Ensimmäiset ihmiset kuussa

XIX
Mr. Bedford yksinään

Hetken verran minusta tuntui kuin olisin koko ajan ollut yksinäni täällä kuussa. Ensi alussa etsiskelin jonkunlaisella innostuksella, mutta helle oli yhä vieläkin ankara, ja ohentunut ilma se puristi rintaa kuin vanteella. Tulin tuosta erääsen syvänteesen, jonka laidat ylt'ympärillä olivat täynnään pitkiä, törröttäviä, kuivia okakasveja. Sinne minä istahdin lepäämään ja vilvottelemaan. Aikomukseni oli levähtää noin tuokion verran. Laskin kanget maahan viereeni ja istuskelin siinä, poski käden nojassa.

Jotenkin välinpitämättömästi minä katselin, kuinka tämän syvänteen kallioseinissä, joitten pinnan surkastunut lehtisammal oli siellä täällä paljastunut näkyviin, kimalteli kultaa, paikoin suonina, paikoin yksinäisin pilkuin. Siellä täällä sitä välkähteli pyörylöissä ja kyhmyissä korsien välitse. Mitäpä tuosta nyt? Omituista raukeutta tuntui niin jäsenissä kuin sielussakin. Oli hetki, jolloin en uskonut toivoa pallon enää milloinkaan löytyvän tässä karussa erämaassa. Tuntui, niinkuin ei olisi vähintäkään aihetta ruveta minkäänlaisiin ponnistuksiin, ennenkuin seleniitoja tulee. Silloin, arvelin, silloin on aika ryhtyä tositoimiin, noudattaen tuota mieletöntä vaistoa, joka käskee ihmisen ennen kaikkea suojelemaan ja puolustamaan henkeänsä, vaikkapa se säilyisikin sitä varten vaan, että kuolema ennen pitkää on oleva kahta tuskallisempi.

Miksikä me olimme tulleet kuuhun?

Pulmallinen kysymys. Mikä henki se ihmistä iät kaiket pakottaa luopumaan onnesta ja menestyksestä ja antaumaan vaivoihin ja vaaroihin, suinpäin syöksemään melkein varmaa perikatoa kohti? Täällä kuussa alkoi minulle hämärästi hämöittää muuan seikka, joka minun muutoinkin olisi pitänyt tietää, se nimittäin, ettei ihmisen loppumääränä ole ainoastaan turvallinen ja mukava olo ja hyvä ravinto ja hupainen elämä. Kysykää tätä seikkaa keitä hyvänsä, – melkein jokainoa vastaa tietävänsä sen kyllä, elleihän sanoilla vastaakaan, niin ainakin elämänkokemuksilla sen todeksi näyttää. Vastoin omia harrastuksia, vastoin omaa onnea ihmistä myötäänsä vetää tekemään mielettömyyksiä. Joku voima, joka ei ole hän itse, ajaa häntä, ja mennä hänen vain pitää. Mutta miksi? Miksi? Istuessani nyt täällä, keskellä hyödyttömiä kuun kultia, keskellä toisen maailman eloa ja oloa, minä kävin tilille koko elämäni toimista. Otaksuessani, että kuolen kuin haaksirikkoinen tänne kuun rannoille, en voinut lainkaan nähdä, mikä tarkoitus minun elämälläni on ollut. En saanut täydelleen ratkaistuksi tätä kysymystä, mutta selvemmäksi kun milloinkaan ennen minulle joka tapauksessa kävi, etten ollut palvellut omia tarkoituksiani, että koko elin-ikäni oli oikeastaan tarkoittanut jotain muuta kuin omaa yksityistä elämääni. Mutta mikä, mikä tarkoitus sitten minun elämälläni oli ollut?.. Minen mietiskellyt enää, miksikä me olimme tulleet kuuhun. Ajatukseni menivät kauemmas. Miksikä minä olin ilmestynyt maahankaan? Miksikä minulla on ollut yksityistä elämää ensinkään?.. Minä vaivuin lopulti pohjattomiin mietinnöihin…

Ajatukseni alkoivat käydä epämääräisiksi, sameiksi; ne eivät enää kulkeneet määrättyä suuntaa. En ollut tuntenut painostusta enkä uupumusta – lieneekö kenenkään käynyt kuussa koskaan niin? – mutta luulenpa olleeni peräti väsyksissä. Oli miten oli – minä nukahdin.

