään.

– Sepä totta; huudahti Roubaud, unhoitin kysyä sinulta… Miksi vastasit kieltävästi presidentin kutsuun tulla Doinvilleen?

Vaimo ei vastannut.

– Kuten tiedät, jatkoi Roubaud, en minä voinut nähdä mitään pahaa siinä matkassa. Olisin voinut järjestää asiani niin, että sinä olisit voinut viipyä siellä aina torstaihin asti. Meidän asemassamme ovat he meille tarpeen. Ei ole viisasta kieltäytyä heidän kohteliaisuuksistansa, sitäkin vähemmin, kun epäämisesi näytti todella saattavan hänet pahoilensa… Miksi siis et tahtonut?

Séverine teki kärsimättömän eleen.

– En voi jättää sinua vallan yksinäsi.

– Se ei ole mikään syy… Niinä kolmena vuotena, mitkä olemme olleet naimisissa, olet kahdesti ollut Doinvillessa, viikon kummallakin kertaa. Eihän sinua mikään olisi estänyt matkustamasta sinne vieläkin kerran.

Hän käänsi päänsä poispäin ja tuli yhä enemmän hämilleen.

– Ethän voine pakottaa minua tekemään sellaista, mikä tuntuu vastenmieliseltä.

Roubaud ojensi käsivartensa juuri kuin selittääkseen, ett'ei hän tahtonut pakottaa häntä mihinkään, mutta jatkoi kuitenkin:

– Sinä salaat minulta jotakin… Etkö pidä presidentistä, kun hän on siellä?

Séverine, joka tähän asti oli vastaillut hitaasti ja yksikantaan, tuli nyt kärsimättömäksi.

– Hän! Mikä sinuun nyt on mennyt?

Ja hän jatkoi lyhyin, hermostunein lausein. Häntä tuskin näkyikään. Hänellä oli yksikseen rakennus puistossa, jonka portti oli yksinäiselle tielle päin ja hän tuli ja meni, ilman että edes tiedettiin koska. Ei hänen oma sisarensakaan tietänyt milloinkaan varmaan, koska hän oli odotettavissa. Hän vuokrasi vaunut Barentinista ja ajoi illalla Doinvilleen ja saattoi siten kaikkien huomaamatta oleskella useampia päiviä rakennuksessaan. Eikä suinkaan hän siellä ketään häirinyt.

– Tulin ajatelleeksi häntä sen vuoksi, että sinä monta monituista kertaa olet maininnut, että te lapset pelkäsitte häntä vallan mielettömästi.

– Minä muistan sen niin hyvin. Kun olin pieni tyttö ja me leikimme lehtokujissa, niin menivät kaikki muut piiloon hänen tullessansa, yksinpä hänen tyttärensä Berthekin, joka alituisesti pelkäsi saavansa toria. Mutta minä jäin tyynenä paikolleni, ja kun hän näki minun seisovan siinä nenä pystyssä ja hymyilevänä, taputti hän minua poskelle… Ja jälkeenpäin, kun olimme kuusitoistavuotiaita ja Berthe tahtoi saada jotakin, lähetti hän aina minut sitä pyytämään. Minä tein sen, enkä luonut katsettani maahan, vaikka kyllä tunsin, miten hän lävisti minut silmillään. Se ei minua vähäkään pelottanut, sillä minä olin niin varma siitä, että hän myöntäisi minulle kaikki, mitä toivoin!

Hän vaikeni ja sulki silmänsä. Hänen lämpimäin, paisuneiden kasvojensa yli näytti kulkevan pöyristys, kun hän itsekseen muisteli näitä menneitä päiviä.

– Niin, hän on kyllä ollut sangen kiltti sinua kohtaan, alkoi uudelleen Roubaud, joka oli sytyttänyt piippunsa. Hän ei ole ainoastaan kasvattanut sinua kuin hienoa neitiä, vaan myöskin viisaalla tavalla hoitanut sitä vähää, mikä sinulla oli, ja lisännyt sitä, kun menimme naimisiin… Puhumattakaan siitä, että hän on luvannut jättää jälkeensä jotakin sinulle.

– Niin, mutisi Séverine, Droix-de-Maufrasin varrella olevan talon, tuon paikan, missä rautatie kulkee tilusten halki. Mutta siihen ei ole luottamista, sillä Lachesnayelaiset kyllä koettavat vaikuttaa häneen, ett'ei hän antaisi minulle mitään. Ja minä olen yhtä tyytyväinen siihen.

