Читать книгу: «Totuus», страница 40
III
Simonin viattomaksi julistaminen herätti suurta mieltenkuohua Mailleboisissa. Se ei ollut kummastusta, sillä monet olivat jo vakuutetut hänen syyttömyydestään. Mutta tämä laillinen, täydellinen kunnianpuhdistus teki siitä huolimatta syvän vaikutuksen kaikkiin. Ja sama ajatus tuli kaikkien mieleen ja ihmiset sanoivat toisilleen:
– Emmekö millään tavoin voisi antaa hyvitystä onnettomalle, joka on niin paljon kärsinyt? Ei tosin mikään, ei raha, eikä kunnia voi korvata hänen kauheita kärsimyksiään. Mutta kun koko kansa on tehnyt kammottavan erehdyksen, kun se on muuttanut miehen näin surkuteltavaksi olennoksi, täytyy sen tunnustaa vikansa ja oikeudenmukaisuuden nimessä antaa tälle miehelle loistava julkinen hyvitys, osoittaakseen siten että totuus ja oikeus tulevaisuudessa hallitsevat.
Tämä ajatus levisi sitten vähitellen koko maahan. Saatiin kuulla eräs juttu, joka syvästi liikutti sydämmiä. Sillaikaa kun ylioikeus tutki laitonta tiedonantoa koskevia asiakirjoja, teki vanha, yhdeksänkymmenen vuotias Lehmann kuolemaa kurjassa talossaan Trou-kadun varrella, jota niin kauan suru ja kyyneleet olivat synkentäneet. Hänen tyttärensä Rachel oli kiiruhtanut turvapaikastaan, Pyreneistä, ottaakseen vastaan hänen viimeisen hengenvetonsa; ja joka aamu näytti hän tahtonsa voimalla virkistyvän uudelleen, sillä hän ei sanonut tahtovansa kuolla ennenkun oikeus oli antanut kunnian takaisin hänen vävylleen ja lapsenlapsilleen. Saatuaan tiedon viattomaksijulistamisesta kuolikin hän ilosta loistavana. Hautajaisten jälkeen Rachel matkusti viipymättä erämaahansa Simonin ja Davidin luo, jotka tarkasti punnittuaan asiaa olivat päättäneet jäädä sinne vielä neljäksi tai viideksi vuodeksi, ennenkun he muuttaisivat rahaksi pienen omaisuutensa, myymällä marmorikaivoksen, tuon pienen, yksinäisen sopen, jossa he olivat saaneet odottaa oikeutta. Ja silloin tapahtui että pieni talo Trou-kadun varrella purettiin, kunnallisneuvosto oli nimittäin viisaasti kyllä päättänyt tehdä terveelliseksi koko tuon epäsiistin kaupunginosan, aukaisemalla sen halki leveän kadun ja istuttamalla sinne puiston työmiesperheiden lapsia varten. Sarah, jonka mies Sébastien äskettäin oli nimitetty erään alkeiskoulun johtajaksi Beaumontiin, oli myynyt ompeluliikkeensä muutamalle rouva Savinille, samojen Savinien sukulaiselle, jotka muinoin olivat kivittäneet häntä ja hänen veljeään Josephia. Nyt ei siis enää ollut merkkiäkään paikoista, missä Simonin perhe oli niin paljon itkenyt noina kaukaisina aikoina, jolloin jokainen kirje viattomalta, kertoen hänen kärsimyksistään, lisäsi sen tuskaa. Vapaassa ilmassa, kirkkaan auringon paisteessa kasvoivat siellä nyt puut, kukat lemusivat nurmikentillä ja tuntui siltä kuin tästä raikkaasta luonnosta, tästä hedelmällisestä maasta myöskin olisi kasvanut ja lisääntynyt Mailleboisin tunnonvaivat, halu korvata sen muinoin tekemä, kauhistuttava vääryys.
Nämä tuumat eivät kuitenkaan vielä moneen aikaan toteutuneet. Neljä vuotta kului ilman että mitään yleistä liikettä syntyi. Sukupolvet olivat seuranneet toisiaan, Simonin ristiinnaulitsijoiden lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset. Koko Maillebois olikin vähitellen muuttunut, siellä asui aivan uusi kansa. Suuren yhteiskunnallisen liikkeen uutta yhteiskuntaa kohden täytyi varmaankin kokonaan tapahtua ennenkun kauan sitten kylvetystä hyvästä siemenestä kasvaisi erehdyksistä ja valheesta vapautettuja kansalaisia, jotka vihdoin kykenisivät täyttämään oikeuden vaatimuksen.
