Faust I

 
MEFISTOFELES.
Tääll' lykkii, tunkee, kiskoo, tuiskii,
Ja pauhaa, reutoo, viskoo, huiskii.
Sumusta leiskuu liekki raisu,
Ja päällä kiirii katku vaisu,
Mi kipinöitsee säihkyen —
Tää elo-ilm' on noitien.
Pidä kiinni ett'et eksy tulvihin!
Miss' oot sä?
 
 
FAUST.
              Tääll'.
 
 
MEFISTOFELES.
                      Oh! kauashan jo eksyitkin!
Nyt täytyy käyttää herran-kieltä.
Hei! junkkar' Voland saa! pois rahvas kulta tieltä!
Käteeni, tohtor', tarttukaa
Ja tungoksesta harpatkaa
Nyt kerrassaan! Mun moistenkin
Tääll' liian hurja olla on.
Vaan muapa vetää tuonne viidan varjohon.
Kas, mitä valoa oudonmoista
Lävitse lehvän sieltä loistaa!
Tuleppa, meemme tuonne urkkimaan!
 
 
FAUST.
Sä ristiriidan henki! Niin, no johda vaan
Sä matkaa, mutta onhan omituista:
Me Valpor'yönä käymme Brokkilaan,
Tääll' ollaksemme erin muista.
 
 
MEFISTOFELES.
Mi hauska roihu tuolla leiskaa!
Iloinen seura siellä meiskaa.
Vähässä piiriss' en oo yksinäin.
 
 
FAUST.
Mieluummin rientäisin mä ylöspäin.
Siell' loimottaa ja sauhu pyörii
Ja lemmon luoksi kansa vyörii.
Kai monta pulmaa siellä purkautuu?
 
 
MEFISTOFELES.
Vaan monta myöskin solmeuu.
Kohiskoon mailma meidän sivullamme,
Me täällä rauhan helmass' olostamme.
Hyväksi aikaa nähty kyhäellä
On pienois-mailma suuren liepehellä.
Tuoll' alastoinna noita-tyttöjä näkee
Ja taiten verhottuna vanhaa vaimoväkee.
Oo näille, ees mun vuoksi, kohtelias!
On vaivas pieni, suuri nautintas.
Hei! kuulenhan … ne tanssii soitannolla!
Kirottu kilkutus! vaan niin kai täytyy olla.
Nyt tullos! Et saa jäädä syrjähän!
Esihin ma käyn ja sunki esitän.
Koet uutta alttiutta siinä multa.
Mit' arvaat, veikkonen? Vai ahdas piiri tää!
Kas tuonne! loitoll' onhan toinen pää.
Rivittäin roihuu varmaan tuhat tulta.
Ne tanssii, lempii, juttuu, syö ja juo.
No parempaakos kurja mailma suo?
 
 
FAUST.
Aiotko, esittääkses meitä,
Nyt velhona vai perkeleenä näytteleitä?
 
 
MEFISTOFELES.
Tapani kyllä on inkognitoa käyttää,
Vaan juhlin mielelläänpä "prenikkaansa" näyttää.
En polvinauhaa pitää saa,
Mut varsanjalkoain tää kansa arvostaa.
Kas simpsukkaa, ku tuolla kompuroi.
Hapuilevalla haistillaan
Se mun jo tunsi. Eipä luontoaan
Tääll' lempo, vaikka kuinka tahtois, peittää voi.
Tuleppa nuotioille, käydään joka liesi!
Sä sulho oot ja mie oon puhemiesi.
    (Muutamille sammuvain hiilten ympärillä istujille).
Mit' teette, vanhat herrat, tällä puolla?
Pitäishän teidän kiiriskellä tuolla
Keskellä nuorten tohinaa ja kohinaa.
Kyll' yksin kotonaankin olla saa.
 
 
KENRAALI.
Ei kansoihin oo uskomista:
Vaikk' auttais heitä vaaroist' tuhansista;
Ne niinkuin naiset, nuoria vaan pyytää,
Ja vanhat lempijät ne syrjään syytää.
 
 
MINISTERI.
Etäälle oikeasta menty on.
Ei! vanhan aian kiitos olkohon.
Kun meidän käsky vaikutti kuin taika!
Kas sepä vasta oikea kulta-aika!
 
