Filosofiset mietelmät

Niin tärkeätä ja suuriarvoista kuin onkin se työ, mitä tiedemiehet ja ajattelijat tekevät, joko kohottamalla ihmiskunnan aineellista hyvinvointia taikka etsimällä vastausta niihin elämän arvoituksellisiin kysymyksiin, mitkä ihmismieltä jännittävät, on heidän suhteensa olemassa se valitettava seikka, että heidän – heistä useimpain – esityksensä ovat siksi vaikeatajuisia, että enimmät heidän aikalaisistaan jäävät kokonaan osattomiksi niistä tiedoista ja siitä elämänviisaudesta, millä he ovat enentäneet ihmiskunnan tietämisen määrää. Tietenkään ei siitä ole syytettävä näitä ajattelijoita ja tiedemiehiä, sillä eihän se ole heidän vikansa, että ihmiset ovat niin järjestäneet keskinäiset suhteensa, että toisille ihmisille, vieläpä suurelle enemmistölle, elämä ei tarjoo älyllisen, henkisen elämän edellytyksiä, vaan muodostuu heidän elämänsä liikkumattomaksi, värittömäksi, pelkäksi aineelliseksi olemassaoloksi.

Mutta onpa sentään poikkeuksiakin tästä säännöstä. On ollut ennen meidän aikojamme ja nytkin on olemassa sellaisiakin suuria ajattelijoita, jotka eivät ole kirjottaneet ainoastaan valittua tieteellisesti sivistynyttä vähemmistöä, vaan myöskin suurta yleisöä varten.

Sellaisiin helppotajuisiin filosofian esityksiin kuuluvat nämä Baconin mietelmät, joista on sattuvasti sanottu, että ne "tunkeutuvat joka miehen mieleen ja elämäntoimiin".

Lyhyt esitys Baconista ja hänen filosofiastaan lienee tässä yhteydessä paikallaan.

Francis Bacon syntyi Yorkhousessa, Englannissa v. 1561 ja kuoli v. 1626, joten hän siis eli Englannin historian merkillisimpänä aikakautena, joka historiassa tunnetaan Elisabetin aikakauden nimellä. Englanti osasi näet hyväkseen käyttää renessansin – vanhan ajan tieteitten ja taiteitten uudestasyntymisen – elähyttävää ja uudistavaa vaikutusta suuremmassa määrässä ja välittömämmin kuin moni muu kansakunta. Ja sen aikakauden suurmiehet Shakespeare ja Bacon ovat kaikkien aikakausien merkillisimpiä neroja, edellinen tähän saakka saavuttamattomana taiteilija-filosofina ja jälkimäinen meidän aikamme tieteen ennustajana ja tienraivaajana.

Francis Bacon oli aikakautensa huomattavimpia valtiomiehiä, kohoten maansa korkeimpiin virka-asemiin ja arvoihin. Mutta me sivuutamme tässä Baconin loistavan ja osiksi häpeällisenkin virkamiesuran kuvaamisen, ja sen sijaan puhumme hänen merkityksestään filosofisena kirjailijana ja hänen vaikutuksestaan, ei ainoastaan omaansa, vaan vielä seuraaviinkin aikakausiin.

Baconia arvostellessamme ja hänen ansioitansa arvioidessamme meidän on pantava merkille ne historialliset asianhaarat, mitkä olivat juuri sille aikakaudelle ominaisia, vaikuttaen joko edistävästi taikka vaikeuttavasti hänen tehtäväänsä. Eikä meidän tarvitsekaan mainita useampaa kuin pari sellaista merkillistä piirrettä, päästäksemme käsitykseen siitä asemasta, missä Bacon, historian kannalta katsoen, toimi.

Uskonpuhdistus sekä mantereella että Englannissa oli, voipa melkein sanoa, suorittanut tehtävänsä loppuun, voimakkaasti vaikuttaen ei ainoastaan rahvaan hengettömän elämän elvyttämiseksi, vaan antamalla uutta virikettä ja rohkeutta myöskin sivistyneelle ja oppineelle maailmalle. Mutta sitäkin vielä tärkeämpi tässä suhteessa epäilemättä oli renessansin vaikutus, joka ikäänkuin puhalsi uuden hengen ja innostuksen keskiajan kaavoihin kangistuneeseen ja ahdasmieliseksi kirkollisuudeksi alentuneeseen elämään. Uskonpuhdistus ja renessansi yhdessä samanaikaisten merkillisten keksintöjen ja löytöjen kanssa olivat niitä suuria enteitä, joitten merkityksen tulkitseminen ja edelleen kehittäminen tuli Baconin tehtäväksi.