Ja sill'aikaa aika vieri edelleen, rohkeat työntekijät, jotka olivat täyttäneet tehtävänsä, luovuttivat työnsä lapsilleen, tulevaisuuden työntekijöille. Markus ja Geneviève olivat lähes seitsemänkymmenen vuotiaina eronneet toimestaan ja Jonvillen alkeiskoulu, sekä pojat että tytöt, joutui heidän poikansa Clémentin ja hänen vaimonsa huostaan. Kolmenkymmenenneljän vuotias Clément oli nainut Charlotten, Hortense Savinin tyttären, joka samoinkuin miehensäkin oli antautunut opettajan alalle. Samoinkuin Markus, joka aina oli kieltäytynyt jättämästä tointaan Jonvillessä, sanoen siellä voivansa hyödyttää, oli hänkin tahtonut jäädä sinne: ja näin jatkui vapautustyö isästä poikaan, samalla intohimoisella totuudenrakkaudella, samalla vaatimattomalla sankarillisuudella. Mignot oli myös jättänyt Moreuxin, missä hänen sijansa täytti eräs Salvanin entinen oppilas, ja hän oli asettunut asumaan Jonvilleen, lähelle Markusta ja Genevièveä, jotka asuivat pienessä talossa, entisen koulunsa vieressä; he eivät nimittäin olleet tahtoneet muuttaa kauas siitä. Sinne oli siis muodostunut ikäänkuin pieni siirtola kaikista suuren työn ystävällisistä alkuunpanijoista, sillä Salvan ja neiti Mazeline elivät yhä, iloisina ja hyvinä. Simonin ja Markuksen entistä koulua Mailleboisissa johtivat nyt, kun Joulic oli nimitetty koulunjohtajaksi Beaumontiin, heidän lapsensa, Joseph poikia, Louise tyttöjä. Hekään eivät enää olleet nuoria, mies neljänkymmenenneljän, vaimo neljänkymmenenkahden ikäinen, ja heillä oli kahdenkymmenenkahden vuotias poika, François, joka oli naimisissa samanikäisen serkkunsa, Thérèsen, Sébastienin ja Sarahin tyttären kanssa, ja jolla hänen kanssaan oli tuskin vuoden vanha tyttönen Rose, suloinen, pieni enkeli. He olivat samoin päättäneet etteivät koskaan jättäisi Mailleboisia ja he laskivat hyvänsävyistä leikkiä Sébastienista ja Sarahista ja heidän suuresta tulevaisuudestaan, sillä oli kysymyksessä antaa Sébastienille johtajantoimi normaalikoulussa, jossa Salvan oli vaikuttanut niin hyvin ja jossa hänen rakas oppilaansa vaikuttaisi samoin. François ja Thérèse, jotka ikäänkuin perinnöllisestä kutsumuksesta myös olivat ruvenneet opettajiksi, olivat syyslukukauden alusta olleet apuopettajia Dherbecourtissa. Ja mikä joukko hyviä totuuden kylväjiä, kun koko perhe joskus sunnuntaisin kokoontui Jonvilleen, isovanhempien, Markuksen ja Genevièven ympärille, jotka olivat liikutetut ja ihastuksissaan järjessä ja totuudessa kasvaneista jälkeentulevaisistaan! Siinä olivat Sébastien ja Sarah Beaumontista, Josef ja Louise Mailleboisista, François ja Thérèse, sekä heidän pieni tyttärensä Rose Dherbecourtista ynnä Clément ja Charlotte Jonvillestä sekä myös heidän tyttärensä Lucienne, suuri seitsenvuotias tyttönen. Ja kuinka pitkä pöytä tarvittiinkaan näille neljälle sukupolvelle, etenkin kun hyvät ystävät naapurista, Salvan, Mignot ja neiti Mazeline yhtyivät seuraan, juodakseen maljan tietämättömyyden, kaiken pahan ja kaiken orjuuden äidin poistamiselle!
Inhimillisen vapautuksen kuumeentapaisesti odotettu aika oli nyt vihdoinkin tullut. Hirveä isku oli kohdannut kirkkoa, viimeinen kamari oli vihdoin päättänyt eroittaa täydellisesti kirkon valtiosta ja miljoonat, jotka ennen oli annettu papeille, jotta he ylläpitäisivät kansassa vuosisataista tyhmyyttä ja vahingollista vihaa tasavaltaa vastaan, käytettäisiin vastedes parempaan tarkoitukseen, niillä lisättäisiin alkeisopettajien palkkaa. Asema muuttui yhdellä iskulla, opettaja ei enää ollut kurja raukka, huonopalkkainen palvelija, jota kaikki talonpojat halveksivat verratessaan häntä parempiosaiseen, sivutuloistaan ja uskovaisten lahjoista rikastuneeseen kirkkoherraan. Viimemainittu lakkasi olemasta valtionpalkkaama virkamies, jota sekä prefekti että piispa kannattivat; ja samalla hän kadotti kaiken vallan talonpoikien ylitse, hän ei maamiehissä herättänyt enää pelkoa, ei kunnioitusta, hän oli ainoastaan jonkunlainen kirkonpalvelija, josta