Naisten aarreaitta

– Mihin aiotte käyttää kiinteistöänne? hän kyseli itsepintaisesti. – On kai teillä jotakin mielessä. Mutta tiedän varmasti, ettei teidän suunnitelmanne vedä minun ehdotukselleni vertoja. Miettikää asiaa. Me rakennamme hallussanne olevalle alueelle uhkean tavaratalon. Revimme jotkut talot ja jotkut säilytämme. Ja siitä syntyy liike, jommoista ei ole ennen Pariisissa nähty, tavaratalo, joka tuottaa miljoonia.

Ja hän innostui niin, ettei muistanut hillitä itseään.

– Ah, hän huudahti, – jos voisin tulla toimeen ilman teitä!.. Mutta tehän olette jo saanut käsiinne kaikki. Ja enhän minä sitäpaitsi koskaan voisi hankkia tarvittavia varoja. Kuulkaa, täytyyhän meidän sopia asiasta… Ettehän toki murhaajaksi tahdo!

– Mikä vauhti! tyytyi paroni vastaamaan. – Mikä mielikuvitus!

Hän pudisti päätään yhä hymyillen. Jos toinen kertoi hänelle salaisuutensa, niin ei hänen sentähden ollut pakko luovuttaa omiaan. Kiinteistöpankki aikoi rakentaa Dix-Décembrekadun varrelle Grand Hotelille kilpailijan, loistohotellin, jonka keskeinen asema vetäisi puoleensa ulkomaalaisia. Paroni olisi tosin hotellisuunnitelmastaan huolimatta voinut suostua Mouret'n ehdotukseen, sillä hänelle jäi sittenkin laajoja alueita muuhun käytettäväksi, mutta hän oli jo myöntänyt apunsa kahdelle Henrietten ystävälle ja häntä alkoi väsyttää hyväntahtoisen suosijan osan näytteleminen. Ja vaikka toimeliaisuus oli hänen ihanteensa ja hän avasi kukkaronsa kelle tahansa, jolla oli tarpeeksi järkeä ja rohkeutta asiansa ajamiseen, niin Mouret'n nerokkaasti suunniteltu ehdotus pikemmin hämmästytti häntä kuin miellytti. Olisi varomatonta kannattaa moista haaveilijan päähänpistoa, jättiläismäistä tavarataloa. Sellainen muotitavarakaupan ylenmääräinen laajentaminen johtaisi ehdottomasti häviöön. Sanalla sanoen, hän ei suostunut.

– Suunnitelmanne on epäilemättä kiehtova. Mutta se on runoilijan tuuma… Mistä te saisitte tarpeellisen ostajakunnan täyttämään sellaisen tuomiokirkon?

Mouret katsoi häntä hetken aikaa sanomatta mitään ikäänkuin ihmetellen hänen kieltäytymistään. Oliko se mahdollista? Mies, jolla oli niin hieno vainu, että osasi hakea rahat käsiinsä olivatpa ne kuinka syvällä tahansa. Ja äkkiä hän kaunopuhujan vaikuttavalla liikkeellä osoitti salissa hääriviä naisia ja huudahti:

– Ostajakunnanko! Tuossahan se on!

Laskevan auringon saliin heittämä hehkuva valo vaaleni vaalenemistaan, kunnes siitä ei enää ollut jäljellä kuin heikko kajastus, joka vähitellen hälveni silkkisistä verhoista ja huonekalujen pinnoista. Tänä iltahämärää ennustavana hetkenä iso huone muuttui lämpimän tuttavalliseksi. Herra de Boves'in ja Paul de Vallagnoscin puhellessa ikkunan luona, katse puistoa harhaillen, naiset olivat siirtyneet lähemmäksi toisiaan ja muodostivat salin keskellä ahtaan piirin, mistä kuului kuisketta ja naurua, innokkaita kysymyksiä ja vastauksia. Tunnelman oli saanut aikaan naisessa kuohuva vastustamaton kauniiden tavaroiden halu. Keskusteltiin vaatteista, ja rouva de Boves selitti muille erään tanssiaispuvun salaisuuksia.

– Ensiksikin läpikuultavaa sireeninväristä harsokangasta ja sen päällä vanhaa alençon-pitsiä, kolmenkymmenen senttimetrin levyistä…

– Niinkö, todellako! rouva Marty huokasi. – On niitä onnellisia!

