Ensimmäiset ihmiset kuussa

Minä pysähdyin ja katsahdin taakseni. Cavor kuului hyppiä laputtavan perässä. Sitten hänkin pysähtyi.

– Bedford! – kuiskasi hän. – Tuolta edestäpäin pilkottaa jotain valoa.

Minä vilkasin sinne, mutta en nähnyt ensi alussa mitään. Sitten huomasin hänen päänsä ja hartiainsa erottautuvan jotain hämärää vasten. Näin niinikään, ett'ei tuo kuulle ollut sinistä, niinkuin kaikki muu valo täällä kuun sisässä, vaan vaalean harmaata, epämääräistä, päivänvalon tapaista hohdetta. Cavor huomasi tämän erotuksen yhtä pian, jopa pikemminkin kuin minä, ja luultavasti se hänetkin täytti yhtä hurjalla toivolla.

– Bedford – sopotti hän vapisevalla äänellä. – Tuo valo… se kenties…

Hän ei rohjennut lausua ilmi toivoansa. Olimme hetken aikaa ääneti. Äkkiä minä kuulin hänen jalkainsa laputuksesta, että hän astuu tuota hämärää kohti. Minä läksin sykkivin sydämin sinnepäin minäkin.

XVI
Näkökohtia

Mitä kauemmas päästiin, sitä kirkkaammaksi valo kävi. Vähän ajan perästä se oli melkein yhtä kirkasta kuin fosforesensi Cavorin säärissä. Sola, jota kuljimme, alkoi laajeta luolaksi, jonka perältä tämä valo tuli. Minä huomasin jotain, joka pani sydämeni hyppimään ja hytkähtelemään.

– Cavor! – sanoin minä. – Se tulee ylhäältäpäin. Ihan varmaan se tulee ylhäältäpäin.

Sanaakaan vastaamatta hän vain joudutti kulkuansa.

Se oli ilmeisesti harmahtavaa, hopeaista valoa.

Tuokion perästä oltiin sen alapuolella. Sitä herui alas kallioseinän halkeamasta. Minä katsahdin ylös… tip! Vesipisara putosi kasvoilleni. Minä säpsähdin ja astuin syrjemmäs. Tip! Toinen pisara putosi ihan kuuluvasti kivilattialle.

– Cavor! – virkoin minä. – Jos tässä jompikumpi nostaa toisensa, niin nostettu pääsee tuohon rakoon.

– Minä nostan, – sanoi hän, kohottaen minut samassa korkealle, niinkuin minkä vauvan.

Minä ojensin käteni ylös ja sain parahiksi sormenpäillä kiinni pienestä pykälästä, jossa saatoin riippua. Valkoinen valo näytti nyt paljoa kirkkaammalta. Vedin sitten itseni ylös kahden sormen varassa varsin helposti, vaikka maan päällä painankin toistakymmentä leiviskää, tartuin vielä ylempänä olevaan kallionkyhmyyn ja nostin jalkani äskeiselle pykälälle. Ojensin käteni ja kopeloin kallion päällystää sormillani: rako laajeni ylöspäin.

– Kyllä tänne pääsee – sanoin minä Cavorille. – Voitteko hypätä kiinni käteeni, jos kurotan sen teille?

Ponnistin nyt itseni kallioseinäin väliin, samalla nojaten polveni ja jalkani pykälää vasten, ja ojensin käteni alas. Minä en voinut nähdä Cavoria, mutta kuulin kolinan hänen liikkeistään, kun hän valmistelihe hyppäämään. Läiskis! Ja tuossa hän riippui kädessäni, keveänä kuin kissanpoika! Hinasin hänet sitten ylös, kunnes hänkin sai kiinni pykälästä eikä enää tarvinnut minun apuani.

– Helkkuna! – arvelin minä. – Täällä sitä kelpais vuorimieheksi ken hyvänsä!

Ja nyt läksin kiipeämään ylemmäs täydellä todenteolla. Kiivettyäni muutaman minutin, minä vilkasin ylös. Halkeama aukeni aukenemistaan, valo kävi yhä kirkkaammaksi. Mutta…

Ei se päivänvaloa sittenkään ollut!

Seuraavassa silmänräpäyksessä minä näin, mitä se on, ja olin epätoivossa vähällä lyödä pääni kallioon, sillä se, minkä näin, ei ollut muuta kuin säännötön, viettävä aukio, ja sen kaltevalla pohjalla kokonainen metsä pieniä suiponmuotoisia sieniä, joista jokainen uljaasti hehkui hopeaisessa valossa. Tuokion verran minä tuijottelin tuota lempeätä säteilyä, mutta sitten hyppäsin ylös keskelle noita kasveja. Nykäsin niitä maasta puolenkymmentä ja viskasin kalliota vasten; istahdin sitten ja nauroin katkerasti, kun Cavorin punakat kasvot tulivat näkyviin.

– Se on tuota fosforesensiä taaskin, – lausuin minä. Niin, mikäpäs hätä meidän tässä? Painakaa puuta ja olkaa kuin kotonanne.

Hän rupesi äittelemään meitä kohdanneesta pettymyksestä, minä viskelemään yhä enemmän sieniä alas rotkoon.