 
NOUSUKAS.
Ei mekään olleet aivan typeröitä,
Vaikk' usein teimme pieniä lurjustöitä;
Nyt mullin mallin kaikki kaataa kansa,
Mitä vaan me koemme säästää vanhoillansa.
 
 
KIRJAILIJA.
Luettaneeko enää kirjaakaan,
Miss' on ees hiukan sisällystä?
En nuorisoa nähnyt konsanaan,
Niin nokkelaa ja äkkikystä.
 
 
MEFISTOFELES (näyttää yht'äkkiä hyvin vanhalta).
Tuleentuneena tuomioon on kansa;
Saan itse viimeis-kertaa velhojuhlaa maistaa.
Kun munki astiasta pohja paistaa,
Niin mailmakin jo vartoo loppuansa.
 
 
NYLKYKAUPPURI-ÄMMÄ.
Ei, herrat, ohi mennä saa
Ja jättää hyvää tilaisuutta!
Hei, katselkaa mun tavaraa!
Tääll' ompi kaikellaista, jollei vallan uutta,
Niin merkillistä, kamalaa.
Maan pääll' ei niiden vertaa löytää vois.
Ei kapinetta, jok' ei joskus ois
Urojen sydänjuurta syönyt
Ja kansaan vaurioita lyönyt.
Ei veistä oo, jok' ei ois verta juonut,
Ei maljaa, mist' ei myrkky polttoaan
Terveesen ruumiisen ois luonut.
On vietellyt jok' ainut kultaristi
Suloisen naisen hohdollaan.
Jok' ainut kalpa vastusniekan pisti
Takaa, tai liiton rikkoi iskullaan.
 
 
MEFISTOFELES.
Ei mummo tunne aikojamme:
Homeista emme lemmi muinaisuutta.
Pinotkaa hyllyillenne uutta,
Sill' uutta vaan me rakastamme!
 
 
FAUST.
No, markkinathan täällä hyörii;
Tää sekoittaa jo multa pään.
 
 
MEFISTOFELES.
Ylöspä koko pyörre vyöni;
Sä luulet työntäväs – sua työnnetään.
 
 
FAUST.
Ken tuo on?
 
 
MEFISTOFELES.
            Katso häntä silmihin!
Lilith se on.
 
 
FAUST.
              Ken?
 
 
MEFISTOFELES.
                   Ensi rouva Aatamin.
Kavahda hänen kultakutriansa,
Joill' yksinään hän prameilee!
Jos niillä sulhasen hän vangitsee,
Tuot' ei hän laske pauloistansa.
 
 
FAUST.
Tuoss' istuu vanha nainen ynnä nuori.
Kai niiden uupunut on jalka?
 
 
MEFISTOFELES.
Ei rauhaa salli velhovuori.
Käy kiinni toisehen! koht' uusi tanssi alkaa.
 
 
FAUST (tanssien nuoren kanssa).
    Suloista unta kerran näin:
    Omenapuu ol' edessäin,
    Se loisti kaksin omenin,
    Mua vietti, siihen kiipesin.
 

KAUNOTAR.

 
    Miest' omenuiset hurmajaa
    Jo paradiisin aioilta.
    Kuink' oon ma raasu riemuissain,
    Kun niit' on munki tarhassain!
 
 
MEFISTOFELES (tanssien ämmän kanssa).
    Ma hurjaa unta kerran näin:
    Haljennut puu ol' edessäin,
    Ma siinä – huomasin,
    Ja – — – — – Iin
 

ÄMMÄ.

 
    Ritari varsanjalkainen,
    Suon teille parhaan terveisen;
    Valmiina – — pitäkää,
    Jos – — – miellyttää.
 
 
PROKTOFANTASMISTI.
Kirottu rahvas! vai te rohkenette?
Eikös jo teistä selväksi se näy,
Ett' eivät henget laita-jalvoin käy?
Ja nyt kuin ihmiset te hyppelette!
 
 
KAUNOTAR (hypellen).
Miks' seurahan tuo tungeiksen?
 
 
FAUST (hypellen).
Hän käypi kaikkialla haistellen.
Jos tanssii muut, hänen täytyy laverrella.
Jos hän ei saa joka askelt' arvostella,
Se on kuin turhaan tehty vaan.
Etenkin on hän harmissaan,
Niin pian kuin eespäin kuljetaan.
Jos viitsis aina samaa piiriä vääntää,
Niin kuin hän itse mylly-rämässään,
Siit' oisi ukko hyvillään,
Etenki kiitokset jos hälle siitä sääntää.
 