Paroni Hartmann oli Mouret'n liikettä seuraten kääntänyt katseensa naisiin, jotka hän näki sohvalta. Hän kuunteli toisella korvallaan heidän puhettaan, sillä aikaa kun nuori mies yhä innokkaammin koetti vaikuttaa häneen selittäen juurta jaksain uudenaikaisia periaatteitaan muotitavarakaupan hoitamisessa. Kaupankäynnin onnistumisen ehtona oli hänen mielestään pääoman yhtämittainen ja jatkuva uudistaminen sekä tavaravaraston rahaksimuuttaminen niin usein kuin suinkin saman vuoden kuluessa. Kuluneena vuonna esimerkiksi hänen liikepääomansa, joka oli vain viisisataatuhatta frangia, oli neljä kertaa kiertänyt ja edusti siis kahden miljoonan ostosummaa, mitätön määrä tietysti, jonka hän toivoi voivansa pian kohottaa kymmenkertaiseksi, sillä hän sanoi varmasti tietävänsä, että muutamilla osastoilla kauppa vilkastuu piakkoin niin suuresti, että liikepääoma palaa viisitoista jopa kaksikymmentäkin kertaa samana vuotena.

– Näettekö, herra paroni, koko salaisuus on siinä. Yksinkertaiselta se tuntuu, mutta keksittävä se kumminkin oli. Meidän ei tarvitse panna suuria rahoja kiertämään. Ainoa tehtävämme on saada tavarat niin pian kuin suinkin myydyiksi hankkiaksemme toisia ja kasvattaaksemme siten niin usein kuin suinkin rahoillemme korkoa. Siten voimme tyytyä vähäiseen voittoon. Vaikka yleiset kulumme kohoavat kuuteentoista prosenttiin, siis äärettömän korkealle, niin tyydymme kumminkin kahdenkymmenen prosentin voittoon, josta meille siis jää ainoastaan neljä prosenttia puhdasta tuloa. Mutta siitä karttuu lopuksi miljoonia, kun tavaramäärät vain ovat tarpeeksi suuria ja alati uudistettavia… Ymmärrättehän, eikö niin? Onhan se selvää.

Paroni pudisti uudestaan päätään. Hän, joka oli suunnitellut mitä rohkeimpia liikeyrityksiä ja kaasuvalaistuksen ensi aikoina ajanut yrityksen asioita niin tavattoman uskaliaasti, että siitä vieläkin puhuttiin, pysyi nyt itsepintaisesti epäilevällä kannalla.

– Ymmärrän kyllä, hän vastasi. – Te myytte halvalla myydäksenne paljon, ja te myytte paljon voidaksenne laskea hinnan niin alhaiseksi kuin suinkin… Mutta myyminenhän tässä juuri on pääasia, ja, toistaakseni äskeisen kysymyksen, kenelle te myytte? Kuinka luulette saavanne tavaroillenne niin äärettömän menekin?

Suuressa salissa naisten keskustelu kävi äkkiä äänekkääksi estäen Mouret'n jatkamasta selityksiään. Rouva Guibal väitti nimittäin, että olisi ollut parempi panna pitsit vain etukaistaan eikä ympäri hametta.

– Olihan niitä etukaistakin aivan täynnä, sanoi rouva de Boves. —

Harvoin näkee niin arvokasta pukua.

– Kuulkaahan, virkkoi rouva Desforges, – tulen ajatelleeksi, että minullakin on muutamia metrejä alençon-pitsiä… Minun täytyy hankkia sitä vähän lisää, kenties sitten riittää puvuksi.

Äänet heikkenivät taas hiljaiseksi sorinaksi, jossa erotti hintoja, toisten tinkimiä, toisten korottamia. Naiset olivat täydessä pitsienostamistouhussa.

– Kyllä myydyksi saa, kun vain osaa myydä, sanoi Mouret, kun sai vihdoin äänensä kuulumaan. – Siinä me juuri olemmekin eteviä.

Ja ottaen avukseen koko provencelaisen kiihkeytensä hän häikäisevällä kuvakielellä selitti uudenaikaisen kaupankäynnin tapaa. Ensin hän otti puheeksi tavaroiden paljouden ja runsaat varastot, joista ei koskaan puuttunut mitään, mitä kysymyksessä olevana vuodenaikana tarvittiin; sitten hän puhui ostajakunnasta, joka kiersi osastolta osastolle pysähtyen joka paikkaan, ostaen kankaan täältä, rihman tuolta, päällysvaatteen vähän kauempaa, pukeutuen uusiin kiireestä kantapäähän, innostuen ihmettelemään uutuuksia ja langeten vihdoin hyödyttömänkin tavaran vastustamattomasti viekoittelevaan kiusaukseen. Uudenaikaiselle liiketoiminnalle olivat varsin edullisia tavaroihin kiinnitetyt selvät hintalaput ja tästä sukkelasta keksinnöstä koko kaupankäynnissä tapahtunut kehitys juuri oli saanutkin alkunsa. Vanhan tai toisin sanoen pienimittaisen kaupankäynnin surkastuminen johtui juuri siitä, ettei se kyennyt kestämään taistelua hintalappujen julistamia alhaisia hintoja vastaan. Yleisöllä oli tilaisuus itse päätellä mitä hyötyä kilpailusta oli. Suurten tavaratalojen ikkunoissa näkyvät hintalaput määräsivät koko kaupungin hinnat. Kaikki tavaratalot laskivat hintoja ja möivät niin vähällä voitolla kuin suinkin. Petoksista ja kepposista ei ollut enää mihinkään; ei voinut esimerkiksi kiskoa kankaasta hintaa, joka oli sen arvoa kahta vertaa korkeampi. Jokaisen täytyi tyytyä määrättyyn voittoprosenttiin, joka oli kaikille tavaroille yhtä suuri, ja rikastuminen kävi mahdolliseksi ainoastaan sille, joka osasi taitavasti järjestää liikkeensä, sitä suuremmalla syyllä, kun asioiden ratkaisu oli yleisön omissa käsissä. Eikö se ollut ihmeellinen järjestelmä! Se mullisti perinpohjaisesti koko kaupankäynnin ja muutti Pariisin muodon, sillä se oli naisen lihasta ja verestä lähtenyt!