– Luulin päivänvaloksi, – virkkoi hän.

– Vai päivänvaloksi! – huudahdin minä. – Aamunkoitot, auringonlaskut, kirkkaat taivaat ja pilviset säät… tokko semmoista enää milloinkaan saamme nähdä?

Tätä puhuessani tuntui kuin eteeni aukenisi pieni kuva meidän omasta maailmastamme, vähäinen, valoisa, kirkas, niinkuin takalikko eräissä italialaisissa maisemissa.

Vaihteleiva taivas, ja vaihteleiva meri, ja kukkulat, ja vihannoivat puut, ja kaupungit, ja kylät auringon paisteessa. Aatelkaas kosteata kattoa mailleen menemään auringon valossa, Cavor! Aatelkaas akkunoita lännen puolella!

Hän ei puhunut mitään.

– Täällä – jatkoin minä – täällä sitä nyt saa penkoa, tässä kaameassa maailmassa, joka ei oikeastaan mikään maailma olekaan… mustetta huljuttava valtameri jossain hirvittävän syvällä synkissä uumenissa, ja ulkona helteinen pouta ja yön hiljaisuus. Ja sitten kaikki nuo luomat, jotka meitä parastaikaa takaa ajavat, petomaiset nokka-ihmiset, turilas-ihmiset, painajaisen sikiöt! Ja… he ovat sittenkin oikeassa! Mitäs varten me paiskiloimme heitä mäsäksi ja häiritsemme heidän rauhaansa? Mikäli me ymmärrämme, on koko planetta jo meidän jäljillämme. Kenties jo minutin perästä kuuluu heidän vikinänsä ja reuhunsa. Mitäs nyt tehdään? Minne tästä mennään? Täällä on meidän yhtä hauska vetelehtiä kuin Jamrashin käärmetten, jotka ovat päässeet irti jossain Surbitonin huvilassa.

– Se oli teidän syynne, – sanoi Cavor.

– Minunko? – huudahdin minä. – Hyväinen aika!

– Minulla oli keino.

– Minä annan palttua teidän keinoillenne.

– Jos olisimme kieltäyneet liikkumasta…

– Vaikka keihäilläkin sohittiin?

– Vaikka. Ne olis kantaneet meidät.

– Lankkuako myöten?

– Niin. Niiden olis täytynyt kantaa meidät toiselle puolelle.

– Kernaammin olisi kärpänen saanut kantaa minut huoneen lakea myöten.

– Hyvät ihmiset!

Minä rupesin jälleen lyömään sieniä maahan. Mutta tuota tehdessäni huomasin äkkiä jotain, josta itsekin hämmästyin.

– Cavor! – lausuin minä. – Nämä kahleethan ovat kultaa!

Hän istui syvissä mietteissä, käsi poskellaan. Verkalleen hän käänsi päätänsä ja katsoa tuijotti ensin minuun ja sitten, kun olin toistamiseen lausunut mielipiteeni, kahleisinsa, jotka hän oli kiertänyt oikean kätensä ympärille.

– Niin onkin, – virkkoi hän; – niin onkin.

Mielenkiinto, joka hetkeksi oli elähtänyt hänen kasvoillaan, katosi pian jälleen, ja mies vaipui taas entisiin mietteisinsä. Minä kummastelin jonkun aikaa sitä, miksikä minä nyt vasta olin huomannut, mitä ainetta kahleet ovat, mutta muistin sitten, että metallihan oli sinisessä valossa näyttänyt aivan toisellaiselta. Ja tämä keksintö synnytti minussa kokonaisen sarjallisen ajatuksia, jotka veivät minut hyvin kauas. Minä unohdin kokonaan kysyneeni vastikään, mitä muka meillä on täällä tekemistä. Kultaa…

Cavor katkasi äänettömyyden.

– Meillä on minun mielestäni kaksi mahdollisuutta edessämme, – lausui hän.

– Antaas kuulla.

– Ensimmäinen: me koetamme raivata itsellemme tien ulos – vaikkapa taistellenkin, jos tarvis vaatii, – ja käymme etsimään palloa, kunnes sen löydämme tahi yön pakkanen meidät tappaa. Toinen:…

Hän pysähtyi.

No niin? – kysyin minä, vaikka kyllä tiesin, mitä nyt tulee.

– Toinen on se, että vielä kerran koetamme saada heidät jollain tavoin ymmärtämään meitä.

– Minä puolestani kannatan ensimmäistä.

– Minua se epäilyttää.

– Minua ei.

– Katsokaas, – puheli Cavor. – Minun mielestäni me emme saa tuomita seleniitoja sen mukaan, mitä tähän asti olemme nähneet. Heidän keskusmaailmansa, heidän sivistynyt maailmansa on kaiketikin kaukana alhaalla, syvemmissä onkaloissa meren rannalla. Tämä päällimmäinen kuoriseutu on vain ulkopalstoja, laidunmaita. Niin minä ainakin luulen. Meidän näkemämme seleniitat ovat vain jotain sellaista kuin karjanpaimenet ja koneenlämmittäjät. Tuo keihäitten käyttäminen ne ovat karjan tutkaimia kaiketikin; – tuo vailinainen mielikuvitus, kun luulivat meidän pystyvän tekemään kaikkea sellaista, mitä hekin; tuo ilmeisesti raakamainen kohtelu… kaikki tuo näkyy viittaavan siihen. Mutta jos me kärsivällisesti kestäisimme…

– Astua kuuden tuuman lankkua myöten pohjattoman kuilun yli, sitä ei kestäisi meistä kumpikaan.

