Rakkauden uhri

Ja kuitenkin oli hän, kuten kuningatar, ja toinen oli hänen orjansa. Tosin ei hän purrut eikä lyönyt häntä enää, mutta koko tytön olemuksessa oli jotakin, joka hänet alensi, teki hänet palvelijaksi, joka oli pakotettu kantamaan valtiattarensa lievettä.

Tyttö kiusasi häntä nyt haavellisilla oikuillaan. Milloin saattoi hän olla ystävällinen ja hellä, milloin kova ja vieroittava, aina sen mukaan kuin hänen päähänsä pisti. Ja toinen aina sen mukaan kuin tyttö käänsi selkänsä, katseli häntä terävällä, kiivaasti leimahtavalla katseella, ja hänen paheellisuutta ilmaisevat kasvonsa saivat väijyvän ilmeen, ikäänkuin hänellä olisi joitakin petollisia tarkoituksia.

Eräänä kesäiltana, heidän kävellessään kastanjapuutarhan varjossa sanoi

Therese äkkiä lyhyen vaitiolon jälkeen, kasvoissaan vakava ilme:

– Minä olen väsynyt! Ajatelkaapas, jos te olisitte olevinanne hevonen, nyt, kuten ennenkin, Colombel? Mitä siitä sanotte?

Ohimenevä hymy levisi hänen huulilleen. Mutta toinen vastasi aivan vakavasti: Kernaasti Therese.

Mutta tyttö kulki levollisena edelleen ja sanoi ainoastaan:

– Se on hyvä. Tahdoin vaan tietää.

Ne jatkoivat kävelemistään. Pimeni pimenemistään puitten alla. He puhuivat eräästä nuoresta kaupungin naisesta, joka oli mennyt naimisiin upseerin kanssa. Samassa he tulivat pienelle sivukäytävälle, ja nyt tahtoi Colombel vetäytyä syrjään antaakseen Theresen kulkea edellä. Mutta tyttö lykkäsi hänet menemään eteenpäin käytävässä, niin että hänen itsensä täytyi kulkea edellä.

Molemmat vaikenivat.

Ja niin hyppäsi tyttö äkkiä hänen selkäänsä samalla notkeudella kuin entisinäkin päivinä, ollessaan hurja, pieni tyttö.

Eteenpäin mars! komensi hän tukahtuneella äänellä, jossa väreili jotakin hänen entisestä intohimoisuudestaan.

Hän oli ottanut nuorelta mieheltä kävelykepin ja antoi hänelle sillä iskun toisensa jälkeen. Näin ajoi hän häntä hurjassa juoksussa hämäräin käytäväin halki samalla kun hän suonenvedontapaisesti riippui hänen olkapäillään. Tällä aikaa antoi hän hänelle iskun toisensa jälkeen, jotta hän juoksisi nopeammin. – Toinen ei sanonut hänelle sanaakaan, vaan hengitti raskaasti. Hento mies oli melkein nääntyä korkeakasvuisen tytön painosta, jonka lämmin ruumis lepäsi hänen hartioillaan.

Mutta kun tyttö huudahti: "Nyt saattaa riittää", ei hän pysähtynyt. Kuten mieletön, hyökkäsi hän edelleen ja tarttui samalla hänen jalkoihinsa kiini, niin että hän ei voinut hypätä pois.

Hän oli edelleen hevosena, mutta hevosena, joka pillastui ratsastajattarensa kanssa. Ja hän hyökkäsi tämän kanssa pois liiteriin, jossa puutarhakaluja säilytettiin. Täällä heitti hän hänet lattialle oljille ja turmeli hänet väkisin. Nyt oli vihdoinkin hänen vuoronsa tullut – nyt oli hän herrana.

Therese oli tullut vielä entistäkin kalpeammaksi; hänen huulensa olivat punaisemmat ja silmänsä tummemmat kuin koskaan ennen…

Pari päivää sen jälkeen toistui sama näytelmä. Tyttö hyppäsi hänen selkäänsä, tahtoi häntä kurittaa, ja jälleen syöksyi toinen hänen kanssaan liiteriin ja heitti hänet lattian oljille.

Toisten seurassa oli hän nyt ystävällinen häntä kohtaan, kohteli häntä hieman alentuvaisesti, kuten vanhempi sisar. Ja toinen vastasi hänelle levollisella hymyllä. Mutta pohjaltaan olivat he nyt jälleen samassa suhteessa toisiinsa kuin kuusi vuotta sitten. He leikkivät toistensa kanssa kuin kaksi villiä petoa, jotka pureksivat toisiaan tahtoessaan toisiaan miellyttää. Mutta nyt sai Colombel voiton.