– Nainen on minun puolellani, hittoako minä muusta, tunnusti hän pikaisuudessaan häikäilemättä.

Tämä huudahdus sai paronin hätkähtämään. Iva katosi hänen hymystään, ja hän katseli nuorta miestä antautuen vähitellen hänen uskonsa valtaan ja tuntien häntä kohtaan hellyyttä.

– Hiljaa! hän kuiskasi isällisen hyväntahtoisesti. – He voivat kuulla.

Mutta naiset puhuivat niin innoissaan, etteivät enää malttaneet edes kuunnella toisiaan. Rouva de Boves viimeisteli kuvailemaansa tanssiaispukua: sireenin värinen tunika siellä täällä pitsisolmukkeiden kohottama, kaula-aukko sangen syvälle uurrettu, ja pitsisolmukkeet olkapäillä.

– Saattepa nähdä, että minäkin teetän itselleni sellaisen puvun, hän sanoi, – eräästä silkkikankaasta…

– Minä, keskeytti rouva Bourdelais, – olen ostanut samettia, sattumalta tavattoman huokeata!

Rouva Marty kysäisi:

– Tosiaanko! Mihin hintaan?

Ja sitten kaikki taas puhuivat yhteen ääneen. Rouva Guibal, Henriette, Blanche, kaikki he mittailivat, leikkelivät, tuhlasivat. Siinä heitettiin vaatevarastot sikinsokin, ryöstettiin koko tavaratalo tyhjäksi, sepitettiin verrattomia, kauan unelmoituja, muiden kadehtimia pukuja, ahmittiin hellittämättömän kiihkeästi turhamaisuuden kaikkia nautintoja, ikäänkuin korukankaiden lämpimänhivelevä kosketus olisi ollut heille elämänehto.

Luotuaan silmäyksen saliin Mouret lopetti muutamin sanoin uudenaikaisen kauppakoneiston selittämisen lähestyen paronia ja kuiskaten jotakin hänen korvaansa ikäänkuin uskoakseen hänelle sydämensä salaisuuksia, sellaisia, joita miehet joskus uskovat toisilleen. Tärkeämpi kuin kaikki muut hänen esittämänsä perusteet oli kaupan menestymiselle naisen turhamaisuuden kiihottaminen. Tätä kaikki toimenpiteet tarkoittivat, varastojen pikainen rahaksimuutto, huokeat hinnat ja mieltä rauhoittavat hintalaput. Naisen voittamisesta tavaratalot kilpailivat keskenään, naiselle ne huokeiden hintojen satimia virittivät, häntä varten ne rakensivat huumaavia näyttelyjä. Kaikki tämä herätti naisessa uusia pyyteitä, nostatti uusia kiusauksia, joihin tämä ehdottomasti lankesi, ensin muka säästäväisyydestä huokeahintaisia tavaroita ostaen, sitten tyydyttääkseen sievistelyhaluaan ja lopuksi nainen joutui suin päin turmion kitaan. Hankkimalla itselleen kymmenkertaisen menekin ja tarjoamalla yleisölle yltäkylläisesti erilaisia tavaroita tavaratalot valmistivat yhteiskunnalle uuden menoerän, saattoivat yksityistaloudet hämminkiin ja saivat muodin keksimään yhä kalliimpia oikkuja. Ja vaikka heidän valtakunnassaan nainen olikin kuningatar, jonka heikkouksia kiitettiin ja liehakoitiin, niin itseasiassa sama nainen siinä hallitsi rakastuneena hallitsijattarena kauppaa käyvää kansaa, joka osasi kiristää siltä veripisaran jokaisesta sen oikun tyydykkeestä. Mouret'n naistenihailijan kohteliaisuuskaan ei voinut täydellisesti peittää hänen raakaa juutalaisluonnettaan, joka pystyi kauppaamaan naisen painon mukaan. Hän pystytti naiselle temppelin; hän antoi naiselle sadoittain palvelijoita polttamaan suitsukkeita ja osoittamaan uusien juhlameno-ohjeiden mukaan kunnioitusta; hänen kaikki ajatuksensa kohdistuivat yksinomaan naiseen, jolle hän hankki lakkaamatta uusia viehätyksiä. Ja siitä huolimatta, kun hän oli tyhjentänyt uhrinsa taskut ja turmellut poloisen hermot, ei hänessä ollut enää muuta jäljellä kuin miehessä kytevä salainen ylenkatse rakastajatarta kohtaan, joka tyhmyydessään antautuu hänelle.