Meidän ei ole vaikea ymmärtää, että tämä tehtävä vaati, ei ainoastaan kyvykästä, vaan sen lisäksi monipuolista ja näkevää miestä, joka olisi selvillä historiallisesta kehityksestä ja lähinnä kuluneen ajan merkillisistä edistysaskelista sekä osaisi oman aikansa hajanaisista ja arvostelemattomista pyrinnöistä ja saavutuksista erottaa ne, jotka kuvastelivat vielä näkymätöntä ja käsittämätöntä tulevaisuutta. Mutta Baconpa olikin sekä sivistykseensä ja ulkonaiseen asemaansa että kunnian- ja maineenhimoiseen luonteeseensa nähden sellainen mies, jollaista aikakausi tarvitsi. Sen lisäksi, että hän oli perinpohjin perehtynyt latinan- ja kreikankieleen, hänen antikisen filosofian ja tieteen tuntemuksensa ei ollut Aristoteleen tai muitten etevien miesten sokeata ihailemista tai heidän lausuntojensa ulkoamuistamista, tai kykyä käyttää niitä todistuskappaleina saivartelevassa dialektiikassa, mikä oli hänen aikakaudelleen ominaista, vaan omasi hän ennen kaikkea kyvyn erottaa sen, mikä oli kaikista tärkeintä esim. juuri Aristoteleen filosofiassa, nimittäin pyrkimyksen etsiä luonnosta, aistillisesti tajuttavasta todellisuudesta ratkaisua maailman arvoitukselle, vastausta tietämisen kysymykseen. Ja toisaalta ne merkilliset keksinnöt, kuten ruudin, kompassin, kirjapainotaidon keksiminen, jotka silloin olivat aivan äskeisiä saavutuksia, sekä ne merkilliset löytöretket, jotka olivat niin suuresti laajentaneet ihmisten tietoa tunnetusta maailmasta, kaikki nämä, tosin satunnaiset, tapaukset herättivät Baconissa sen käsityksen ja, miks'emme voisi sanoa, aatteen, että nimittäin ei ainoastaan koko näkyväinen maailma, vaan myöskin tieto sen lakiperäisistä ilmiöistä ja siinä piilevistä voimista on juuri tätä tietä saavutettavissa, s.o. keksintöjen, löytöretkien ja yleensä havaintojen, kokeilujen, tutkimusten kautta. Ja että se ajatus merkitsi koko entisen tieteellisen metodin ja filosofian perinpohjaista uudistamista, sen käsitti Bacon ja se innosti hänen korkealle pyrkivää mieltänsä. Mutta hän ymmärsi tai aavisti sen lisäksi, että tässä oli kysymys, paitsi uuden filosofisen suunnan perustamisesta, kahlehdittujen jättiläisten vapauttamisesta, uusien ennen aavistamattomien voimien esillemanaamisesta. Ja tämä hänessä yhä selventyvä ja varmeneva tietoisuus se näyttää Baconin mahtavuuteen ja valtaan palavaa mieltä enimmän jännittäneen.

Näin vähitellen selvisi Baconille hänen suuriarvoinen elämäntehtävänsä. Hajanaisista, yksittäisistä havainnoista ja niitten synnyttämistä mielteistä muodostui systemaattinen kokonaisuus, suunnitelma filosofian ja tieteitten uudistamista varten. Vanhan spekulativisen (järkeilevän) filosofian tilalle, joka saavutti huippukohtansa keskiaikaisessa skolastikassa, oli astuva havaintoperäinen, kokeileva filosofia (empirismi). Siis tämä mies, lordi Bacon, joka oli sanan kaikissa merkityksissä ylimys, ryhtyi "demokratiseeraamaan" aikakautensa ylimysmielistä filosofiaa, vaatien sitä laskeutumaan metafysisistä korkeuksistaan jokapäiväiseen todellisuuteen!

