Rakkauden uhri

Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului kirkas ääni öisestä hiljaisuudesta. – Kuulitko, Françoise? Minä luulin varmaankin, että se oli musiikkia. – Luultavasti satakieli, mademoiselle, vastasi, joku huoneesta. – On parasta sulkea ikkuna nyt, sillä muussa tapauksessa saamme kaikellaisia lentäviä eläimiä. Siellä tuli jälleen pimeä, mutta Julien ei saattanut jättää paikkaansa ikkunan ääressä. Hän oli vielä kokonaan sen äkillisen valonsäteen häikäisemä, joka niin nopeasti oli tunkeutunut näistä vanhoista muureista.

Vapisten ja kauhistuen kysyi hän itseltään, mahtoiko tällä ohimenevällä ilmestyksellä olla onnellinen merkitys?

Hyvän ajan jälkeen alkoi hän jälleen soittaa aivan hiljaa. Ja hän hymähteli ajatuksesta, että nuori tyttö nyt kenties uskoi, että siellä istui satakieli jossakin vanhassa kastanjapuussa.

II

Seuraavana päivänä puhuttiin postikonttorissa siitä suuresta uutisesta, että mademoiselle de Marsanne oli tullut kotiin luostarista.

Julien ei puhunut ollenkaan mitään siitä, että hän oli jo nähnyt hänet – alastomin olkapäin ja hiukset hajallaan. Mutta hän tunsi itsensä hyvin levottomaksi, hän tunsi jotakin harvinaista ja epäselvää tätä nuorta tyttöä kohtaan, joka oli häirinnyt hänen rauhallista olemassaoloaan. Nyt kulki hän alinomaisessa pelossa, että ikkuna uudelleen avaantuisi. Hänen rauhansa oli häiritty, hän ei saattaisi enää tuntea koskaan samaa kotoisuutta kuin ennen. Hän olisi nähnyt paljoa kernaammin, että äskensaapunut olisi ollut mieshenkilö, koska naiset tavallisesti ovat ivallisempia. Saisiko hän tästä lähtien ollenkaan rohkeutta soittaa enää huilua? Hänhän soitti luonnollisesti ylen liian huonosti tuollaiselle nuorelle naiselle, joka aivan varmasti ymmärsi musiikkia.

Hän epäröitsi kauvan tätä ja selvitti lopullisesti itselleen, että hän suorastaan vihasi Thereseä.

Illan tultua meni hän kotiin reippain askelin. Hän ei sytyttänyt tulta ennenkuin saisi nähdä hänet, ja aikoi heti mennä vuoteeseen, osottaakseen hänelle, että hän oli suuttunut.

Mutta uteliaisuus veti häntä vastustamattomasti katsomaan, mitä ulkona saattaisi tapahtua.

Ikkuna suljettiin. Äsken, ennen kymmentä tunkeutui laimea valo ikkunanverhojen kautta, mutta se sammui heti. Julien istui jälellä ja katseli pimeää ikkunaa.

Näin urkki hän nyt illan toisensa jälkeeni vastoin tahtoaan.

Näennäisesti oli kaikki kuten ennekin. Talo lepäsi siinä, ulkomuoto samallainen kuollut, kuten ennenkin ja tarvittiin terävät silmät, jos mieli käsittää mitään siitä uudesta elämästä, joka sisällä liikkui.

Monta kertaa saattoi nyt heikko valo luisua ikkunoiden ohitse tahi myöskin vedettiin ikkunan verhot jonkin verran syrjään, niin että saattoi heittää katseen johonkin noista äärettömistä huoneista. Joskus kuultiin kevyitä askeleita puutarhasta, ja silloin tällöin kuultiin hillittyä pianonsoittoa ja laulua vanhasta rakennuksesta.

Julien koetti perustella uteliaisuuttaan sillä, että nämä uudet ilmiöt tekivät hänet hermostuneeksi. Ah, miten usein hän halusi entisiin aikoihin, jolloin vanha, autio talo lähetti hänelle vastakaiun hänen huilumusiikistaan!

Vaikkakaan hän ei ollenkaan tahtonut myöntää sitä itselleen, oli hänessä jälleen kaipaava halu saada nähdä Thereseä. Hän loi itselleen aivan haavemaisen mielikuvan hänen ulkomuodostaan – ruusuiset kasvot, säteilevät silmät ja hymyilevä ilme kasvoissa. Mutta koska hän ei koskaan uskaltanut päivisin ikkunan ääreen, ei hän nähnyt häntä muulloin kuin illan hämärässä.

Eräänä aamuna, kun hän tahtoi vetää kokoon ikkunanverhot suojaksi päivänpaistetta vastaan näki hän Theresen seisovan kaukana huoneessaan.

