Faust I

NOITA-AKAN KEITTIÖ

(Matalalla takalla on suuri kattila valkialla. Siitä nousevissa höyryissä liikkuu jos joitakin kummallisia haamuja. Marakatti, istuen kattilan ääressä, kuorii siitä vaahdot pois ja varoo, ettei se kiehahda yli laitojensa. Naarasmarakatti pentuineen istuu vieressä ja lämmitteleiksen. Seinät ja katto täynnä eriskummaisia kaluja ja kapineita.)

FAUST. MEFISTOFELES.

 
FAUST.
Nää hurjat noitavehkeet inhoani nostaa.
Vai terveyteni täytyy mun siis ostaa
Merestä hullutuksien?
Mun ämmän neuvoihinko tulee luottaa!
Ja hänkö sotkukeittoineen
Voi niskaltani luoda kolmekymment' vuotta!
Voi! jos et tiedä parempaa!
Jo heitän toivon viimeisenki.
Siis eikö mitään voidelmaa
Oo luonto löynnyt tai joku oiva henki?
 
 
MEFISTOFELES.
Taas järkevästi haastat, veikkonen;
Sua nuorentaa voi keino luontonainen,
Vaan siitä puhuu toinen kirjanen,
Ja sepä luku kummallainen.
 
 
FAUST.
Mik' on se?
 
 
MEFISTOFELES.
            Helppo keino, johon tarpehen
Ei raha, lääkär', eikä noita:
Nyt lähde oitis pellollen
Ja kuoki, kaiva, viljeleppä soita!
Sulkeudu sieluin sydämin
Mit' ahtahimpaan piirihin!
Sun ruokas olkoon yksinkertainen,
Eläinnä elä kesken eläinten,
Ja ällös herrastelko suotta,
Vaan lannoitappa itse sarkojasi
Kaheksankymmenenpä vuotta
Tää keino säilyttää sun nuoruuttas.
 
 
FAUST.
En siihen tottunut, en saata
Ma lapiolla uurtaa maata.
Tuo ahdas toim' ei oo mun mielehen.
 
 
MEFISTOFELES.
Siis noidan täytyy sentään esillen.
 
 
FAUST.
Vaan miksi juur' tuo ämmä rauska?
Sä voithan keittää juoman itsekin!
 
 
MEFISTOFELES.
Kas sepä juuri toimi hauska!
Ei! ennen tuhat siltaa salvaisin!
Ei tiede, taide riitä yksinään,
Vaan kärsivyyttä kysytään.
Hiljainen henki vuosikaudet toimii;
Vast' aikaa myöden kalja voimii.
Ja kaikki taikatemppuset
Lisäksi siihen tuhannet?
Pirulta kyllä opin sai se noita,
Vaan piru tuot' ei itse tehdä voi.
    (silmäten marakatteja).
Kas, sukkeloita elukoita!
Tää piika on ja renki toi!
    (elukoille).
Ei rouva liene kotosalla?
 

MARAKATIT.

 
    Atrialla!
    Savutorvesta vaan
    Kotoaan!
 

MEFISTOFELES,

 
    Ja kauanko leijaa
    Kemuissa ja reijaa?
 

MARAKATIT.

 
    Mink' aian lämmitämme
    Käpäliämme.
 
 
MEFISTOFELES (Faustille).
Mit' arvaat? Eikös oo ne näppäröitä?
 
 
FAUST.
En koskaan nähnyt oo niin äitelöitä.
 
 
MEFISTOFELES.
Ma niiden kanssa kyllä juttelen,
Se tekee hyvää minun luonnollen,
    (marakatille).
No, sano mulle hiiden-poppa,
Mit' ahjossas sä sekoitat?
 
 
MARAKATTI.
Mä keitän laihaa kerjuu-soppaa.
 
 
MEFISTOFELES.
Kyll' yleisöä sitten saat.
 
 
NAARASMARAKATTI (hiipii liki Mefistofelesta ja ailakoitsee häntä).
 