Edellisen ajan ja oman aikansa maantieteellisissä ja luonnontieteellisissä saavutuksissa Bacon näki, paitsi niitten käytännöllistä tilapäismerkitystä, samalla sen, että ne olivatkin vain hajanaisia ja sattumalta keksittyjä saaria suuren tuntemattoman äärettömässä valtameressä. Ja hän itse ryhtyi laatimaan perinpohjaista suunnitelmaa tämän valtameren tutkimista varten, sillä hän käsitti, että saavuttaakseen jotakin suurempaa ja jouduttaakseen tutkimusta oli välttämätöntä, ei ainoastaan uuden tieteellisen menettelytavan sovelluttaminen, vaan että sen lisäksi tarvittiin mahdollisimmalla tarkkuudella luotu systeemi. Siinä tarkotuksessa Bacon kirjotti kirjansa "Novum Organum" (v. 1620), jossa hän kehittää filosofiansa induktivisen systeemin. Kuno Fischer puhuessaan kysymyksessäolevan aikakauden merkillisistä luonnontieteellisistä keksinnöistä ja löydöistä lausuu Baconia tarkottaen: "Siispä sen, joka tahtoo tehdä filosofian ajanmukaiseksi, täytyy muuttaa löytöjen ja keksintöjen henki filosofiseksi, taikka filosofian henki keksinnölliseksi." Nämä sanat melkein riittäisivät määritelmäksi Baconin merkityksestä niille, jotka ovat hänen omiin teoksiinsa jossain määrin tutustuneet. Ja Bacon itse sanoo, tarkotustaan selittäen, mainitussa pääteoksessaan: "On vahinko ihmiskunnalle, että älyllisen (intellektualisen) maailman rajat ovat pysyneet vanhoillaan, vaikka aineellista maailmaa, maita, meriä ja avaruutta on niin paljo laajennettu ja valaistu."

Bacon otti suorittaakseen tämän tehtävän, todellakin vaikean ja samalla suurenmoisen tehtävän. Sen sijasta että abstraktinen ajattelu oli ollut tähän asti lähtökohtana, oli lähtökohdaksi otettava aistillinen todellisuus. Ja sitä varten oli ensinnäkin kerättävä ja pantava järjestykseen kaikki jo saavutetut tiedot ja kokemukset. Logiikka oli tehtävä tieteeksi, jonka avulla näitä tietoja punnitaan ja tarkistetaan ja jonka avulla niistä uusista havainnoista ja kokemuksista vedetään uusia johtopäätöksiä ja siten päästään tunkeutumaan yhä syvemmälle maailman tietämiseen. Eikä ainoastaan tietämiseen, mutta myöskin saavutetun tiedon käyttämiseen tarkotuksessa lisätä ihmiskunnan terveyttä, siveellisyyttä, kauneutta ja voimaa. Siis sama aate, mikä oli elähyttänyt vanhan ajan suurinta luonnontutkija-filosofia, se sama aate epäilemättä innostutti uuden ajan ensimäistä "uudenaikaista" filosofia, Francis Baconia.

Teoksessaan "Tieteitten arvosta ja laajenemisesta" (v. 1623) Bacon täydentää ja selittää induktivista systeemiänsä pannen painoa havaintoperäisen metodin monipuoliseen vaikutukseen inhimillisten tietojen lisäämiseksi ja järjestämiseksi.

Ja varsinaisen päätyönsä ohella ja yhteydessä hän piirteli kuvia elämästä ja ihmisluonteesta terävä-älyisen psykologin ja kokeneen maailmanmiehen taidolla. Nämä pienoispiirrokset, jotka tunnetaan nimellä "Essays" ja jotka ovat useammassa kuin sadassa painoksessa levinneet englanninkielisessä maailmassa, epäilemättä ansaitsevat tulla meilläkin tunnetuiksi.