– Ei maar, mutta sitten…

– Siitä ei tule mitään.

Hän keksi nyt uusia mahdollisuuksia.

– No niin, – puhui hän, – otaksutaanpa, että me löydämme jonkun komeron, jossa voimme puolustautua noita renkejä ja päiväläisiä vastaan. Jos, esimerkiksi, kestäisimme sillä tapaa viikon päivät, silloin on varsin todennäköistä, että sanoma meistä on ennättänyt alas älykkäämpäin osastojen asustamiin, väkirikkaampiin seutuihin…

– Jos niitä on.

– Täytyy olla, sillä mistäs nämä jättiläismäiset koneet olisivat peräisin?

– Saattaa olla niinkin, mutta tämä teidän nyt esittämänne mahdollisuus on pahin kaikista.

– Meidän sopisi tehdä merkkejä kallioseiniin.

– Mistäpäs sen tietää, näkisivätkö heidän silmänsä noita merkkejä?

– Jos hakkais ne kallioon…

– Se käy kyllä laatuun.

Ajatukseni saivat uuden suunnan.

– Ettehän – virkoin minä – ettehän te toki luule, että seleniitat ovat aivan äärettömän monta kertaa viisaammat ihmisiä?

– Arvatenkin ne tietävät koko joukon enemmän kuin ihmiset, ainakin koko joukon toisellaisia asioita.

– Niin, mutta… – epäröin minä, – mutta myöntäkää, Cavor, että te olette jotensakin omituinen mies.

– Kuinka niin?

– Niinpä vain… te olette tuommoinen yksinäinen olento, ja sellainen olette aina ollutkin. Te ette ole ollut naimisissa.

– Enkä tahdo ollakaan. Mutta miksikäs…

– Ja eihän teistä ole tullut sen rikkaampaa miestä kuin olette toivonutkaan?

– En ole toivonutkaan.

– Tietoja vain olette tonkinut?

– No niin, onhan joku määrä tiedonhalua varsin luonnollista…

– Teidän mielestänne. Siinäpä se on. Te luulette, että jokaisen tekee mieli tietoja. Muistan kysyneeni teiltä kerran, miksikä te niin paljon vaivaa ja puuhaa noissa tutkimuksissanne näette. Silloin te vastasitte tahtovanne saada nimenne perään tuon F. R. S. ja toivovanne, että sen teidän aineenne nimeksi tulisi cavoriiti, ja sen semmoista. Tiesittehän te vallan hyvin, ettei se teidän päämääränne ollut, mutta minun kysymykseni tuli teille niin odottamatta, että te tahdoitte välttämättömästi ilmaista edes jonkun vaikuttimen. Itse asiassa te teitte tutkimuksia siitä syystä, että teidän täytyi niin tehdä. Siinä koko juttu.

– Kenties…

– Sellaista ei tapaa yhdessä edes miljonastakaan. Useimmat ihmiset halajavat… no niin, kaikenlaista, mutta harvapa se tietoja pelkän tiedon vuoksi halajaa. Minä en ainakaan, se on varma. Kyllähän nuo seleniitat näkyvät olevan puuhaavaa ja toimekasta väkeä, mutta mistä te tiedätte, että älykkäimmätkään heistä välittäisivät meistä tai meidän maailmastamme? En usko heidän edes tietävänkään, että meilläkin on oma maailma. Yön aikana he eivät milloinkaan tule ulos, sillä he paleltuisivat kuolijaiksi. Tuskin he ovat milloinkaan nähneet muuta taivaankappaletta kuin polttavan auringon. Mistä he siis tietäisivät, että muuta maailmaa onkaan? Ja mitä he sillä tiedolla tekisivät? Ja vaikkapa olisivat nähneetkin moniaan tähden tuikahtavan, vaikkapa itse maankin sirpin loistavan, niin mitä sitten? Mitäpä vainenkaan planetan sisäosissa elävät ihmiset vaivaisivat itseänsä moisilla huomioilla? Ei ihmisetkään sellaisista olisi välittäneet, ellei olisi vuoden-aikoja ja merikulkua, saatikka sitten kuun asukkaat!..