viimeiset uskovaiset saivat pitää huolta maksaen hänelle silloin tällöin jostain messusta. Kirkot muuttuivat, aivan niinkuin teatterit, julkisiksi näyttämöiksi, joita maksavat katselijat, viimeiset juhlamenojen harrastajat ylläpitivät. Ei ollut epäilemistäkään siitä että monen täytyisi sulkea ovensa, muutamilla taas oli huonot asiat, olivat lähellä vararikkoa. Kuvaavampaa asemaa ei voinut ajatellakaan kuin apotti Cognassen, joka niin kauan oli kiusannut Moreuxia ja Jonvilleä kiukkuisuudellaan. Hänen oikeusjuttunsa olivat kaikkialla kuuluisat, ja hän oli saanut maksaa määrättömiä summia sakkorahoiksi, puoleksi irtirevityistä pojankorvista, naisten potkaisemisesta ja kivien heittämisestä ohikulkijoiden päälle, jotka eivät tehneet ristinmerkkiä mennessään pappilan ohi. Tästä haasteiden tulvasta huolimatta pysyi hän pystyssä, sillä häntä ei voitu erottaa virasta, ja hän harjoitti valtionpalkkaamaa tointa. Kun hän sitten äkkiä joutui edustamaan pelkkää mielipidettä, uskoa, jota ylläpitämään kansassa häntä ei valtio palkannut, ei hän enää ollut mitään, häntä ei edes tervehditty enää. Silloin hän muutamissa kuukausissa jäi melkein yksin vanhan palvelijansa Palmyren kanssa, vähitellen tyhjentyneeseen kirkkoonsa. Turhaan Palmyre soitti kirkonkelloja laihoilla käsillään, viisi tai kuusi vaimoa saapui vielä, sitten ne supistuivat kolmeen, sitten yhteen. Tämä viimeinen pysyi onneksi uskollisena ja apotti Cognasse oli sangen tyytyväinen saadessaan hänelle toimittaa jumalanpalveluksen, sillä hän pelkäsi että Jonvillessä kävisi yhtä surkeasti kuin Moreuxissa. Lähes kolme kuukautta oli hän joka sunnuntai käynyt Moreuxissa pitämässä jumalanpalvelusta, saamatta edes ketään poikaa avukseen, niin että hänen täytyi kuljettaa mukanaan pieni kuoripoikansa Jonvillestä. Kolmena kuukautena ei ainoakaan ihminen ollut tullut häntä kuulemaan, hän oli lukenut messun aivan tyhjässä, ummehtuneessa ja pimeässä kirkossa; ja lopuksi hän tietysti lakkasi tulemasta sinne, suljettu kirkko lahosi ja muuttui vähitellen raunioksi. Kun joku laitos häviää yhteiskunnallisesta elämästä, häviävät myös sen jäsenet, jotka ennen olivat tarpeelliset, mutta nyt olivat tulleet tarpeettomiksi. Ja apotti Cognasse eli alituisessa pelossa, ajatellessaan että hänen ainoa kuulijansa saattaisi jäädä pois, jolloin kirkko ei enää ansaitsisi penniäkään, olisi pakoitettu sulkeutumaan ja rikkaruoho kasvaisi sen umpeen.
Mailleboisissa kirkon eroittaminen valtiosta antoi viimeisen iskun kristillisten kouluveljien ennen niin kukoistavalle koululle. Simonin jutun aikoina se oli ollut voitolla maallikkokoulusta, vaan vaipunut sitten hitaasti epäsuosioon, sitä mukaa kuin totuus vähitellen tuli päivänvaloon. Mutta se oli yhä olemassa, pysyi pystyssä oikein klerikaalisella sitkeydellä, vaikka sillä oli ainoastaan neljä tai viisi oppilasta, joita niitäkin oli sangen vaikea saada kerätyiksi, vasta uudet lait ja munkkilaitoksen hajoittaminen pakoittivat sen lopullisesti sulkemaan ovensa. Kirkko oli karkoitettu kansallisesta opetuksesta, ne kuusitoistasataa tuhatta oppilasta, jotka vuosittain turmeltiin hengellisissä kouluissa, saivat tästedes puhtaan maallikkokasvatuksen. Uudistus jatkui alkeiskouluista ylempiin kouluihin, kuuluisa Valmarien kolleegiokin, joka jo oli suuresti heikontunut jesuiittojen karkoittamisen tähden, sai vihdoin kuolinhaavan laajan koulu-uudistuksen kautta, jota paraikaa valmistettiin. Täydellisen ja maksuttoman opetuksen välttämättömyyttä kaikille, säätyeroituksesta huolimatta alettiin jo periaatteena tunnustaa. Miksi piti olla kaksi Ranskaa? minkä tähden kaksi luokkaa, joista toinen oli tuomittu tietämättömyyteen, toinen etuoikeutettu saamaan oppia ja sivistystä? eikö se ollut järjetöntä, väärin ja vaarallista kansanvaltaisessa maassa, jonka kaikkien lasten tulisi olla kutsuttu lisäämään kansan älykkäisyyttä ja voimaa? Läheisessä tulevaisuudessa kaikki Ranskan lapset veljellisyyden siteen