Tämän historian olen ottanut pää-asiallisesti kardinaali v. Retzin kirjasta Conjuration du Comte Jean Louis de Fiesque ja Histoire des Conjurations, Histoire de Genes sekä Robertsonin Geschichte Karls V. nimisistä teoksista. Tapauksien ohessa käyttämääni vapautta puolustaa Hamburgin näytelmätaiteilija, jos ei, niin minä ennen pidän omat mielikuvaelmani kuin tosiasiat viallisina. Salaliiton todellisen lopun, jossa kreivi toivojensa perillä onnettoman sattuman kautta hukkuu, täytyi kokonansa muuttaa, sillä näytelmän luonto ei salli sulan sattuman tai välittömän kaitselmuksen kajoamista. Kovin ihmettelisin, miksi ei vielä kukaan murhe-runoilija ole tästä aineesta kirjoittanut, ellen löytäisi kyllin syytä juuri tässä epänäytelmällisessä päättymisessä. Korkeammat henget näkevät teon juonteen ikäänkuin hienoina hämmähäkinsiimoina juoksevan koko avaran maailmanjärjestelmän lävitse ja kiintyvän kenties tulevan ja menneen ajan äärimmille rajoille, jossa ihminen ei näe muuta kuin ihan ilmeisen tosiasian. Mutta taiteilija katsoo kauvaksi näkemätöntä ihmiskuntaa, jota hän opettaa tahtoo eikä tarkkanäköistä kaikkivaltaa, jolta hän oppia saa.

Ryöväreissäni olen aineeksi ottanut huikentelevaisen tunteen uhrin. – Tässä etsin vastakohtaa, taidon ja kavaluuden uhria. Mutta niin merkillinen kuin Fieskon onneton tuuma onkin historiassa, niin helposti se kuitenkin voi olla vaikutustansa näyttämöllä tekemättä. Jos totta on, että vaan tunteet tunteita herättävät, niin ei minun mielestäni valtiollinen sankari sopinut näyttämölle juuri sellaisena kuin hänen, ollaksensa valtiollinen sankari, täytyy ihmisluontoansa kätkeä. Ei minun siis auttanut puhaltaa tarinaani sitä elävää hehkua, joka pelkällä innostuksella valtaa, vaan ihmissydämestä kehitellä kylmää, hedelmätöntä valtiopuuhaa ja siten juuri taas tarttua ihmissydämmeen – kietoa miestä valtioviisaalla päällä – sekä kekselijäästä juonesta tuoda ihmiskunnalle eri näkemyksiä – sitä minun auttoi tehdä. Minun suhteeni porvarilliseen maailmaan saattoikin minun tutustumaan paremmin sydämiin kuin valtiokamariin ja kenties on juuri tämä valtiollinen heikkopuoli käynyt runolliseksi hyväksi.

Fr. v. Schiller.

JÄSENET:

ANDREAS DORIA Genuan doogi. 80 vuotias kunnian vanhus, miehuuden innon jätteissä; arvokas; jyrkästi ja lyhyesti käskevä.

GIANETTINO DORIA, edellisen nepaa. Valtaistuimelle pyrkijä 26 vuotias mies. Siivoton ja törkeä puheissa, käytöksessä ja tavoissa. Tyhmän ylpeä. Turmeltunut.

(Molemmat Doriat ovat tulipunaisissa vaatteissa.)

FIESKO, Lavagnan kreivi. Salaliiton päämies. 23 vuotias mies, solakka, parhaassa nuoruuden kukoistuksessa – ylevän ylpeä – majesteetillisesti ystävällinen – hovilaisen tavalla notkea ja myös yhtä juonikas.

(Kaikki ylimykset käyvät mustassa puvussa. Vaateparsi kokonaan muinaissaksalaista).

VERRINA, salaliittoon kuuluva tasavaltalainen, 60 vuotias mies. Jäykkä, vakaa, synkkä. Kasvoissa syvät murteet.

BOURGOGNINO, salaliittolainen. 20 vuotias nuorukainen. Ylevä ja miellyttävä. Uljas, vilkas ja teeskentelemätön.