– Houkutelkaa naiset puolellenne, hän kuiskasi paronille nauraen julkeasti, – niin voitte myydä vaikka koko maailman.

Nyt paroni ymmärsi. Hän oli päässyt asiaan kiinni ja arvasi loput. Näin ritarillinen tapa petkuttaa naisia oli hänelle mieleen ja elvytti hänessä hänen elostelijanmenneisyytensä. Hän iski merkitsevästi silmää ja alkoi ihailla tuon naistensyöjäkoneen keksijää. Tepsivää tosiaankin! Ja kokeneena miehenä hän sanoi samaa kuin Bourdonclekin kerran oli sanonut:

– Kyllä he vielä kostavat!

Mutta Mouret kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään. Naiset olivat kaikki hänen omiaan, hänen tavaraansa, kun hän sitä vastoin itse oli täydellisesti vapaa. Kun heillä ei enää ollut mitään annettavaa hänelle, ei rikkautta eikä nautintoa, heitti hän heidät kaikki läjään kadulle niiden käytettäväksi, joille oli jätteistä hyötyä. Se oli etelämaalaisen ja liikemiehen harkittua ylenkatsetta.

– Ja päästäksemme loppuun, herra paroni, tahdotteko liittyä minuun?

Onko teistä ehdottamani yhtiö mahdollinen?

Paroni, joka oli jo puoleksi voitettu, ei tahtonut kuitenkaan sitoutua näin äkkipikaa. Hänen ihastuksensa pohjalla oli vielä vähäinen epäilys, ja hän aikoi antaa kiertelevän vastauksen, kun naurunpuuskien keskeyttämä huuto naisten puolelta säästi häneltä tämän vaivan.

– Herra Mouret! Herra Mouret! kuului salista.

Ja kun Mouret kiusaantuneena ei ollut kuulevinaan, rouva de Boves nousi tuoliltaan ja tuli pienen salin ovelle sanoen:

– Teitä kaivataan, herra Mouret. Ei ole lainkaan kohteliasta hautautua tällä tavalla nurkkiin keskustelemaan liikeasioista.

Silloin Mouret päätti luopua. Nuhteettoman kohteliaasti hän nousi teeskennellen ihastusta, mistä paroni oli aivan ihmeissään. He menivät yhdessä suureen saliin.

– Olen käytettävänänne, hyvät naiset, Mouret sanoi hymyhuulin astuessaan saliin.

Äänekkäät mieltymyksen huudahdukset kajahtivat häntä vastaan. Hänen täytyi siirtyä lähemmäksi, ja naiset valmistivat hänelle paikan piirissään. Aurinko oli nyt laskeutunut puutarhan puiden taa, ja hieno varjo himmensi avaran huoneen. Oli käsillä iltahämärän suloisesti raukaiseva hetki, joka alkaen siitä kun päivä ulkona sammuu ja kestäen siihen kun lamput sisällä sytytetään antaa pariisilaisten asuntoihin kodin tutun ja lempeän leiman. Herrat de Boves ja Vallagnosc seisoivat yhä ikkunan luona, ja heidän pitkät varjonsa näkyivät mustina lattiamatoilla. Päivän viimeisen valon kirkastaman toisen ikkunan edessä seisoi laiha, opettajatoimen hivuttama herra Marty, joka hetki sitten oli saapunut huomiota herättämättä, mitättömän näköisenä ja ahtaaksi käyneessä, mutta siistissä vierailutakissaan, ja kuunteli kiusaantuneena naisten pukuja koskevaa juttelua.

– Yhäkö te aiotte avata maanantaina uuden myyntinäyttelynne? kyseli rouva Marty.

– Tietysti, Mouret vastasi huilunheleällä näyttelijänäänellä, jolla hän puhutteli aina naisia.

– Tiedättekö, että aiomme kaikki käydä siellä, pisti Henriette väliin… – Sanotaan, että teillä on suunnitteilla ihmeitä.

– Oh, eihän toki ihmeitä, Mouret sanoi vaatimattomaksi tekeytyen. —

Koetan vain voimieni mukaan olla teidän kiitoksenne arvoinen.

He ahdistivat häntä kysymyksillään. Rouva Bourdelais, rouva Guibal,

Blanchekin tahtoi tietää.

