Читать книгу: «Totuus», страница 43

Hirvittävä rähinä keskeytti hänet joka lauseelta, kiviä kulki kädestä käteen ja alkoi jo lennellä hänen päänsä ympärillä. Aita ei varmaankaan olisi voinut kauempaa vastustaa, viimeinen jättiläisponnistus oli vähällä kaataa sen, mutta silloin saivat Markus ja hänen apulaisensa Gorgiaan uudelleen käsiinsä ja veivät hänet talon taakse. Siellä oli toinen portti autiolle syrjäkadulle päin ja hetken kuluttua talutettiin konna ulos ja ajettiin pois.

Mutta nurisevan ja suuttuneen joukon rauhoittivat äkkiä riemuisat ilohuudot, jotka pian voittivat vihaisen räyhinän, tullessaan yhä lähemmäksi pitkin uutta, aurinkoista puistokatua. Simon, jota rautatiellä oli vastaanottanut kunnallisneuvoston lähetystö, saapui suurissa vaunuissa, hän ja hänen veljensä David istuivat peräistuimella ja heitä vastapäätä asianajaja Delbos ynnä pormestari Léon Savin. Vaunujen hitaasti vieriessä eteenpäin täyteenahdettuja katuja pitkin, tervehtivät häntä kaikkialla suuremmoiset mielenosoitukset, Äskeinen inhoittava näytelmä, jonka vaikutuksesta kaikki vielä vapisivat, teki innostuksen ylenpalttiseksi, riemuja eläköönhuudoista uhrille ei tahtonut loppua tulla, sillä hänen viattomuutensa, kärsimyksensä ja sankarillisuutensa ilmaantuivat monin verroin loistavimpina nyt kun syyllinen, inhoittavana ja mielettömänä jylhässä suuruudessaan oli tehnyt julkisen tunnustuksen. Naiset itkivät ja nostivat ylös lapsensa näyttääkseen heille sankarin. Miehet tahtoivat riisua hevoset valjaista; ja he riisuivat ne ja voimakkaat kädet vetivät vaunut lahjatalolle saakka, Pitkin tietä oli maa kukilla peitetty ja toisia kukkia heitettiin vielä akkunoista, joissa nenäliinat ja liput liehuivat. Eräs nuori, sangen kaunis tyttö nousi vaunun astinlaudalle ja seisoi siinä kuin elävä kuva nuoruudesta, lisäten kauneudellaan marttyyrin voittokulun loistoa. Suudelmia lenteli ilmassa, rakkauden ja kunnioituksen sanoja sateli kaikkialta vaunuihin kukkavihkojen mukana. Syvempi liikutus ei koskaan ole täyttänyt kansan mieltä, kaikkien sydämmet hehkuivat kun he ajattelivat tuota ääretöntä vääryyttä, ja koettaessaan etsiä jotain hyvitystä huomasivat he voivansa ainoastaan lahjoittaa hänelle sydämmensä ja rakkautensa kokonaan, ehdottomasti. Kunnia viattomalle, jonka kansa oli saattamaisillaan kuolemaan, ja jolle kansa ei koskaan voi tuottaa kylliksi iloa! Kunnia marttyyrille, joka on niin paljon kärsinyt väärin ymmärretyn, kuristetun totuuden tähden ja jonka voitto on samalla valheesta ja erehdyksestä vapautuneen ihmishengen voitto! Kunnia opettajalle, jonka tointa on koetettu vahingoittaa, joka on saanut kärsiä siksi että koetti levittää valoa ja jonka kunnia nyt on sitä suurempi kun hän tuskalla on maksanut jokaisen köyhille ja tietämättömille jakamansa totuuden kipinän!

Markus seisoi siinä hurmaantuneena onnesta nähdessään voittokulun lähestyvän kansan riemuhuutojen vastaanottamana ja hän ajatteli Simonin vangitsemista tuona hirveänä päivänä, jolloin hänet oli kuljetettu Mailleboisista samaan aikaan kun pikku Zéphiriniä haudattiin. Raivostunut kansanjoukko ryntäsi onnetonta kohden, anastaakseen hänet ja raastaakseen hänet kappaleiksi. Hurjia huutoja kuului: "Kuolema, kuolema murhaajalle, häväisijälle! kuolema juutalaiselle!" Ja rähisevä joukko juoksi vaunujen jäljessä, ei tahtonut päästää saalistaan, samalla kun Simon, kalpeana ja jähmettyneenä vastasi alituisella huudollaan: "Olen viaton! olen viaton! olen viaton!" Ja nyt kun hänen viattomuutensa näin monien vuosien kuluttua tuli ilmi, mikä ääretön muutos olikaan tapahtunut! Kansa oli nuortunut ja ikäänkuin kirkastunut, entisten sokeiden häväisijäin lapset ja lastenlapset olivat vähitellen kasvaneet totuudessa, muuttuneet innokkaiksi ystäviksi ja sovittivat nyt isiensä rikoksen vilpittömällä rakkaudellaan.