 
    Voi, heitä nyt noppaa!
    Mua rikkaaks tee!
    Hätä ahdistelee.
    Jos markkojen kieltä
    Kultaista vain
    Sois taskustain,
    Mull' oisipa mieltä.
 
 
MEFISTOFELES.
Kuink' iloinen tuo katti rukka ois,
Jos arpapelihin se päästä vois!
 
 
    (Sillä välin marakatin-pentut ovat asuilleet suuren
    pallon kanssa, jonka nyt pyörittävät esiin).
 

KOIRAS-MARAKATTI.

 
    Maailma näin
    Ylös- alaspäin
    Yhä vierähtää
    Ja kierähtää!
    Kuin las' kilisee
    Ja särkyilee;
    On onttokin;
    Se tältä kohtaa
    Heleenä, hohtaa
    Tuost' enemmin.
    Oon hengiss' mie,
    Vaan toisin sie.
    Se, poikasen',
    On savinen:
    Mee tieltä pois,
    Tai vie sun piru;
    Se särkyä vois,
    Sun tappaa siru!
 

(Urosmarakatti ottaa seinästä seulan).

MEFISTOFELES.

 
Mitä, teet sä veijari?
 

UROSMARAKATTI.

 
    Jos oot sä peijari,
    Sen seulasta tiedän.
 

(juoksee naaraan luo ja antaa senkin katsoa läpi).

 
    Kah, muija paras,
    Hän onkin varas.
    Sit' ei mainita siedä.
 

MEFISTOFELES.

 
Entä pata-kollo?
 

MARAKATIT.

 
    Ei tiedä se tollo,
    Mitä patamme on,
    Ja kattila voi.
 

MEFISTOFELES.

 
Peto ruokoton!
 

UROSMARAKATTI.

 
    Kas täss' on tuoli!
    Etkö viuhkaa huoli?
 

(Pakottaa Mefistofelesta istumaan ja antaa hänelle viuhkan).

 
FAUST (joka sillä välin on seisonut peilin ääressä ja milloin
lähennyt sitä, milloin etääntynyt siitä).
Mi näkö! Taikapeilihin
Kuvautuu taivaallinen hempi!
Suo mulle siipes sukkelin, oi lempi,
Ja lennätä mua hänen sylihin!
Jos lähetä vaan uskaltaisin!
Vaan lähempää kun katselen,
Hämärtyy multa pilvehen
Tää neitsen haamu ihanaisin.
Vai näinkö kaunis nainen tosiaan?
Ja kaikki taivaan sulot nähdä saisin
Sulaa van tuohon varteen uinuvaan?
Tää maanko päällä mahdollista?
 
 
MEFISTOFELES.
Kai niin! Kun Luoja kaiken viikkoa hikoilee
Ja lopuks' itse työstään riemuitsee,
Kai syntyä täytyy jotain oivallista.
Nyt katsele ja tyydytä tuo kaipuu!
Mä vainun sulle moisen aartehen.
Ja onnen myyrä on se sulhanen,
Jon sylihin tää morsianna vaipuu!
 
 
    (Faust katselee ehtimiseen peiliin. Mefistofeles,
    loikoen tuolissa ja leikkien viuhkalla, jatkaa).
 
 
Täss' istuimella niinkuin keisar majaan!
Tää valtikas on, kruunua vielä vajaan.
 
 
    (Elukat, jotka tähän asti ovat kummallisilla liikkeillä
    hypelleet sikin sokin, kantavat hälisten ja meluten kruunua
    Mefistofeleelle).
 

MARAKATIT.

 
    Ah, kruunupa tuo
    Nyt yhteen luo
    Sä verin ja hi'in
 
 
    (Ne pitelevät kruunua varomatta, särkevät sen kahtia;
    ja juokselevat, kappaleet käsissä).
 
 
    Haa! kuulen ja näen
    Ja runoja käen,
    Ja nyt kävi niin!
 
 
FAUST (peiliin päin).
Voi! järkeni on miltei harhatiellä!
 
 
MEFISTOFELES (osottaen elukoita).
Koht' ikään munki pään' on hourumiellä.
 