– No niin, – jatkoin minä, – aatelkaa, että täällä on joitakuita filosofeja, samallaisia kuin te. Ne ne juuri ovat sellaisia seleniitoja, jotka eivät milloinkaan saa tietää meidän olemassa-olostamme. Kuvailkaa mielessänne, että joku seleniita olisi tulla tuhahtanut maan päälle, teidän ollessanne Lympnessä. Tehän olisitte ollut koko maailmassa viimeinen, joka olisi kuullut siitä puhuttavan, sillä tehän ette milloinkaan lue sanomalehtiä! Asianhaarat ovat siis asettuneet teitä vastaan. Ja juuri näitä asianhaaroja saamme kiittää siitä, että nyt istumme tässä tyhjää toimittamassa sillä välin kuin aika rientää käsistä. Pinteessä ollaan kuin ollaankin, uskokaa pois. Tänne sitä tultiin ilman aseita, pallo on kadotettu, ruokaa ei ole, seleniitain näkyviin on astuttu ja saatu ne pitämään meitä kummallisina, väkevinä, vaarallisina eläiminä. Ja elleivät nämä seleniitat ole ihan ilmeisiä hulluja, niin tottahan lähtevät liikkeelle ja ajavat meitä takaa, kunnes saavuttavat, ja saavutettuaan he koettavat ottaa meidät kiinni ja elleivät saa, niin tappavat meidät, ja sen pituinen se. Jos saavat meidät kiinni, niin jonkun väärinkäsityksen kautta he meidät sittenkin hengiltä ottavat. Ja kun meistä on loppu tehty, silloin he käyvät tarkastelemaan, mitähän nuo muka lienevät olleetkaan, mutta sivu suusta meiltä se lysti menee.

– Jatkakaa vain.

– Ja toiselta puolen: tääll' on kultaa kaikkialla kuin valurautaa siellä kotona. Jos vain saatais sitä jonkun verran mukaan ja löydettäis pallo, ennenkuin ne sen löytävät ja mukaansa ottavat, niin…

– Niin mitä?

– Niin saatais asiat lujemmalle pohjalle. Tultais takaisin suuremmassa pallossa, pyssyt matkassa.

– Hyvä isä! – huudahti Cavor, niinkuin olisi kuullut hyvinkin hirmuisen asian.

Minä heitin halkeamaan jälleen yhden loistavan sienen.

– Katsokaas, Cavor, – lausuin minä, – minulla on joka tapauksessa puolet ääniä tässä yrityksessä, ja se kysyy käytännöllistä miestä. Minä olen käytännöllinen mies, te ette. Minä en aio enää hyökätä seleniitain kimppuun enkä turvautua geometrillisiinkään kuvioihin, jos suinkin muutoin toimeen tullaan… Siinä se. Tulkaa toiste tänne. Jättäkää nyt sikseen kaikki salaperäiset asiat tai ainakin suurin osa niitä. Ja mennään nyt.

Cavor miettimään.

– Minun olisi pitänyt tulla kuuhun yksinäni, – virkkoi hän.

– Nyt on kysymys – sanoin minä, – mitenkä päästä pallon luokse.

Hetken aikaa istuimme ääneti, polveansa silitellen kumpainenkin.

Vihdoin hän näkyi taipuvan minun ehdotukseeni.

– Kyllä täällä, – puheli hän – sentään yksi ja toinen asia selvenee. Ilmeistähän on, että auringon ollessa tällä puolen kuuta, ilmaa tulee tämän sieniplanetan pimeältä puolen tänne. Ilma ainakin tällä puolen laajenee ja uutta puhaltaa kuun uumenista kraatereihin… No niin, täällähän vetää.

– Vetää.

– Ja se tietää, ettei tämä osa ole mikään kuollut ääri. Tuonnepäin tämä halkeama arvatenkin jatkuu, yhä ylemmäs. Tuulenhenki käy ylöspäin; sinne siis meillä matka. Jos siellä kohdataan joku torvi tai muu kouru, niin ensinnäkin päästään pois näistä käytävistä, missä meitä ajetaan takaa, ja…

– Entäs, jos kouru on kovin ahdas?

– Sitten käännytään takaisin.

– St! – sanoin minä äkisti. – Mikäs se oli?

Me kuuntelemaan. Ensi alussa se oli epäselvää murinaa, ja sitten erotti vaskiastian räminää.

– Ne luulevat meitä kaiketi kuunvasikoiksi, – virkoin minä. – Sitä me muka säikähdetään.

– Ne tulevat tuota käytävää myöten – sanoi Cavor.

– Arvatenkin.

– Halkeamaan he eivät ymmärrä poiketa. Ohi menevät.

Minä kuuntelin hetken aikaa.

– Tällä kertaa – kuiskasin minä, – tällä kertaa niillä on aseita mukanaan luultavastikin.

Mutta äkkiä minä kavahdin pystyyn.

– Taivaat, Cavor! – huudahdin minä. – Nyt ne näkee ne sienet, joita minä olen heittänyt alas! Nyt ne…

Lause jäi minulta kesken. Minä pyörähdin ja hyppäsin sienten latvain yli onkalon ylimmäiseen päähän. Siellä näin halkeaman nousevan ylöspäin ja kapeana kouruna kohoavan synkkään pimeyteen. Olin juuri ryhtymässä kiipeämään, mutta käännyin takaisin.

– Mitäs nyt? – kysäisi Cavor.