– Kas niin, kertokaa nyt meille mitä kaikkea siellä tulee olemaan, rukoili rouva de Boves. – Aivanhan me kuolemme uteliaisuudesta.

He olivat kerääntyneet hänen ympärilleen, kun Henriette huomautti, ettei Mouret ollut juonut edes teetä. Voi, poloista! Neljä naista tarjoutui heti palvelemaan häntä, ehtona kumminkin, että hän sen jälkeen suostuisi vastaamaan. Henriette kaatoi teen kuppiin, jota rouva Marty piteli, kun taas rouva de Boves ja rouva Bourdelais kilpailivat kunniasta panna siihen sokeria. Kun hän oli kieltäytynyt istuutumasta ja tyhjensi hitaasti kuppiaan seisoen keskellä heidän piiriään, he tulivat aivan lähelle häntä kytkien hänet ahtaaseen hamekehään ja katselivat häneen loistavin silmin ja hymysuin.

– Entä silkkinne, paris-bonheurinne, josta kaikki puhuvat? sanoi rouva

Marty kärsimättömänä.

– Oh, vastasi Mouret, – tavattoman hyvää tavaraa, notkeata, sitkeää ja kestävää… Saattepa nähdä, hyvät naiset. Muualla sitä ei myydäkään kuin meillä, sillä meillä on yksinomainen oikeus siihen.

– Todellako! Taatusti hyvää silkkiä, viisi frangia kuusikymmentä metri! rouva Bourdelais sanoi innoissaan. – Sehän on vallan uskomatonta!

Siitä lähtien kun sanomalehdissä oli ilmoitettu tätä silkkiä, se oli näiden naisten jokapäiväisessä elämässä saanut tärkeän sijan. Sitä ajateltiin ja siitä puheltiin, sitä odotettiin ja epäiltiin. Tavassaan ahdistaa nuorta miestä uteliailla kysymyksillä kukin naisista paljasti oman ostajaluonteensa: rouva Marty oli tuhlaamishimon valtaama ostaja, joka osti kaiken Naisten Aarreaitasta, valitsematta, mitä vaan eteen sattui; rouva Guibal käveli siellä tuntikausia ostamatta koskaan mitään, hänelle pelkkä katseleminen tarjosi jo yltä kyllin nautintoa; rouva de Boves kurkotti alituisessa rahapulassaan liian korkealle tuskastuen lopuksi tavaroihin, joita ei voinut saada; rouva Bourdelais oli käytännöllinen ja tarkka porvariskodin emäntä, joka meni aina suoraan alennusmyyntipaikkoihin tehden ostoksensa hätäilemättä ja niin taitavasti, että suuret tavaratalot todellakin säästivät hänelle paljon rahaa. Henriette taas oli sangen tarkka puvuissaan, osti suurista tavarataloista vain vähäpätöisempiä tavaroita, käsineitä, trikootavaroita ja yksinkertaisempia liinavaatteita.

– On meillä muitakin kankaita, hämmästyttävän huokeita laatuunsa nähden, Mouret jatkoi sointuvalla äänellä. – Tahtoisin suositella teille varsinkin cuir-d'orin taftiamme, harvinaisen kiiltävää kangasta… Puolisilkkikankaissa on myös tänä vuonna hyvin hienoja malleja, valikoimalla valittuja tuhansista hankkijallemme tarjotuista näytteistä, ja mitä sametteihin tulee, meillä on mitä runsain valikoima kaikkia värivivahteita… Voin myös kertoa teille, että tänä vuonna tullaan käyttämään paljon verkaa. Saattepa nähdä matelassée kankaitamme ja seviottejamme… Naiset eivät keskeyttäneet enää, supistivat vain kehänsä yhä ahtaammaksi, ja hymyn vaimetessa puoliavoimilla huulilla kurkottivat yhä enemmän kaulaansa ikäänkuin koko heidän olentonsa olisi pyrkinyt lähestymään lumoojaa. Heidän silmänsä himmenivät, ja kylmät väreet puistattivat heitä. Mutta huolimatta naisten hiuslaitteista kohoavista päihdyttävistä tuoksuista Mouret ei hetkeksikään menettänyt voittajan tyyntä varmuutta. Vähän väliä hän keskeytti puheensa nielaistakseen pienen kulauksen teetä, minkä tuoksu viilensi noita liian voimakkaita tuoksuja, joissa oli hieman pedon kirpeyttä. Tuollaista itsehillintää katsellessaan paroni Hartmann, joka ei kääntänyt silmiään Mouret'sta, tunsi ihailunsa vain kasvavan. Verratonta kylmäverisyyttä tuo veitikka osoitti käyttäessään noin naista leikkikalunaan vähääkään huumaantumatta hänen viehätyksestään.