KALKAGNO, salaliittolainen. 30 vuotias laiha hempukka. Mieluisa ja vireä.

SAKKO, salaliittolainen. 45 vuotias tavallinen mies.

LOMELLINO, Gianettinon uskottu. Kuivettunut hoviherra.

SENTURIONE, tyytymätön.

SIBO, | tyytymättömiä.

ASSERATO, | ROMANO, maalaaja. Vapaa, suora ja kopea.

MULEI HASSAN, maurilainen Tuniksesta. Paatunut. Kasvoissa konnan kurit ja ilveet omituisesti sekaisin.

SAKSALAISIA HERTTUAN HENKIVARTIJOITA, rehellisiä, yksinkertaisia, urhoollisia.

KOLME KAPINALLISTA PORVARIA.

LEONOORA, Fieskon puoliso. 18 vuotias nainen. Vaalea ja hento. Hieno ja hellä. Sangen viehättävä, vaan ei järin ihastuttava. Kasvoissa viehkeilevä alakuloisuus. Pukunsa musta.

JULIA, IMPERIALIN LESKI KREIVITÄR, Dorian sisar, 25 vuotias nainen. Suuri ja rehevä. Pöyhkeä kiekailija. Kaunis, vaan eriskummallisuuksilla pilaantunut. Ihastuttava eikä miellyttävä.

Kasvoissa ilkeä häijy luonne. Pukunsa musta.

BERTTA, Verrinan tytär. Viaton tyttö.

ROOSA ja ARABELLA Leonoran kamarineitsyitä.

USEITA YLIMYKSIÄ, PORVARIA, SAKSALAISIA, SOTAMIEHIÄ, PALVELIJOITA, ROSVOJA.

Paikka Genuassa. – Aika v. 1547.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Fieskon sali. Etäällä kuuluu soitantoa ja karkelon hälinää.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS

Leonoora naamus kasvoilla. Roosa ja Arabella syöksevät säikähtyneinä näyttämölle.

Leonoora (tempaa naamuksen pois). Älkää mitään! Ei sanaakaan enää! Se on selvillä. (Heittääntyy istuimelle). Tämä runtelee minut.

Arabella. Armollinen rouva – Leonoora (nousten ylös). Minun silmäini edessä! Kaikkialla tunnettu kiekailija! Koko Genuan nähden! (Surumielisesti). Roosa! Bella! ja minun itkevien silmieni edessä.

Roosa. Pitäkää koko asia niinkuin se todella olikin – ritarillisena kohteliaisuutena.

Leonoora. Ritarillisena kohteliaisuutenako? – entäs heidän alituinen silmäin iskunsa? kuinka huolestuneena hän vaani sen kaikkia liikkeitä? kuinka kauvan kesti suutelo sen paljaalle käsivarrelle, että vielä hampaitten sija tuntui tulipunaisessa pilkussa? Haa! entäs se tuijottava, syvä huumaantuminen, johon vaipuneena hän istui ihastuksen kuvana, aivan kuin koko maailma olisi puhallettu pois hänen ympäriltänsä ja hän yksin olisi tämän Julian kanssa iankaikkisessa avaruudessa? Sekö ritarillista kohteliaisuutta? lapsi parka, joka et ole vielä milloinkaan rakastanut, älä väittele minun kanssani kohteliaisuudesta ja rakkaudesta.

Roosa. Sitä parempi, hyvä rouva. Kuka yhden puolison kadottaa, se kymmenen kosijaa voittaa.

Leonoora. Kadottaako? sanot, – tunteen suoni hiukan hervahtasi ja silläkö Fiesko olisi kadotettu? Mene, kielesi on myrkyllinen – älä tule enää minun näkyviini! – Viatonta ärsyttämistä – kenties vaan ritarillista kohteliaisuutta? Eikö niin, hellä Bellani?

Arabella. Niin, aivan varmaan niin!