yhdistäminä, alkaisivat kunnankouluissa ja jatkaisivat sitten ylemmissä kouluissa ja korkeakouluissa, kunkin taipumusten, valinnan ja lahjojen mukaan. Tämä oli välttämätön uudistus, suuri ja kunniakas pelastustyö, jonka tarpeellisuuden niin selvästi osoitti samanaikainen, laaja sosialistinen liike, väsyneen ja kuluneen porvariston rappeutuminen ja kansan, tulevaisuuden voimien, vastustamaton esiinpyrkiminen. Kansasta tästä lähin ammennettaisiin, se oli kuin ääretön säiliö, johon oli kokoontunut tulevaisuuden voima, siitä nousisivat järjen, totuuden ja oikeuden miehet, jotka onnen ja rauhan nimessä rakentaisivat tulevan yhteiskunnan. Mutta ennen kaikkea opetuksen täydellinen maksuttomuus, kansallinen kasvatus, joka annettaisiin kaikille kansanlapsille, niinkuin vesi ja ilma, jota he tarvitsevat voidakseen elää, hävittäisivät täydellisesti n.k. vapaat koulut, nuo klerikaalisen tarttuman pesäpaikat, missä tehdään työtä ainoastaan orjuuden ja kuoleman levittämiseksi. Ja samoin kuin Mailleboisin veljien koulu, joka jo kauan aikaa oli ollut tyhjä ikään kuin kuollut, samoin kuin Valmarien kolleegio, jonka laajat rakennukset ja komea puisto pian myytäisiin, häviäisivät myös viimeiset munkkikunnat, niiden oppilaitokset, työpajat, kaikenlaiset tehtaat ja ruhtinaalliset alueet, kaikki nuo miljaardit, jotka ihmisten typeryys oli tuottanut heille ja joiden avulla ihmislaumaa koetettiin pitää sokeassa orjuudessa teurastajan puukon alla.
Mutta Mailleboisissa, lähellä synkkää veljienkoulua, suljettuine akkunaluukkuineen ja autioine saleineen, joissa hämähäkit kutoivat verkkojaan, toimittivat kapusiinit yhä jumalanpalvelusta pyhälle Antoniukselle pyhitetyssä kappelissaan, missä pyhimyksen maalattu ja kullattu kuva yhä oli pystyssä. Sangen iäkäs isä Theodosius oli niitä harvoja, jotka olivat eläneet sankariajalla, silloin kuin pyhimys ihmetöillään ansaitsi suuria summia. Mutta turhaan hänen hedelmällinen finanssineronsa keksi yhä kummallisempia suunnitelmia, pani Jumalan köyhimpienkin saataviin; into oli kuollut, ani harvoin joku uskovainen nainen pisti muutamia kolikoita pölyisiin rahalaatikoihin. Huhu tiesi kertoa että pyhimys oli kadottanut voimansa. Se ei löytänyt enää edes hävinneitä esineitä. Muuan vanha vaimo nousi eräänä päivänä tuolille ja antoi sille korvapuustin, se kun ei ollut parantanut hänen toista vuohtaan, vaan sen sijaan antanut kumpaisenkin kuolla. Törkeä taikausko päättyi ivalliseen välinpitämättömyyteen ja siitä oli kiittäminen yleisön tervettä järkeä, jonka oikea opetus vihdoin oli herättänyt. Ja vanhassa, kunnianarvoisassa Saint-Martinin seurakunnan kirkossa sai apotti Coquard kokea samaa kuin apotti Cognasse Jonvillessä; hän tunsi itsensä yhä hyljätymmäksi, näytti siltä kuin hän pian saisi toimittaa jumalanpalveluksen autiossa ja pimeässä hautakappelissa. Hän oli jäykkä, äänetön ja alakuloinen, eikä tehnyt itseään syypääksi kiukkuisuuteen, vaan näytti synkkänä ja taipumattomana viettävän uskonnon hautajaisia, antamatta pienintäkään myönnytystä jumalattomalle ajalle. Hän oli hakenut lohdutusta innokkaassa Pyhän Sydämmen palveluksessa, oli ripustanut kirkkoonsa kaikki liput, joita naapurikunnat eivät enää huolineet, suuret, sinipunavalkeat liput, kullalla ja punaisella silkillä ommeltuneine, verisine sydämmineen. Eräs alttari oli lisäksi aivan täynnä kultaisia, hopeisia, porsliinisia, kankaasta tehtyjä, nahkaisia, pahvisia sydämmiä, kaiken kokoisia ja laatuisia sydämmiä, rinnasta revittyjä, vielä lämpimiä ja sykähteleviä, ikäänkuin puukolla halkaistuja, niin että lihansyyt näkyivät ja haavoista tippui verikyyneleitä, se oli oikea teurastusnäyttely. Mutta tämä törkeä Jesuksen lihaksituleminen ei vaikuttanut enää kansanjoukkoihin, jotka jo alkoivat käsittää että onnettomuuksien sortama kansa voi nousta ainoastaan oman työnsä ja järkensä avulla, eikä suinkaan kautta katumuksen eriskummallisten epäjumalien jalkain juuressa. Sitä mukaa kuin uskonnot vanhentuvat, vaipuvat