Uni rauhoitti minua kaiketikin suurissa määrin, ja koko makuu-ajan aurinko oli laskeunut yhä alemmas ja helle helpottanut. Minä heräsin äkkiä johonkin kaukaiseen huutoon ja tunsin pystyväni toimimaan taas. Hieroin silmiäni ja oikaisin jäseniäni. Nousin ylös – hiukan kankealta ruumis tuntui – ja läksin kanki kummallakin olalla, jälleen tästä kultasuonisten kallioitten syvänteestä ulos palloa etsimään.

Aurinko oli jo koko lailla entistänsä alemmalla, ilmakin paljoa viileämpi. Arvatenkin olin nukkunut verraten kauan. Läntisten kallioitten kohdalla olin huomaavinani hienoa, sinervää utua. Hyppäsin pienelle kallion lohkareelle ja tähystelin kraateria. Ei näkynyt missään kuunvasikoita eikä seleniitojakaan. Ei näkynyt Cavoriakaan missään. Nenäliina se vain välkkyi tiheikön latvoilla. Silmäsin ympärilleni ja hyppäsin lähimpään sopivimpaan pysäyskohtaan.

Minä tein puoliympyrän suuntaisen kierroksen ja palasin takaisin yhä suuremmassa kaaressa. Väsyttävää ja toivotonta työtä. Ilma oli tuntuvasti kylmempää, ja läntisten kallioitten luoma varjo mielestäni laajempi kuin ennen. Pysähtelin aika ajoin tähystelemään, mutta Cavorista ei merkkiäkään, enempää kuin seleniitoistakaan. Kuunvasikoita ei näkynyt enää niitäkään – ne oli arvatenkin ajettu sisäosiin takaisin. – Rupesin yhä enemmän kaipaamaan Cavoria. Päivän hehkuva pyörä oli nyt laskenut niin alas, että tuskin enää oli läpimittansakaan matkassa taivaanrannasta.

Minua ahdisti se ajatus, että seleniitat piakkoin sulkevat kaikki aukkonsa ja venttilinsä, jättäen meidät kuun yön armottomiin kouriin. Jo oli mielestäni aika Cavorin kiiruimmiten jättää etsinnät sikseen ja käydä kanssani neuvotteluille. Meidän täytyy piammiten ratkaista, minne mennä. Pallo on jäänyt löytämättä, ei ole enää aikaa etsiä sitä, ja kun kerran kaikki pääsypaikat on suljettu, silloin meidän hukka perii. Avaruuden musta yö laskee päällemme, tuo tyhjyyden pimeys, joka on vain absoluutista kuolemaa. Minua hirvitti ajatellessani sen lähenemistä. Meidän täytyy mennä kuun sisäosiin takaisin, vaikkapa löisivät meidät siellä kuolijaiksi. Olin näkevinäni, kuinka kaksi ihmistä, me kaksi, kuolijaiksi paleltumaisillaan, viimeisillä voimillaan vielä jyskyttävät suuren onkalon kantta… Tuntui niin kamalalta.

En ajatellut enää lainkaan palloa. Ajattelin vain, kuinka löytäisin Cavorin. Olin jo puoleksi taipuvainen kernaammin menemään yksinäni kuun sisään kuin etsiskelemään häntä, kunnes kaikki jo on liian myöhäistä. Olin juuri lähtemäisilläni astumaan takaisin nenäliinaa kohti, kun äkkiä…

Huomasin pallon!

Pallo se oikeastaan löysi minut enkä minä sitä. Se oli paljoa loitompana lännessä kuin olin osannut arvatakaan. Laskevan auringon vinot säteet olivat heiastuneet sen lasipinnalta ja häikäisevällä välkäyksellä ilmiantaneet sen piilopaikan. Ensi iskuun luulin tuota uudeksi salajuoneksi seleniitain puolelta meitä vastaan, mutta pian ymmärsin asian oikean laidan.