Leonoora (ajatuksiinsa vaipuneena). Ettäkö se nainen siis tietäisi osuvansa hänen sydämeensä? – että hänen jokaisessa ajatuksessansa olisi kätkettynä sen naisen nimi – puhuttelisi häntä jokaisessa luonnon esineessä? – Mitä tämä on? minne jo joudun? Ett'ei hänellä kauniissa majesteetillisessa maailmassa olisi mitään muuta arvoisaa kuin se komea timantti johon sen naisen kuva – ainoasti sen kuva on piirretty? – ettäkö hän lempisi sitä naista? – Fiesko Juliaa? Kätes tänne Bella! tue minua. (Äänettömyys. Soitantoa kuuluu uudestaan. Leonoora hypähtää ylös). Kuule! Eikö se ollut Fieskon ääni, joka hälinästä kuului tänne? Nauraako hän kun hänen Leonooransa itkee? Ei, ei! se olikin Gianettino Dorian karhea ääni.

Arabella. Niin olikin. Mutta tulkaa rouva toiseen suojaan.

Leonoora. Sinä vaalenet, Bella! sinä valehtelet. Minä näen teidän silmissänne – näen Genualaisten kasvoissa jotain – jotain. (Peittäen kasvonsa). Voi, kaiketi nuo Genualaiset tietävät enemmän kuin puolison korvan sopii kuulla.

Roosa. Voi luulevaisuutta joka suurentelee kaikkia!

Leonoora. (Alakuloisesti haaveksien). Kun hän vielä oli entinen Fiesko – tuli Pomeranssilehtoon, jossa me tytöt olimme huviksemme kävelemässä, silloin oli hän kuin nuoruuden hehkuva Apollo, yhteen sulaneena miehekkäästi kauniin Antinoon kanssa. Jalona ja ihanana hän kulki ikään kuin ruhtinaallinen Genua tuuditteleisi hänen nuorilla olkapäillään; silmämme hiipivät varkaan tavalla hänen jäljessänsä ja säpsähtivät kuin kirkonvarkaudesta tavattuina, kun hänen salamoiva silmäyksensä kohtasi niitä. Ah! Bella, kuinka halukkaasti me nielimme hänen silmäyksensä! kuinka oman voiton pyyntöisesti ja tuskallisesti kateus luki jokaisen, mikä toiselle sattui! Ne lankesivat joukkoomme kuin riidanalainen kultaomena, lempeät silmät hehkuivat hurjasti, hellät rinnat sykkivät rajummin, kateus oli sopumme rikkonut.

Arabella. Minä muistan, kuinka koko Genuan naiset joutuivat raivoon tästä kauniista valloituksesta.

Leonoora (innostuneena). Ja nyt saan minä sanoa häntä omakseni! hurja, kauhea onni! Omakseni Genuan jalointa miestä, (suloisesti), joka täydellisenä lähti tyhjentymättömän taiteilijan kädestä, suloimmassa sopusoinnussa yhdisti itsessään kaikki sukupuolensa jaloudet. – Kuulkaa, tytöt! enhän enää voi hillitä itseäni! – kuulkaa tytöt! minä ilmaisen teille jotain (salamielisesti), ajatuksen – kun minä alttarin ääressä seisoin Fieskon rinnalla – hänen kätensä minun kädessäni – ajattelin minä näin, jota naisen ei ole luvallinen ajatella: – Tämä Fiesko, jonka käsi nyt on sinun kädessäsi – sinun Fieskosi – vaan hiljaa, ett'ei kukaan mies kuuntelisi, kuinka paljon me ylpeilemme hänen ylevyytensä tähteistä – tämä sinun Fieskosi – voi teitä jos eivät tunteet kohota mieltänne – pelastaa Genuan sen tyranneista.

Arabella (kummastuen). Ja semmoinen aatos tuli naisen päähän, hänen hääpäivänänsä.

Leonoora. Kummastele, Bella! Morsiamelle hääpäivän ilossa! (Vilkkaammin). Minä olen nainen, mutta tunnen vereni ylhäisyyden enkä voi kärsiä, että Dorian suku kasvaa esi-isiemme yli. Lempeä Andreas – jota hyvänä pitäminen on suloista – sanottakoon häntä vaikka Genuan herttuaksi – mutta Gianettino on hänen nepaansa – hänen perillisensä – ja Gianettinolla on häijy ja ylpeä sydän. Genua vapisee hänen edessänsä, ja Fiesko (vaipuen surumieliseksi) Fiesko – itkekäät minua – lempii hänen sisartansa.