aineelliseen ja alhaiseen epäjumalan palvelukseen, näyttävät ne lahoavan itsestään, muuttuvat vähitellen tomuksi ja tuhaksi. Ja syynä siihen että katolinen kirkko nyt oli kuolemaisillaan oli, apotti Quandieun sanojen mukaan, että se oli tehnyt itsemurhan, asettuessaan vääryyden ja valheen puolelle, vaikka se sanoi palvelevansa iankaikkisen totuuden ja oikeuden Jumalaa. Kuinka se ei ollut aavistanut yhtyessään valehtelijoihin ja väärentäjiin että sen täytyisi hukkua heidän häpeäänsä sinä päivänä, jona viaton pääsisi voitolle? Sen oikea herra ei enää ollut viattomuuden, lempeyden ja armahtavaisuuden Jesus, jonka se niin julkisesti oli kieltänyt ja karkoittanut temppelistään; sillä oli hänestä jälellä ainoastaan tuo aineellinen sydän, tuo pakannallinen fetishi, jonka se taistelu-iltana oli korjannut kuolevan Jumalansa hajallaan olevien jäsenten joukosta, toivoen sillä voivansa vaikuttaa yksinkertaisten heikkoihin hermoihin. Apotti Quandieu oli ijän ja katkeruuden rasittamana äskettäin kuollut yksinäisyydessään ja hänen viimeiset sanansa olivat: "He ovat tuominneet ja ristiinnaulinneet Jesuksen toistamiseen, se tuo kirkolle kuoleman." Ja se toi kirkolle kuoleman.
Mutta se ei hukkunut yksin, myöskin aatelisto ja porvaristo, joihin se oli turhaan koettanut turvautua, kukistuivat ja veivät sen mukanaan. Koko vanha ylimys- ja sotilassääty, sekä myös kaikki raharuhtinaat hajosivat tomuksi, hävittivät toisensa, voimattoman raivon valtaamina, kun uudestaan järjestetty työ jakoi oikein kansallisomaisuuden. Désiradessa oli sattunut kuvaavia tapauksia, jotka osoittivat kuinka kurjan lopun saivat nuo rikkaat ja mahtavat, joidenka raukeiden sormien lävitse miljoonat olivat virranneet niinkuin kirkas vesi. Ensiksi Hector de Sangleboeuf kadotti sijansa kamarissa, kun koulun valistama ja jalostuttama valitsijakunta hylkäsi kaikki vanhoilliset ehdokkaat. Mutta suurin onnettomuus Désiraden omistajille oli markiisitar de Boisen kuolema, tuon erinomaisen ja älykkään naisen, joka niin kauan oli ylläpitänyt sopua ja rauhaa perheessä, pysymällä edeskinpäin miehen rakastajattarena ja tulemalla samalla vaimon helläksi ystävättäreksi. Hänen kuolemansa jälkeen alkoi typerä ja turhamainen Sangleboeuf viettää hurjaa elämää, kadotti pelissä suuria summia ja antautui häpeällisiin rakkausseikkailuihin, niin että hän kerran kannettiin kotiin pahoin piestynä, koko ruumis ruhjoutuneena; hän kuoli kolmen päivän kuluttua, ilman että uskallettiin ilmoittaa asiasta poliisille, sillä peljättiin häpeällisiä paljastuksia. Hänen vaimonsa, entinen kaunis ja veltto Lea, nykyinen hurskas ja uninen Marie, eli siitä saakka yksin loistavassa linnassaan. Hänen isänsä paroni Nathan, juutalainen raharuhtinas, joka halvattuna asui komeassa palatsissaan Champs-Elyséessä ja oli uudestaan tullut lapseksi, ei enää pitkään aikaan ollut käynyt tytärtään katsomassa, kun hän äkkiä kuoli, jättäen hänelle ainoastaan pienen osan miljoonistaan; hän oli lahjoittanut niitä kaikenlaisiin ylimyksellisiin tarkoituksiin sekä myöskin korkeasukuisille naisille, jotka hänen viimeisinä vuosinaan olivat saaneet hänet uskomaan, että hän vihdoin kuului heihin ja oli kokonaan puhdistunut juutalaisuudestaan. Väsynyt Lea, joka koskaan ei ollut tuntenut intohimoa, ei edes rahaa kohtaan, kunnioitti siitä huolimatta kuolleen isänsä muistoa, antoi lukea messuja hänen puolestaan, tahtoen siten pakoittaa taivaan portteja aukenemaan hänelle. Hän oli, niin kuin tytär usein sanoi, tehnyt siksi suuria palveluksia katoliselle kirkolle että hän ansaitsi paikan Jumalan oikealla puolella. Lea itse jäi asumaan Désiradeen, välinpitämättömänä kuin koristettu epäjumalankuva; hän ei liikkunut enää mihinkään lepotuoliltaan ja kaikki näytti kuolevan tuossa ihanassa linnassa, jonka muurit ja ristikkoportit eroittivat muusta maailmasta niin kuin kielletyn paratiisin. Huhu tiesi kuitenkin kertoa että hän, Valmarien sulkemisen jälkeen, oli ottanut