Ensimmäiset ihmiset kuussa

Minä seisoin kuin suolapatsas.

En luule, että minulla silloin oli yhtään selvää ajatusta. Muistan vain, että mielessäni sävähti tuo vanha hangattu lause: "Tulenpiiristä pois!" Tiedän rynnänneeni kahden rungon väliin ja pysähtyneeni siihen hengästyneenä, tuntien tilani sangen viheliäiseksi.

Hain silmilläni Cavoria, mutta jonkun aikaa näytti kuin mies olisi hävinnyt koko maailmasta. Vihdoin hän astui esiin pimeydestä, kulkien runkojen rivin ja luolan seinän välitse. Minä näin hänen pienet kasvonsa, tummat, siniset, hikiset, mielenliikutusta täynnään.

Hän sanoi jotakin, mutta minä en välittänyt hänen puheestaan. Minulle oli käynyt selväksi, että nyt täytyy pyrkiä eteenpäin rungolta rungolle, kunnes olemme päässeet niin lähelle, että sopii hyökätä täydellä voimalla. Hyökätä tai antautua – muuta neuvoa ei ollut.

– Tulkaa nyt! – sanoin minä ja läksin näyttämään tietä.

– Bedford! – parkui hän turhaan.

Mieleni oli jännityksissään, astuessamme runkojen ja luolanseinän välistä kujaa. Seinä kulki kaarteessa; siinä he siis eivät voineet osata meihin. Emmehän me tässä kapeassa paikassa saattaneet hyppiä, mutta maan päällä syntyneinä meillä oli sentään voimia joutua paljoa nopeammin kuin seleniitat. Minun laskuni mukaan meidän piti piakkoin tulla heidän kohdalleen. Ja kun niin pitkälle pääsemme, silloin ei seleniitat ole meille sen vaarallisempia kuin torakat. Mutta… kyllä kai sitä ennen yhteislaukaus taas tuhahtaa. Mitähän, jos keksis pienen sotajuonen? Minä riisuin kesken astuntaani flanellipuseron yltäni.

– Bedford! – kähisi Cavor minun perässäni.

Minä vilkasin taakseni.

– Mitäs nyt? – kysyin minä.

Hän viittasi runkojen päällitse ylös.

– Valkoista valoa! – sanoi hän. – Valkoista valoa taas!

Minä vilkasin sinnepäin, ja aivan oikein: kaukaa luolan perältä häämöitti hämärä kuulto. Tämä tuntui lisäävän minulle voimia kaksin verroin.

– Pysykää lähellä nyt! – sanoin minä.

Pitkä seleniitan huippana puikahti ulos pimeästä, parkasi ja pakeni. Minä seisahdin ja pysäytin kädelläni Cavorinkin. Ripustin sitten puseroni kangen nenään, kyyristyin lähimmän rungon taakse, heittäen kangen puseroineen maahan. Sen tehtyäni minä kurkistin rungon yli, mutta vetäydyin heti alas jälleen.

Tupp… hiuh!

Samassa lensi nuoli. Nyt oltiin lähellä seleniitoja, ja tuollahan niitä seisoi ryhmässä, paksuja ja pieniä ja pitkiä sekaisin, patterillinen ampukoneita suunniteltuina alas luolaa kohti. Kolme neljä nuolta seurasi ensimmäistä; senjälkeen ammunta lakkasi.

Nostin pääni jälleen näkyviin, ja olipa niin ja näin, että ennätin ajoissa lyyhistyä, sillä nyt lauaistiin kymmenkunta nuolta, ja samassa kuului seleniitain innostunut kiljahdus ja sihinä. Minä nostin maasta kangen puseroineen.

– Nyt! – virkoin minä, kohottaen puseroni laidan yli.

Tuptuptup… hiuh… hit!

Silmänräpäyksessä oli pusero nuolia täynnä, tutisten kuin hyväkin tuuhea parta. Samassa tempasin kangen irti puserosta, heitin puseron maahan – siellä kuussa se minun tietääkseni on tänäkin päivänä – ja syöksin seleniitain päälle.