MARAKATIT.

 
    Jos on onnestus,
    Hyvä sattumus,
    Kyll' aatteet syntyy vielä.
 
 
FAUST (kuten ylempänä).
Mun alkaa rinnassain jo palaa.
Voi, rientäkäämme matkoihin!
 
 
MEFISTOFELES (entisessä asennossaan).
Ei laulele ne runoniekat salaa,
Se myöntää täytyy ainakin.
 

(Kattila, jota naarasmarakatti on jättänyt vaalimatta, kiehahtaa yli laitojensa: suuri valkea lieskahtaa ylös savutorveen. Noita-akka tulla leijuttaa lieskan kautta, kauheasti kirkuen).

NOITA-AKKA.

 
    Ai ai! uhuu!
    Kirottu konna! irvisuu!
    Padan heität, rouvasi korventuu!
    Sen ryökäle!
 

(Äkkää Faustin ja Mefistofeleen).

 
    Ket' ootte te?
    Mit' aiotte?
    Mi tänne ne toi?
    Ken pääsyn soi?
    Ui! tuli lyököön
    Ja luunne syököön!
 

(Pistää kauhan kattilaan ja viskaa tuliliekkiä Faustin,

 
Mefistofeleen ja elukoiden päälle. Elukat poraavat).
 
 
MEFISTOFELES (huitoo viuhkan varrella lasit ja astiat pirstoiksi).
    Siin' astias
    Ja sotkelmas
    Kaikk' kahtia
    Ja pirstana!
    Se tahtia
    On virrelles,
    Sä ryökäles!
 

(Akka peräytyy kiehuen kiukkua ja kauhistuen).

 
Tunnetko mun, luuranko irstainen,
Sun herras ynnä haltias?
Jos tahdon, kerran läimäisen!
Ja ruhjon sun ja katti perhanas!
Vai etkö enää pelkää punatakkia,
Ja etkö huomaa kukonsulka-lakkia?
Tulinko täänne naama piilossa?
Pitäiskö nimikin viel' ilmoittaa?
 
 
NOITA-AKKA.
Tapani nuiva anteeks' antakaa!
Vaan enhän, herra, nähnyt hevos-kampuraa.
Ja korppi-parikin on poissa?
 
 
MEFISTOFELES.
Täks' kertaa sikseen olkohon;
Sill' aikaa paljo luistanut jo on
Siit' asti, kuin me oltiin jutteloissa.
Näät, sivistys, mi kaikki silailee,
Jo itse piruakin nuolaisee.
Ei hirmu pohjoinen oo enää nähtävissä;
Miss' on sen sarvet? häntä, kynnet missä?
Tosin varsanjalkaa en mä heitä pois;
Vaan ettei mainettain se haittaa vois,
Mull' aikaa, niinkuin teikareilla muilla,
On valepohkeet täyttönä sääriluilla.
 
 
NOITA-AKKA (hypellen).
Mua hulluttaa ja ailahdan,
Kun nään taas herra Saatanan.
 
 
MEFISTOFELES.
Nimeä tuota et sä käyttää saa!
 
 
NOITA-AKKA.
Mitäspä nimi miestä pahentaa?
 
 
MEFISTOFELES.
Se satukirjass' aikaa kummittelee;
Mutt' ihmiset ei siitä paranneet,
Häjystä pääsivät, häjyt viel' eleskelee,
Sano "parooni," niin asian korjailet;
Äl' epäillös mun aateliuttani;
Oon aatelmies kuin muutkin ylhäiset!
Kas tässä vaan mun vankka vaakunani!
 

(Tekee rivon liikkeen).

 
NOITA-AKKA (nauraa hohottaa).
Ha haa! Kas tuopa juuri teidän moista!
Se vanha veitikka teist' aina loistaa.
 
 
MEFISTOFELES (Faustille).
Täst', ystäväin, saat opiskella,
Kuink' akkanoitain kanss' saa seurustella.
 
 
NOITA-AKKA.
No mitäs herroill' onpi asiaa?
 