 
PROKTOFANTASMISTI.
Tääll' ootte vielä! Onhan hirveää!
Olenhan valoa luonut, pois siis hälvetkää!
Vaan ei nuo Lemmot huoli säädelmistä.
Ma viisas oon – mutt' aaveet Tegelistä
Ei haihdu. Paljo taikaa loin ma ulos,
Mutt' ompa vielä jäljell' aika tulos.
 
 
KAUNOTAR.
No herjetkää jo vaivaamasta torallanne!
 
 
PROKTOFANTASMISTI.
Sen sanon, henget, vasten naamojanne:
En hengen sortovaltaa siedä;
Mun henken' ei sitä johtaa tiedä.
    (Hyppy jatkuu).
Tän' yönä – näen mä – turhaan kyllä koitan;
Vaan ennenkuin ma pääni kallistan,
Teen tästä vielä aika jupakan,
Ja totta maar! ma runojat ja lemmot voitan.
 
 
MEFISTOFELES.
Hän lätäkköön käy istumaan,
Siell' lohdutaiksen tavallaan;
Hän hengen ynnä henget torjuu luotaan,
Kun verimadot syövät hänen puotaan.
    (Faustille, joka on hypystä lähtenyt).
Miks' sorjan lintus laskit lentohon,
Ku laulellen sun kanssas kiiri?
 
 
FAUST.
Uh! kesken laulujen ja karkelon
Sen suusta hyppäs tulikarva-hiiri.
 
 
MEFISTOFELES.
No entäs sitten! Ootpa turhan arka.
Hyv' ettei harmaa ollut hiiri parka.
Ken huolii tuommoisista paimenissa?
 
 
FAUST.
Ja sitte näin…
 
 
MEFISTOFELES.
                 Mitä?
 
 
FAUST.
                       Kas, Mefisto, tuonne, missä
Tuo kalpee kaunis laps' etäällä yksinään
Niin vitkaan astuu retkeään
Ja näyttää käyvän jalat köyttehissä.
Minusta on – ah, myönnän sen!
Hän Gretchen kullan kaltainen.
 
 
MEFISTOFELES.
Ann' olla! Haahmo tuo on sieluton,
Jonk' aave-katse tuopi turmion;
Tavata tuot' on ilkeää.
Sen kylmä silmä veren jähmettää;
Kivettää ihmisen se miltei vois.
Meduusan tunnethan? No riennä pois!
 
 
FAUST.
Ah totta! Nuo on silmät jotka Tuoni varjos,
Joit' ei oo hellä käsi sulkenut!
Tuo rinta on, jon Gretchen mulle tarjos,
Ja tuossa helmass' oon ma uinaillut.
 
 
MEFISTOFELES.
Pyh! pelkkä taika vaan, mi lumoo silmät sulta!
Jokaisen mielest' tuo on oma kulta.
 
 
FAUST.
Mi tuska, ah! ja mikä riemu!
Mua kuinka tenhoo noiden silmäin liemu!
Vaan katsos tummaa! nauha punainen,
Ei leveämpi veitsen hamaraa,
Suloista kaulaa yksin kaunistaa.
 
 
MEFISTOFELES.
Niin totta! näenpä miekin sen.
Hän väliin kantaa päätään helmassansa;
Sen silpoi hältä Perseys kalvallansa.
Miks' oot sa aina hourumiellä!
Tuleppa kummun päälle! Siellä
Niin hauska on kuin Praaterissa.
Ja jollei mielen' oo jo riivoksissa,
Näen, totta mar, teaaterin.
Mit' annetaan?
 
 
SERVIBILIS.
               Koht' alkaa näytelm' uusi
Ja seitsemäs – jo annettu on kuusi —
Niin tapa on. Tää on nyt viimeisin.
Niit' taiteen-lempijä sepitsee,
Ja lempijät myös näyttelee.
Nyt poistun. Herrat, anteeks' antakaa!
Sill' lemmin esiripun nostantaa.
 
 
MEFISTOFELES.
On oikein, että ootte Brokin onkaloissa;
Täält' ette saisi koskaan olla poissa.
 