Nyt seurasi minutin verran kestävä verinen temmellys. Minä olin liian raju, häikäilläkseni lainkaan, ja seleniitat liian hämmästyneitä, kyetäkseen taistelemaan. Oli miten oli, ei he vain vastarintaa tehneet. Minä olin punainen kuin kukko, niinkuin sanotaan. Tuntui – sen muistan vielä – kuin olisin kahlannut noitten nahkaisten, hauraitten olentojen päällitse, niinkuin missä tiheässä ruohikossa ikään. Minä niitin ja kaadoin oikealle ja vasemmalle. Se oli yhtä kalsketta ja kahinaa. Kosteita pisaroita pirskahteli ylt'ympärille. Esineet jalkaini alla murtuivat ja parahtelivat ja kävivät liukkaiksi. Lauma se paisui ja harveni ja tiheni ja virtasi kuin vesi. Ei niillä näkynyt olevan mitään yhteistä suunnitelmaa. Keihäitä lenteli ympärilläni, yksi jo hipasi korvaanikin. Kerran sattui minua käsivarteen, toisen kerran niskaan, mutta sen sain selville vasta perästäpäin, kun veri, jonkun aikaa juostuaan, alkoi tuntua kylmältä ja kostealta.

Mitä Cavor lienee tällä välin tehnyt, en tiedä. Jonkun aikaa tuntui kuin tätä tappelua olisi kestänyt jo kokonaisen ihmis-iän ja tulisi kestämään vielä iät kaiket. Mutta äkkiä koko temmellys taukosi… ei näkynyt muuta kuin ylös ja alas loikkivia niskoja, joitten omistajat pakenivat kaikille suunnille… Tuntui kuin ei minulle olisi tapahtunut mitään pahaa. Minä juoksin jonkun askeleen eteenpäin, huutaen ja meluten, mutta käännyin sitten takaisin. Ja nyt olin kuin puusta pudonnut.

Olin huimilla lentoharppauksillani hypännyt heidän ylitsensä; he olivat nyt minun takanani ja kiitivät pakoon mikä minnekin.

Olin sanomattomasti hämmästynyt, huomatessani, että se suuri taistelu, johon olin antautunut, oli nyt lopussa. Eikä riemunikaan ollut kovin vähäinen. Näytti siltä kuin en lainkaan olisi huomannut seleniitoja odottamattoman hauraiksi, vaan sen sijaan tuntenut oman itseni odottamattoman väkeväksi. Minä nauroin tympeätä naurua. Tuo fantastillinen kuu!

Vilkasin vihdoin noihin ruhjottuihin, kiemurteleviin olentoihin, joita oli hajallaan luolan pohjalla, ja mielessäni alkoi häämöittää epämääräinen ajatus vielä edessä-olevista väkivallan teoista. Sitten riensin Cavorin luokse.

XVIII
Auringon valossa

Pian huomasimme luolan aukenevan hämäräistä hohdetta kohti. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme saapuneet eräälle kaltevalle kalterille, joka näkyi vievän suunnattoman suuren aukion partaalle. Tämä aukio oli jättiläismäinen lieriö, joka ulottui pystysuoraan ylös- sekä alaspäin. Sen sisäpuolella tuo kalteri, ilman mitäkään rintasuojusta tai kaiteita, teki puolitoista kierrosta, johtaen ylhäällä jälleen keskelle kallioita. Se muistutti joissain määrin noita spiralimaisesti kierteleviä rautateitä, joita kulkee St. Gotthardin lävitse. Kaikki tuo oli kammottavan suuremmoista. Tuskin kyennen antamaan täyttä kuvausta koko tästä summattomasta näystä, ilmituomaan koko sen summatonta vaikutusta. Silmät seurasivat tuon laajan torven sisälaitoja yhä ylemmäs… Kaukana tuolla huimaavassa korkeudessa kuulsi pyöreä aukko, josta kalpeita tähtiä katseli tänne alas, ja jonka toisesta reunasta heiasteli melkein häikäisevän kirkas päivänpaiste. Huuto pääsi meiltä kummaltakin, sen nähtyämme.

– Matkaan nyt! – sanoin minä, lähtien edeltä.