luokseen vanhan isä Crabotin. Jesuiittaisä oli vain muuttanut toiseen kammioon, hänen kerrottiin asuvan pienessä ullakkokamarissa, joka ennen oli ollut palvelijan huone ja jossa huonekaluina oli rautasänky, maalaamaton pöytä ja olkituoli. Mutta siitä huolimatta hän hallitsi itsevaltiaasti koko linnaa; ja ainoat vieraat, mitkä siellä oli huomattu, olivat munkkeja tai pappeja, joiden kaaput ja kauhtanat varovasti hiipivät pitkin pensasaitoja, sivu valkeiden marmoriallasten. Yhdeksänkymmenvuotias naisten lumooja toimitti täällä uudestaan saman nerotyön, jonka hän oli tehnyt nuoruudessaan. Joskin hän oli menettänyt Valmarien, rakastuneen kreivitär de Quédevillen kuninkaallisen lahjan, saisi hän nyt pian Désiraden kauniilta Lealta, jota hän intohimoisesti kutsui "sisarekseen Jesuksessa Kristuksessa." Emäntänsä almujenjakajana oli hän jo pannut suuren osan tämän omaisuudesta uskonnollisiin tarkoituksiin ja lahjoittanut etenkin suuria summia vanhoillisen puolueen rahankeräyksiin, joiden avulla ylläpidettiin raivokasta taistelua tasavaltaa ja sen laitoksia vastaan. Ja kun kreivitär eräänä iltana tavattiin kuolleena lepotuoliltaan, oli hän kaikki menettänyt, hänen miljoonansa olivat joutuneet mustiin kassakirstuihin, jälellä oli ainoastaan Désirade. jonka isä Crabot yksin sai periä, sillä ehdolla että perustaisi sinne jonkun kristillisen laitoksen.
Mutta ne olivat vanhan maailman viimeisiä kuolonkouristuksia, ja Maillebois joutui kokonaan noille sosialisteille, joita hurskaat naiset muinoin pitivät roistoina, taskuvarkaina ja maantienrosvoina. Entisessä pienessä klerikaalisessa kaupungissa vallitsi nyt vapaa-aatteisuus ja järki, siihen määrin että sen kunnallisneuvostossa ei enää ollut ainoatakaan vanhoillista jäsentä. Kaukana oli se aika, jolloin Darras valitti ettei hänellä ollut edes tasavaltalaista enemmistöä, eikä yksin pappien pormestari Philis unhoitettuna levännyt hautausmaalla, vaan myöskin Darras, lahjottujen ja isänmaattomien pormestari oli kuollut, jättäen jälkeensä muiston epäröivästä ja omituisen pelkurimaisesta miehestä. Hänen sijaansa oli pormestariksi valittu erinomaisen selväjärkinen ja työkykyinen mies, Léon Savin, kaksoispoikien Achillen ja Philippen nuorin veli. Naituaan tavallisen talonpoikaistytön, Rosalie Boninin, hän oli rohkeasti ryhtynyt työhön, oli viidessätoista vuodessa luonut maatilastaan oivallisen mallitilan, joka teki täydellisen mullistuksen koko seudun maanviljelyksessä ja enensi sen varallisuuden kymmenkertaiseksi.
Vaikka hän oli vasta neljänkymmenen vuotias oli hänellä suuri vaikutusvalta kaupungissa, mutta hän oli hiukan itsepäinen ja antoi myöten ainoastaan pätevistä syistä. Hänen ollessa puheenjohtajana sai kunnallisneuvosto jälleen harkittavakseen Simonille aijottua, julkista hyvitystä koskevan ehdotuksen; kysymys siitä oli jonkun aikaa levännyt, mutta heräsi nyt uudella voimalla.
Useita kertoja, oli jo Markukselta kysytty neuvoa ja joka kerran kun hän tuli Mailleboisiin, puhuivat ihmiset hänelle suuresta aikeesta. Eräs yhtymys teki häneen erityisen vaikutuksen, se oli Adrien Doloirin, Auguste Doloirin ja Angèle Bongardin pojan tapaaminen. Tämä oli suurella menestyksellä käynyt Julicin koulun läpi ja oli nyt sangen taitava arkkitehti. Kahdenkymmenen kahdeksan vuotiaana oli hänet valittu kunnallisneuvostoon, jonka nuorin jäsen hän oli; ihmiset sanoivat tosin että hänen mielipiteensä olivat hiukan rohkeat, mutta hän oli kuitenkin käytännöllinen mies.
– Kas, herra Froment, sepä hauskaa että teidät tapasin! Olin juuri aikonut jonakuna aamuna tulla Jonvilleen keskustelemaan kanssanne.
Hän seisoi hymyilevänä ja kunnioittavana Markuksen edessä, jota kaikki nuoret rakastivat ja kunnioittivat niinkuin patriarkkaa, sankariaikojen suurta totuuden ja oikeuden työmiestä. Itse hän oli ollut Markuksen oppilaana ainoastaan varhaisemmassa lapsuudessaan, mutta hänen veljensä ja hänen setänsä olivat kaikki kasvaneet hänen koulunsa penkeillä.