Hän oli lausunut viimeiset sanansa niin vilkkaasti, että mies hämmästyi, otti piipun suustaan ja katsoi hänen suurein, pyörein silmin.

– Sinäpä olet hauska. Sanotaan presidentillä olevan useampia miljooneja, ja mitäpä pahaa siinä olisi, jos hän testamentissaan muistaisi ristitytärtänsä? Se ei voisi hämmästyttää ketään ja silloin me saisimme asiamme hyvin järjestettyä.

Silloin pälkähti hänen päähänsä asia, joka sai hänen nauramaan.

– Sinä ehkä pelkäät, että ihmiset uskovat sinun olevan hänen tyttärensä? Kuten tiedät kerrotaan presidentistä kylläkin kauniita asioita, vaikka hän näyttää niin jäykältä ja ankaralta.

Séverine syöksähti ylös aivan hurjana ja kasvoiltaan tulipunaisena, sinisissä silmissään peljästyksen ja hämmingin ilme.

– Hänen tyttärensä, hänen tyttärensä!.. Et saa laskea leikkiä tuolla tapaa! Voinko minä olla hänen tyttärensä? Olenko hänen näköisensä?.. Olkoon tämä kylliksi, puhukaamme jostakin muusta. En tahdo matkustaa Doinvilleen, koska en tahdo; tahdon mieluummin palata sinun kanssasi Havreen.

Juuri kuin rauhoittuakseen täydellisesti, ennen kun alkaisi hiukan siivota jälkiänsä huoneessa, meni hän takaisin akkunan luo. Mies pani pois veitsen ja piipun ja seurasi perässä sinne. Hän sulki vaimonsa syliinsä, nojasi leukaansa hänen olkapäähänsä ja kallisti päätänsä hänen päätään vastaan. Liikkumattomina katselivat he ratapihalle.

Vähitellen, sanomatta mitään, tuli Roubaud hänen lämpimän, nuoren ruumiinsa hurmaamana yhä lähemmäksi ja hyväilevämmäksi. Hän vei hänet pois akkunan luota ja alkoi intohimoisesti suudella häntä.

– Ei, ei, päästä minut, mutisi Séverine.

Hänen verensä kiehui, tuntui siltä kuin kaikki olisi häntä juovuttanut: ruoka ja viini, kuumeiset kävelyt Pariisin kaduilla, liiallinen kuumuus huoneessa. Ja kuitenkin osoittautui hän vastahakoiseksi, asettui vastarintaan, liikutettuna ja peljästyneenä syystä, jota hän ei olisi voinut selittää.

– Ei, ei, minä en tahdo.

Tulipunaisena kasvoiltaan piteli mies häntä kiinni karkeilla, voimakkailla käsillään. Hän olisi voinut murskata hänet. Hän voisi tulla hulluksi, ei milloinkaan ollut hän tuntenut vaimoansa niin hehkuvaksi, niin lihallisen himoittavaksi. Séverinen mustat hiukset tummina heijastuivat hänen muuten niin tyynistä, tummansinisistä silmistään ja uhkea, veripunainen suu erosi silminnähtävästi noista suloisista, pyöreistä kasvoista. Hän ei enään tuntenut tätä naista. Miksi kieltäytyi hän?

– Ei, ei. Minä pyydän sinua, anna minun olla!.. Minä en tiedä, mitä se on, mutta pelkkä ajatuskin tukahuttaa minut. Se ei olisi onneksi.

Molemmat istuivat nyt sängyn reunalla. Roubaud pyyhki kädellä kasvojaan, kuin olisi hän tahtonut karkoittaa tuon tuiman polton. Nähdessään hänet jälleen tyynenä, nojausi Séverine ystävällisesti häntä vastaan, painoi suudelman hänen poskelleen; hän tahtoi näyttää joka tapauksessa pitävänsä hänestä paljon. He olivat tointuaksensa hetkisen puhumatta. Mies oli jälleen tarttunut hänen vasempaan käteensä ja leikki vanhalla kultasormuksella, kultaisella käärmeellä pienine, punatimanteista valmistettuine päineen, jota hän kantoi samassa sormessa, kuin vihkisormustakin. Mies muisti hänen aina kantaneen sitä siinä.

– Pikku käärmeeni, sanoi Séverine tahtomattansa ja uneksien, luullen hänen katselevan sormusta ja tuntien vastustamatonta puhumisen tarvetta.

– Hän antoi sen minulle Croix-de-Maufrasissa, kun täytin kuusitoista vuotta.