– Vai verkaa siis tullaan käyttämään, toisti rouva Marty, jonka kasvot kävivät melkein kauniiksi miellyttämisenhalusta. – Täytyy miettiä.

Rouva Bourdelais, jonka katse oli yhä selkeä, sanoi vuorostaan:

– Eikö teillä ole torstaina jäännösmyynti?.. Odotan siksi. Minullahan on koko lapsilauma vaatetettavana.

Ja kääntäen vaaleatukkaisen päänsä Henrietteä kohti hän kysyi:

– Sauveurillako teetät yhä pukusi?

– Hyvä Jumala, täytyyhän minun, tämä vastasi. – Sauveur on hyvin kallis, mutta hän on Pariisissa ainoa, joka saa puvun istumaan… Ja sitten, sanoipa herra Mouret mitä hyvänsä, niin hänellä on sittenkin kauneimmat mallit. Sen sievempiä ei löydä mistään. Minä en sietäisi nähdä pukujani joka naisen yllä.

Mouret hymyili salaperäisesti. Sitten hän ilmoitti, että rouva Sauveur osti kankaansa häneltä. Epäilemättä hän osti suoraan tehtailijoiltakin muutamia malleja, joiden omistusoikeuden hän lunasti itselleen, mutta mitä esimerkiksi mustiin silkkikankaisiin tuli, niin rouva Sauveur väijyi alati Aarreaitan tilapäismyyntejä, joista hän osti tukuttain kankaita myydäkseen ne sitten kaksi, jopa kolmekin kertaa kalliimmalla.

– Olenkin aivan varma siitä, että hänen hankkijansa vievät meiltä paris-bonheurimme. Miksi he menisivät ostamaan tehtaista, kun hinta siellä on korkeampi. Sillä, kunniani kautta, me myymme tappiolla.

Tämä oli naisille liikaa. Ajatus, että heille tarjottiin tappiolla myytyjä tavaroita, lisäsi heissä naisen synnynnäistä ahneutta, minkä johdosta ostamisen nautinto on hänelle kahta vertaa suurempi, kun hän luulee varastavansa kauppiaalta hänen voittonsa. Mouret tiesi kyllä, etteivät naiset tämän kuultuaan jaksaneet enää vastustaa huokeiden hintojen kiusausta.

– Mehän myymme kaiken ilmaiseksi, hän jatkoi nauraen ja kääntyen ottaakseen rouva Desforges'in pikku pöydälle jääneen viuhkan. – Tämä viuhka esimerkiksi. Mitä sanoittekaan sen maksaneen?

– Pitsi kaksikymmentäviisi frangia ja valmistaminen kaksisataa, sanoi

Henriette.

– No niin, pitsi ei ole kallis. Ja kumminkin meillä myydään samaa pitsiä kahdeksallatoista… Mitä tekopalkkaan tulee, hyvä rouva, niin sehän on kerrassaan varkautta. Minä en uskaltaisi vaatia yhdeksääkymmentä frangia enempää.

– Sanoinhan sen! huudahti rouva Bourdelais.

– Yhdeksänkymmentä frangia, kuiskasi rouva de Boves. – Ei voi olla ostamatta, ellei ole aivan keppikerjäläinen.

Hän oli ottanut uudelleen viuhkan ja tutki sitä tarkasti tyttärensä Blanchen kanssa. Toivoton himo, jota hänen oli mahdotonta tyydyttää, heitti heijastuksensa hänen isoille, säännöllisille kasvoilleen ja suuriin, raukeisiin silmiinsä. Sitten viuhka toistamiseen kiersi kädestä käteen aiheuttaen huomautuksia ja huudahduksia. Herrat de Boves ja Vallagnosc olivat palanneet ikkunan luota. Edellisen asettuessa entiselle paikalleen rouva Guibalin taa, jonka pitsikaulusta hän tarkasteli luopumatta nuhteettomasta virkamiehenryhdistään, nuori mies kallistui Blanchea kohti koettaen keksiä jotakin miellyttävää sanottavaa.

– Eikö teistä, neiti, musta pitsi valkeaa norsunluuta vasten näytä synkältä? hän kysyi viuhkaa tarkoittaen.

– Oh, vastasi Blanche, vähääkään punastumatta, pyöristymiseen taipuvaiset kasvot aina yhtä vakavina, – minä uneksin helmiäisvartisesta valkeasta sulkaviuhkasta. Olen nähnyt sellaisen. Se oli niin neitseellisen hieno!

Herra de Boves, joka epäilemättä oli huomannut vaimonsa viuhkaan kiintyneen tuskastuneen katseen, sekaantui vihdoin hänkin keskusteluun sanoen rouva Guibalille:

– Tuollaiset leikkikalut eivät kestä mitään.