Mutta vaunut pysähtyivät ristikkoportin eteen ja kansan mielenliikutus kasvoi vielä kun se näki Simonin astuvan alas niistä nojautuen veljeensä Davidiin, joka oli vahvempi ja reippaampi. Simon oli laihtunut ja heikontunut, ikä oli tehnyt lempeämmiksi hänen kasvonsa, joita hienot lumivalkeat hiukset ympäröivät. Hän hymyili Davidille kiitokseksi avusta, ja kansan myrskyiset riemuhuudot kaikuivat uudelleen kun se näki nuo kaksi veljestä, jotka niin ihmeellinen sankarillisuus oli yhdistänyt, onnettoman veljen, joka ei koskaan ollut epäillyt veljensä uhraavaisuutta ja ihailtavan veljen, joka kokonaan oli uhrautunut veljensä kunnian ja elämän puolesta. Riemuhuudot jatkuivat kun Delbos vuorostaan astui alas pormestari Léon Savinin kanssa, suuri Delbos, niinkuin häntä kansan joukossa kutsuttiin. Beaumontin ja Rozanin sankari, joka oli uskaltanut huutaa julki totuuden, silloin kun sen tunnustaminen saattoi jokaisen hirvittävään vaaraan ja joka sittemmin niin uljaasti oli taistellut tulevaisuuden yhteiskunnan puolesta. Markus oli sillä aikaa rientänyt Simonia, Davidia ja Delbosia vastaan ja nuo neljä miestä seisoivat hetken talon kynnyksellä. Innostus nousi korkeimmilleen, ihmiset valtasi oikea riemun huumaus kun he näkivät kaikki neljä vierekkäin, kolme sankarillista puolustajaa ja viattoman, jonka he olivat pelastaneet kauheimmista kärsimyksistä.

Syvästi liikutettuna Simon heittäytyi Markuksen kaulaan ja tämä puristi häntä rintaansa vasten. Molemmat itkivät. He saivat sanotuksi ainoastaan muutamia katkonaisia sanoja, melkein samat, jotka he olivat lausuneet hirveän eron hetkenä.

– Kiitos, kiitos, toverini. Sinä olet ollut toinen veljeni, sinä ja David olette pelastaneet minun ja lasteni kunnian!

– Niin, toverini, minä olen ainoastaan auttanut Davidia ja totuus yksin on voittanut… Katso, tuossa ovat lapsesi, he ovat omasta voimastaan kasvaneet järkeviksi ja vahvoiksi.

Koko perhe seisoi viheriöivässä puutarhassa, neljä sukupolvea odotti kunnianarvoisaa isää, joka niin monta vuotta kärsittyään vihdoin oli saanut voiton. Rachel, puoliso ja Geneviève, ystävän vaimo, pysyttelivät vierekkäin. Sitten seurasivat heidän yhdistyneet lapsensa Josef ja Louise, Sarah ja Sébastien, ja heidän vieressään François ja Thérèse perheen nuorimman jäsenen, pikku Rosen kanssa. Clément ja Charlotte ynnä Lucienne olivat myöskin siellä. Kaikkien silmät olivat kyynelissä ja suudelmia vaihdettiin loppumattomiin.

Mutta nyt kuului raikas, sulosointuinen laulu. Molempien koulujen lapset, Josefin ja Louisen oppilaat, tervehtivät laululla Mailleboisin entistä opettajaa. Se oli herttaista ja liikuttavaa, tuo pieni, lapsellinen laulu, joka kertoi lämpimästä hellyydestä ja myös hiukan hymyilevästä tulevaisuudesta, suloisinta ja puhtainta lääkettä vanhan maailman haavoille. Sitten astui pieni poikanen esiin ja tarjosi Simonille kukkavihon poikakoulun nimessä.

– Kiitos, pieni ystäväni. Voi kuinka olet kaunis!.. Kuka sinä olet?

– Minä olen Edmond Doloir, opettaja Jules Doloirin poika. Isäni on tuolla herra Salvanin vieressä.

Sitten tuli pieni tyttö antamaan vihon tyttökoulun puolesta.

– Oi pikku kultaseni! Kiitos, kiitos… Kuka sitten olet?

– Minä olen Georgette Doloir, Adrien Doloirin ja Claire Bongardin tytär ja tuolla ovat isä ja äiti isoisän ja isoäidin ja setien ja tätien kanssa.

Mutta Lucienne Froment toi vielä vihon Rose Simonin puolesta, jota hän kantoi sylissään.

– Minä olen Lucienne Froment, Clément Fromentin ja Charlotte Savinin tytär ja tämä on Rose Simon, teidän pojanpoikanne Françoisin tytär, teidän poikanne Josefin pojantytär, teidän pojanpoikanne tytär, samoin kun hän on ystävänne Markus Fromentin tyttärenpojan tytär, isoäitinsä Louisen kautta.