 
    (Teaaterilla näytellään "Valporinyön-unelma eli
    Oberonin ja Titanian kultahäät".)
 

Samea päivä. Ulkona.

FAUST JA MEFISTOFELES

FAUST. Kurjuudessa ja epätoivossa! Kauan viheliäisenä harhailtuaan maan päällä ja nyt vankina! Pahantekijänä teljetty tyrmään kauheita vaivoja varten, tuo armas onneton olento! Siihenkö on tultu, siihen? – Kavala, mitätöin henki, ja sen olet multa salannut! – Seisoppas, seiso! Vimmastu vaan ja pyörittele pirullisia silmiäs! Seiso siinä kiusallanikin uhmastelemassa inhottavalla olennollasi! Vankina! Peruuttomattomassa polossa! Heitettynä pahain henkien haltuun ja armotonten ihmisten tuomion alle! Ja sinä viihdyttelet minua sillä välin typerillä huvituksilla, kätket minulta hänen karttuvan hätänsä ja jätät hänet auttamatta hukkumaan!

 
MEFISTOFELES.
Hän ei ole ensimäinen.
 

FAUST. Koira! ilkeä epäsikiö! – Muuta hänet, sinä ikiääretön henki! muuta mato jälleen koiran-haamuun, jommoisena se usein öisin ajoin huvikseen hössötteli edessäni, pehtaroitsi pahaa aavistamattoman kävelijän jaloissa ja rippui kompastuvan olkapäistä! Luo hänet takaisin hänen lempi-haamuunsa, jotta hän mun edessäni matelisi mahallaan hiekassa ja minä saisin jaloin tallata hylkyä! – Ei ole ensimäinen! – Surkeus, surkeus, jot' ei ihmissielu käsittää voi, että useampi kuin yksi olento vajosi kurjuuden kuiluun, että ensimäinen, joka kuolon tuskissa vääntelihe ikuisen armahtajan silmäin edessä, ei sovittanut muiden kaikkien syytä! Mua vihloo läpi luiden ja ydinten tämän ainoan hätä! sinä mielihyvilläs irvistelet tuhansien kohtaloa!

MEFISTOFELES. Nyt seisomme taaskin älyn rajapyykillä, jossa teidän järkenne, ihmislapset, keikahtaa kallellensa. Miksi pyrit meidän seurahamme, kun et voi siitä hyötyä? Tahdot lentää, vaikka päätäs huimaa? Mekö kärkyimme sinun seurahas vai sinäkö meidän?

FAUST. Älä niin hotkasti hio hampaitas minua vastaan! Mua iljettää! – Ylhäinen ihana henki, joka suvaitsit ilmestyä minulle, joka tunnet sydämeni ja sieluni, miksi kytkit minut tuohon riettaasen kumppaniin, joka tuhosta ja turmiosta riemuitsee?

 
MEFISTOFELES.
Jokos lopetit?
 
 
FAUST. Pelasta hänet tai surma vie sun! Kauhein kirous päällesi vuosituhansiksi!
 
 
MEFISTOFELES.
En voi minä hellittää kostajan köysiä, en avata hänen salpojaan. —
Pelasta hänet! – Kuka hänet turmioon syöksi? Minäkö vai sinä?
 

(Faust tuijottaa tuimasti ympärilleen).

Hapuiletko ukon-leimausta? Hyvä, ettei sitä suotu teille, kurjat kuolevaiset! Musertaa viaton vastaan-tulija – sepä sortovaltiasten keino päästäkseen väljempään ilmaan ahdingoista.

 
FAUST.
Tuo hän tänne! Hänen pitää vapautua!
 

MEFISTOFELES. Entäs vaara, jolle antaut alttiiksi? Tiedä, vielä vaivaa kaupunkia verivika, sun kätesi tuottama. Surmatun haudalla liehuu koston henget, vaanien palaavaa murhamiestä.

FAUST. Vieläkö tämäkin sulta? Murhaa ja surmaa koko mailman täydeltä sun päälles, hirviö! Vie minut sinne, minä sanon, ja vapahda hänet!

MEFISTOFELES. Mä vien sun sinne ja kuule, mitä voin tehdä! Onkos kaikki valta taivaassa ja maassa minun? Vartian mielen minä sumennan; ota sinä avaimet ja tuo hänet ulos ihmiskäsin! Minä valvon. Noita-orhit ovat valmiina, ja minä vien teidät pois. Sen minä voin.