– Sanokaa muuta! vastasi punatukkainen kaunotar nyrpistäen huuliaan ja tekeytyen välinpitämättömäksi. – Minä en saa muuta tehdä kuin korjauttaa viuhkaani. Oikein väsyttää.

Jo vähän aikaa rouva Marty oli kiihtyneenä keskustelusta käännellyt kuumeisesti käsissään punaista laukkuaan. Hän ei ollut vielä näyttänyt ostoksiaan, ja häntä poltti kiihkeä halu levittää ne muidenkin katseitten hekumaksi. Äkkiä hän unohti miehensä läsnäolon ja otti laukustaan muutamia metrejä pahvipalan ympäri käärittyä kapeaa pitsiä.

– Tätä pitsiä ostin tytärtäni varten, eikö se ole herttaista… Frangi yhdeksänkymmentä.

Pitsi kulki kädestä käteen. Naiset ihmettelivät, ja Mouret väitti myyvänsä koristepitsit tehtaanhintaan. Rouva Marty oli sulkenut laukkunsa, ikäänkuin piilottaakseen tavarat, joita ei näyttäisi. Mutta pitsin osaksi tullut yleinen ihailu sai hänet uudelleen luopumaan varovaisuudesta, ja hän veti esiin nenäliinan.

– Entä tämä nenäliina, hän sanoi. – Todellista brysselinpitsiä, ystäväni… Aivan harvinaisen hienoa! Kaksikymmentä frangia.

Ja sen jälkeen laukku vaikutti tyhjentymättömältä. Rouva Marty punastui ilosta näyttäessään uudet tavaransa kainostellen kuin vaatteitaan riisuva ujouden viehätyksen kaunistama nainen. Oli kaulaliina espanjalaisesta silkkipitsistä, kolmekymmentä frangia; sitä hän ei ollut tahtonut ostaa, mutta myyjä oli väittänyt hänelle, että se oli viimeinen ja että hinta nousisi pian. Oli harso, chantillyn kudosta, hiukan kallis tosin, viisikymmentä frangia. Jos hän ei itse voinut käyttää sitä, niin saattoihan hän tehdä siitä jotakin tyttärelleen.

– Voi hyvä Jumala, kuinka pitsit ovat kauniita! toisti hän hermostuneesti. – Kun niihin kerta takertuu, voisi ostaa koko myymälän.

– Mitä tämä sitten on? rouva de Boves kysyi tarkastaen guipure-pitsiä.

– Sekö, vastasi toinen, se on välipitsiä… Ostin sitä kaksikymmentäkuusi metriä. Yhdestä frangista metri, ymmärtääkö sitä kukaan!

– Niinkö, sanoi rouva Bourdelais hämmästyneenä. – Mutta mitä aiotte tehdä siitä?

– En tosiaankaan tiedä… Mutta malli oli minusta niin soma!

Silloin kohottaessaan silmänsä hän kohtasi miehensä kauhistuneen katseen. Miesparka oli käynyt vieläkin kalpeammaksi, ja koko hänen olemuksensa ilmaisi tukahdutettua tuskaa, köyhän miehen epätoivoa tämän nähdessä vaivalla ansaitut rahansa täysin käsin tuhlatuiksi. Jokainen uusi pitsinkappale oli hänelle uusi tappio, merkitsi hänelle koulutyössä kuluvia raskaita päiviä, tuntiopettajan pitkiä jalkamatkoja likaisilla kaduilla, jokapäiväisen elämän yhtämittaista raatamista ja alituisessa rahanpuutteessa olevan kodin helvettiä. Hänen katseensa kauhun nähdessään rouva Marty tahtoi kätkeä ostoksensa takaisin laukkuunsa ja tapaili vapisevin sormin nenäliinaa, harsoa, pitsejä, hermostuneesti nauraen ja sopertaen:

– Antakaahan tänne, ettei mieheni taas tarvitse torua… Vakuutan sinulle, ystäväni, että sittenkin olen ollut sangen järkevä, sillä siellä olisi ollut saatavana erästä pitsiä, oh, ihmeellistä! Viiteensataan frangiin!

– Miksi ette ostanut? rouva Guibal kysyi välinpitämättömästi. – Onhan herra Marty miehistä kohteliain.

Opettajan täytyi kumartaa ja sanoa, ettei hän mitenkään tahtonut rajoittaa vaimonsa vapautta. Mutta kun hän ajatteli vaaraa, joka viisisataa maksavan pitsin muodossa oli ollut vähällä kohdata häntä, hän tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäpiitään. Ja kun hän kuuli Mouret'n väittävän, että suuret tavaratalot lisäsivät tuntuvasti alhaisemman porvariston tuloja, hän singautti tätä kohti julmistuneen katseen, vihan iskemän nuolen, johon arkaluontoisen täytyy turvautua, kun hän ei uskalla kuristaa vihamiestään.