– Entäs tuolla? – virkkoi Cavor, astuen hyvin varovasti kalterin partaalle. Minä noudatin hänen esimerkkiänsä, kurottauduin laidan yli ja katsahdin alas. Äskeinen auringonvalo oli soaissut minulta silmät, niin etten nähnyt muuta kuin pimeän pohjattomuuden ja siinä karminin- ja purppuran-karvaisten valojen salaperäistä välkähtelyä. Korvani oli sen sijaan sitä herkempi. Pimeydestä nousi omituinen ääni; se oli kuin vihaista surinaa, jota kuulee, pitäessään korvaa mehiläispesän seinässä. Sellainen ääni tuli tuosta suunnattomasta onkalosta, arviolta noin neljän mailin syvyydestä.

Hetken aikaa tuota kuunneltuani, minä tartuin entistä lujemmin kankeeni ja läksin eteenpäin.

– Tässä, – virkkoi Cavor, – tässä mahtaa olla se kuilu, jonka tuonottain näimme, se kannen alainen.

– Sieltä kaiketi ne valotkin pilkottivat.

– Valot! – toisti Cavor. – Niin, ne valot siitä maailmasta, jota emme enää milloinkaan saa nähdä.

– Tullaan toiste, – sanoin minä. Päästyämme niin monesta pulasta, minä olin nyt varsin toivorikkaalla tuulella, varmana siitä, että pallo löytyy.

En kuullut hänen vastaustansa.

– Mitenkä? – kysäisin minä.

– Vähät siitä, – vastasi hän.

Ääneti jatkettiin sitten matkaa.

Tämä kalteva tie – koko kaarta myöten lukien – oli neljä viisi mailia pitkä ja nousi niin jyrkkänä, että maan päällä sitä olisi ollut melkein mahdoton kulkea, mutta täällä kuun oloissa siinä astui varsin helposti. Tällä matkalla ei nähty kuin kaksi seleniitaa, jotka, meidät huomattuaan, heti läksivät suin päin pakenemaan. Tieto meidän voimastamme ja kovakouraisuudestamme oli ilmeisesti levinnyt jo heihinkin asti. Odottamattoman sujuvasti tämä matka vain kävi. Spiralimainen kalteri puikahti äkisti kohoavaan tunneliin, jonka pohjalla näkyi runsain määrin kuunvasikkain jälkiä, ja joka kaarevuuteensa verraten oli niin jyrkkä ja lyhyt, ett'ei se missään kohden ollut aivan pimeä. Pian se alkoikin kirkastua, eikä aikaakaan, niin jo tuli kaukana tuolla ylhäällä näkyviin sen häikäisevän kirkas yläpää. Siinä palanen alppimaista vuorenrinnettä, jonka ylälaidalla heleätä auringon valoa vasten kohosi tiheä viidakko okaisia kasveja, nyttemmin jo taittuneita, surkastuneita, kuolleita.

Ja kummallista! Me, joista tuo kasvullisuus vielä vähän aikaa sitten oli näyttänyt niin kamalalta ja pelottavalta, me katselimme sitä nyt samallaisella liikutuksella, jota tuntenee kotiansa palajava maanpakolainen, nähdessään synnyinmaansa jälleen. Ilomielin me tervehdimme sitäkin seikkaa, että ilma oli täällä ohuempaa, vaikka pyrkikin henkeä salpaamaan juostessamme, ja vaikka täytyi ponnistaa kuuloansa, erottaakseen toisen sanoja. Yhä avarammaksi ja avarammaksi laajeni päivänpaisteinen aukko meidän yläpuolellamme, ja tunneli takana vaipui vaipumistaan läpitunkemattoman pimeyden peittoon. Lakastuneissa piikkipensaissa ei näkynyt vehreätä enää lainkaan; ne olivat nyt ruskeita, kuivia, puisevia. Niitten ylimmät haarat näköalan takana tuolla ylempänä loivat tiheäsäikeisiä, monimutkaisia kudekuoseja röyhyiseen kallioseinään. Ja aivan tunnelin yläreunassa oli avara, poljettu ala: kuunvasikkain laidunmaita.