 
FAUST.
Ylös ja täältä!
Yö. Aukea keto.
 

MEFISTOFELES JA FAUST AJAA KOHISTAVAT OHITSE MUSTILLA HEVOSILLA.

 
FAUST.
Keitä hirs'puun ympäri vilskuu tuon?
 
 
MEFISTOFELES.
Mitä keiton touhua lienee!
 
 
FAUST.
Ne kiikkuvi, liikkuvi, teijaa ja leijaa.
 
 
MEFISTOFELES.
Joku noitien kökkä.
 
 
FAUST.
Sohivat sekä loihtii.
 
 
MEFISTOFELES.
Ohi vaan! ohi vaan!
 

Vankila.

FAUST, AVAINKIMPPU JA LAMPPU KÄSISSÄ, RAUTAOVELLA.

 
FAUST.
Mun kovan rintani valtaa kauhu kumma,
Mua kauhistaa koko sukuni surkeus.
Siis sulkee armahan tää holvi tumma!
Hänen rikoksens' oli jalo hairahdus!
Sua tuonne-käynti arveluttaa!
Hänet jällen nähdä vavistuttaa!
Esihin! tuon kuoloa kiidättää sun aikailus.
 

(Hän tarttuu lukkoon).

 
LAULU (sisältäpäin).
 
 
    Emo aatta tuo,
    Ku mun hengeti löi!
    Isä konna tuo,
    Ku mun suuhuns' söi!
    Ja sisko siisti
    Mun luuni riisti
    Sijalle viileälle.
    Siell' lintuna laulelen,
    Yli vuorten lentelen
    Etähälle.
 
 
FAUST (avaa oven).
Et aavista, ett' armain kuuntelee
Ja kuulee, kuinka oljet, kahleet kalisee.
 

(Hän astuu sisään).

 
MARGAREETA.
Ne saapuu! julma kuolo! piilen … kunne?
 
 
FAUST (hiljaa).
Oo vaiti! riennän sua vapahtamaan!
 
 
MARGAREETA (kiemurteleiksen lattialla).
Liet ihminen, mun hätäni tunne!
 
 
FAUST.
Sä nostat vartian hänen horrostaan!
 

(Hän tarttuu kahleisin kirvottaakseen niitä).

 
MARGAREETA (polvillaan).
Ken jätti mun pyövelin haltuhun
Ja soi sun tänne päästä?
Jo puol'-yön aikana noudat mun.
Oi armoa! henkeni säästä!
Huomennakin kyll' aikaa on!
    (Nousee ylös).
Niin nuor' oon vielä, turvaton, —
Ja sentään saa mun surma.
Olin kauniskin – siit' ehti mulle turma.
Läsn' ystäväin oli – poiss' on nyt,
Hajan on mun kukkas-seppelyt.
Älä kourista niin kovin mua!
En ikipäivinä nähnyt sua!
Mitä sulle tein? miks' noin mua syytää?
Oi säästä kurjaa, kun sua pyytää!
 
 
FAUST.
Tätä surkeutt' en kestää voi!
 
 
MARGAREETA.
Nyt, pyöveli, oi!
Sun valtoihis jo joudunkin.
Vaan suo mun ensin syöttää lapsi kultaa!
Sitä kaiken yötä mä paijailin;
Pahan-suovat otti pois sen multa,
Sanoen nyt, että sen surmasin.
Enk' ilostu minä iässäin.
Ne ilkkuvat mua lauluillaan! Kuink' ilkeää!
Eräs vanha kasku päättyy näin;
Ken pyys' sitä heidän selvittää?
 
 
FAUST (heittyy polvilleen).
Ah! polvillaan sua pyytää oma kulta:
Suo, päästän surkeuden kahleet sulta!
 
 
MARGAREETA (laskeuu polvilleen hänen viereensä).
Niin, rukoilkaamme
Pyhiä polvillamme!
Kas, täänpä kammion alla
Pauhinalla
Helvetti kiehuu,
Häijy se riehuu,
Vimmoissansa!
 
 
FAUST (kovasti).
Kreeta, Kreeta!
 