Simon otti vapiseviin käsiinsä pienen, suloisen olennon, joka ei vielä osannut puhua.

– Oi, kallehin aarteeni, liha minun lihastani, sinä olet kuin liitonarkki, koko sovitus on sinussa toteutunut!.. Kuinka hyvä ja voimakas elämä onkaan ollut, kuinka väsymättömällä rohkeudella se onkaan tehnyt työtä, koska se meistä on antanut kasvaa näin paljon vahvoja ja viehättäviä olentoja! Ja kuinka suuresti edistyykään jokainen sukupolvi, kuinka paljon totuutta, oikeutta ja rauhaa elämä tuokaan ikuisessa työssään!

Kaikki tunkeilivat hänen ympärillään, esittelivät itsensä, puristivat hänen käsiään, syleilivät häntä. Siinä olivat Savinit, Léon ja hänen poikansa Robert, pormestari, joka niin innokkaasti oli puuhannut hyvitystä ja joka koko Mailleboisin nimessä oli ottanut hänet vastaan rautatiellä. Siinä olivat Doloirit, Auguste, joka oli rakentanut talon, Adrien, joka oli tehnyt piirustukset, Charles, joka oli ottanut huolekseen sepäntyöt ja Marcel, joka oli toimittanut puusepäntyöt. Siinä olivat Bongardit, Fernand ja hänen vaimonsa Lucile, sekä heidän tyttärensä Claire, kaikki nyt naimisten kautta sukua toisilleen, niin että he muodostivat yhden ainoan perheen; ja Simonin oli vaikea tuntea kaikkia. Mutta hänen entiset oppilaansa sanoivat nimensä, hän huomasi heidän vanhentuneissa kasvoissaan entisten lasten puhtaat piirteet ja syleilyä jatkui, niistä ei tahtonut tulla loppua mielenliikutuksen yhä kasvaessa. Äkkiä hän joutui vanhan, mutta yhä vielä hymyilevän Salvanin eteen. Hän heittäytyi vanhuksen syliin.

– Oi mestarini, teitä saan kiittää kaikesta, teidän työnne se on päässyt voitolle, uljaiden työmiesten kautta, jotka te olette kasvattaneet ja lähettäneet maailmaan.

Sitten hän suuteli iloisesti neiti Mazelinea molemmille poskille. Mignot purskahti itkuun kun hän häntäkin syleili.

– Oletteko antaneet minulle anteeksi, herra Simon?

– Teille anteeksi, vanha Mignot! Te olette ollut jalo ja rohkea. Kuinka hauskaa tavata näin!

Mutta yksinkertainen ja suuremmoinen juhlallisuus läheni loppuaan. Ystävällinen lahjatalo, joka kohosi Trou-kadun entisen kurjan hökkelin sijalla, seisoi auringonpaisteessa hymyilevänä ja iloisen näköisenä, kukka- ja lehtiköynnöksillä koristettuna. Äkkiä poistettiin vaate, joka vielä peitti kirjoituksen oven päällä, marmorilevy tuli näkyviin ja kultaisin kirjaimin loistivat siinä sanat: "Mailleboisin kaupunki opettaja Simonille, totuuden ja oikeuden tähden, hänen kärsimystensä korvaukseksi." Sitten seurasi allekirjoitus, vielä korkeampana ja silmiinpistävämpänä: "Hänen teloittajiensa lastenlapset." Ja avaralta torilta, läheiseltä puistokadulta, akkunoista ja katoilta kohosi vielä viimeinen, ääretön riemuhuuto, jyristen kuin ukkonen, ja siihen vihdoin yhdistyi kaikki kansa, ei yksikään ihminen uskaltanut nousta vastustamaan voittavaa totuutta ja oikeutta.

Seuraavana päivänä oli "Petit Beaumontais" – lehdessä innokas selonteko juhlasta. Kauan aikaa sitten oli inhoittava lehti muuttunut uuden hengen vaikutuksesta, joka kohotti sen lukijoiden siveellisen ja henkisen katsantokannan. Oli täytynyt laasta ja puhdistaa sen toimitus niinkuin likaviemäri, siihen määrin oli sinne vuosien kuluessa kerääntynyt kaikellaista myrkkyä. Sanomalehdistöstä tulee varmaankin erinomainen sivistysvälikappale, kun se ei enää ole valtiollisten ja finanssiroistojen käsissä, jotka sen avulla tylsyttävät ja ryöstävät tilaajiaan. Uudistettu ja nuortunut "Petit Beaumontais" – lehti teki jo suuria palveluksia, levitti joka päivä enemmän valoa, järkeä ja hyvyyttä.