Minä kohotin käteni, päästin kaamean huudon ja läksin pitkin harppauksin palloa kohti. Yhden harppauksen olin kiireissäni laskenut väärin ja putosin syvään kuoppaan, jossa loukkasin nilkkani. Siitä pitäin kompastelin melkein joka hyppäykseltä. Minä olin nyt omituisessa hysterillisessä kiihkotilassa, vavisten joka jäsenessäni. Olin aivan hengästynyt jo kauan ennen kuin pääsin sen luokse. Ainakin kolme kertaa minun täytyi pysähtyä ja puristaa kylkiäni, ja hiki se valui pitkin kasvoja, vaikka ohutta olikin ilma.

En ajatellut mitään muuta kuin palloa, kunnes pääsin sen ääreen. En enää muistanut huolehtia siitäkään, missä muka Cavor nyt lienee. Viimeisellä hyppäyksellä törmäsin käsin pallon lasia vasten. Ja siinä minä nyt loioin, huohottaen ja turhaan koettaen huutaa: "Cavor! Pallo on täällä!" Hiukan toinnuttuani, minä kurkistin paksun lasiseinän läpi: esineet sen sisässä näkyivät olevan epäjärjestyksessä. Kumarruin lähemmäksi tarkastelemaan. Sitten vasta yritin astua sisään. Palloa piti kallistaa hiukan toiselle laidalle, saadakseni pääni kulkuaukosta sisäpuolelle. Aukon kansi oli pallossa, kaikki muutkin esineet olivat ehjänä ja kunnossa. Siinä se nyt oli, sellaisena kuin olimme sen jättäneet, astuessamme ulos lumeen. Jonkun aikaa minä uudestaan ja taas uudestaan tarkastelin pallon kalustoa. Huomasin koko ruumiini vapisevan. Kuinka hyvältä tuntuikaan jälleen nähdä tätä pimeä sisustaa! En osaa sanoakaan, kuinka hyvältä.

Kiipesin sisään ja istahdin. Katsahdin lasin läpi kuun maailmaan, ja minua hirvitti. Laskin sitten kultakankeni tavaramyttyjen päälle ja hain itselleni hiukan syötävää, en siitä syystä, että olisi ollut nälkä, vaan siksi, että sitä oli käsillä. Senjälkeen muistin, että nyt on aika astua ulos ja antaa merkki Cavorille. Mutta enpä heti vielä lähtenytkään antamaan Cavorille merkkiä. Tuntui kuin mikä vielä pitelisi täällä…

Nythän on kaikki kohdallaan. On meillä vielä aikaa ottaa mukaan suuremmatkin määrät tuota taikaperäistä kiveä, joka omistajallensa antaa vallan ihmisten yli. Tuolla ulkona, ihan lähellä, on kultaa yltäkyllin, kourin koottavaa, ja vaikka sitä panisi pallon puolilleen, niin yhtä hyvin se kulkisi kuin tyhjinäänkin. Nyt meidän sopii lähteä takaisin, oman itsemme herroina ja maailman herroina, ja sitten…

Nousin vihdoin ja pakotin itseni lähtemään pallosta. Ulos tultuani minä säpsähdin, sillä illan ilma oli jo käynyt sangen kylmäksi. Minä seisoin notkelmassa, tähystellen puoleen ja toiseen. Tarkasti katselin ympärillä olevia pensaita, ennenkuin hyppäsin lähimmälle kalliolle, ja sitten tuli harppaus sama kuin minun ensimmäinenkin harppaukseni kuussa. Tällä kertaa vain tein sen ilman vähintäkään ponnistusta.