– Mitä haluatte sitten, poikani? kysyi Markus iloisena ja liikutettuna, niin kuin ainakin kun hän tapasi entisiä oppilaitaan.
– Onko totta että Simonin perhe pian palaa Mailleboisiin? Kerrotaan että Simon ja hänen veljensä ovat päättäneet vihdoin jättää Pyreneiden laakson ja muuttaa takaisin tänne… Te kyllä tiedätte asian oikean laidan.
Markus hymyili yhä hyväntahtoisesti.
– Se on todella heidän aikomuksensa. En kuitenkaan luule että voimme odottaa heitä ennen kuin vuoden kuluttua; sillä vaikka he ovatkin myyneet marrnorikaivoksensa, ovat he sitoutuneet jatkamaan työtä siellä siihen saakka. Lisäksi on kaikenlaisia asioita järjestettävä, eivätkä edes vielä tiedä mihin muuttavat asumaan.
– Jos meillä on vaan vuosi aikaa, huudahti Adrien innokkaasti, ehdimme tuskin toteuttaa aijettani… Tahdon ensin esittää sen teille, minä päivänä voin tulla luoksenne Jonvilleen?
Markus, joka aikoi viettää koko päivän Mailleboisissa, tyttärensä Louisen luona, sanoi että oli parasta puhua samana päivänä; ja hän tahtoi välttämättömästi käydä Adrieniä tervehtimässä iltapäivällä, ja niin päätettiinkin.
Adrien Doloir asui Mailleboisin ulkopuolella, Désiraden tiellä, pienessä, sievässä talossa, jonka hän itse oli rakentanut heidän isovanhempiensa Bongardien entiselle maatilalle. Nämä olivat kauan aikaa sitten kuolleet ja tila oli jäänyt heidän poikansa Fernandin, Clairen isän käsiin.
Mitkä tunteet heräsivätkään Markuksen mielessä kun hän soitti pienen talon porttikelloa, reippaasti kuljettuaan vanhojen rakennusten sivu! Siellähän hän neljäkymmentä vuotta sitten oli käynyt Simonin vangitsemispäivänä, tapaamassa maanviljelijä Bongardia, koettaessaan kerätä suotuisia todistuksia ystävälleen! Hänen mieleensä muistui hartiakas ja ahdasjärkinen talonpoika sekä hänen laiha ja epäluuloinen vaimonsa, jotka eivät tahtoneet mitään sanoa hänelle peläten joutuvansa vaaraan, hän näki heidän takanaan koko tuon äärettömän joukon vaipuneena törkeään tietämättömyyden uneen. Ja hän muisti että ei hän ollut saanut mitään tietää noilta kurjilta olennoilta, jotka eivät kyenneet olemaan oikeuden mukaisia, koska eivät tienneet mitään eivätkä tahtoneet mitään tietää.
Adrien odotti häntä vanhan omenapuun alla, jonka tuuheat, hedelmistä notkuvat oksat varjostivat pöytää ja muutamia puutarhatuoleja.
– Oi, rakas opettajani, kuinka suuren kunnian teettekään minulle tullessanne luokseni! Teidän täytyy suudella pikku Georgetteani, se tuottaa hänelle onnea.
Hänen vaimonsa Claire, joka oli tuskin kahdenkymmenenneljän vuotias, vaalea ja iloisen näköinen, älykkäine ja ystävällisine silmineen, oli myöskin siinä. Hän talutti Markuksen luo suloisen tyttösen, joka oli vaaleakiharainen niinkuin hänkin ja sangen viisas viiden vuotiaaksi.
– Kultaseni, sinun tulee aina muistaa että herra Froment on suudellut sinua ja että saat olla ylpeä siitä koko ikäsi.
– Kyllä tiedän äiti, minä olen usein kuullut sinun puhuvan hänestä.
Tuntuu siltä kuin aurinko paistaisi ja katselisi minua.
Kaikki nauroivat. Samassa saapuivat Clairen isä ja äiti Fernand Bongard ja Lucile Doloir; he olivat saaneet kuulla että Mailleboisin entinen opettaja oli siellä ja he tahtoivat osoittaa kohteliaisuutta hänelle. Vaikka Fernand oppilaana ei ollut tuottanut suurta iloa Markukselle oli hän kuitenkin iloinen tavatessaan hänet.
– Nyt olette varmaan tyytyväinen, Fernand. On ollut hyvä viljavuosi.
– Niin, herra Froment, mutta oikein hyvää vuotta ei ole koskaan. Jos käy hyvin toisella taholla niin toisella käy huonosti. Sitä paitse tiedättehän että ei minulla koskaan ole ollut onnea.