Muutamia päiviä myöhemmin hävitti hirveä rajuilma kapusiinien kappelin, tuollainen syyskuun rajuilma, joka murskaa kaikki mitä eteen sattuu. Kappeli oli ainoa, joka vielä oli auki ja siellä kävi melkoinen joukko uskovaisia naisia. Jonvillen kirkkoherra, apotti Cognasse oli äskettäin löydetty kuolleena sakastista, hän oli saanut aivohalvauksen hirveän vihanpuuskan johdosta; ja kirkko, joka kauan aikaa oli ollut tyhjänä, suljettiin kokonaan. Mailleboisissa apotti Coquard ei enää edes aukaissut Saint-Martin kirkon ovia, vaan toimitti yksinään jumalanpalveluksen, saamatta kuoripoikaakaan avukseen. Ja pieni kapusiinien kappeli riitti siis niille harvoille, jotka vielä kävivät kirkossa, ja sai loppuun saakka pitää maineensa ihmekauppana, suurine pyhän Antonius padualaisen kuvineen, joka seisoi siellä kullattuna ja maalattuna keinotekoisten kukkien ja vahakynttilöiden ympäröimänä.

Sinä päivänä vietettiin juhlaa pyhimyksen kunniaksi ja se oli houkutellut kirkkoon satakunnan uskovaisia. Isä Theodosiuksen hartaasta pyynnöstä oli isä Crabot, joka ei enää koskaan jättänyt Désiradea, minne hänen piti perustaa hengellinen laitos, suostunut kunnioittamaan juhlaa läsnäolollaan; ja he olivat molemmat kappelissa, toinen toimitti jumalanpalveluksen, toinen istui samettinojatuolissa suuren pyhimyskuvan juurella, ja sitä rukoiltiin ihmeitätekevällä voimallaan taivuttamaan Jumalaa lähettämään jonkun suuren mullistuksen, joka yhdellä iskulla hävittäisi jumalattoman ja häpeällisen uuden yhteiskunnan. Silloin oli rajuilma puhjennut, kammottava, pikimusta pilvi peitti Mailleboisin, salamat näyttivät aukaisevan helvetin tulikidat, ukkosenjyrinä, kova kuin jättiläistykistön ampuminen, pommitti maata. Isä Theodosius oli käskenyt soittaa kelloja ja ne kaikuivat koko ajan ikäänkuin osoittaakseen Jumalalle hänen huoneensa, jotta hän suojelisi sitä. Mutta se juuri sai aikaan hävityksen, hirvittävä salama iski kelloon, seurasi nuoraa ja räjähti kappelissa semmoisella jyryllä kuin taivas olisi haljennut. Isä Theodosius syttyi tuleen alttarilla ja paloi kuin tulisoihtu. Messupaita, pyhät astiat, itse tabernaakeli sulivat, muuttuivat tomuksi. Mutta suuri pyhä Antonius kukistui ja peitti pirstoillaan isä Crabotin, josta ei jäänyt jälelle muuta kuin mustunut ja vääristynyt luuranko kaiken tuhan alle. Ja ikään kuin nuo kaksi herranpalvelijaa eivät olisi riittäneet, kuoli vielä viisi jumalista naista, mutta muut pakenivat parkuen, etteivät musertuisi holvin alle, joka ryski ja kukistui äärettömäksi soraläjäksi.

Koko Mailleboisin valtasi hämmästys. Kuinka saattoi katolisten Jumala erehtyä näin? Se oli tuo huolestuttava kysymys, joka muinoin heräsi joka kerran kun salama iski kirkkoon ja torni syöksyi papin ja polvistuvan seurakunnan päälle. Tahtoiko Jumala sitten tehdä lopun uskonnostaan? Vai johtuiko se, niinkuin järkevämmät uskoivat, siitä ettei mikään jumalallinen käsi ohjannut ukkosta, luonnonvoimaa, joka tuottaisi onnea ihmisille kun he oppivat sitä käyttämään palveluksessaan? Mutta silloin ilmestyi veli Gorgias ja hänet nähtiin juoksevan pitkin Mailleboisin katuja huutaen että Jumala ei tällä kertaa ollut erehtynyt. Jumala oli kuullut häntä, oli musertanut hänen tyhmät ja raukkamaiset esimiehensä, antaakseen opetuksen kirkolleen, joka voi kohota kukoistukseen ainoastaan tulen ja miekan kautta. Kuukautta myöhemmin löydettiin veli Gorgias itse pää halkaistuna, ruumiissa jälkiä inhoittavasta pahoinpitelystä, pahamaineisen talon edustalta, mistä Victor Milhommekin oli tavattu.

IV

Vuosia kului vielä ja elämä näytti tahtovan palkita Markusta siitä että hän oli niin paljon rakastanut ja niin paljon hyödyttänyt, antamalla hänen ja hänen Genevièvensä pysyä täysissä voimissaan voittoisina katsojina, niin että hän kahdeksankymmenen vuotiaana sai kokea sen suuren ilon että sai nähdä unelmansa yhä enemmän toteutuvan.