Hän pysähtyi kun kivettyneenä lattiaan eikä uskaltanut tehdä ainoatakaan liikettä. Hän tuntui olevan syventynyt ajatuksiinsa. Hän melkein säikähtyi hänen näkemisestänsä, sillä hän oli aivan toisellainen kuin mitä hän oli kuvitellut – suurikasvuinen ja kalpea, mutta hänellä oli kauniit säännölliset piirteet. Hänen suunsa oli jonkin verran liian suuri, mutta hänellä oli tavattoman punaiset huulet, ja hänen syvät, tummat, mustat silmänsä antoivat koko hänen olemukselleen julman kuninkaallisuuden leiman…

Hän meni hitaasti ikkunaan, mutta oli kuin hän ei näkisi häntä, hän oli liian kaukana. Niin vetäytyi hän jälleen takaisin. Hänen rytmillisissä liikkeissään oli paljon voimaa ja mieltymystä, niin että Julien tuntui varsin pieneltä häneen verraten. Ja nyt, kun hän oli hänet oikein nähnyt, lisääntyi hänen pelkonsa yhä enemmän.

Tästä hetkestä alkaen vietti nuori mies sangen lohdutonta elämää. Nuori, kaunis tyttö, jolla oli jalot, vakavat kasvonpiirteet, saattoi hänet epätoivoon.

Tytön katse ei osunut koskaan häneen, hänellä ei ollut nähtävästi mitään aavistusta hänen olemassaolostaan. Ja kuitenkin oli hän syvästi onneton ajatellessaan, että tyttö kerran saisi nähdä hänet ja saattaisi ivata häntä. Sairaloisessa arkuudessaan uskoi hän, että tyttö lakkaamatta häntä tarkasteli ja hän uskalsi tuskin liikuttaa itseään ollessaan huoneessaan.

Näin alkoi häntä vähitellen kiusata tytön välinpitämättömyys. Minkä vuoksi tyttö ei katsonut häneen? Tyttö tuli ikkunan ääreen, katsoi alas autiolle kadulle suurilla silmillään ja tuli niin jälleen takaisin aavistamatta, että toinen seisoi ikkunan ääressä häntä vastapäätä ja tarkasteli häntä sydämen tuskasta sykkiessä.

Ensin oli hän kulkenut mitä suurimmassa kauhussa sen johdosta, että tyttö saisi nähdä hänet, mutta nyt tunsi hän sitävastoin polttavan halun saada kohdata hänen katsettaan. Therese de Marsanne täytti koko hänen elämänsä.

Aamulla, kun hän tiesi tytön nousevan ylös, saattoi hän unohtaa senkin, että virka kutsui häntä – hän tähän asti niin täsmällinen ja velvollisuutensa täyttävä postivirkamies. Hänessä oli sanaton pelko hänen valkeita kasvojansa ja veripunaisia huuliaan kohtaan, mutta itse siinä pelossakin oli jotakin onnellisuuden tunnetta. Hän seisoi kätkössä ikkunanverhojen takana ja kauhistui tuskasta, jota tyttö hänessä herätti, kunnes hänen kaikki jäsenensä vapisivat, ikäänkuin rasittavan marssin jälkeen. Mutta sitten hän kuvitteli mielessään, että tyttö äkkiä huomaisi hänet ja hymyileisi hänelle. Ja silloin ei hän enää pelännyt.

Sitten tuli hänelle se ajatus, että hän houkutteleisi häntä huilun sävelten mukaan. Hän alkoi jälleen soittaa lämpiminä iltoina. Hän avasi molemmat ikkunat ja antoi ikivanhojen levollisten säveltensä kaikua pimeässä, mutta ainoastaan silloin kun ei ollut kuutamo, vaan aivan pimeä.

Ja jo ensimäisestä illasta alkaen oli hänellä se tyydytys, että Therese de Marsanne, ennenkuin hän meni vuoteelleen, tuli ikkunan ääreen valkeassa puvussaan nojautuen ulos, aivan hämmästyneenä sen johdosta, että nyt jälleen kuuli samaa musiikkia, jota oli kuullut sinäkin päivänä, jona tuli kotiin.

– Kuule Françoise, puhui hän vakavalla äänellä huoneeseen päin, se ei ole mikään lintu.

– Ah, vastasi vanhempi nainen, jota Julien ei enää voinut erottaa hämärässä, – silloin se on varmasti joku huvinäyttelijä kaupungin ulkopuolelta.

– Niin sen täytyy olla tuolla kaukana, sanoi nuori tyttö pysähdyksen jälkeen, jolla ajalla hän salli yöilman hyväillä paljaita käsivarsiaan.