Hänen vaimonsa Lucile, joka oli paljon heränneempi, puuttui puheeseen:
– Hän sanoo näin, herra Froment, siksi että hän aina oli viimeinen luokallanne, ja hän luulee olevansa loihdittu, sillä eräs mustalaisvaimo oli muka hänen pienenä ollessaan heittänyt häntä kivillä. Loihdittu, kaikkea vielä! Jos hän edes uskoisi paholaiseen, niin kuin minä teen! Neiti Rouzaire, jonka paras oppilas olin, näytti minulle sen kerran, ennenkuin olin käynyt ripillä.
Claire nauroi ja pikku Georgettekin hymyili nenäkkäästi paholaiselle.
– Niin, tyttäreni, sinä et usko mihinkään, nykyajan nuorisolla ei ole mitään uskontoa, neiti Mazeline on tehnyt teistä kaikista vapaa-ajattelijoita. Siitä huolimatta näytti neiti Rouzaire meille varjon seinällä, sanoen että se oli paholainen. Ja se oli hän.
Adrien keskeytti hiukan hämillään anoppinsa ja alkoi puhua asiasta, jonka tähden Markus oli tullut.
Kaikki istuutuivat, Claire otti Georgetten polvilleen, hänen isänsä ja äitinsä pysyivät hiukan syrjemmällä, toinen polttaen piippuaan, toinen kutoen sukkaa.
– Monet meistä nuorista ovat sitä mieltä että suuri häpeä painaa Mailleboisia, niin kauan kun se ei parhaansa mukaan ole korvannut hirveätä vääryyttä, jonka se salli tapahtua ja johon se teki itsensä syypääksikin myöntyessään Simonin tuomioon. Laillinen viattomaksi julistaminen ei riitä, meidän, hänen teloittajiensa lasten ja lastenlasten velvollisuus on tunnustaa ja korjata isiemme erehdys… Eilen illalla isäni luona, jossa olivat myös isoisäni ja setäni, sanoin heille taas: "Kuinka voittekaan tehdä itsenne osalliseksi moiseen, yhtä typerään kuin hirvittävään halpamaisuuteen, kun pieni määrä tervettä järkeä olisi varmaan voinut ehkäistä sen?" Ja he vastasivat minulle, niinkuin ennenkin, etteivät he mitään tienneet, eivät voineet mitään tietää.
Syntyi hiljaisuus, kaikkien silmät kääntyivät Fernandiin, joka kuului rikolliseen sukupolveen. Hän näytti olevan hämillään, otti piipun suustaan ja teki epäävän liikkeen.
– Tietysti emme tienneet mitään, kuinka olisimme voineetkaan tietää? Isäni ja äitini osasivat tuskin kirjoittaa nimensä, eivätkä olleet niin varomattomia että olisivat sekaantuneet naapurien asioihin, josta olisivat voineet saada rangaistuksen. Minä olin tosin saanut oppia enemmän, mutta en ollut minäkään juuri terävä, ja olin lisäksi epäluuloinen, ainahan sitä on levoton omasta nahastaan ja rahoistaan, kun tuntee olevansa tietämätön raukka… Niin, teistä on helppoa olla rohkea ja järkevä nyt kun teistä on kaikista tehty oppineita. Mutta olisinpa tahtonut nähdä kuinka olisitte käyttäytyneet, jos ei teillä olisi ollut keinoa millä saada selkoa asiasta, kun jokainen selitti sen erilailla, eikä kukaan tiennyt mikä oli totta, mikä valhetta.
– Niin se on, vahvisti hänen vaimonsa Lucile. En ole koskaan pitänyt itseäni typeränä, mutta en kuitenkaan paljon ymmärtänyt tuosta asiasta, päätinpä olla sitä ajattelemattakin, sillä äitini sanoi aina että köyhien ihmisten ei pidä milloinkaan sekaantua rikkaiden asioihin, elleivät tahdo saattaa itseään vielä suurempaan köyhyyteen.
Markus kuunteli äänettömänä ja vakavana. Koko menneisyys heräsi hänen muistossaan, hän luuli kuulevansa vanhan Bongardin vaimoineen kieltäytyvän vastaamasta hänelle, sillä noiden oppimattomien talonpoikien ainoana huolena oli unisen leponsa säilyttäminen; hän muisti kuinka heidän poikansa Fernand, joka kuitenkin oli hiukan enemmän vapautunut, vielä Rozanin oikeudenkäynnin jälkeen kohautti vain olkapäitään, itsepintaisesti pysyen tietämättömyydessään. Ja kuinka monta vuotta olikaan tarvittu, kuinka kauan olikaan täytynyt kasvattaa ihmisiä selväjärkisyyteen ja kansalaisrohkeuteen, ennen kun uusi polvi vihdoin aukaisi silmänsä näkemään totuutta ja uskalsi tunnustaa sen! Hän nyökäytti päätään ikäänkuin osoittaakseen että hänestä oikeastaan Fernandin selitykset olivat päteviä, hän oli jo valmis suomaan anteeksi entisille kiusaajille, joiden rikoksena etupäässä oli tietämättömyys. Ja hän hymyili pikku Georgettelle, kukkivalle tulevaisuudelle, joka aukasi selälleen kauniit silmänsä, odottaen varmaankin jotain hauskaa satua.