Sukupolvet seurasivat toisiaan yhä valistuneempina, vapautuneempina ja puhdistuneempina. Ennen oli ollut kaksi Ranskaa, jotka kumpikin olivat saaneet erilaisen opetuksen, olivat kasvatetut erikseen eivätkä siis tunteneet toisiaan, vaan inhosivat ja vastustivat toisiansa. Kansan syviä rivejä, maalaisväestön äänetöntä enemmistöä varten oli olemassa ainoastaan alkeisopetus, se sai oppia lukemaan, kirjoittamaan, hiukan laskemaan, ensimmäiset alkeet, niin että ihminen hiukan saattoi kohota eläintä ylemmäksi. Porvaristolle, pienelle, valitulle vähemmistölle, joka oli päässyt mahtavuuteen ryöstämällä itselleen rahat ja vallan, olivat avoinna ylemmät oppilaitokset ja yliopistot, kaikki tiet sivistykseen ja valtaan. Tällainen oli hirveä yhteiskunnallinen vääryys, raskas kahle sitoi köyhät ja halvat tietämättömyyteen, heitä oli kielletty oppimasta, hankkimasta itselleen tietoja, tulemasta oppineiksi, mahtaviksi, hallitseviksi. Välistä pääsi joku heistä vapaaksi ja kohosi korkeimpaan arvoon. Mutta se oli vain poikkeus, joka suvaittiin ja jota ulkokullatusta mainittiin esimerkkinä, kaikki ihmiset olivat yhdenvertaisia, sanottiin, ja voivat siis kohota oman ansionsa mukaan. Ja kuitenkin kiellettiin suurimmalta osalta välttämätön opetus, järjen selvittäminen, joka oli kaikille kansan lapsille tuleva, sillä pelättiin suurta totuuden ja oikeuden liikettä, joka siitä olisi seurauksena ja joka riistäisi porvaristolta väärän vallan ja ottaisi ryöväreiltä pois varastetun kansallisomaisuuden, perustaakseen vihdoin oikean työnjaon kautta veljellisyyden ja rauhan yhteiskunnan.

Nyt oli yhtenäinen Ranska muodostumaisillaan, pian ei enää olisi yläluokkaa ja alaluokkaa, sivistyneet eivät enää sortaisi ja väärinkäyttäisi sivistymättömiä veljessodassa, joka välistä tuli niin raivokkaaksi että veri punasi katukivet. Samallainen opetus kaikille oli jo saatu aikaan, kaikkien Ranskan lasten täytyi käydä läpi maksuttoman ja pakollisen alkeiskoulun, jossa kokeisiin perustuvat tosiasiat kieliopillisten sääntöjen sijaan olivat kaiken opetuksen perustana. Tietojen hankkiminen ei sitä paitsi riittänyt, täytyi myös oppia rakastamaan, sillä ainoastaan rakkaus tekee totuuden hedelmätäkantavaksi. Sitten tapahtui luonnollinen valinta oppilasten halun, taipumusten ja lahjakkaisuuden mukaan; alkeiskoulusta siirtyivät he erikoiskouluihin, jotka olivat järjestetyt tarpeen mukaan, käsittivät kaikki käytännölliset alat ja ulottuivat ihmishengen syvimpiin mietteihin. Laki sääsi ettei kansassa ollut ketään etuoikeutettua, että jokainen syntyvä olento oli otettava vastaan mahdollisena voimana, jonka kehittämisen kansallisetu vaati. Tämä ei ollut ainoastaan yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta, se oli myös yhteisen omaisuuden viisasta käyttämistä, käytännöllinen menettelytapa, jotta ei häviäisi mitään siitä, josta voisi koitua maalle suuruutta ja valtaa. Ja kuinka nopeasti heräsivätkään kerääntyneet voimat, jotka uinuivat maaseutujen ja tehdaskaupunkien äärettömissä varastoissa! Ne saivat aikaan henkisen kukoistuksen, syntyi aivan uusi sukupolvi, joka kykeni ajattelemaan ja toimimaan, ja uudisti vallan väärinkäytöstä kuluneiden, hallitsevien luokkien kuivuneen elämännesteen. Neroja versoi joka päivä tästä vihdoinkin raivatusta, hedelmällisestä maasta, suuri aika oli tulossa, ihmiskunnan uudestasyntyminen. Tämä kaikille yhdenmukainen opetus, jota hallitseva porvaristo niin kauan oli vastustanut, tuntien että se hävittäisi entisen yhteiskuntajärjestyksen, oli todella hävittämäisillään sen, mutta pannakseen sen sijaan kaikkien henkisten ja siveellisten voimien järkevimmän ja ihanimman kehityksen, joka on tekevä Ranskasta maailman vapauttajan.