Sinne mekin vihdoin saavuimme, valoon ja helteesen, joka oli kerrassaan painostava ja tukala. Vaivoin astuimme sitten aution tasangon poikki ja kiipesimme pensaitten välitse rinteelle, jossa vihdoin laskeusimme läähättäen maahan erääsen ylävään paikkaan, monijuovaisen laavaröykkiön varjoon. Kallio tuntui kuumalta täällä varjossakin.

Polttavan kuuma ilma vaikutti varsin epäedullisesti meidän ruumiilliseen hyvinvointiimme, mutta eihän nyt toki enää painajainen meitä runnellut. Tuntui kuin olisi tultu omille olosijoille, takaisin tähtien alle. Kaikki se pelko ja ahdistus, joka oli mieltä ahdistanut, paetessamme pimeitä käytäviä myöten ja halkeamien poikki, se oli poissa nyt. Viimeinen taistelu oli täyttänyt meidät suunnattomalla itseluottamuksella seleniitoihin nähden. Tuskin uskoi silmiänsä, katsellessaan nyt tuohon mustaan aukkoon, josta vastikään oli noustu. Tuolla alhaalla, sinisessä hohteessa – joka nyt mielestämme tuntui melkein ehdottomalta pimeydeltä – siellä oli kohdattu olentoja, ihmisen irvikuvia, kypäräpäisiä luomia, siellä oli sydän kourassa kuljettu heidän edellänsä, taivuttu heidän ylivaltansa alle, kunnes tuosta ylivallasta oli täytynyt tehdä loppu. Ja katso, ne olivat lyyhistyneet kokoon kuin vaha, hajonneet kuin akanat, paenneet, kadonneet kuin unikuvat!

Minä hieroin silmiäni: eiköhän kaikki tämä liene ollutkin vain pelkkää unta, noitten huumaavain sienten vaikuttamaa? Mutta äkkiä huomasin verta kasvoillani; harteissa ja käsivarressa teki kipeätä: paita oli tarttunut ihoon.

– Tonttu toisen kerran! – ärähdin minä, kädelläni tutkien vammojani ja arvostellen niitten suuruutta, ja silloinpa äkkiä tuo kaukainen tunnelin suu näytti minusta vaanivalta silmältä.

– Cavor! – sanoin minä. – Mitähän nuo tuolla nyt tekevät? Ja mitäs meidän nyt pitäisi tehdä?

Hän puisteli päätään, tunneliin tuijottaen.

– Kukas sen tietää, mitä ne tekevät?

– Kaikki riippuu siitä, mitä ne meistä ajattelevat, ja menepäs sitä arvaamaan! Ja siitäkin se riippuu, mitä varavoimia heillä on. Kyllä se niin on, kuten te sanoitte, Cavor, että me olemme koskettaneet vasta tämän maailman ulommaisia ääriä. Ties mitä kaikkea heillä lieneekään tuolla sisemmällä. Pelkillä noilla ampuma-aseillaankin he saattavat panna meidät pahaan pulaan…

– Mutta sittenkin, – puhui Cavor, – vaikk'emme palloa löytäiskään, on meillä yksi mahdollisuus. Vaikkapa yökin meidät saavuttais. Mennään alas ja tapellaan.

Minä katselin ympärilleni tutkivin silmin. Äskeinen suunnaton kasvullisuus oli lakastunut ja sen kautta maiseman asu kokonaan muuttunut. Korkealta harjanteelta, jossa nyt istuttiin, avautui laaja näköala kraaterille: kaikki oli siellä kuihtunutta ja kuivaa; kuun iltapäivän myöhäinen syksy oli tullut. Mustuneita rinteitä ja ketoja, karjan laidunmaita kaikkialla; kauempana lekotteli täydessä auringonpaisteessa lauma unisia kuunvasikoita hajanaisin ryhmin, musta varjotäplä itsekunkin vieressä. Mutta seleniitoista ei merkkiäkään. Lienevätkö paenneet, meidän tultuamme ulos päivänvaloon, vai lieneekö heillä tapana vetäytyä sisäosiin, ajettuaan karjansa laitumelle, – kukapa sen osasi sanoa? Edellinen mahdollisuus oli luultavinta.

– Jos olis pistää tuli maahan ja päästää kulo kulkemaan, – virkoin minä, – niin kukaties pallo löytyis.