Heidän rakkaudessaan oli jotakin kauhistavaa. Nyt otti Therese myöskin Colombelin vastaan huoneeseensa. Hän oli antanut hänelle pienen puutarhaportin avaimen. Mutta öisin täytyi hänen käydä sen huoneen läpi, jossa Colombelin äiti nukkui. Sekä hän että Therese olivat kuitenkin samalla kertaa niin rohkeita ja niin varovaisia, että kukaan ei huomannut mitään. Kohtasivatpa he toisensa keskellä päivääkin. Sellaisissa tapauksissa tuli Colombel ennen päivällistä, ja hänen ollessaan siellä sulki Therese ikkunansa, että naapurit eivät heitä näkisi. He tunsivat lakkaamatonta, polttavaa toistensa kaipuuta, ei sitä varten, että voisivat sanoa toisilleen helliä sanoja, kuten toiset rakastavaiset parit heidän iässään, vaan lakkaamatta taistellakseen samaa taistelua keskenään. He riitelivät usein ja kasasivat silloin toisilleen molemminpuolisia loukkauksia; heidän äänensä väreili pidätetystä vihasta, koska he eivät uskaltaneet huutaa ääneen tahi tapella niin että sitä olisi saattanut kuulla.

Ja niin oli Colombel jälleen tullut eräänä aamupäivänä. Hänen vielä kulkiessaan paitahihasillaan ja paljasjaloin huoneessaan, tuli hänelle äkkiä se ajatus, että hän tarttuisi Thereseen kiini ja nostaisi hänet korkealle samalla tavalla kuin atleetit koettavat tehdä markkinoilla voitettuaan jonkun. Mutta Therese koetti vapautua ja sanoi:

– Anna minun olla! Sinä tiedät, että minä olen sinua vahvempi. Ja minä saattaisin tehdä sinulle pahaa.

Colombel nauroi.

– No teeppä sitten, mutisi hän, pudistellessaan häntä yhä edelleen. Ja nyt painiskelivat he keskenään, kuten he usein tekivät, vaistomaisen taisteluhalun ajamina. Useimmiten Colombelin voimat loppuivat. Ja silloin hän nosti hänet ylös ja painoi hänet rinnalleen, kuten voittava naisjättiläinen.

Mutta tällä kertaa vaipui Therese polvilleen ja Colombel heitti hänet voimakkaalla tempauksella lattiaan. Hän seisoi voittoriemuisena hänen edessään.

– Näetkös nyt, että sinä et ole yhtään vahvempi minua, sanoi hän loukkaavasti nauraen.

Therese oli tullut kalmankalpeaksi. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta hän värisi vihasta niin että Colombelinkin valtasi kauhistus. Ah, hän olisi voinut kuristaa hänet omilla käsillään! voittaa hänet kerta kaikkiaan, tehdä lopun kaikesta. Ja nyt he kietoituivat jälleen toistensa käsivarsiin ja painiskelivat sanaakaan sanomatta läähättävin rinnoin. Se ei ollut enää leikkiä. Kylmä murhanhalun hengähdys kulki läpi Theresen. Colombel alkoi korista. Therese rupesi pelkäämään, että joku kuulisi ja lykkää hänet luotaan pelottavalla voimanponnistuksella. Colombel löi ohimonsa piironginkulmaa vasten ja nääntyi hitaisesti lattialle.

Therese veti syvään henkeä. Hän järjesti tukkansa peilin edessä ja silitti hameensa. – Voitetusta Colombelista ei hän sen enempää huolehtinut. Hän kai voinee omin voimineenkin nousta. Niin liikutti hän nuorta miestä jalallaan. Ja kun hän edelleen ei tehnyt pienintäkään liikettä, nojautui tyttö hänen ylitsensä kevyesti väristen. Nyt hän näki, että hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, hänen silmänsä lasimaiset ja hänen suunsa vääntynyt. Hänen ohimossaan ammotti pitkä ja kapea haava.

Colombel oli kuollut.

Therese seisoi kuin kivettynyt ja sanoi sitten itsekseen:

– Kuollut – niin, nyt hän on kuollut.

Ja äkkiä valtasi hänet jäytävä kauhu sitä todellisuutta kohtaan, joka häntä ympäröi. Eräänä silmänräpäyksenä oli hän todellakin tahtonut hänet surmata. Mutta se oli ainoastaan mielettömän vihan hetkenä. Silloinhan oikeastaan tahdotaan aina surmata, kun ollaan taistelussa, mutta sitä ei kuitenkaan missään tapauksessa tehdä, sen vuoksi että kuolleet tulevat vaivaloisiksi jälkeen päin. Ei, se ei ollut hänen vikansa. Hän ei ollut sitä tahtonut. Ja sen lisäksi hänen omassa huoneessaan!