Roubaud kohotti hämmästyneenä päätään.

– Kuka antoi? Presidenttikö?

Miehensä katsoessa häneen hän säpsähti ja heräsi äkisti. Hän tunsi poskiansa jäätävän. Hän koetti vastata jotakin, mutt'ei keksinyt mitään; hän oli kuin halvattu.

– Mutta, jatkoi Roubaud, sinä olet aina sanonut saaneesi sormuksen äitisi jälkeen.

Séverine olisi vielä voinut ottaa takaisin, mitä hän huomaamattaan oli päästänyt suustaan. Hänen olisi tarvinnut vain nauraa tai näytellä hajamielistä. Mutta hän oli ajattelemattoman itsepintainen.

– Hyvä ystäväiseni, en milloinkaan ole sanonut, että olen saanut sormuksen äitini jälkeen.

Roubaud katsoi häneen tuimasti ja kalpeni samassa.

– Mitä? Etkö ole milloinkaan sanonut niin? Olethan sanonut sen vähintäänkin kaksikymmentä kertaa… Ei siinä ole mitään pahaa, että presidentti on antanut sinulle sormuksen. Hän on antanut sinulle paljon muuta. Mutta minkä vuoksi olet pitänyt sen salassa? Miksi olet valehdellut ja sen sijaan puhunut äidistäsi?

– En ole maininnut äitiäni; rakas ystävä, sinä erehdyt!

Hän teki tyhmästi, ollessaan niin itsepäinen. Hän ymmärsi olevansa hukassa, että mies luki selvästi hänen sisimmästään, ja hän olisi tahtonut peruuttaa, mitä oli sanonut, mutta nyt se oli liian myöhäistä, hän tunsi kasvojensa vääristyvän ja että koko hänen persoonansa ilmaisi vasten hänen tahtoaan rikoksen tunnustamista. Poskien kylmyys oli levinnyt yli koko kasvojen ja hänen huulensa värähteli hermostuneesti. Roubaud sitävastoin oli hirvittävän näköinen, hän oli äkisti tullut niin punaiseksi, että olisi voinut luulla veren halkaisevan suonet; hän tarttui vaimonsa ranteeseen, tuijotti häntä läheltä, paremmin voidakseen hänen hämmästyneistä ja peljästyneistä silmistään lukea sen, mitä hän ei ääneensä lausunut.

– Kuolema ja helvetti, änkytti hän.

Séverine rupesi pelkäämään, pani kätensä kasvojen eteen, aavistaen, että mies löisi häntä. Vähäinen, merkityksetön pikkuasia, erään sormusta koskevan valheen unhoittaminen oli pari sanaa vaihdettua täydellisesti paljastanut hänet. Minuutin kuluttua heitti Roubaud hänet työntämällä poikkipuolin sänkyyn ja alkoi lyödä häntä. Niiden kolmen vuoden kuluessa, mitkä he olivat olleet naimisissa, ei hän ollut antanut hänelle pienintäkään lyöntiä, mutta nyt ruhjoi hän häntä sokeassa, törkeässä katkeruudessaan.

– Kirottu lutka; sinä olet ollut … sinä olet ollut … vanhan, elähtäneen ukon – rakastajattarena.

Hän sähisi suustaan nuo sanat, käheänä katkeroitumisesta. Hän kuuli vain, kuinka vaimo vastasi: ei! Se oli ainoa, mitä hän osasi sanoa puolustuksekseen; hän kielsi, jott'ei mies ottaisi häntä hengiltä. Tämä itsepintainen pysytteleminen valheessa teki Roubaudin vihdoin aivan mielettömäksi.

– Tunnusta!

– En, en!

Hän tempasi Séverinen ylös ja tuki häntä käsivarsillansa, jott'ei hän vaipuisi alas ja koettaisi suojella kasvojaan peitolla. Hän pakotti vaimonsa katsomaan häntä suoraan silmiin.

– Tunnusta!

Mutta Séverine liukui pois, pääsi irti ja aikoi juosta ovelle. Mutta yhdellä hyppäyksellä oli hän jälleen hänen kimpussaan ja löi hänet kumoon, niin että hän kaatui pöydän viereen. Roubaud heittäytyi hänen viereensä ja tarttui hänen tukkaansa. He olivat niin liikkumattomina silmänräpäyksen, ja tämän kamalan vaitiolon aikana kuului Dauvergne-neitien soitto ja laulu. Näiden meluava pianonsoitto oli onneksi häivyttänyt heidän kamppailustaan lähteneen äänen kuulumattomiin.