– Astukaa te eteenpäin vain! – sanoin minä, menin hiukan takaisin päin ja nykäsin maasta kaksi hohtavaa sientä. Toisen pistin flanellipuseroni rintataskuun, niin että näkisin sen valossa kiivetä, ja toisen annoin Cavorille. Seleniitain melu kuului jo läheltä halkeaman suuta. Lienee heistä sentään kiipeäminen näyttänyt vaikealta, vai lienevätkö epäröineet nousta siihen, peljäten meidän kukaties tekevän vastarintaa. Oli miten oli, se lohduttava tieto meidät ainakin valtasi, että meissä, toisen planetan lapsissa, on enemmän lihasvoimia. Seuraavassa silmänräpäyksessä minä jo olin huikein voimin kiipemässä ylös, oppainani Cavorin siniseltä hohtavat kantapäät.

XVII
Taistelu teurastajain luolassa

En tiedä, kuinka kauan lienemme kiivenneetkään, ennenkuin se ristikkoaita tuli vastaan. Saattaa olla, että olimme nousseet vain pari-kolmesataa askelta, mutta silloin minusta tuntui, kuin tuota kapuamista ja tarttuilemista ja hyppimistä ja pujotteleimista olisi kestänyt mailin verran, jopa enemmänkin, suoraan ylöspäin. Milloin vain noita hetkiä muistelen, olen yhä vielä kuulevinani meidän kultakahleittemme kilkauksia joka askeleelta. Ennen pitkää olivat minulla nilkat ja polvet niljellä ja poskessa kuhmu. Jonkun ajan perästä meidän ponnistustemme rajuus alkoi asettua; nyt liikuttiin järkevämmin ja varovammin. Takaa-ajavain seleniitain pauhua ei kuulunut enää ensinkään. Näytti siltä kuin he eivät lainkaan olisi seuranneet meidän jälkiämme, vaikka minun viskomani sienikasan olisi kyllä pitänyt juoruta heille meidän matkamme suunnasta. Välisti kouru kävi niinkin kapeaksi, että oli vaikea työntäytyä siitä läpi; vuoroin se taas laajeni suuriksi luoliksi, joitten nyppylämäiset seinät olivat täpötäynnään piikkipäisiä kiteitä tai pyöryläisiä, hohtavia sienikyhmyjä. Toisin ajoin se kulki kierteissä, väliin melkein vaakasuoraa suuntaa. Myötäänsä kuului puolelta ja toiselta veden tipauksia tai lirinää. Kerran tai pari tuntui meistä, ikäänkuin eläviä olentoja olisi kavahdellut jonkun matkan päässä. Millaisia ne olivat, sitä emme milloinkaan saaneet nähdä. Mahdollista kyllä, että ne, mikäli minä ymmärrän, olivat myrkyllisiä eläimiä, mutta mitään pahaa ne eivät meille tehneet, ja mehän olimme nyt yleensäkin sellaisessa mielentilassa, jossa muutama aavemainen, mateleva olento enemmän tai vähemmän ei merkitse yhtään mitään. Ja vihdoin alkoi kaukana edestäpäin jälleen hohtaa tuttua, sinertävää valoa. Jonkun ajan perästä näimme sen tulevan erään ristikon lävitse, joka salpasi meiltä tien.

Kumpainenkin kuiskasi hiljaa toiselleen tämän näkemänsä, ja siitä pitäin ruvettiin entistä varovammin kapuamaan ylöspäin. Jopa päästiin ristikon juurelle. Minä painoin kasvoni sen tankoja vasten ja näin vähäisen osan sen takana olevaa luolaa. Se oli ilmeisesti hyvinkin avara aukio, jossa epäilemättäkin virtasi kouruissa samaa sinistä valoa, jonka olimme nähneet lähtevän jättiläismäisistä koneista. Ja sillä välin myötäänsä tipahteli vettä tankojen välitse läheltä kasvojani.

Ensi työkseni koetin tietysti saada nähdä, mitä tuon luolan pohjalla on, mutta turhaan, ristikko kun sijaitsi notkossa. Huomiomme kiintyi sen sijaan erillaisiin, sieltäpäin kuuluviin ääniin, ja äkkiä huomasin useampia varjoja, jotka liikehtivät luolan laessa.

Luolassa oli epäilemättä joitakuita seleniitoja, kenties hyvin paljonkin, sillä meille asti kuului heidän haastelunsa sihinää ja samoin hiljaista kapsetta, jonka arvasin tulevan heidän astunnastaan. Samoin uudistui yhä säännöllisiä suhauksia: suih, suih, suih; se oli kuin veitsen tai lapion iskemistä johonkin pehmeään. Sitten kuului kuin olisi kahleita kalisteltu; sen jälkeen seurasi vingahtelemista ja jymyä, niinkuin olisi rattailla ajettu kumisevaa pohjaa myöten, ja sitten taas suih, suih, suih. Varjot kertoivat noitten olentojen liikkuvan nopeasti ja määränperäisesti, sopusoinnussa tuon suhinan kanssa, ja pysähtyvän samassa kuin äänikin lakkasi.

Me asetuimme ihan lähelle toisiamme ja haastelimme aivan hiljaisin kuiskauksin.

– Ne ovat toimessa, – sanoin minä, – jossain toimessa.

– Niin ovat.

– Ei ne meitä hae; ei ne meitä ajattelekaan.

– Tokkopa meistä vielä mitään tiennevätkään.