Arabella. Voi surkuteltava onneton rouva.

Leonoora. Menkää nyt ja katsokaa kuinka Genualaisten epäjumala istuu juomarien ja naikkosten häpeällisessä seurassa, miellyttelee heidän korviansa siivottomilla sukkeluuksilla, kertoo heille satuja lumotuista ruhtinattarista – se on Fiesko! – Oi tyttöset! ei Genua yksin kadottanut sankariansa – myös minä menetin puolisoni.

Rosa. Puhukaa hiljempaa! Käytävässä tullaan!

Leonoora (peljästyy). Fiesko tulee! Juoskaa pois! hänen olisi vähän aikaa haikea nähdä minua. (Juoksee sivuhuoneeseen; tytöt perässä).

TOINEN KOHTAUS

Gianettino Doria, vihriäisessä valepuvussa, ja Maurilainen puhuvat keskenänsä.

Gianettino. Olet siis ymmärtänyt minun.

Mauri. Kyllä.

Gian. Tuo valkoisessa valepuvussa.

Mauri. Kyllä.

Gian. Minä sanon tuo valkoisessa valepuvussa.

Mauri. Kyllä, kyllä, kyllä!

Gian. Sinä saat olla häntä koskematta muualle kuin (osoittaa rintaansa) tähän.

Mauri. Olkaa huoletta!

Gian. Ja kelpo isku!

Mauri. Kylläpähän siihen tyytyy.

Gian. (Häijysti). Ettei kreivi paran tarvitse kauvan kärsiä.

Mauri. Älkää pahaksuko – noin kuinkahan raskaalta hänen päänsä mahtaisi tuntua vaassa?

Gian. Sadan tsekiinin painoiselta.

Mauri (puhaltaa sormiensa välitse). Hui! niinkuin höyhen.

Gian. Mitä mutiset?

Mauri. Minä sanon – se on helppo työ.

Gian. Se on sinun huolesi. Se mies on kuin maneetti. Kaikki levottomat henget se vetää puoleensa. Kuule mies, käy häneen vaan oikein kiinni!

Mauri. Mutta hyvä herra – työn tehtyäni täytyy minun paikalla lähteä Venetsiaan.

Gian. Ota siis palkkasi edeltäpäin! (Viskaa hänelle vekselin).

Korkeintaan kolmen päivän perästä pitää hänen oleman kylmän. (Pois).

Mauri (ottaa vekselin lattialta). Sitä minä vasta luottamukseksi sanon!

Tuo herra uskoo minun konnan sanani ilman kontrahtia. (Menee).

KOLMAS KOHTAUS

Kalkagno ja sen takana Sakko molemmat mustassa puvussa.

Kalkagno. Huomaampa sinun vainuavan minun jokaista askeltani.

Sakko. Ja minä sinun niitä kaikkia minulta salaavan. Kuules Kalkagno! jo muutaman viikon on sinun päässäsi pyörinyt jotain, joka ei paljaastansa koske isänmaan parasta. – Minä ajattelin, veljeni, että emmeköhän me vaihtaisi salaisuuksiamme, ja lopuksi ei kumpikaan olisi kaupassa hävinnyt – Sanotko suoraan ajatuksesi?

Kalkagno. Niin mielelläni, että jos sinun korvasi ei halua käydä minun rintani sisälle, niin sydämmeni lentää puolitiessä jo kielelläni sinua vastaan. – Minä lemmin Fieskon kreivitärtä.

Sakko (peräytyy kummastuen). En kumminkaan noin olisi tuota pykälää selvittänyt, vaikka olisinkin mitä mahdollista aivoihini ajanut. Sinun tuumastasi pääni käy pyörälle, mutta sen käy hullusti jos onnistut.

Kalkagno. Sanotaan hänen olevan ankarimman siveyden esikuvan.

Sakko. Valetta. Hän on kirja täynnä kuivaa sisällystä. Jätä, Kalkagno, toinen tai toinen, puuhasi tai sydämmesi.