Tosin Baconin ansiot näyttävät sangen mitättömiltä, jos hänen systeemiänsä vertaamme esim. Spencerin taikka Comten systeemeihin. Samoin, jos yksipuolisesti kysymme, mitä hän itse sai aikaan tieteellisen luonnontutkimuksen alalla. Mutta häntä onkin punnittava hänen oman aikansa vaa'alla. On huomattava, että se, mitä nyt saatetaan opettaa meidän koulujemme alaluokilla, oli osiksi tai kokonaankin tuntematonta Baconin aikalaisille. Mutta juuri siihen perustuu Baconin merkitys, että se, minkä myöhempien aikojen tutkimus on voittanut ja saavuttanut, on Baconin vetämien rajojen sisäpuolella ja hänen viitottamallansa suunnalla, joten Baconilla filosofina on aina pysyvä arvo, pysyvämpi vielä kuin esim. Voltairella valistuksen filosofina. Mutta vaikka onkin totta, että Voltairen kirjalliset tuotteet, erittäinkään hänen novellinsa eivät tunnu meidän aikamme lukijasta kovinkaan hämmästyttäviltä, niin olivat ne enemmänkin kuin riittäviä siihen tarkotukseen, mihin Voltaire niitä käytti. Samaa, ja vielä paremmalla syyllä, on sanottava Baconin kirjotuksista, mikäli on kysymys niitten merkityksestä uudemman filosofian ja luonnontieteitten kehitykselle.

Suomentaja.

TOTUUDESTA

Mikä on totuus, sanoi Pilatus ivaten eikä jäänyt odottamaan vastausta. Häilyväisyys ja epämääräisyys mielipiteisiinsä nähden todellakin saattaa tuntua muutamista huvittavalta, sellaisista nimittäin, jotka pitävät uskoa kahleena vapaudelleen, haittana, joka rajottaa vapaata tahtomista sekä ajatuksen että toiminnan alalla. Ja vaikka sellaisten ajattelijoiden¹ lahkot jo lienevätkin sukupuuttoon hävinneet, on silti vieläkin joitakin selitteleviä älyniekkoja, jotka ovat samaa maata, vaikk'ei heidän suonissaan virtaakaan niin vahva veri kuin heidän muinaisten hengenheimolaistensa. Mutta se, mikä tekee valheet niin yleisesti suosituiksi, ei ole yksinomaan se vaikeus ja ne ponnistukset, mitkä kohtaavat totuudenetsijää, eikä liioin se valtava vaikutus, minkä totuus tekee löytäjäänsä, vaan perustuu valheen suosiminen ihmisen synnynnäiseen valheenrakkauteen. Eräs myöhemmistä kreikkalaisista koulukunnista tutki tätä kysymystä ja koetti selittää, mistä johtuu, että ihmiset valhetta rakastavat, silloinkin kun he eivät tee sitä huvikseen, kuten runoilijat, eivätkä hyödykseen, kuten kauppamiehet, vaan valheen itsensä vuoksi. Tuikahtelevien kynttilöiden valossa tämän maailman naamarit ja ilveet ja riemujuhlat näyttävät upeammilta ja viehkeämmiltä kuin ilko alastoman totuuden valaistuksessa. Totuus voisi ehkä kohota helmen hintaan, joka on paraimmillaan päivännäöllä, mutta se ei saavuta koskaan hohtokiven tai timantin arvoa, joka näyttää upeimmalta vaihtelevassa valaistuksessa. Niinpä valheseos aina lisää huvittavaisuutta. Voiko kukaan epäillä sitä, että jos ihmisten mielistä otettaisiin pois turhamaiset mielipiteet, imartelevat toiveet, väärät arvioimiset, mielikuvat ja – halut y.m.s., niin tyhjenisivät lukuisten ihmisten mielet ja luhistuisivat kokoon tai täyttyisivät alakuloisuudella, hervottomuudella ja tyytymättömyydellä. Eräs kirkkoisä nimitti runoutta "paholaisen viiniksi", että se täyttää mielikuvituksen, olematta kuitenkaan muuta kuin valheen varjo. Mutta se, mikä vahingoittaa, ei olekaan sellainen vale, mikä kulkee mielen läpi, vaan se, mikä uppoo ja juurtuu siihen. Mutta vaikka asia onkin sellaiseksi vääristynyt ihmisten turmeltuneen oikeuskäsityksen ja alhaisten pyyteiden kautta, niin totuus, joka arvostelee ainoastaan itseään, opettaa, että ihmisluonnon korkeimman hyvän muodostaa: totuuden etsintä, joka on sen kosintaa, ja totuuden tieto, joka on sen läsnäoloa, sekä totuuden usko, joka on sen nauttimista. Tuo runoilija,² joka kaunisti epikurolaisen koulukunnan, on lausunut seuraavat erinomaiset sanat: "Hauska on seisoa rannalla ja katsella aalloilla hoippuvia aluksia; hauska on linnan ikkunasta katsella alhaalla laaksossa riehuvata taistelua ja seurata sen vaiheita; mutta mitään huvia ei voi verrata siihen, mitä tuntee se, joka seisoo totuuden taistelutantereella (kukkulalla, jonka käskijäksi ei pysty kenkään ja jonka ilma on aina autereista ja ihanaa) ja näkee kaikki erehdykset, harhailut, usvat ja myrskyt alhaalla laaksossa", aina niin ymmärtäen, että tässä asemassa oleva ihminen tuntee sääliä eikä ylpeyttä tai pöyhkeyttä. Varmasti taivas on toteutettu maan päällä silloin, kun ihmisen mielen täyttää hyväntahtoisuus toisia ihmisiä kohtaan, ja kun se etsii lepoa kaitselemuksesta ja nojautuu totuuteen.