– Nuo toiset tuolla alhaalla ovat kyllä ajossa. Mitähän, jos täällä äkkiä astuttais näkyviin…

Me katsahdimme toisiimme.

– Niin, – virkkoi Cavor, – sitten kenties pääsis pakinoille heidän kanssaan.

– Ei maar, – sanoin, – ei tässä tilassa.

Oltiin ääneti jonkun aikaa, kumpikin omissa mietteissään.

Suih, suih, suih pani taas, ja varjot liikkumaan jälleen puoleen ja toiseen.

Minä tarkastelin ristikkoa.

– Heikkoa tekoa, – sanoin minä. – Pari tankoa sopisi vääntää syrjään ja sitten kömpiä ulos.

Haasteltuamme hetken aikaa minkä mitäkin, minä tartuin molemmin käsin yhteen tankoon, painoin jalkani kallioseinää vasten, kunnes ne tulivat melkein pääni tasalle ja ponnistin ristikkoa vasten. Se taipui niin herkästi, että olin vähällä kaatua kumoon. Pyörähdin ympäri ja väänsin viereisen tangon päinvastaiseen suuntaan, otin sitten hohtavan sienen taskustani ja valaisin sillä aukkoa.

– Älkää nyt vaan hätiköikö, – kuiskasi Cavor, pujotteleidessani väännettyjen tankojen lävitse. Ristikon toiselle puolelle päästyäni, näin vilaukselta muutamia toimessaan häärääviä olentoja, mutta kyyristyin samassa notkon äyrään suojaan, niin ett'eivät minua huomanneet, ja viittasin Cavorille, joka oli tälle puolelle ponnisteleimassa hänkin. Nyt olimme rinnatusten notkon äyräällä, kurkistellen laidan yli luolaan ja siinä olijoihin.

Luola oli suurempi kuin ensi silmäykseltä näyttikään. Me katselimme sitä nyt kaltevan pohjan alimmaisesta syrjästä. Se laajeni meistä päin yhä avarammaksi. Laki laski tuonnempana yhä matalammas ja kätki meiltä kokonaan luolan peräosan. Jättiläismäisiä esineitä, jättiläismäisiä, vaaleita runkoja siinä seisoi pitkässä rivissä niin kauas kuin silmä kantoi tuonne kaameaan kaukaisuuteen, ja näitten runkojen ääressä seleniitat paraikaa hääräilivät. Ensi alussa nuo rungot näyttivät suunnattomilta lieriöiltä, ties mitä sisässä, mutta sitten erotin niissä meitä kohti käännetyt päät, silmättömät ja nahattomat, niinkuin lampaanpäät teurastajan pihalla: ne olivat kuin olivatkin kuunvasikkain runkoja, joita nyt avattiin siihen tapaan kuin arvatenkin valaanpyytäjät avaavat laivaan kytkettyä valaskalaa… He leikkelivät lihoja viipaleiksi, ja muutamista rungoista tuolla kauempana näkyivät jo kylkiluut paljaina. Heidän kirveillensä iskut ne saivat aikaan tuon suih, suih. Jonkun matkan päässä oli kaabelirattaiden tapainen laitos, joka, täynnään irtonaisia lihakimpaleita, vieri pitkin luolan loivaa rinnettä. Tuosta loppumattomasta rivistä runkoja, ruokavaroiksi tietystikin aiotuita, me saimme käsityksen täkäläisen maailman suunnattoman suuresta väkiluvusta, käsityksen, jonka valtavuudelle voi vetää vertoja ainoastaan meidän ensimmäiset näkemämme tuolla alhaalla kuun uumenissa.

Ensi alussa seleniitat näkyivät minun mielestäni seisovan telineille asetetuilla lankuilla [En muista nähneeni kuussa mitään esinettä puusta. Ovet, pöydät, kaikki, mikä maan päällä vastaa puusepän teoksia, oli tehty metallista, enimmäkseen kullasta, luullakseni, joka ennen muita metalleja tarjoutuu käytettäväksi, se kun on sitkeätä, kestävää ja helppoa käsitellä.], mutta sitten huomasin lankkujen, telineitten ja kirveitten olevan aivan yhtä lyijynkarvaisia kuin minun kahleenikin, ennenkuin valkoinen valo pääsi niihin paistamaan. Tanterella oli koko joukko lujannäköisiä kankia, joilla nähtävästikin oli kuunvasikkain runkoja käännetty kyljeltä toiselle. Ne olivat noin kuuden jalan pituisia, mukavilla rivoilla varustettuja – sangen hauskan näköisiä aseita. Koko paikka sai valonsa kolmesta poikkipuolin juoksevasta sinivalokourusta.

Me viruimme kauan aikaa, ääneti katsellen kaikkia näitä esineitä.

– No niin? – virkkoi Cavor nyt.

Minä lyyhistyin alemmas ja käännyin hänen puoleensa. Mainio ajatus iski mieleeni.

– Ellei noita runkoja ole laskettu tänne kranoilla, – sanoin minä, – niin ollaanpa lähempänä kuun pintaa kuin luulinkaan.

– Kuinka niin?

– Eihän kuunvasikat juokse, ja siivettömiä ne myöskin ovat.