Kasvaminen ja lakastuminen olivat nopeasti seuranneet toisiansa. Näky kallioilla päin oli muuttunut, mutta yhä vieläkin erotti sen rinteen, missä siemenet olivat ruvenneet elämään, ja sen kalliontörmän, josta ensi kertaa olimme katselleet kraateria. Mutta kolmekymmentä jalkaa korkea piikkipensas tuolla rinteellä seisoi nyt kellastuneena ja näivettyneenä, luoden pitkiä varjoja kauas silmän kantamattomiin. Pienet siemenet sen oksain päässä riippuivat kuin rypäleet, ruskeina ja kypsinä. Se oli tehtävänsä tehnyt; hauraana se siinä seisoi, valmiina kaatumaan ja murenemaan jäätyvässä ilmassa, heti kuin yön hetki lyö. Ja nuo jättiläismäiset kaktus-kasvit, joitten olimme nähneet ihan silmissä paisuvan, olivat jo aikaa sitten katkenneet ja hajottaneet itiönsä kaikkiin kuun neljään ilmansuuntaan. Kummallinen kolkkanen maailman avaruutta tämäkin… ihmisten maalle-nousun paikka!

Joskus – näin minä mietin – joskus piirrätän keskelle tätä notkoa kirjoituksen, joka on kertova meidän tulostamme tänne. Ja silloin tulin ajatelleeksi: jos tuo vilkas ja virkeä maailma tuolla sisässä täydelleen tajuaisi tämän hetken tärkeyden – mikä räyhy ja pauhu siinä nousisikaan silloin!

Mutta tällä haavaa tuolla maailmalla tuskin on aavistustakaan tänne-tulomme merkityksestä, sillä jos se sitä aavistaisi, niin jo vainenkin tämä kraateri olisi takaa-ajon temmellystantereena eikä hiljainen kuin kuolema! Katselin ympärilleni, mistä kohden olisi sopivinta Cavorille antaa merkki, ja huomasin sen kallionlohkareen, johon hän ensi kerralla oli tästä hypännyt. Tuolla se loisti päivänpaisteessa yhtä alastomana ja karuna kuin ennenkin. Tuokion aikaa minua epäilytti lähteä niin kauaksi pallosta… mutta sitten minä häpesin mointa epäröimistä ja hyppäsin…

Siitä edullisesta paikasta tarkastelin taas kraateria. Hyvin kaukana tuolla, oman suunnattoman varjoni päässä, heilui pensaitten latvoilla valkoinen nenäliina, näyttäen pieneltä tilkulta. Cavoria ei näkynyt. Tähän aikaan hänen olisi pitänyt lähteä tiedustelemaan minua, sellainenhan meillä oli välipuhe. Mutta eipä miestä kuulunut.

Minä odottelin ja tähystelin, suojelin silmiä kädelläni, joka silmänräpäys toivoen huomaavani hänet. Lienen siinä seisonut hyvinkin kauan. Koetin huutaa, mutta muistin taas ilman olevan täällä kovin ohutta. Astuin epäröivän askeleen palloa kohti. Aikomukseni oli ottaa ulos vaippa ja nostaa se merkiksi, mutta en uskaltanut, sillä yhä vain pelkäsin seleniitoja. Rupesin taas etsiskelemään kraaterista.

Kamala oli se tyhjyyden tunnelma, minkä kraateri nyt minussa synnytti. Hiljaista oli kaikki. Ei ääntä pienintäkään enää seleniitain maailmasta tuolta alhaalta. Hiljaista kuni haudassa. Vieno tuuli vain silloin tällöin huhahti läheisessä pensaassa. Ja se oli niin kylmää, tuo tuulenhenki.

Peiakkaan Cavor!

Minä henkäilin syvään, panin kädet torveksi suun eteen ja huusin

"Cavor!" Se oli kuin kääpiön äännähdys jostain kaukaa.

Vilkasin nenäliinaan, vilkasin taakseni lännen kallion yhä laajenevaan varjoon, vilkasin käteni suojasta aurinkoon. Olin ihan näkevinäni, kuinka se kiirehtii alas taivaanrantaa, kohti.