Kalkagno. Kreivi on uskoton hänelle. Luulevaisuus on viekkain parittaja. Jokin juoni Dorioita vastaan taitaa pitää kreiviä liikkeillä ja antaa minun askaroita palatsissa, sill' aikaa kuin hän nyt karkoittaa suden karjatosta, hyökkää näätä hänen kanalaansa.

Sakko. Oivasti, veljeni! Kiitos. Minultakin olet sievästi poistanut punastumisen syyn. Mitä olen hävennyt itsekseni ajatella, saatan nyt sinulle julki sanoa. Minä olen kerjäläinen, ellei Genuan nykyinen valtalaitos kaadu.

Kalkagno. Onko sinulla niin paljon velkoja?

Sakko. Niin äärettömästi, että elämäni lanka seitsenkertaisena jo ensi kymmeneksellä katkeisi. Vallankumous antaa minunkin vähän vapaammin hengittää, toivon ma. Jos ei se auta minua velkojani maksamaan, päästää se kuitenkin velkojani vaatimasta.

Kalkagno. Ymmärrän – ja kun vihdoin Genua tilaisuuden tullessa pääsee vapaaksi, antaa Sakko ristiä itsensä isänmaan isäksi. Kertokoompa joku tuon ränstyneen tarinan rehellisyydestä, kun heittiön häviö ja hekumallisen kiihko ratkaisee valtion kohtalon. Totta vieköön! Sakko, minä ihmettelen meissä molemmissa tuota hienoa yliluonnollista sukkeluutta, joka jäsenten mätähaavojen kautta pelastaa ruumiin sydämmen. – Tietääkö Verrina tuumastasi?

Sakko. Niin paljon kuin isänmaan ystävän sopii tietää. Genua on, sen tiedät, se ratas, jossa hänen ajatuksensa rautaisella uskollisuudella pyörivät. Fieskoa tähtää nyt hänen kotkansilmänsä. Sinuakin hän puolittain toivoo uskalijaaseen liittoon.

Kalkagno. Hänellä on hieno nenä. Lähdetäämpä hakemaan häntä ja kohentamaan hänen vapauden-mieltänsä omallamme. (Menevät).

NELJÄS KOHTAUS

Julia tulisena, ja Fiesko valkoisessa viitassa, rientää hänen perässänsä.

Julia. Palvelijat! käskyläiset!

Fiesko. Kreivitär minne? Mitä aivotte nyt?

Julia. En mitään! En pienintäkään! (Palvelijoille) Vaununi esille!

Fiesko. Suvaitkaa, ettei niitä ajeta! Teitä on loukattu?

Julia. Mitä joutavia! Menkää! Te revitte vaatteeni reunukset palasiksi.

Loukattu? Kukahan tässä voi loukata? Menkää te vaan!

Fiesko (notkistaen toisen polvensa). En ennenkuin sanotte minulle, kuka uskalsi. – Julia (seisoo paikallaan kädet ojennettuina). Oh, kaunista! mainiota! Jospa joku huutaisi Lavagnan kreivittären tätä ihanaa näkyä näkemään. – Kuinka, kreivi? Missä on aviomies? Tämä asento sopisi oivallisesti rouvanne kamarissa, kun hän selailee hyväilykirjaansa ja löytää tilissä vian. Nouskaa toki ylös! Vai tahdotteko sovittaa rouvanne ynseyttä omalla imartelullanne?

Fiesko (hyppää ylös). Ylpeyttäkö? Teitä kohtaan?

Julia. Lähteä tiehensä – työntää istuimensa pois – kääntyä seljin pöytään – pöytään, kreivi, jossa minä istun.

Fiesko. Sitä ei taida antaa anteeksi.

Julia. Sen verran sitä – joutavaa! Ja onko se minun syyni, (hymyillen katselee itseänsä) että kreivin silmät ovat auki?

Fiesko. Rikos teidän kauneutenne tähden, ett'eivät ne joudu kaikkialle.

Julia. Ei rukoilemista, kreivi, missä kunnialla on sananvalta. Minä vaadin hyvitystä. Saanko sitä teiltä vai herttuan isänteestäkö?

Fiesko. Lemmen sylissä, joka teiltä pyytää anteeksi kateuden hairahdusta.