Näin katosi tuo kahtiajaettu Ranska, jossa oli kaksi luokkaa, kaksi vihamielistä rotua alituisessa taistelussa keskenään, kasvatettuina kahdessa eri maailmassa, ikäänkuin heidän ei koskaan tarvitsisi yhtyä ja ymmärtää toisiaan. Opettajatkaan eivät enää olleet jakautuneet kahteen melkein vihamieliseen ryhmään, joista toista halveksittiin, ja toinen halveksi, toisella puolella köyhät vähätietoiset alkeisopettajat, jotka usein olivat vain nimeksi vapautuneet synnynnäisestä raakuudesta, ja toisella puolella opista ja kirjallisesta sivistyksestä loistavat lyseoiden ja erikoiskoulujen opettajat. Nyt annettiin alkeiskoulujen oppilaille samat opettajat, jotka sitten seurasivat heitä kaikilla opetuksen asteilla. Käsitettiin että tarvittiin yhtä älykkäitä ja yhtä hyvän kasvatuksen saaneita opettajia herättämään lapsen sielua, antamaan sille ensimmäisen säännönmukaisuuden, johtamaan sen oikealle tielle, kuin pysyttämään sitä sillä ja kehittämään sitä. Virkavuorotteleminen oli pantu toimeen, henkilökunta oli helppo hankkia ja se oli erinomaisen innokas toimessaan, nyt kun opettajanvirka pidettiin ensimmäisinä ammatteina maassa, oli hyväpalkkainen ja sangen kunnioitettu ja arvossa pidetty. Kansa oli tullut ymmärtämään kaikilla asteilla maksuttoman ja kaikille yhteisen opetuksen edut ja välttämättömyyden; kuinka suuriksi kustannukset tulivatkin, eivät ne olleet miljaardeja, jotka kulutettiin valheen ja murhan ylläpitämiseksi, ne olivat miljaardeja, jotka synnyttivät taistelijoita rauhan ja onnellisuuden saavuttamiseksi. Runsaampaa satoa ei voinut kuvitellakaan, jokainen kulutettu penni teki kansan älykkäämmäksi ja vahvemmaksi, tulevaisuuden vallaksi. Suurin moite tätä opetuksen yleistä leviämistä vastaan oli ollut se, että se muka kasvatti säädystään eronneita kapinoitsijoita entisen yhteiskunnan ahtaan rajoituksen sisäpuolella, mutta sen mitättömyys näkyi selvästi nyt kun tämä luokkarajoitus oli hävitetty ja sijaan astunut uusi yhteiskunta. Porvaristo kukistui samoin kuin kirkkokin, heti kun se ei enää yksin ollut oikeutettu saamaan oppia. Mutta joskin jokainen talonpojan tai työmiehen poika, joka äkkiä oli kohonnut sivistykseen ja oppiin, ilman rahaa, mutta kymmenkertaisesti nautinnonhimoisena, ennen oli tuottanut häiriötä ja vaaraa yhteiskunnalle, koska hänen täytyi hankkia itselleen asema ja nautintoja muiden ihmisten kustannuksella, oli tämä vaara nyt kokonaan kadonnut, nyt ei enää voinut olla säädystään eronneita, koska ei enää ollut säätyjä, ei kapinoitsijoita, koska normaalinen tila nyt oli siinä että jokainen kohoaisi niin korkeaan sivistykseen kuin hänelle on mahdollista, voidakseen tehdä suurinta hyötyä kansalaisena. Opetus oli täyttänyt vallankumouksellisen tehtävänsä ja se oli tästälähin kansan voima ja järjestys, valta, joka samalla kertaa oli laajentanut ja sitonut lujemmin veljessiteen, kaikki olivat kutsutut tekemään työtä kaikkien onneksi, eikä ainoakaan voima voinut unhottua tai joutua hukkaan.