Mutta naiset eivät hellittäneet, kun kerran olivat päässeet mieliaiheeseensa. Vastustamatta he antautuivat hurmattaviksi. Pitsikääröt aukenivat, lainehtivat kiehkuroina toiselta toiselle, kiinnittivät heidät yhteiseen harrastukseen ja kietoivat heidät verkkojensa silmukoihin. Naiset hivelivät polvillaan noita ihmeellisiä kudoksia, joihin heidän sormensa väkisinkin eksyivät. Ja yhä ahtaammalle he sulkivat Mouret'n kehäänsä, yhä hartaammin he jatkoivat kyselyään. Huoneen jatkuvasti hämärtyessä Mouret'n täytyi joskus kumartua niin syvään tutkiakseen jotakin erityistä pitsikudosta, että hän sattui hipaisemaan parrallaan naisten hiuksia. Mutta huolimatta iltahämärän suloisesta veltostuttavasta hekumasta, hurmaantumatta naisten olkapäistä lähtevistä tuoksuista hän yhä valeihastuksensa alla säilytti hallitsevan asemansa. Nainen hän oli itsekin aistiensa ja luonteensa notkeuden puolesta, ja osasi arvata salaisimmatkin naisten sielussa piilevät pyyteet, ja lumottuina nämä antautuivat hänelle, kun hän sitä vastoin rehenteli korkealla valtaistuimellaan naishelyjen itsevaltiaana kuninkaana. Pimenevässä salissa äänet sortuivat kuiskeeksi, puoleksi sammuneiksi huokauksiksi, joista tuon tuostakin erotti:

– Oh, herra Mouret! Herra Mouret!

Päivän kalpeat heijastukset haihtuivat huonekalujen pronssikoristeista. Naisten ryhmä Mouret'n ympärillä hämmentyi pimeässä entistä enemmän. Pitsit yksin kuulsivat valkeana lumena heidän tummien kankaiden verhoamilla polvillaan, jotka tuntuivat pyrkivän notkistumaan epäjumalan eteen. Teekannun kyljessä tuikki viimeinen väike palaen pirteästi kuin yölamppu tässä teehöyryn tuoksuttamassa huoneessa. Mutta yhtäkkiä palvelija toi huoneeseen kaksi lamppua ja lumous hälveni. Sali heräsi vilkkaana ja iloisena. Rouva Marty sulki pitsit takaisin laukkuunsa, rouva de Boves söi vieläkin leivoksen, ja Henriette, joka oli noussut, puheli hiljaa paronin kanssa ikkunasyvennyksessä.

– Hän on erittäin miellyttävä, paroni sanoi.

– Niin, todellakin! Henriette huudahti ilmaisten tahtomattaan tunteittensa salaisuuden.

Paroni hymähti niinkuin isä tyttärelleen. Se oli ensimmäinen kerta, kun Henriette oli näyttänyt niin rakastuneelta, mutta paroni ei siitä loukkaantunut, sillä lapsellisuuksien aika oli jo aikoja sitten hänellä ohi. Säälien entistä rakastettuaan, joka oli joutunut tuon ulkoa niin lempeän, mutta sisältä hyydyttävän kylmän veijarin käsiin, hän luuli velvollisuudekseen varoittaa tätä ja sanoi kuin piloilla:

– Varokaa, ystäväni! Hän syö teidät kaikki suuhunsa.

Mustasukkaisuuden liekki leimahti Henrietten kauniissa silmissä, sillä hän arvasi olleensa Mouret'lle vain välikappale, tämän pyrkiessä paronin ystävyyteen. Ja hän vannoi tekevänsä tuon miehen hulluksi rakkaudesta, tuon miehen, jonka lyhytaikainen hellyys hajosi kuin tuuleen heitetyn laulun kaiku.

– Oh, hän vastasi, vuorostaan muka leikkiä laskien, – ainahan karitsa lopuksi syö suden.

Silloin paroni rohkaisi häntä huvittuneena päännyökkäyksellä. Kenties

Henriette olikin se nainen, joka oli kostava toisten puolesta.

Kun Mouret toistettuaan Vallagnoscille, että tämän oli välttämättä käytävä katsomassa konetta, tavarataloa, lähestyi paronia hyvästelläkseen, tämä pidätti hänet ikkunasyvennykseen pimeään peittyneen puiston eteen. Nähtyään äsken Mouret'n naisten piirissä hän taipui vihdoin ja uskalsi luottaa. Hetken aikaa he keskustelivat hiljaa. Sitten pankinjohtaja sanoi:

– No niin, sittenpä nähdään… Asia on päätetty, jos myyntinne maanantaina saavuttaa ennustamanne…

He puristivat kättä, ja Mouret poistui ihastuneen näköisenä, sillä hänelle ei päivällinen maistunut, ellei hän päässyt pistäytymään ensin Naisten Aarreaittaan tarkastamaan päivän tulot.