Hän puhui jälleen ääneen itsekseen: "Nyt se on ohi. Hän on kuollut eikä häntä voi saada täältä pois ilman apua."

Ensimäisen silmänräpäyksen jäytävän kauhun jälkeen alkoi hän nyt hehkua kuumeesta. Hänellä oli kuollut mies huoneessaan. Ja miten voisi hän antaa mitään selitystä siihen, että tämä olisi hänen luonaan paljasjaloin, paitahihasillaan ja ammottava haava ohimossa? Hän oli hukassa.

Therese nojautui jälleen kuolleen ylitse ja katseli haavaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä valtasi hänet niin äkillinen kauhistus, että hän seisoi kuin kivettyneenä samassa asennossa. Hän kuuli Françoisen – Colombelin äidin askeleet etehisestä. Ja sitten tunkeutui muitakin askeleita ja ääniä hänen korviinsa – ne olivat valmistuksia kutsuihin, jotka hänen vanhempansa panisivat toimeen samana iltana. Minä silmänräpäyksenä hyvänsä saatettaisiin häntä huutaa. Ja tuossa lepäsi kuollut hänen huoneessaan – hänen rakastajansa, jonka hän oli surmannut – vastustamattomin todiste hänen rikollisuudestaan.

Murheellisena nousi hän ja katseli ympärilleen huoneessa, ikäänkuin etsisi piilopaikkaa, mihin saisi kätkeä kuolleen. Hän katseli kaikkia nurkkia ja vapisi samalla raivosta voimattomuutensa vuoksi.

Ei, ei ollut mitään nurkkaa, mihin hän voisi sen kätkeä. Alkoovi ei ollut kyllin syvä ja kaappi oli liian kapea. Koko huone näytti voivan tarjota hänelle ainoastaan mahdottomuuksia. Ja kuitenkin olisi se ollut riittävä piilopaikka heidän rakkaudelleen. Äänettömin, kissamaisin askelin oli hän hiljaa sinne hiipinyt, ja sitten poistunut samalla tavalla. Koskaan ei hän ollut uskonut, että toinen joskus voisi tulla näin raskaaksi!

Therese juoksi lakkaamatta edestakaisin huoneessa, ikäänkuin vangittu petoeläin. Silloin sai hän äkkiä erään päähänpiston. Jos hän heittäisi hänet ulos ikkunasta? Mutta kun hänet löydettäisiin alhaalla, niin arvattaisiin heti mistä hän oli pudonnut. Siitä huolimatta veti hän pois ikkunanverhot katsoakseen alas kadulle, ja silloin hänen katseensa osui äkkiä vastassa olevaan nuoreen mieheen – tuohon hulluparkaan, joka lakkaamatta seisoi ikkunansa ääressä ja soitti huilua niin nöyrin katsein…

Hän tunsi niin hyvin nämä kalpeat kasvoni jotka lakkaamatta tuijottivat häneen. Eikä hän voinut ollenkaan häntä sietää – tämä arka ihailu pitkän matkan päästä teki hänet hermostuneeksi. Mutta nyt kohosi äkkiä hymy Theresen sen kalpeille kasvoille. Hän oli pelastettu.

Tuo narri parka toisella puolella tunsi varmaankin orjamaista rakkautta häntä kohtaan. Hän mukautuisi varmasti hänen tahtoonsa, olisipa vaikka rikos kysymyksessä. Ja hän luonnollisesti palkitseisi hänet, – lahjoittamalla hänelle rakkautensa tahi ainakin ruumiillisen minänsä.

Hän ei ollut rakastanut tuota miestä sen vuoksi, että hän oli liian hento ja ujo hänelle, mutta nyt hän kuitenkin sen tekisi. Hän kiinnittäisi itsensä häneen ainiaaksi lahjoittamalla itsensä hänelle, jos hän auttaisi häntä pesemään itsensä puhtaaksi tästä verivelasta. Hänen punaiset huulensa väreilivät ikäänkuin tämän uuden rakkauden esimausta, joka äkkiä tuntui hänestä ärsyttävältä senvuoksi että esine oli hänelle tuntematon.

Sitten nosti hän nopeasti kuolleen ylös niin kevyesti kuin se olisi ollut vaatteisiin puettu vanki, kantoi hänet vuoteelle ja laski hänet siihen.

Jonka jälkeen hän jälleen meni ikkunan ääreen, avasi sen ja heitti lentosuudelman Julienille.