Cavor ei ollut kuulevinaankaan. Varjostaen kädellä silmiään, hän tarkasteli tähtiä, jotka runsaslukuisina tuikkivat taivaalla, vaikka olikin täysi päivä.

– Kuinka kauan luulette meidän olleen täällä? – kysyi hän sitten.

– Missä niin?

– Kuussa.

– Kaksi maallista päivää kenties.

– Luultavammin kokonaista kymmenen. Aurinko on nähkääs jo kulkenut korkeimman kohtansa ohitse ja alkaa laskeutua länteen. Neljän päivän perästä, kenties pikemminkin, tulee yö.

– Mutta mehän olemme syöneet yhden ainoan kerran!

– Kyllä minä sen tiedän. Ja… Mutta tuollahan on tähdet!

– Mutta mitenkäs aika tuntuu toiselta tällaisella pienemmällä planetalla?

– En tiedä, mutta niin se vaan on.

– Mitenkäs sitä aikaa sitten täällä lasketaan?

– Nälkä… väsymys… se on täällä erillaista. Kaikki on erillaista… kaikkityyni. Minusta tuntuu kuin siitä hetkestä saakka, jolloin pallosta nousimme, olisi ollut kysymys vaan tunneista… pitkistä tunneista vain.

– Kymmenen päivää! – arvelin minä, – ja senjälkeen… – Minä katsahdin aurinkoon: se oli jo puolitiessä zenitin ja äärimmäisen lännen välillä. – Neljä päivää!.. Cavor! Mitäs me tässä istutaan ja uneksitaan? Joko ryhdytään toimiin, vai?

Minä nousin.

– Meidän täytyy – jatkoin minä – määrätä itsellemme joku kiinteä kohta. Nostetaan lippu tai nenäliina tai jotain sellaista, jaetaan alue pienempiin ruutuihin ja pengotaan ne yksi erältään.

Hän seisoi vieressäni.

– Niin kyllä, – sanoi hän. – Ei tässä muu auta kuin lähteä etsimään palloa. Muuta keinoa ei ole. Tottahan se löytyy… tottahan vainenkin löytyy… Ja ellei…

– Niin katsellaan ja tähystellään edelleen.

Hän silmäili puoleen ja toiseen, vilkasi taivaalle ja viluasi tunneliin, ja hämmästytti minua sitten äkillisellä, maltittomalla liikkeellä.

– Voi sentään! – lausui hän. – Kuinka mielettömiä me olemme olleet! Joutua tällaiseen tilaan! Aatelkaas, kuinka toisin olisi saattanut olla, ja mitä kaikkea olisimme saattaneet tehdä!

– Onhan se mahdollista vielä nytkin.

– Nyt se on myöhäistä. Tässä jalkaimme alla on kokonainen maailma. Aatelkaas, mitä kaikkea siinä saattaa olla! Aatelkaas noita koneita, jotka näimme, tuota kantta, tuota kaivosta! Ne olivat vain ulommaisia asioita, pinnalla, ja nuo olennot, jotka kohtasimme ja joitten kanssa tappelimme, ne olivat vain typeriä talonpoikia, rajakansaa, moukkia, puoleksi raavasmaista rahvasta. Mutta alhaalla! Luola luolan vieressä, tunneleita, rakennuksia, teitä… Mitä alemmas siellä tulee, sitä avarampia täytyy aueta aloja, yhä väkirikkaampia seutuja. Aivan varmaan. Ja syvimmällä sitten meri siellä huuhtelee kuun sisimmäistä sydäntä. Aatelkaas sen mustemaisia vesiä, niukassa valossa… jos heidän silmänsä ylipäänsä valoa kaipaavatkaan! Aatelkaas pauhaavia lisävirtoja, joita syöksee heidän kanavistaan, merta raviten! Aatelkaas pauhaavaa ja kiehuvaa vuosta ja luodetta! Kenties laivoja sen pinnalla purjehtii, kenties siellä on uljaita kaupunkeja ja ristiin rastiin kulkevia maanteitä… kenties järjestystä ja älyä enemmän kuin ihmisissä maan päällä. Ja me kenties kuolemme tähän ulkokuorelle, milloinkaan näkemättä niitä maanmahtavia, – joita siellä täytyy olla, ja jotka kaikkea tätä hallitsevat ja vallitsevat! Mahdollista on, että me jähmetymme tänne ja kuolemme, ja ilma meidän päällämme jähmettyy ja sulaa jälleen ja – sitten! Sitten he löytävät meidät, näkevät meidän kangistuneet ja äänettömät ruumiimme, ja löytävät pallon, jota me emme löytäneet, ja silloin he, mutta liian myöhään, käsittävät, kuinka paljon ajatuksen ponnistusta ja vaivaa on mennyt hukkaan!