Julia. Kateuden, kateudenko? Mitähän se tuittupää tahtoo? Toivoneeko hän kauneudenaistilleen parempaa puolustusta kuin jos minä sen hyväksyn? (Ylpeästi). Doria ja Fiesko? Eiköhän Lavagnan kreivitär mahda tuntea itseänsä kunnioitetuksi, jos herttuan nepaa hänen valintaansa kadehdittavana pitäisi? (Ystävällisesti antaen kätensä kreivin suudeltavaksi). Minä otaksun, kreivi, että sen niin pidän.

Fiesko (vilkkaasti). Kova ja vielä kiusata minua! Minä tiedän, ylen ihana Julia, että minun teitä kohtaan pitäisi tunteman vaan kunnioitusta. Järkeni käskee minun alamaisena notkistamaan polveni Dorian veren edessä, mutta sydämmeni ihailee kaunista Juliaa. Lempeni on rikoksen tekijä, mutta samalla sankari, joka on kyllin rohkea murtamaan arvoerotuksen muurit ja lentämään ylhäälle majesteetin polttavaan aurinkoon.

Julia. Suuri, suuri kreivillinen valhe, joka käydä keikuttelee puujaloilla. Kielensä ihailee minua, sydämmensä sykkää toisen varjokuvan alla.

Fiesko. Tai paremmin, signora, se sykkää sille vastahakoisesti ja tahtoo sen tunkea pois. (Ottaa pois Leonooran varjokuvan, joka riippuu sinisessä nauhassa ja antaa Julialle). Pankaa oma kuvanne tälle alttarille, niin saatte särkeä tämän epäjumalan.

Julia (pistää nopeasti kuvan poveensa tyytyväisenä). Suuri uhraus! kunniani kautta! ja se ansaitsee minun kiitokseni. (Ripustaa oman kuvansa Fieskon kaulaan). Kas niin! orja, kanna herrasi väriä! (Menee pois).

Fiesko. Julia lempii minua! Julia! En kadehdi yhtään kuolematointa (Riemastuen, saliin). Tämä yö on kuolematon juhlayö, riemu saa näyttää mestaruutensa. Hei ei! helei! (Joukko palvelioita ilmaantuu). Laattiat juokoot Kypron nestettä, soitanto herättäköön puoli-yön sikeästä unestaan, tuhannen palavaa lamppua ajakoon aamu-auringon pois! Ilo olkoon yleinen, riehuva tanssi täristäköön pirstaksi tuonelan vallan! (Rientää pois. Pauhaava allegro, jonka aikana esirippu kohoo, näkyy suuri, valaistu sali, jossa tanssii paljon valhepukuisia. Sivulla juoma- ja pelipöytä, joiden ääressä vieraita).

VIIDES KOHTAUS

Gianettino puolipöhnässä, Lomellino, Sibo, Senturione, Verrina, Sakko, ja Kalkagno. Kaikki valhepuvussa. Useita naisia ja ylimyksiä.

Gianettino (meluten). Mainiota! mainiota! Nämä viinit luistavat suloisesti ja meidän tyttömme tanssivat ihmeellisesti. Menköön joku teistä kertomaan pitkin Genuaa, että minä olen hilko, ja että nyt on hauska elää. – Niin totta kuin olen syntynyt! he merkitsevät tämän päivän punaisella läkillä almanakkaansa ja kirjoittavat siihen: Tänäpäivänä oli Dorian prinssi iloinen.

Vieraat (laskevat lasinsa pöytään). Tasavalta! (torventäräys).

Gianettino (heittää voimakkaasti lasinsa maahan). Tuoss' on pirstaleet. (Kolme mustaa valhepukuista hyppää ylös ja kokoontuu Gianettinon ympärille).

Lomellino (vie Gianettinoa poispäin). Armollinen herra, te puhuitte äsken minulle rouvasihmisestä, jonka kohtasitte Lorentsokirkossa.

Gian. Niin puhuinkin ja minun täytyy päästä sen tuttavaksi.

Lom. Sen taitaisin minä toimittaa teidän armollenne.

Gian. (Rivakkaasti). Teetkö sen? teetkös? Lomellino! kuules! Sinä olet äskettäin hakenut prokuraattorin virkaa. Sinä saat sen.