Nyt täytyy toimia tarmokkaasti, arvelin, jos mieli saada Cavor pelastetuksi. Sieppasin liivit päältäni ja ripustin ne merkiksi pensaan latvaan takanani ja sitten – suoraa päätä nenäliinaa kohti. Sinne oli noin pari mailia, siis parin sadan harppauksen matka. Olen jo kertonut, kuinka kuussa harppaillessa tuntuu kuin leijuisi jonkun aikaa ilmassa. Joka leijauksella minä tähystelin Cavoria. Kummastelin, miksikä mies on mennyt piiloon. Ja joka leijaukselta olin tuntevinani auringon laskeneen yhä alemmas. Ja joka kerta, kuin maahan tömähdin, teki mieleni palata takaisin.

Vielä viimeinen harppaus, niin jo seisoin notkossa nenäliinan alapuolella; askel vielä, niin jo olin käden kantamassa siitä. Nousin sitten seisaalleni ja rupesin penkomaan ympäriltäni, yhä piteneväin varjojen välissä. Kaukana tuolla, loivan rinteen juurella oli sen tunnelin suu, josta olimme nousseet päivänvaloon. Minun pitkä varjoni ulottui sen reunaan, ja ulottui itse tunnelin suuhunkin, koskettaen sitä niinkuin mikä öisen haamun sormi ikään.

Ei merkkiäkään Cavorista, ei äännähdystäkään tässä hiljaisuudessa. Pensaitten huojahtelua vain ja varjojen kasvamista. Rupesi äkkiä taas hirvittämään… Cav… yritin minä, mutta huomasin taas, kuinka tehotonta huuto ohuessa ilmassa on.

Hiljaa kaikki. Kuoleman hiljaisuutta…

Sitten välähti silmissäni jotain… muuan pieni esine, noin viidentoista metrin päässä erään rinteen juurella, murtuneitten ja lakastuneitten oksain päällä. Tunsin sen, enkä sittenkään olisi tahtonut sitä tuntea.

Astuin lähemmäs. Se oli Cavorin pieni krikettilakki. En kajonnut siihen, katsoa tuijottelin siihen vain.

Huomasin sitten, että oksat ylt'ympärillä oli pengottu ja poljettu rikki. Hetkisen epäröityäni astuin eteenpäin ja nostin lakin.

Ja siinä nyt seisoin, Cavorin lakki kourassani, silmäillen rikkipoljetuita korsia ja oksia. Muutamissa niistä näkyi tummia täpliä, joihin en uskaltanut kajota. Kymmenkunnan askeleen päässä tuulenhenki pöyhäytti näkyviin jonkun pienen, liikkuvan, valkoisen esineen.

Se oli palanen kokoonrutistettua paperia. Minä nostin sen ja näin siinä punaisia täpliä. Huomasin siinä sitten hienoja lyijykynän piirtoja. Oikasin sen sileäksi. Siinä näkyi epätasaista, katkonnaista kirjoitusta, joka päättyi koukeroiseen viivaan yli paperin.

Rupesin tavailemaan sitä.

"Olen loukannut polveni. Polvilumpio taitaa olla rikki. En voi juosta enkä ryömiä". Niin se alkoi varsin selvällä käsialalla.

Sitten tuli sekavampaa:

"He ovat jonkun aikaa ajaneet minua takaa, ja nyt on vain"… sitten näkyy olleen kirjoitettuna sana "kysymys", mutta sen yli oli vedetty viiva ja päälle kirjoitettu jotain, josta en saanut selvää… "milloinka he ottavat minut kiinni. He ovat saartaneet minut joka puolelta".

Senjälkeinen kirjoitus oli hyvin hyppelevää. "Minä kuulen heidän liikkeensä", jotain sellaista siinä oli, mutta sitten oli taas aivan mahdoton lukea. Hiukan etempänä jälleen ihan selvästi: "Nämä seleniitat aivan toisellaisia; ne näkyvät johtavan…" sekavia kynänpiirtoja taas.