Hänen äänensä oli koko tämän puheen aikana kuulunut kaukaiselta ja heikolta, niinkuin olisi puhunut telefonin kautta.

– Entäs pimeys? – virkoin minä.

– Kyllä siitä selvittäis.

– Miten?

– En tiedä. Mistä minä tiedän? Saattaisihan ottaa tulisoihdun mukaansa tai lampun… Nuo toiset… ne käsittäisivät varmaankin.

Hän seisoi hetkisen kädet riipuksissa ja surumielinen ilme kasvoillaan, katsellen tuota erämaata, joka niin uhmaavana levittelihe hänen edessään. Ja sitten hän viittasi kädellään tuommoisen: "minkäs sille tekee!" ja astui minun luokseni, ehdottaen, että nyt käytäisiin etsimään palloa oikein systemaatillisesti.

– Saatammehan me tulla tänne toisenkin kerran, – huomautin minä.

Hän katsahti ympärilleen.

– Ennen kaikkea meidän tulee päästä maahan, – sanoi hän.

– Ja kun toiste tullaan, niin otetaan mukaan lamppuja ja kiipeämärautoja ja senkin seitsemät muut tarpeelliset vehkeet.

– Niin kyllä, – virkkoi hän.

– Tämä kulta on oleva meillä todistuksena retken onnistumisesta.

Hän katsahti minun kultakankiini eikä puhunut kotvaan aikaan mitään, seisoihan vain hetken aikaa kädet seljän takana, kraateria silmäillen. Sitten hän huokasi ja rupesi jälleen puhumaan.

– Tänne minä kyllä tien löysin, mutta löytää tie ei aina ole samaa kuin osata pitää tie omanaan. Jos minä otan salaisuuteni mukaani maan päälle, niin mitäs tapahtuu? En ymmärrä, kuinka minä voisin salaisuuteni säilyttää yhtä vuottakaan, osaakaan vuodesta. Ennemmin tai myöhemmin se tulee tietyksi, vaikkapa muutkin sen uudelleen keksisivät. Ja sitten… Hallitukset ja vallat alkavat kilvan pyrkiä tänne, käyvät taistelemaan keskenään ja tätä kuun väestöä vastaan. Sota leviää vain yhä laajemmalle, ja yhä uusia sodan-aiheita syntyy. Jos minä salaisuuteni ilmoitan, niin pian, ja hyvinkin pian tämä planetta on oleva syvimpiä onkaloltaan myöten kirjavanaan ihmisruumiista. Miten käynee muitten asiain, tämä ainakin on varma… Eihän ihmisellä oikeastaan ole mitään tekemistä kuussa. Ja mitä hyvää hänelle kuusta olisikaan? Ja mitäpäs he omasta planetastakaan ovat aikaansaaneet muuta kuin taistelukentän ja iän-ikuisten mielettömyyksien temmellystanteren? Niin pieni kuin hänen maailmansa ja niin lyhyt kuin hänen aikansa onkaan, on hänelle jo siinäkin paljoa enemmän tekemistä kuin ikinä kykenee aikaansaamaan. Ei! Tiede on liiankin kauan vaivaa nähnyt, takoessaan aseita hupsujen käsiin. Aika sen on pysähtyä jo. Keksiköön ihminen keinot kuuhun pääsemiseen – tuhannen vuoden perästä.

– Onhan niitä salaamisen keinoja, – huomautin minä.

Hän katsahti minuun naurahtaen.