– Tunnusta, että olet ollut hänen rakastajattarenaan.

Hän ei enään uskaltanut kieltää, eikä sen vuoksi vastannut mitään.

– Tunnusta, taikka lyön sinut kuoliaaksi!

Séverine luki selvästi hänen silmistään, että hän voisi tappaa hänet. Kaatuessaan oli hän nähnyt veitsen avoimena pöydällä; ja hän näki vieläkin edessään tuon välkkyvän terän ja luuli Roubaudin ojentavan kätensä ottaaksen veitsen. Hän tunsi pelon itseään herpaisevan ja oli valmis tyytymään kaikkeen, kunhan tästä vaan tulisi loppu.

– No niin, se on totta, anna minun nyt mennä.

Tämä tunnustus, jota mies oli niin kiivaasti vaatinut, vaikutti kuin lyönti vasten hänen kasvojaan; se oli hänen mielestään jotakin niin mahdotonta, niin ennen kuulumatonta. Hän ei ikinä olisi voinut ajatellakaan tuollaista riettautta. Hän tarttui hänen päähänsä ja kolhi sitä pöydänjalkaan. Séverine ponnisteli vastaan ja hän laahasi häntä tukasta huoneen poikki tuoleja ja kaikkia vastaan. Läähättäen ja hammasta purren raivosi hän hurjasti ja mielettömästi. Hän oli työntänyt pöytää, niin että kamiini oli ollut kaatumaisillaan. Kun he hengähtivät, tylstyneinä ja hengästyneinä tämän hirveän kohtauksen jälkeen olivat he jälleen lähellä sänkyä, vaimo nurinniskoin permannolla, mies alaspäin kumartuneena ja pitäen häntä kiinni olkapäistä; molemmat ähkien. Mutta heidän yläpuolellaan jatkui soitto ja kuului tuo nuorekkaan selkeä nauru.

Äkisti Roubaud tempasi Séverinen ylös ja pukkasi hänet sängynlaitaa vastaan. Ollen yhä polvillaan ja kumarassa hänen ylitsensä, sai hän vihdoin puhelahjansa takaisin. Hän ei enään lyönyt häntä, hän kiusasi häntä kysymyksillään, johon häntä kannusti sammumaton tarve saada tietää kaikki.

– Lutka! Sinä olet ollut hänen rakastajattarenaan… Sano se uudelleen, sano uudelleen… Kuinka vanha olit silloin?

Séverine oli aivan äkisti tyrskähtänyt itkuun, eikä voinut nyyhkytyksiltä vastata.

– No, perkele soikoon, tahdotko vastata!..

Mitäpä hyödyttikään enään tenätä vastaan? Mies olisi karkeilla käsillään voinut repiä sydämen hänen ruumiistaan. Kuulustelun jatkuessa kertoi hän kaikki, niin masentuneena häpeästä ja pelosta, että hänen hiljaa kuiskatut sanansa tuskin kuuluivat. Mustasukkaisuuden julmien tuskien ärsyttämänä tunsi hän katkeruuden ja kärsimyksen itseään repelevän, kuullessaan näitä pakollisia tunnustuksia. Hän ei luullut koskaan saavansa tietää tarpeeksi ja pakoitti hänen puuttumaan vielä enemmän yksityiskohtiin, lausumaan sanottavansa vieläkin selvemmin. Nyrkki uhkaavasti kohotettuna lyömään uudelleen, jos hän vaikenisi, kuunteli hän tuskaisena, pitäen korvansa aivan lähellä tuon onnettoman naisen huulia.

Koko Doinvillessa kulunut aika, lapsuus, nuoruus tarkasteltiin. Ajatteliko presidentti häntä jo ottaessaan hänet puutarhurin kuoltua huostaansa ja kasvatuttaessaan hänet yhdessä tyttärensä kanssa? Ihan varmaan oli se jo alkanut siihen aikaan, kun muut tytöt pakenivat leikeistään, milloin hän tuli näkyviin, jota vastoin hän hymyillen ja pää kenossa odotti, että presidentti ohitse kulkiessaan taputtaisi häntä poskelle. Ja myöhemmin, kun hän rohkeni katsoa presidenttiä suoraan kasvoihin, milloin hänellä oli jotakin sanomista, ja kun hän sai toimeen kaikki mitä halusi, eikö hän silloin ollut tuntenut valtaansa ja eikö hän silloin ollut halukas kohteliaisuuksille, joita hänelle lateli tämä muuten niin arvokas ja ankara tytöstelijä?