Hän kurkisti jälleen laidan yli luolaan.

– Minua kummastuttaa… – arveli hän. – Emmekä me lopulti ole kovin kauas pinnalta joutuneetkaan…

Kesken hänen puhettansa minä tartuin häntä käsivarteen: olin kuullut jotain melua kallionhalkeamasta meidän allamme.

Me pyörähdimme ja olimme hiljaa kuin haudassa, vireillä kaikki aistit. Hetkisen kuluttua minä olin varma siitä, että jotain nousee halkeamaa myöten ylös. Verkkaan ja aivan kuulumattomasti tartuin silloin lujasti kahleisini, odotellen, ilmaantuuko sieltä ketä.

– Vilkaskaas vielä kerran noihin kirvesniekkoihin tuolla, – kuiskasin minä.

– Sielläpäin kaikki hyvin, – ilmoitti Cavor.

Minä tähtäsin kädelläni ristikon aukkoa kohti. Nyt erotti jo aivan selvään halkeamassa nousevien seleniitain hiljaista sihinää, kätten läiskäyksiä kalliota vasten ja senjälkeen irtaantuvan tomun rapinaa.

Sitten huomasin, että jotain liikkuu pimeässä ristikon takana, mutta mitä se oli, sitä en voinut erottaa. Se näkyi pysähtyvän tuokioksi ja sitten – räiskis! Minä olin kavahtanut pystyyn ja hurjasti huitaissut, torjuakseni jotain, joka oli välkähtänyt minua kohti. Se oli keihään terävä kärki. Olen sittemmin tullut siihen päätökseen, että keihäs oli liian pitkä, kääntyäkseen tuossa kapeassa halkeamassa niin paljon, että olisi osunut minuun. Oli miten oli, se sujahti kuin mikä käärmeenkieli ristikon läpi, ei sattunut, ponnahti takaisin ja välkähti toistamiseen. Mutta tällä toisella kertaa minä sieppasin sen kiinni. Tällä välin oli kumminkin jo toinenkin keihäs singahtanut minua kohti, osumatta sekään.

Minä kiljaisin riemusta, tuntiessani, että seleniita, pidettyään ensin vastaan, oli päästänyt keihään käsistään, jonka jälkeen minä rupesin sillä pimeässä umpimähkään sohimaan ristikon lävitse alaspäin. Cavor oli siepannut toisen keihään käteensä ja heilutti sitä nyt minun vieressäni, tokaisten päättömästi milloin mihinkin suuntaan. Kilkis, kalkis! kuului äkkiä ristikon kautta… kirves singahti ilmassa ja kolahti kalliota vasten meidän takanamme, muistuttaen minulle teurastajain ja vasikan runkojen olemassa-oloa luolassa.

Minä käännyin taakseni. Sieltäkös tuli meitä kohti, kirveitään heilutellen, lyhytkasvuisia, lihavia, pitkäkätisiä lurjuksia, niin peräti toisenlaisia kuin ne, joita tähän asti olimme nähneet. Jos ei heillä todellakaan jo ennen ollut tietoa meistä, niin uskomattoman nopeasti he nyt olivat käsittäneet asiain tilan. Minä katselin heitä hetkisen, keihäs kädessä.

– Vartioikaa ristikkoa! – kiljasin minä Cavorille, päästin sitten ankaran huudon, heitä pelottaakseni, ja hyökkäsin heitä vastaan. Kaksi heistä heitti kirveensä minua kohti, vaikka turhaan; muut pakenivat, jonka jälkeen nämä kaksikin läksivät takaisin luolaan, nyrkit sojossa ja päät kumarassa. En ole ihmisten ikinä nähnyt juoksevan sillä tapaa!

Pian huomasin, ettei minulle keihäästä suurtakaan apua ole, se kun oli kovin ohut ja hauras. Se kelpasi vain heittoaseeksi, mutta oli liian pitkä uudestaan käytettäväksi. Ja niinpä minä karkoitin seleniitat vain ensimmäiselle rungolle asti, pysähdyin siinä ja sieppasin käteeni yhden siinä olevista kangista.

Se tuntui lohdullisen raskaalta. Tällähän, arvelin, lyö heitä kumoon vaikka kuinka monta. Heitin keihään pois ja otin toiseenkin käteen kangen. Heilutettuani näitä uhkaavasti niitä seleniitoja kohti, jotka kaukana luolan perällä olivat pysähtyneet pienenä ryhmänä, minä palasin katsomaan, kuinka Cavorin on laita.

Hän juoksi ristikon edessä puoleen ja toiseen, yhä vieläkin uhkaavasti sohien taittuneella keihäällään. Se oli oikein. Sillä tavoin seleniitat tuolla halkeamassa ainakin jonkun aikaa pysyvät asemillaan. Katsahdin jälleen luolaan. Mitä ihmettä ja kummaa meidän pitää nyt tehdä?