Siitä hetkestä alkaen soitti Julien kovemmin, ja oli kuin se kuume, joka paloi hänen veressään, olisi ilmaissut itsensä vanhalle, keltaiselle puuhuilulle. Therese kuunteli häntä joka ilta ja kummasteli tätä tunteellista musiikkia, joka aina odotti pimeän tuloa saapuakseen hänen luoksensa.

Hän ymmärsi varsin hyvin, ketä serenaadi tarkoitti, ja monta kertaa nojautui hän ulospäin, ikäänkuin tahtoisi tarkastella ympäröiviä taloja. Nyt kuului musiikki äkkiä eräänä iltana niin selvänä ja läheltä, että hänen täytyi ymmärtää, että se tuli jostakin häntä vastapäätä olevasta läheisestä huoneesta.

Julien pani musiikkiin koko hehkuvan intohimonsa, ja huilusta väreili kristallinkirkkaita säveliä. Pimeys antoi hänelle rohkeutta, hänessä heräsi se hurja toivo, että hän voisi valloittaa hänet huilullaan. Ja Therese nojautui todellakin yhä kauvemmaksi ikkunasta, ikäänkuin hän ei enää voisi vastustaa houkuttelevia säveliä…

– Älkää nyt siinä enää seisoko, sanoi vanha naisääni. – Tänä iltana on tuulista, ja te voitte vilustua ja nähdä pahoja unia.

Julien ei voinut nukkua koko yönä. Hän kuvitteli mielessään, että Therese kenties sittenkin oli hänet nähnyt. Hän heittelihe kuumemaisesti edestakaisin vuoteellaan ja epäröitsi, näkisikö hän enää seuraavaa päivää vai ei. Oikeastaan oli hullunkurista aina näin hiipiä piiloon.

Mutta vihdoin teki hän kuitenkin sen päätöksen, ettei hän enää ilmaantuisi. – Kuuden ajoissa aamulla kun hän juuri aikoi panna huilun koteloonsa, vedettiin Theresen ikkunaverhot auki.

Nuori tyttö, jolla muutoin ei koskaan ollut tapana nousta ylös ennen kahdeksaa, seisoi nyt ikkunassa käherrystakissaan ja katseli ulos. Hänen tukkansa oli käännetty sykerölle niskaan.

Julien seisoi nyt kivettyneenä ja katseli häntä. Hän ei kyennyt tekemään ainoatakaan liikettä vetäytyäkseen takaisin ikkunasta. Therese katseli häntä katse lujana ja ylpeänä. Hän näytti tutkivan koko hänen ulkomuotoaan – hänen karheata, luisevaa, huonosti muodostunutta olemustaan, joka näytti tekevän ruman ja saamattoman jättiläisen vaikutuksen.

Tässä silmänräpäyksessä ei hänessä ollut huomattavissa mitään siitä liikuttavasta ja lapsellisesta, jonka hän oli nähnyt edessään edellisenä iltana. Hänen kasvonsa mustine silmineen ja veripunaisine huulineen olivat kalpeat, ja niissä oli ylpeä ilme. Kun hän oli hetkisen näin nuorta miestä tarkastellut – kasvoissaan maailman välinpitämättömin ilme, ikäänkuin olisi katsellut koiraa kadulla – menivät hänen huulensa tuskin huomattavaan halveksivaiseen hymyyn, ja hän vetäytyi hitaisesti syrjään ja sulki ikkunan.

Julien vaipui aivan masentuneena nojatuoliinsa ja läähätti vapisten:

– Ah, Jumalani – hän ei tahdo minusta välittää! Ja minä rakastan häntä – minä rakastan häntä niin, että siitä tulee minun kuolemani.

Hän löi molemmat kätensä kasvojaan vasten ja nyyhkytti. Miksi hän olikaan näyttänyt itsensä? Se joka oli niin ruma kuin hän, vetäytyy tavallisesti piiloon, etteivät naiset säikähtäisi. Hän raivosi itseään vastaan – hän oli aivan suunniltaan rumuutensa vuoksi. Miksi hän ei ollut edelleenkin jatkanut soittoaan pimeässä satakielen tavoin, joka tenhoaa kaikki sävelillään, mutta ei koskaan näyttäydy päivänvalossa, jotta ei herättäisi vastenmielisyyttä…

Tyhmyydellään ja jyrkkyydellään oli hän nyt rikkonut tenhon. Ja kun tyttö nyt tiesi, että hän oli aivan kömpelön vetojuhdan muotoinen – ei hän enää koskaan voisi ihastua hänen musiikistaan.

Mitä nyt auttoi, jos hän lämpiminä kukkaistuoksuisina kesäöinä soitti sulavampia säveleitään – Therese ei kuitenkaan niitä kuunnellut. Hän tuli huoneeseensa, nojautui ikkunastaan, ikäänkuin ei olisi ollenkaan nähnyt häntä, ei ollenkaan kuunnellut niitä yksinkertaisia säveleitään, jotka puhuivat niin lämpimästi hänen rakkaudestaan. Ja eräänä iltana huudahti hän ääneensä: "Tuo huilu, joka aina soi väärin, tekee minut aivan hermostuneeksi!"