"Heillä on suurempi pääkallo, paljoa suurempi; ruumis solakampi; raajat hyvin lyhyet. He pitävät hiljaista ääntä; liikkeet ovat määränperäisiä, harkituita…"

"Ja vaikka olen loukannutkin itseni ja virun nyt tässä avutonna, niin heidän ulkomuotonsa se sittenkin herättää minussa toivoa…" Se oli ihan Cavorin tapaista. "He eivät ole ampuneet minua eivätkä koettaneet tehdä… minulle… pahaa. Luulen…"

Ja nyt tuli tuo äkkinäinen kynänveto yli paperin, jonka laidoissa ja selkäpuolessa näkyi – verta!

Ja siinä nyt seisoessani neuvotonna, hämmästyneenä, tämä sanattomaksi tekevä paperi kourassani, tunsin hiljaisen, pehmeän, kylmän kosketuksen kädessäni. Sitä ei kestänyt kuin silmänräpäyksen. Sitten muuan pieni, valkoinen täplä lensi varjon poikki. Se oli hieno lumihiutale, ensimmäinen lumihiutale, yön airut.

Säpsähtäen minä katsahdin ylös. Taivas oli pimennyt melkein mustaksi. Tiheässä väikkyi siinä kylmiä, tirkisteleviä tähtiä, ja yhä uusia ryhmiä ilmaantui näkyviin. Loin silmäni itään: senpuoleinen surkastunut maailma kuulsi synkässä pronssivalossa. Länteen sitten silmäni loin: aurinko, jolta yhä tihenevä utu oli riistänyt jo puolet lämpöä ja loistoa, valaisi viimeisillä säteillään kraaterin reunain ylälaitoja, itse jo katoamaisillaan näkyvistä; mutta mustina, epämuotoisina haamuina kuvastuivat sitä vasten kaikki nuo pensaat ja päällekkäin kasaantuneet, röyhyiset kallioryhmät. Ja tuonne, lännen pimeyden pohjattomaan helmaan, laskeutuu suunnaton usmaseppele. Kylmä viima pani koko kraaterin värähtelemään. Äkkiä tuprahti kokonainen pilvellinen lunta, kietoen minut tuokioksi vaippaansa. Koko maailma ympärilläni synkistyi, tummeni.

Ja sitten kosketti korvaani – ei kovana, eikä läpitunkevana, kuten ensi kerralla, vaan hiljaisena, umpeana – tuo kumu, tuo samainen kumu, joka täällä oli tervehtinyt päivän nousua: bum!.. bum!.. bum!..

Se kajahteli kraaterin ympärillä. Tuntui kuin se jysähtelisi sitä mukaa kuin suuret tähdet taivaalla tuikahtelevat… päivänpyörän veripunainen yläreuna vajosi vajoamistaan, ja sillä välin yhä tuota bum!.. bum!.. bum!..

Mitenkä on käynyt Cavorin? Tympeänä minä seisoin yhdessä kohdin koko tuon kumun aikana… Se taukosi vihdoin…

Tunnelin ammoitteleva suu tuolla alhaalla sulkeutui äkkiä, sulkeutui kuin silmä ja katosi näkyvistä.

Nyt olin todellakin ypö yksin.

Minun päälläni, minun ympärilläni, minua lähennellen, yhä lujemmin minua syleillen vallitsi iankaikkisuus, se, mikä ennen alkua ollut on, ja mikä lopun jälkeen on voittoriemuisena pysyvä: tuo ääretön tyhjyys, jossa kaikki valo ja elämä ja olemus on vain hetkellistä, pian sammuvaa lentotähden välkähdystä; kylmyys, äänettömyys, hiljaisuus… ääretön, lopullinen avaruuksien yö.

Tämän yksinäisyyden ja turvattomuuden tunteen sijaan astui toinen: minusta tuntui kuin joku valtavan voimallinen olemus kumartuisi puoleeni, melkein jo koskettaisi minua.

– Ei! – huusin minä. – Ei! Ei vielä, ei vielä! Odota! Odota! Odota toki!

Minun ääneni paisui parkumiseksi. Minä heitin rutistuneen paperin maahan, kiipesin kallion huipulle, määrätäkseni suunnan, ja läksin sitten, kooten yhteen koko tahtoni lujuuden, rientämään sitä viittaa kohti, jonka olin pystyttänyt, ja joka häämötti tuolla kaukana varjojen ulkoreunassa.