 
MARGAREETA (tarkasti kuunnellen).
Se ystävän oli ääni!
    (Hypähtää seisaalle. Kahleet kirpovat häneltä).
Miss' on hän? Kuulin kutsuntansa.
Vapaa olen! Ken mua estää saa!
Hänen rintaa vasten painan pääni,
Tahon lentää vaan hänen kaulahansa
Ja siin' ikipäiviks' uinahtaa!
Hän "Kreeta" huus' tuoll' oven suulla!
Läpi Hornan lieskuvan, kiljuvan,
Läpi perkelten vihan, ilkunnan
Sulo-äänen lempeimmän sain kuulla!
 
 
FAUST.
Mä se oon.
 
 
MARGAREETA.
Sä se oot! oi virka kerran vielä!
Se on hän! se on hän! Nyt kuolon kauhu
Ja tyrmä ja kahleet haihtuvi pois kuin sauhu,
Ja kaikki huoleni on pakotiellä!
Sä se oot! tulet auttamaan;
Ja ma turvan saan!
Tuoss' on katu taaskin edessäin,
Mä jolla sun ensin näin,
Ja lehto, jonka kalvehella
Niin hausk' oli ennen armastella.
Tule pois, tule pois!
 
 
FAUST (koettaa viedä häntä).
Tule pois, tule pois!
 
 
MARGAREETA.
                      Ei, viivy!
Sun kanss' on viipyä riemu!
 

(Hyväilee häntä).

 
FAUST.
Ei riennä pois kuin liemu!
Joll'et riennä,
Kalliisti saamme maksaa.
 
 
MARGAREETA.
Vai etkö sä enää suudella jaksa?
Vähäksi aikaa minust' erkenit,
Ja suutelut jo unhotit!
Vaan miks' sun rinnallas mua vapisuttaa,
Vaikk' ennen, sun puhuessa katsellessa,
Elin enkeleiden autuudessa,
Olit suudelmin mua tukehuttaa?
Suutele mua!
Muuten suutelen sua!
    (Syleilee häntä).
Voi! kuink' on kylmänä huules!
Kultani, kuules:
Mihin lempesi jäi?
Kuka multa sen vei?
 

(Kääntyy pois hänestä).

 
FAUST.
Tule pois! Älä pelkää, armahin!
Sua armastan tuhat kertaa kuumemmin,
Jos seuraat mua! sitä pyydän vaan.
 
 
MARGAREETA (kääntyy häneen).
Vaan samako oot? joko varma olla saan?
 
 
FAUST.
Minä oon. Tule myötä!
 
 
MARGAREETA.
                      Ja kahleet kirvotat,
Ja rintahas mua jälleen painallat.
Vaan kuink' et kartakaan sä tyttö parkaa?
Tietääkö kultasein, kenen kanss' hän karkaa?
 
 
FAUST.
Tule! Aamun tieltä jo väistyy yö.
 
 
MARGAREETA.
Ah, äitini kuolo mun on työ,
Ma lapseni upotin.
S' oli suotu mulle ja sullekin —
Niin sulle myös! Mutt' ootko se sie?
Kätes anna! Ei tämä unta lie.
Käsi kultas'! Huu! se on kosteinen!
Pyhi sormes! Sillä, mun arvellen,
Ne on verissään!
Oi Taivas! mit' olet tehnytkään?
Pian miekkas tuppeen pistä!
Minä pyydän sua!
 
 
FAUST.
Älä haastele noista mennehistä!
Miks' surmailet sä mua?
 
 
MARGAREETA.
Ei, ei! mun luokseni jää!
Saan sulle haudat selvittää.
Jo huomenna varhain
Pidä huolta niistä! Suo
Äidille paikka parhain,
Ja viereen veljeni hauta luo!
Pane mie vähä syrjemmälle,
Älä sentään etähälle!
Pane pienoiseni
Mun oikealle rinnalleni!
Ei luonani saata
Muu kenkään maata.
Sun rinnallas kun ennen uinailin,
Se onneni korkein ol' ja suloisin;
Vaan niin en enää tuntea taida,
On, niinkuin täytyis mun sun luokses pakottaida,
Ikäänkuin työntäisit mua takaisin.
Ja sie se olet kuitenkin
Ja yhtä lempeä on sun katsantosi.
 
 
FAUST.
Mun tunnet, niin no joutuos!
 