Mutta siirtyäksemme filosofisesta totuudesta jokapäiväisen elämän alalla esiintyvään totuuteen, niin nekin, jotka eivät sitä käytännössä noudata, tunnustavat, että suora ja selvä menettely on ihmisluonteen kunnia, ja että valheseos on niinkuin kullan tai hopean sekottaminen toisilla metalleilla, jotka kyllä tekevät nämä metallit mukavammiksi käyttää rahana, mutta väärentävät ne. Sillä sellainen kiero peli muistuttaa käärmettä, joka ryömi vatsallaan. Ei ole mitään pahetta, joka siinä määrin peittäisi ihmisen häpeällä kuin vilpillisyys ja petollisuus. Niinpä Montaigne sanoi sattuvasti tiedustellessaan, miksi sana valhe on niin häpeällinen ja niin ankara, kun se lausutaan syytöksenä. Hän sanoi: "Sanoa, että joku valehtelee, on tarkoin punnittuna samaa kuin sanoa, että hän on pelkäämätön Jumalan edessä, mutta raukka ihmisten edessä, sillä valhe asettuu Jumalaa vastustamaan, mutta kauhistuen pakenee ihmistä." Valheen kavaluutta ja luottamuksen pettämistä ei voi ankarammin tuomita kuin sanomalla, että viimeinen tuomio ihmissukua kohtaisi juuri niiden vuoksi, sillä onhan ennustettu, että "kun Kristus tulee, niin hän ei löydä uskollisuutta maan päältä".