Julien oli epätoivoinen. Hän heitti huilun piironginlaatikkoon eikä enää soittanut.

Sitäpaitsi oli pikku Colombelkin alkanut ivata Julienia. Hän oli nähnyt hänet kerran ikkunassa, kun hän oli oppimaisillaan uuden sävelen, ja sen jälkeen hän nauroi hänelle ivallisesti joka kerran ohi kulkiessaan. Julien tiesi, että hänen vihollisensa otettiin vastaan Hotel Marsannessa, ja ainoastaan se ajatus tuotti hänelle piston sydämeen. Tosin hän ei ollut mustasukkainen tuota vaihdokasta kohtaan, mutta hän olisi tahtonut antaa koko elämänsä saadakseen ainoan tunnin olla hänen sijassaan. Françcoise oli pienen Colombelin äiti, ja hän oli monta vuotta oleskellut de Marsannen perheessä. Hän oli ollut Theresen imettäjä ja palveli nyt häntä kaikessa.

Korkea-aatelinen nuori tyttö ja pieni talonpojanpoika olivat kasvaneet yhdessä kuten lapset, ja sen vuoksihan oli aivan luonnollista, että jonkinmoinen toverillinen suhde vallitsi heidän keskensä. Julienia kiusasi kuitenkin sanomattomasti, kun hän näki Colombelin ulkona ja huomasi, miten tämä veti hienot huulensa ilkeään hymyilyyn. Hänen kammonsa häntä kohtaan tuli vieläkin suuremmaksi, kun hän eräänä päivänä teki sen keksinnön, että hänen vihollisensa ei ollut ollenkaan niin kauhistavan ruma. Hänen pieni, pyöreä hienopiirteinen päänsä, vihertävät silmänsä ja pienet parranhaituvat olivat pirullisen kauniit. Ah, jospa hän vielä kerran olisi hänen käsissään, niinkuin silloin muurien luona, niin antaisi hän hänen kalliisti maksaa onnensa Theresen luona!

Näin kului kokonainen vuosi. Julien tunsi itsensä hyvin onnettomaksi. Kaikki hänen ajatuksensa olivat kiintyneet Thereseen. Jokaisen joutavan silmänräpäyksen hän käytti tuijottaakseen harmaita muureja, jotka kuuluivat vanhaan taloon, mihin hänen sydämensä oli vangittu. Ja kuitenkaan ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä siellä tapahtui. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään, paitsi jotakin epäselvää melua ja heikkoa tulenkajastusta. Näyteltiinkö näiden muurien takana iloisia juhlia vaiko suruisia tapahtumia? Sitä hän ei tiennyt. Hän saattoi ainoastaan tehdä itselleen haaveellisia kuvitteluja, jotka antoivat väritystä hänen omalle, satunnaiselle mielialalleen. Hän oli näkevinään Theresen ja Colombelin laskevan leikkiä ja nauravan yhdessä – hän näki nuoren tytön ajattelevaisena kävelevän kastanjapuiden alla – hän näki häntä kuljetettavan tanssin pyörteissä, upeain keikarien käsivarsien kantamana – tahi näki hän myöskin hänet äkillisen surumielisyyden valtaamana istuvan ja itkevän jossakin vanhan hotellin synkässä huoneessa. Hän oli myöskin kuulevinaan markiisin ja markiisittaren hiipivän niin hiljaa kuin säikähtyneet rotat parkettilattioilla. Mutta todellisuudessa ei hän nähnyt mitään muuta kuin Theresen ikkunan – ainoan, joka muodosti jonkinlaisen loukon salaperäisiin muureihin – ja nuoren tytön, joka päivittäin ilmestyi siihen ilman että hänen näkemisensä herätti pienintäkään toivon vilahdusta. Tyttö oli niin äänetön ja niin luoksepääsemätön, että hänen rohkeutensa lannistui lannistumistaan. Hänen onnellisimmat hetkensä olivat, kun ikkuna jonkun kerran avaantui Theresen olematta siellä sisällä; silloin hän saattoi häiritsemättä lähettää tutkivia silmäyksiä kauvaksi hänen huoneeseensa. Kesti kuitenkin puolen vuotta, ennenkuin hän oli huomannut, että sänky oli huoneen vasemmalla puolella; se oli alkoovissa ja sen esiriput olivat ruusunväristä silkkiä. Vielä puolen vuoden kuluttua tiesi hän, että sänkyä vastapäätä oli Louis XV: n piironki ja toisella puolella kamiini valkeasta marmorista. Ja tämä oli hänen untensa paratiisi.