Mutta tämä yleinen opetus, tämä koko kansan sivistyttäminen, joka antoi niin runsaan sadon, oli käynyt mahdolliseksi vasta sitten kun kirkko oli karkoitettu opetuksesta. Kirkon eroittaminen valtiosta ja siitä seuraava kirkollisveron lakkauttaminen oli tosin vapauttanut maan ja tehnyt mahdolliseksi pitää parempaa huolta kouluista. Pappi lakkasi olemasta virkamies, katolinen usko ei enää ollut lain säätämä, ainoastaan se, joka tahtoi ja maksoi, kävi kirkossa aivan niinkuin teaatterissa; ja kirkot olivat vähitellen tyhjenneet. Mutta syynä niiden tyhjentymiseen oli ennen kaikkea se että ne eivät enää itse muodostaneet itselleen seurakuntaa, noita kurjia, tylsistyneitä olentoja, joita ne tarvitsivat täyttääkseen heillä penkkinsä. Monta kovaa vuotta oli kulunut ennekuin lapsi oli saatu riistetyksi kirkolta, ikivanhalta myrkyttäjältä, joka oli vallinnut valheen ja pelon kautta. Se oli heti käsittänyt että sen täytyi tappaa totuus, ellei se itse tahtonut tulla tapetuksi; ja kuinka hurjasti se olikaan taistellut, kuinka itsepäisesti vastustanut, viivyttääkseen välttämätöntä tappiotaan, valon lopullista voittoa! Sitä täytyi kohdella niinkuin tori-akkaa, joka myy myrkyllisiä ravintoaineita ja jonka kauppaa poliisi lähetetään sulkemaan. Se, joka oli hallinnut opinlauseiden ja auktoriteetin avulla ja ylläpitänyt valtaansa tulella ja miekalla Jumalansa esimerkkiä noudattaen, se uskalsi vedota vapauteen saadakseen rauhassa jatkaa orjuutustyötään. Silloin olivat yhteiskuntaa suojelevat lait tulleet välttämättömiksi, kirkko piti laillisella tavalla tehdä kykenemättömäksi, kieltämällä sen jäseniä, pappeja ja munkkeja, opettamasta. Ja mikä melu siitä syntyikään! Koetettiin saada aikaan kansalaissota, vanhempia kiihoitettiin ja kun veljeskunnat ajettiin ulos ovesta, tunkeutuivat ne sisään akkunasta sitkeällä itsepäisyydellä, luottaen iankaikkiseen herkkäuskoisuuteen, jonka he luulivat kylväneensä ihmiseen. Eivätkö he olleet itse inhimillinen erehdys, taikausko ja kurja raukkamaisuus ja eikö heillä siis ollut iankaikkinen valta? Mutta sitä varten täytyi heidän saada edeskinpäin pitää lapsi hallussaan ja pimittää tulevaisuus, mutta vähitellen tulevaisuus luikui heidän käsistään lapsen kanssa; se aika oli tullut, jolloin kirkko virui kuolemaisillaan järjettömien, tieteen kukistamien opinlauseittensa raunioissa. Totuus oli voittanut, kaikille yhteinen koulu kasvatti miehiä, joilla oli tietoja ja tahtoa.

Joka päivä Markus huomasi uusia voittoja, järjen ja onnen lisääntymistä. Hän yksin oli vielä elossa sankarillisesta polvesta, joka oli niin paljon taistellut ja kärsinyt. Kunnon Salvan oli kuollut ensiksi, neiti Mazeline ja Mignot olivat seuranneet häntä. Mutta kaikista näistä kuolemantapauksista oli Markukseen syvimmin koskenut Simonin ja Davidin kuolema; tuoni oli korjannut heidät melkein samaan aikaan ja rouva Simon oli lähtenyt hiukan ennen. Kaikki hirveän jutun osanottajat lepäsivät nyt maan povessa vierekkäin, hyvät ja pahat, sankarit ja rikolliset iankaikkisessa hiljaisuudessa. Monet lapsista ja lapsenlapsistakin olivat kuolleet ennen isiä, sillä kuolema jatkoi väsymättä salaperäistä tointaan, niitti ihmisiä ikäänkuin tehdäkseen hedelmälliseksi maan, josta toisia ihmisiä kasvaisi. Markus oli muuttanut Jonvillestä ja asettunut Genevièven kanssa asumaan Mailleboisiin ensimmäiseen kerrokseen lahjatalossa, joka oli joutunut Simonin lasten, Josefin ja Sarahin käsiin. Sarah ja hänen miehensä Sébastien asuivat yhä Beaumontissa, missä jälkimmäinen vielä johti normaalikoulua. Mutta Josefin, joka oli melkein rampa jaloistaan, oli täytynyt luopua toimestansa: hänen vaimonsa Louise oli yhtäaikaa eronnut Mailleboisin koulusta ja molemmat olivat muuttaneet lahjatalon toiseen kerrokseen, joten perhe jakoi sen keskenään, iloiten siitä että sai yhdessä viettää vanhuuden hiljaiset hetket, Heistä tuntui kuin eivät he kokonaan olisi eronneet opetuksesta, he jatkoivat hyvää tehtävää jälkeläistensä kautta, sillä François ja Thérèse olivat nimitetyt opettajaksi ja opettajattareksi Mailleboisin kouluun, jossa siis kolme polvea oli seurannut toisiaan, lastenlapset vanhempien ja isovanhempien jälkeen.