 
MARGAREETA.
Ulosko?
 
 
FAUST.
        Vapauteen!
 
 
MARGAREETA.
Jos siell' on hauta. Senpä yötä
Ja tyyntä unta vaitelen.
Täält' ikilepohon kuljen vaan —
En toisialle jalkaakaan.
Nyt lähdet, Henrik! Voi, jos pääsis myötä!
 
 
FAUST.
Sä pääset! Tahdo vaan! Ovi sulle aukes!
 
 
MARGAREETA.
En mennä saa: mun toivo aikaa raukes!
Mit' auttaa karku? Ne kumminkin mun vainuu.
Sen kurjat päivät on, joka kerjää,
Ja liioin jos omatunto herjää;
Niin kurja polkea mieron teitä,
Kun kuitenkaan en vältä heitä.
 
 
FAUST.
Mun luokseni jäät.
 
 
MARGAREETA.
Pian! sukkelaan!
Lastasi auttamaan!
Vuon vartta tie
Mene ylöspäin!
Yli silta vie
Salon helmahan,
Vasemmalle, aidan luo!
Virtaa vuo…
Ota kiinni tuo!
Se tahtoo nousta!
Se potkahtaa!
Auta! auta!
 
 
FAUST.
Oih! mieles malta!
Yks' askel vaan, ja poiss' on tyrmän valta.
 
 
MARGAREETA.
Jos päästäis vaan tuon vuoren alta!
Siell' äitini paadell' istuilee…
Mikä kylmä päätäni koski!
Siell' äitini hiljaa huojuilee,
Käden nojaan pantuna poski.
Ei viito, ei noikkaa harmaja pää;
Vast' tuomiopäivänä hän heräjää.
Hän nukkui, jott' ilotella
Me saatais. Onnelan päivät!
 
 
FAUST.
Kun kaikki pyynnöt turhaks' jäivät,
Mun täytyy sylissäin sua kanniskella.
 
 
MARGAREETA.
Pois, pois! En salli väkivaltaa!
Älä kouri mua niin murhaavasti!
Soin ennen sulle kaikki riemuisasti.
 
 
FAUST.
Päivä jo koittaa, kultani!
 
 
MARGAREETA.
Niin, päivä koittaa! Viimeispäiväni koittelee!
Hääpäiväni näin nyt valkenee!
Älä kerro muille, ett' oot luonani käynyt jo
Voi seppeltäin,
Mi kuihtui näin!
Me kerran vielä kohdataan,
Mutt' eipä tanssittaissa vaan.
Ja kansa tulvii, tungeksii, on vaiti;
Torit, tiet ei mahduttaa sitä voi.
Ja kellot pauhaa, tuomio soi,
Ja sauva murretaan.
Ne kahleihin mun viskaa,
Veripölkyllen minä laahataan;
Ja kohti kurjan niskaa
Jo kalpa välkkyy, uhkaillen
Pian katkoa niskaa jokaisen.
Kuin hauta, mailm' on vaiti.
 
 
FAUST.
Oi miksi konsana synnyin mie?
 
 
MEFISTOFELES (näkyy ovessa).
Pois! tai heti surma teidät vie!
Turhaa siekailusta ja jaaritusta!
Jo korskuu orhiparini musta.
Koht' aamu sarastaa!
 
 
MARGAREETA.
Mikä hirviö maasta kohoaa!
Tuo! tuo! Älä laske häntä luo!
Pyhä paikk' ei häntä suo.
Hän tahtoo mua!
 
 
FAUST.
                Ma korjaan sun.
 
 
MARGAREETA.
Oi Jumalan armo! sinuhun turvaun!
 
 
MEFISTOFELES (Faustille).
Pois! taikka jää tuon kanssa turmioon!
 
 
MARGAREETA.
Mua korjaa, Isä! Omas oon!
Pyhät enkelis laske laumoillaan
Mua suojaamaan ja varjelemaan!
Sua, Henrik, kauhistun!
 
 
MEFISTOFELES.
Hän on tuomittu!
 
 
ÄÄNI (ylhäältä).
                 On pelastettu!
 
 
MEFISTOFELES (Faustille).
Tänne mun luo!
 

(Katoo Faustin kanssa).

 
ÄÄNI (sisältäpäin, raueten.).
Henrik! Henrik!