Me olimme nyt jo jonkinlaisessa saarroksessa. Teurastajat tuolla luolan perällä olivat kyllä hämmästyksissään, säikäyksissäänkin kaiketi, eikä heillä ollut muita aseitakaan kuin nuo pienet kirveet. Ja sinnehän meillä tie piti, jos mieli pelastua. Nuo pyylevät olennot – paljoa pienemmät ja paksummat kuin ennen näkemämme paimenet – olivat hajallaan pitkin rinnettä, ilmeisestikin neuvottomina. Minulla oli samallainen siveellinen etu nyt puolellani kuin sonnilla, joka kujassa teutoo. Mutta tuosta kaikesta huolimatta heitä näkyi olevan hirmuisen paljon, ties kuinka suuret laumat. Ja noilla tuolla halkeamassa on varmaankin peiakkaan pitkiä keihäitä. Ja mitä kaikkia yllätyksiä heillä lieneekään… Tonttu vieköön! Jos tässä hyökkää luolaan, silloin nuo tuolta halkeamasta pääsevät ahdistamaan takaapäin, ja ellei hyökkää, silloin nuo kääpiön pahukset kaiketikin saavat lisävoimia. Ties taivas, mitä kaikkia hirvittäviä sota-aseita, tykkejä ja pommeja ja maa-torpedoja ja sen semmoisia lieneekään tuolla tuntemattomalla, jalkaimme alaisella maailmalla, tuolla laajemmalla maailmalla, jonka päällimmäisen hipiän vain olemme puhkaisseet! Ja kaikki tuo sitten tuodaan meille tuhoksi ja turmioksi… Nyt oli selvä, ettei meidän auta muu kun käydä hyökkäämään! Ja yhä selvemmäksi se kävi, kun luolan puolelta alkoi vilkkua yhä useampia sääriä: uusia seleniita-laumoja oli rientämässä meitä kohti.

– Bedford! – huusi Cavor ja katso! hän oli puolitiessä minun ja ristikon välillä.

– Menkää takaisin! – huusin minä. – Mitäs te aiotte?..

– Niill' on… siell' on semmoinen pyssyn tapainen!

Cavor kävi jälleen sohimaan keihäällään, mutta väistellen niitä kohosi halkeamasta pää ja hartiat: näkyviin tuli tavattoman laiha ja kulmikas seleniita, muuan monimutkainen kapine käsissään.

Minä huomasin, kuinka peräti pätemätön Cavor on nyt tapahtuvaan taisteluun. Hetken aikaa epäröityäni minä hyppäsin hänen peräänsä seleniitaa kohti, joka parhaillaan tähtäsi minuun peräti kummallisella tavalla: ase vatsaa vasten. Minä heiluttamaan kankiani ja huutamaan, saadakseni hänen tähtäämisensä harhaan… Tup! pani samassa. Ase ei ollutkaan pyssy, vaan jonkinlainen jousi, jonka nuoli osui minuun kesken hyppäystäni.

Minen kaatunut, vaan putosin maahan. – Ellei minuun olisi sattunut, niin olisin tullut maahan hiukkaa myöhemmin.

– Minusta tuntui kuin jotain olisi minuun käynyt ja jälleen luiskahtanut pois. Tapasin vasemmalla kädellä hartioitani ja huomasin jonkunlaisen keihään istuvan siinä. Seuraavassa silmänräpäyksessä minä olin jo kohdalla ja iskin turalla seleniitaa vasten kalloa. Hän lyyhähti, murtui ja menehtyi siihen paikkaan, pää mäsänä kuin rikkilyöty muna.

Minä laskin toisen kangen maahan, nykäsin keihään hartiastani ja rupesin pistelemään sillä pimeässä ristikon läpi. Joka iskusta kuului sihinää ja piipitystä. Lopuksi minä viskasin keihään kaikesta voimastani ristikosta alas pimeyteen, hyppäsin sitten ylös, sieppasin kangen ja ryntäsin luolassa olevaa laumaa vastaan.

– Bedford! Bedford! – huusi Cavor, kiitäessäni hänen ohitsensa.

Tuntuu niinkuin vieläkin kuulisin hänen astuvan perässäni.

Ponnistus, hyppäys… tupsis, ponnistus, hyppäys… Joka harppaus näkyi kestävän koko iäisyyden, ja joka harppaukselta luolakin laajeni ja seleniitain lauma kasvamistaan kasvoi. Ensi alussa ne näkyivät juosta puikeltavan ympäri kuin muurahaiset häirityssä keossa, pari kappaletta tuli kirveitään heiluttaen minua vastaan, toiset syöksivät runkojen välisiin käytäviin, ja sitten tuli taas toisia, keihäät kädessä, ja sitten taas, yhä uusia. Peräti omituista tuo näky vaan oli: pelkkiä piiloon puikahtelevia käsiä ja jalkoja. Luolan perällä oli pimeä. Hiuh! Jotain lensi minun pääni ylitse. Hiuh! pani taas kesken minun ilmahyppyäni, ja minä näin keihään osuvan erääsen runkoon vasemmallani ja jäävän siihen väräjämään. Parahiksi alas päästyäni, toinen keihäs sattui maahan minun edessäni, ja samalla kuulin kaukaa tup! niinkuin heidän joutsensa panevat lauetessaan. Ja taas hiuh! hiuh! Jonkun aikaa tuo oli oikein kamalaa, Nuohan oli yhteislaukauksia…