KUOLEMASTA ³

Ihmiset pelkäävät kuolemaa niinkuin lapset pimeätä Ja samoinkuin kaikellaiset tarut lisäävät pelkoa lapsissa, niin sama on ihmisten laita mitä kuolemaan tulee. Epäilemättä se käsitys, että kuolema on synnin palkka ja uuteen elämään avautuva ovi, on pyhä ja hurskas; mutta heikkoa on pelätä kuolemaa, joka ei kuitenkaan ole muuta kuin luonnolle suoritettava vero. Kuitenkin uskonnollisissa mietelmissä usein tapaa turhamaisuutta ja taikauskoa. Muutamissa hengellisissä kirjoissa, joissa puhutaan lihan ja himojen kuolettamisesta, on paikkoja, joissa kuoleman kauhuja terotetaan ihmisten mieliin asettamalla ne niiden kauheiden tuskien rinnalle, joita tuottaa jo yhden ainoan jäsenen kiduttaminen, mikä kuitenkaan ei ole mitään verrattuna kuoleman tuskiin, joista koko ruumiin täytyy olla osallisena. Vaikka tosiasia on, että kuolema useinkin käy helpommin kuin jonkun jäsenen kiduttaminen, sillä ruumiin oleellisimmat osat eivät ole tunteellisimpia. Ja hän, joka puhui vain filosofina ja luonnollisena ihmisenä, sanoi sattuvasti lausuessaan seuraavat sanat: "Pompa mortis magis terret quam mors ipsa – Kuolinvuoteen valmistukset ovat kauheampia kuin itse kuolema." Valitukset ja kouristukset ja kelmeät kasvot ja itkevät ystävät ja mustat harsot saattavat kuoleman näyttämään kamalalta. Huomattava on se seikka, että ihmisen sielussa ei ole yhtään intohimoa, joka ei olisi voimassa kuoleman pelon veroinen ja voittaisi sitä. Senpä vuoksi kuolema ei olekaan sellainen kaamea vihollinen, kun ihmisellä on niin monta apulaista ympärillään, jotka taistelevat hänen puolestaan. Kosto riemuitsee kuoleman ääressä; kunnia halaa sitä; toivottomuus pakenee sen suojaan; ja pelko kuni airut ilmottaa sen tuloa. Sanotaan, että kun keisari Otto oli surmannut itsensä, niin sääli, joka on hellin kaikista tunteista, saattoi monet tekemään itsemurhan sulasta rakkaudesta hallitsijaansa kohtaan. Ja niinkuin Seneca sanoo: "Ajatelkaa, miten moneen kertaan ihminen saa tehdä samat temput; niin että ihminen saattaa toivoa kuolemaa, ei ainoastaan senvuoksi, että hän on joko rohkea tai perinpohjin onneton, vaan myöskin senvuoksi, että hän on elänyt kylliksensä, kyllästynyt elämiseen." Ihminen haluaa kuolla, vaikka hän ei olekaan erittäin urhoollinen eikä kovin kurja, ainoastaan siitä syystä, että häntä väsyttää ja kyllästyttää tehdä aina sama uudestaan. Eikä ole vähemmän huomaamisen arvoinen se seikka, että muutamissa ihmisissä kuoleman lähestyminen vaikuttaa hyvin vähäpätöisen muutoksen. He näyttävät olevan entisensä kaltaisia viime hengenvetoon asti. Augustus Caesar kuoli sanottuaan vaimolleen: "Livia, muista meidän liittoamme. Jää hyvästi ja voi hyvin." Tiberius kuoli teeskennellen, niinkuin Tacitus hänestä sanoi: "Tiberiuksen voima ja tarmo oli kadonnut, mutta ei hänen petollisuutensa." Vespasianus kuoli kujeillen. Jakkaralla istuen hän sanoi: "Minusta on nähtävästi tullut Jumala." Keisari Gallus sanoi kuollessaan: "Jos se on eduksi Rooman kansalle, niin iske." Kurottaen kaulaansa, Septimus Severus sanoi kuolinhetkellään: "Jollei minulla enää ole mitään tekemistä, niin antaa mennä." Ja samallaisia lausuntoja voisi luetella vaikka miten paljo. Varma on, että stoalaiset⁴ kiinnittivät kuolemaan liian suurta huomiota ja suurenmoisilla valmistuksillaan saattoivat sen näyttämään mahdollisimman pelottavalta. Paremmin sanoi Juvenalis, joka kehotti "rukoilemaan lujaa tahtoa, kuoleman pelosta vapaata, joka lukee elämänsä päätykohdan luonnon parhaiden antimien joukkoon." Yhtä luonnollinen on kuolema kuin syntyminenkin; ja pienelle lapselle toinen on yhtä tuskallinen kuin toinenkin. Se, joka kuolee vakavasti pyrkiessään johonkin päämäärään, on niinkuin ihminen, joka haavottuu taistelun tuoksinassa ja tuskin tuntee mitään. Ja senpä tähden sellainen ihminen, jonka mielen täyttävät hyvät ja kauniit harrastukset, välttää kuoleman kauhut. Mutta onnellisin kaikista on se ihminen, joka voi Simeonin lailla laulaa: "Nyt sinä, Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään." Kuolema on suloinen vapahtaja, silloin kun ihminen on saavuttanut arvokkaan päämäärän, kun hänen toiveensa ovat toteutuneet. Kuolema on sitäpaitsi hyvä siihen katsoen, että se avaa portin hyvälle maineelle ja tukahuttaa kateuden. Vihattua ja kadehdittua ihmistäkin usein kuoltuaan rakastetaan.