Kaksi vuotta oli tätä onnellista elämää keskinäisessä rakkaudessa kestänyt, kun onneton tapaus tuotti surua perheelle. François, joka tähän saakka oli ollut niin hellä vaimolleen Thérèselle, rakastui kolmenkymmenenneljän vuotiaana hurjasti erääseen kauniiseen tyttöön, se oli tuollainen mieletön intohimo, joka hävittää miehen elämän. Colette Roudille oli jo kahdenkymmenenkahdeksan vuotias ja äskettäin kuolleen sangen jumalisen lesken tytär; ja hänen sanottiin tulleen maailmaan isä Theodosiuksen, hänen äitinsä entisen rippi-isän toimesta, jota hän paljon muistutti; hänellä oli munkin kaunismuotoinen pää, veripunainen suu ja säihkyvät silmät. Leski eli pienestä pääomasta, jota hänen vanhin poikansa Faustin, kaksitoista vuotta vanhempi kuin sisarensa, oli suuresti kuluttanut niin että sisar nyt tuli vain niukasti toimeen. Pieni jäännös mahtavasta klerikaalisesta puolueesta, joka ennen oli ollut maan herrana, olikin ottanut hänet huolenpitoonsa, ja viimein hankkinut hänelle paikan Désiraden alueen hoitajana. Isä Crabotin kuoleman jälkeen oli siitä käyty alinomaa oikeutta ja naapurikunnat aikoivat nyt ostaa sen ja tehdä siitä Kansantalon, lepopuiston paraneville sairaille, samallaisen kuin Valmarie, entinen jesuiittakolleegio, joka jo oli muutettu ihanaksi turvapaikaksi, missä seudun työmiehenvaimot saivat levätä vaikeiden synnytysten jälkeen. Colette asui siis yksin Mailleboisissa melkein vastapäätä koulua ja hän oli hyvin vapaa käytökseltään; hänen silmiensä säihky ja hänen punaisten huultensa hymy olivat varmaankin paljon vaikuttaneet intohimon puuskaan, joka riehui Françoisissa.

Kerran sai Thérèse hänet kiinni. Tuskallinen suuttumus valtasi hänet, sillä isku ei koskenut yksin häntä; eikö isän mielettömyys vahingoittaisi myös heidän tytärtään Rosea, joka pian täytti kaksitoista vuotta? Ensin aikoi hän vedota isäänsä ja äitiinsä, Sébastieniin ja Sarahiin, antaakseen heidän päättää, mitä hänen oli tehtävä. Hän puhui erosta, hän tahtoi mieluimmin antaa vapauden miehelleen, joka ei enää rakastanut häntä, vaan valehteli hänelle. Mutta hän oli koko ajan aivan tyyni, lujamielinen ja järkevä ja hän ymmärsi että tällä kertaa oli viisainta antaa anteeksi. Markus ja Geneviève puolestaan olivat, epätoivoissaan tästä epäsovusta, kauan puhuneet Françoisille. Hän osoitti suurta surua, tunnusti kaikki virheensä ja otti vastaan ankarimpia nuhteita; mutta kaikessa tässä oli surkeinta hänen hämmennyksensä ja toivoton ulkonäkönsä, hän pelkäsi silminnähtävästi joutuvansa uudelleen intohimon valtaan. Markus ei ollut koskaan tuskallisemmin tuntenut ihmisonnen katoavaisuutta. Ei siis ollut kylliksi että ihmiset saivat oppia, että heidät johdettiin oikeudenmukaisuuteen totuuden tien kautta, koska intohimot siitä huolimatta raastoivat heitä, kiihoittivat heitä toisiaan vastaan niinkuin kurjia mielettömiä. Koko elämänsä hän oli taistellut pelastaakseen lapset valistuksen avulla pimeästä vankilasta, jossa isät olivat kituneet, ja hän luuli antaneensa omaisilleen enemmän onnea antaessaan sitä muille; ja nyt kohtasi hänen tyttärenpoikansa perhettä toinen kärsimys: rakkauden ikuinen autuus ja ikuinen tuska! Ihminen ei saanut ylpeillä opistaan eikä pitää sitä ainoana voimanaan. Täytyi vielä olla valmis kärsimään, karaista sydämmensä aina uhkaavia suruja vastaan, eikä saanut uskoa että hyvän tekeminen suojelee pahan haavoista. Turhaan Markus puhui näin itselleen, ajatteli nöyrästi täytettyä tehtäväänsä, hän oli siitä huolimatta syvästi suruissaan nähdessänsä kurjan ihmiskunnan vapaaehtoisesti haavoittavan itsensä kaikkiin okaisiin tien varrella.

Lupa alkoi ja äkkiä François katosi. Hän näytti odottaneen että pääsisi irti koulusta ja oli heti lähtenyt Coletten kanssa, jonka akkunat Isollekadulle päin olivat suljetut. Perhe tahtoi välttää häväistystä ja kertoi että François, joka oli hiukan heikko, oli erään ystävän kanssa matkustanut ulkomaille erääseen ilmaparantolaan. Mailleboisissa olivat kaikki kuin äänettömästä sopimuksesta uskovinaan tähän selitykseen, myötätuntoisuudesta Thérèseä, hyljättyä vaimoa kohtaan, josta paljon pidettiin; mutta kaikki tiesivät oikean syyn hänen puolisonsa lähtöön. Hän oli ihailtava vaikeassa asemassaan, hän ei koskaan ilmaissut suuttumustaan, salasi kyyneleensä ja pysyi koko ajan arvokkaana. Hän oli ennen kaikkea hellä ja lohduttava tyttärelleen Roselle, jolta hän ei pahaksi onneksi voinut salata mitään, mutta jota hän koetti rakastaa kahden edestä ja jota hän opetti rakastamaan isäänsä tämän vioista huolimatta.