– Mutta eipä huolista hoivaa! – virkkoi hän. – Hyvin vähän on meillä mahdollisuutta pallon löytämiseen, ja alhaalla tuolla kiehuu ja kihisee. Jos me toivomme pääsevämme täältä pois, niin se on tuota ihmisessä niin tavallista toivomista viimeiseen hengenvetoon asti. Nyt se kova aika vasta alkaa. Me olemme tehneet näille kuun asukkaille väkivaltaa, osoittaneet, millaisia me oikeastaan olemme, ja nyt on meillä enteet yhtä hyvät kuin tiikerillä, joka on päässyt irti ja tappanut Hyde Parkissa ihmisiä. Tieto meistä se kulkee nyt kuilusta kuiluun, alemmas ja alemmas, hamaan keskustaan asti… Ei sitä järkevää olentoa, joka sallisi meidän viedä pallomme takaisin maahan, nähtyään meistä niin paljon kuin nämä täällä ovat nähneet.

– Ei asia sillä parane, että tässä istua kykitään, – sanoin minä.

Me seisoimme rinnatusten.

– Nyt – lausui hän, – nyt tästä lähdetään eri haaroille. Me sidomme nenäliinan jonkun korkean törröttävän piikin nenään, ja sen keskipisteen ympärillä me sitten liikumme. Te lähdette länteen ja kuljette puoliympyrässä edes takaisin auringon laskua kohti, ensin niin, että varjo on oikeallanne, kunnes se on suorassa kulmassa nenäliinan kanssa ja vihdoin vasemmallanne. Minä liikun samalla tapaa itää kohti. Meidän täytyy tutkia jok'ainoa notkelma, jokikinen kallioryhmä. Jos seleniitoja näkyy, vetäymme piiloon niin hyvin kuin laatuun käy. Jos janottaa, niin pistetään lunta suuhun, ja jos nälkä rupeaa vaivaamaan, niin tapetaan kuunvasikka ja syödään lihaa raakana. Täten kulkee kumpikin omia teitään.

– Entäs kun toinen tai toinen löytää pallon?

– Tulkoon viirin luo ja antakoon sillä merkin toiselle.

– Mutta ellei kumpikaan…?

Cavor katsahti aurinkoon.

– Niin etsitään edelleen, – sanoi hän, – kunnes yö ja kylmä meidät saavuttaa.

– Mitähän, jos seleniitat olisivat löytäneet pallon ja piilottaneet sen?

Hän kohautti olkapäitään.

– Tahi jos tulevat ajamaan meitä takaa?

Hän ei vastannut.

– Parasta olisi, kun ottaisitte kangen käteenne, – sanoin minä.

Hän puisteli päätään, tähystellen kauas erämaahan.

Tuokion aikaa hän viipyi vielä ja katsahti sitten minuun arasti, epäröiden.

– Näkemiin! – virkkoi hän viimein.

Tuntui äkkiä niin omituiselta. Tulin ajatelleeksi, kuinka paljon me sentään olimme täällä suututtaneet toisiamme, minä varsinkin häntä.

– Tonttu vieköön! – arvelin itsekseni, – olis tässä saattanut tehdä parempaakin.

Olin jo pyytää häntä lyömään kättä sovinnoksi, – sillä sellaisella mielellä silloin olin, – mutta samassa hän ponnistihe ja hyökkäsi pohjoista kohti. Hän näkyi leijuvan ilmassa kuin lakastunut lehti, putosi sitten keveästi maahan ja hyppäsi jälleen.

Katseltuani häntä hetkisen, käännyin vastenmielisesti länttä kohti ja rupesin valitsemaan paikkaa mihin hypätä, tuntien samaa kuin kaiketikin se, joka aikoo pulahtaa jääkylmään veteen. Löysin sopivan kohdan ja ponnahdin eteenpäin hakuretkille minun osakseni jääneesen puoliskoon kuun maailmaa. Minä tärähdin jotenkin kömpelösti kallioitten väliin, nousin ylös ja vilkasin ympärilleni. Kiipesin sitten kallionkielekkeelle ja läksin jatkamaan matkaa…

Tapailin kohta sen jälkeen silmilläni Cavoria, mutta hän oli kadonnut näkyvistä. Nenäliina se kumminkin välkkyi koreasti päivänpaisteessa tuolla ylängöllä.

Päätin olla päästämättä sitä hetkeksikään silmistäni.