Hyppäys ja taas ja taas… ja joka hyppäys niin loppumattoman pitkä.

Käärmereunainen päivänkiekko tuolla edessäni laski laskemistaan yhä alemmas, ja pitenevä varjo se kiirehti yhä kiivaammin, kietoakseen valtaansa pallon, ennenkuin minä pääsen sen luokse. Kaksi mailia vielä, siis pari sataa hyppäystä. Ilma ympärilläni oheni myötäänsä, niinkuin ohenee ilmapumpussa, ja kylmä kouristeli jäseniä. Mutta jos silloin olisin kuollut, niin kesken hyppäystäni olisin kuollut. Kerran, jopa toisenkin jalka lipesi yhä lisääntyvässä lumessa, ja sehän se kulkua hidastutti. Kerran otin liian vähän vauhtia ja putosin pensaisin, jotka rasahtivat ja särkyivät pölyksi ja tomuksi. Kerran taas kompastuin, maahan laskiessani, ja pyörähdin suinpäin notkoon. Sieltä nousin ruhjoutuneena ja verinaarmuissa, oikeasta suunnasta häipyneenä.

Mutta nämä sattumat eivät olleet mitään niitten kamalien välihetkien rinnalla, jolloin leijailin ilmassa kohti yrmeän yön vuosta. Hengitykseni piti piipittävää ääntä; tuntui niinkuin veitsillä olisi viileskelty keuhkoja. Sydämen sykintä se tuntui keskelle aivoja.

– Pääsenkö perille? Voi taivaat, pääsenkö perille?

Koko minun olemukseni oli yhtä hätää.

– Vaivu maahan! – kähisi tuska ja epätoivo. – Vaivu maahan!

Mitä lähemmäs päämäärää minä ponnistelin, sitä kauemmas se näytti pakenevan. Tuo oli kamalaa. Minä olin kuuro, minä kompastelin, minä loukkailin, minä satuttelin itseäni, verta kumminkaan vuodattamatta.

Jo näkyy.

Minä kaaduin maahan. Hengitys oli vinkuvaa.

Minä ryömimään. Härmää keräytyi huulilleni, jääpuikkoja riippui viiksissä, jäätyvä ilma veti muut yltääni huuruun.

Vielä kymmenkunta metriä. Silmissä alkoi hämärtää.

– Vaivu maahan! – kähisi epätoivo. – Vaivu maahan!

Jo kosketin palloa ja pysähdyin.

– Liian myöhään! – kähisi epätoivo. – Vaivu maahan!

Minä taistelin ankarasti vastaan. Saavuin jo kulkuaukon reunalle, tympeämielisenä, puoli-kuolleena. Lunta ympärillä joka taholla. Minä laahasin itseni aukosta sisään. Ilma oli siellä hiukan lämpimämpi.

Lumihiutaleita – ilmahiutaleita – tuprutti aukosta sisään, koettaessani kohmettunein käsin asettaa kantta eteen, kunnes vihdoin sain sen lujasti kiinni. Minua nikotti, hampaat kalisivat.

– Minä tahdon! – jupisin minä, kääntyen vapisevin ja murskilta tuntuvin sormin etsimään uutimien nappuloita.

Niitä kopeloidessani – ennen en ollut niitä milloinkaan käsitellyt – näin himmeän, huurteisen lasin läpi, kuinka laskevan auringon viimeiset punaiset säteet hyppivät ja välkähtelevät lumituiskun läpi, ja kuinka pensaitten mustat haamut paisuvat ja taipuvat ja taittuvat yhä lisääntyvässä lumessa. Ja lunta tupruttaa yhä tiheämmin ja tiheämmin, mustana valonkuultoa vasten. Mitähän, jos ei minun onnistu löytää nappuloita?

Mutta silloin naksahti jotain käteni alla, ja samassa katosi silmistäni viimeinenkin jälki kuun maailmasta.

Ja niin minä nyt istuin planettain välisen pallon hiljaisuudessa ja pimeydessä.