Lom. Armollinen prinssi, se on valtion toinen arvopaikka ja seitsemättäkymmentä aatelismiestä pyrkii siihen, kaikki rikkaampia ja arvokkaampia kuin teidän armonne alamainen palvelija.

Gian. (Katsoo häneen ynseästi). Turmio ja Doria! Sinusta pitää tuleman prokuraattori. (Kolme mustaa valhenaamaa käy eteenpäin). Genuan aateliko? Kantakoot he kaikki esi-isänsä ja vaakunansa yhtaikaa vaakaan, tarvitaanko muuta kuin yksi karva setäni harmaasta parrasta, lennättämään koko Genuan aateliston ilmaan! Minä tahdon ja sinusta täytyy tulla prokuraattori, ja siinä on niin paljo kuin kaikki neuvoskunnan äänet.

Lom. (Hiljaa). Tyttönen on Verrina-nimisen miehen ainoa tytär.

Gian. Tyttö on sievä, ja tuo hänet tänne.

Lom. Armollinen herra itsepintaisimman tasavaltalaisen ainoa lapsi.

Gian. Mene hiiteen tasavaltalaiseni! Vasallin viha ja minun kiihkoni! Pitäisikö muka valotornin kaatuman, kun poikanulikat sitä karinkaukaloilla nakkelevat. (Kolme mustaa valhepukuista lähenee isosti liikutettuina). Senkötähden Andreas-herttua on saanut arpensa näiden tasavaltalaisrenttujen tappeluissa, että hänen nepaansa täytyisi kerjätä heidän lastensa ja morsiantensa suosiota? Turmio ja Doria! tämän himoa pitää heidän nielemän, taikka minä istutan setäni haudalle hirsipuun, jossa heidän genualainen vapautensa kuoliaksi sätkii. (Kolme valhepukuista perääntyy).

Lom. Tyttö on nyt yksin. Hänen isänsä on täällä ja on yksi noista kolmesta valhepukuisesta.

Gian. Paraiksi Lomellino. Vie minä paikalla sinne.

Lom. Mutta te etsitte huvitarta ja löydätte hellettären.

Gian. Väkivalta on paras puhemies. Vie minä vaan heti sinne; minä tahdon nähdä sen tasavaltalaisen koiran, joka hyökkää Doria-karhun päälle. (Kohtaa ovessa Fieskon). Missä on kreivitär?

KUUDES KOHTAUS

Edelliset ja Fiesko.

Fiesko. Minä nostin hänet vaunuihin. (Tarttuu Gianettinon käteen ja painaa sitä rintaansa). Prinssi, nyt olen kahdenkertaisesti sidottu teihin. Gianettino hallitsee päätäni ja Genuaa, sydäntäni hänen armainen sisarensa.

Lomellino. Fiesko on vallan epikurilaiseksi muuttunut. Suuri maailma on teissä menettänyt paljon.

Fiesko. Mutta Fiesko ei suuressa maailmassa mitään. Eläminen on haaveilua, viisas olla, Lomellino on suloisesti haaveilemista. Sopiiko sitä paremmin tehdä kruunun jyrinässä, jonka valtapyörät iankaiken korvia täristävät, kuin ihanasti riutuvan naisen rinnoilla. Gianettino Doria hallitkoon Genuaa. Fiesko lempii.

Gianettino. Lähde jo Lomellino! puoliyö tulee; aika joutuu. Lavagnan kreivi! kiitämme pidoistanne. Minä olen tyytyväinen.

Fiesko. Prinssi, siinä on kaikki mitä toivon.

Gianettino. Siis hyvää yötä! Huomenna on pidot Dorialla ja Fiesko on kutsuttu. Joudu prokuraattori!

Fiesko. Soittoa! Valoa!

Gianettino. (Ynseästi kolmen valhepukuisen sivuitse). Tilaa herttuan nimelle.

Yksi valhepukuisista (mumisee närkästyneenä). Hiidessä! Ei milloinkaan Genuassa!

Vieraat (liikkeellä). Prinssi lähtee. Hyvää yötä, Lavagna!