Läähättäen kysyi Roubaud:

– No, kuinka vanha olit silloin? Vastaa!

– Puolen seitsemättätoista vuotias.

– Valehtelet.

Séverine kohautti olkapäitänsä, lopen uupuneena ja masentuneena.

Herra paratkoon, miksipä hän valehtelisikaan!

– No, missä tapahtui se ensi kerran?

– Croix-de-Maufrasissa.

Roubaud epäröi hetkisen, hänen huulensa värähtelivät ja silmänsä iskivät tulta.

– Minä tahdon, että kerrot kaikki.

Hän pysyi vaiti. Mutta kun mies kohotti nyrkkinsä, sanoi hän:

– Sinä et usko minua.

– Sano kuitenkin.

Hän tahtoi tietää kaikki, hän alentui lausumaan mitä raa'impia sanoja ja kysymyksiä. Séverine ei avannut huuliansa, vaan vastasi myöntävillä ja kieltävillä eleillä. Kentiesi he molemmat tuntisivat lohdutusta, sittenkun hän olisi tunnustanut kaikki. Mutta yksityiskohdat, joiden hän luuli tekevän asian viattomammaksi, kiusasivat miestä vielä enemmän. Tämä hänen yhteytensä vanhan, elähtäneen maailmanmiehen kanssa tuntui Roubaudista pelkältä mädännäisyydeltä ja haavoitti hänen sisintä olemustansa mustasukkaisuuden myrkytetyillä tikareilla. Nyt oli kaikki ohitse, nyt oli elämä hänestä mahdotonta, aina tulisi hän muistamaan tämän riettauden.

Nyyhkytykset repelivät hänen rintaansa.

– Se on liian paljon … se on mahdotonta!

Mutta äkisti tarttui hän vaimoonsa ja ravisti häntä kiivaasti.

– Herran nimessä sitten, minkä vuoksi tulit kanssani naimisiin? Etkö ymmärrä kuinka halpamaisesti olet minua pettänyt? Moni nainen istuu vankilassa paljoa vähemmästä… Sinä halveksit minua silloin… Miksi tulit kanssani naimisiin?

Séverine teki epämääräisen eleen. Tiesikö hän sen nyt niin tarkoin? Avioliitto Roubaudin kanssa teki hänet onnelliseksi, koska hän toivoi sen kautta pääsevän tuosta toisesta. On olemassa niin paljon sellaista, jota ei tahdottaisi tehdä ja kuitenkin tehdään, koska se on viisainta. Ei, hän ei rakastanut miestään, mutta karttoi sanoa hänelle, että ellei tuota juttua olisi ollut olemassa, ei hän milloinkaan olisi suostunut rupeamaan hänen vaimokseen.

– Hän tahtoi kai saada sinut sijoitetuksi johonkin? Ja hän sai käsiinsä, hyvänlaitaisen naudan… Hän tahtoi saada sinut sijoitetuksi johonkin, voidakseen jatkaa. No, sen te luonnollisesti molemmat teitte kernaasti, kun olit siellä vierailemassa? Senkö vuoksi hän otti sinut mukaansa?

Hän tunnusti jälleen elkeellä.

– Ja senkö vuoksi hän pyysi sinua mukaansa tälläkin kertaa? Ja tämä sikamaisuus olisi alkanut uudelleen. Eikä siitä tule loppua, ellen minä väännä niskojasi nurin.

Hän ojensi vapisevat kätensä hänen kaulaansa kohden. Mutta tällä kertaa Séverine teki kapinan.

– Nyt olet väärässä. Minähän kieltäydyin sinne menemästä. Muista, että sinä tahdoit lähettää minut sinne, ja että se harmitti minua… Näethän, ett'en tahdo jatkaa. Se oli loppunut, loppunut ainiaaksi.

Roubaud tunsi itsessään, että vaimo puhui totta, mutta se ei tuottanut hänelle mitään lohdutusta. Se, mikä Séverinen ja tuon ihmisen välillä oli tapahtunut, oli auttamatonta, ja hän kärsi kauheasti, kun ei kyennyt tekemään sitä tekemättömäksi. Hellittämättä käsiänsä lähensi hän kasvojansa hänen kasvoihinsa; oli, kuin olisi hän tahtonut vaimonsa pienistä, sinisistä silmistä löytää kaiken, mitä tämä oli tunnustanut.