 
MEFISTOFELES.
Yks' sarkka tuota lientäs kuuluisaa!
Vaan kaikkein vanhimpaa mun täytyy saada.
Sill' aikahan sen voimistaa.
Siit' ystävällein kulppi kaada!
 
 
NOITA-AKKA.
Halusti vallan! Täss' on potti,
Jost' itse noita usein naukut otti;
Siit' yhtään haisua ei tunnu nenään.
Kas siitä lasin annan mielleläin.
    (hiljaa Mefistofeleelle).
Vaan jos tuo miesi juo siit' äkkipäin,
Ei elä, tiedätten, hän tuntiakaan enään.
 
 
MEFISTOFELES.
Hän ystäv' on, jot' auttakoon sun juotavas;
Hän ansaitsee sun kyökkis parhaat kaljat.
Tee piiris nyt ja laske loihtujas,
Ja anna hälle kelpo maljat!
 
 
    (Noita-akka kummallisilla eleillä vetää piirin ja asettaa sen
    sisään eriskummaisia kaluja. Tall' aikaa alkaa lasit helistä ja
    kattilat kalista. Vihdoin kantaa hän ison kirjan esille, asettaa
    piiriin marakatit, jotka ovat hänen pöytänänsä ja joiden täytyy
    pidellä tulisoihtuja. Hän viittaa Faustia tulemaan luoksensa).
 
 
FAUST. (Mefistofeleelle).
Oih, sano mitä tästä koituu?
Hän hulluttelee, riehuu, noituu.
Tuo petos raaka, äitelin —
Sen tunnen ja sitä halveksin.
 
 
MEFISTOFELES.
No, pankaa pois tuo tuima naama vaan
Ja naurakaa! Sen ansaitsee nää maljat.
Tekeehän lääkär' pikkutaikojaan,
Ett' tepsis varmemmin sen rohtokaljat.
 

(Pakottaa Faustia astumaan piiriin).

 
NOITA-AKKA (lukee hyvin mahtipontisesti kirjasta).
 
 
    Nyt tiedä tuo:
    Jos kahden suo
    Vaan mennä, luo
    Yks' kymmenen.
    Tee kolmonen
    Tasaksi, niin
    Sä rikastut.
    Pois neljäkin!
    Niin viis ja kuus —
    Sen noita huus —
    Saa seitsemän
    Ja kahdeksan,
    Näin valmistan:
    Yks' yhdeksän saa olla,
    Ja kymmen on nolla.
    Kas sepä vasta loihtulaulu,
    Se onpi noidan kertotaulu!
 
 
FAUST.
Ma luulen, akka haastaa houreissansa.
 
 
MEFISTOFELES.
S'ei siihen pääty; niinpä kauttaaltansa —
Ma tunnen sen – tää kirja soi.
Siit' en oo hullua viisaamaksi tullut
Ma tutkimall'; ei ristiriitaa voi
Selittää viisahat, ei hullut.
Vaan keino vanha on ja uus,
Se on ollut kaiken aian viisain salaisuus;
"Yks kolme on ja kolme yhtä" – sanottiin
Ja toden eestä valhe levis' niin.
Näin opetellaan tyynnä, pakistaan; —
Ken viitsis kiistää hölmöin kanssa?
Yleensä uskois, sanoja kuullessaan,
Ett' aatteen kätkee sana verhossansa.
 
 
NOITA-AKKA (jatkaa).
 
 
    Ei oivaltaa
    Voi tenhoisaa
    Tiedettä mailman kansa!
    Ken aatella
    Ei voi, hän saa
    Sen lahjaks' vaivattansa.
 
 
FAUST.
Mitä mieletyyttä kuulla sain!
Pelkäänpä aivuni halkeavan.
On, niinkuin kuulisin ma kuorottain
Tuhannen narria jaarittavan.
 
 
MEFISTOFELES.
Jo riittää, oiva Sipilla! vaan näytä
Nyt juomas sie, ja malja sillä täytä
Nopeesti myötä reunojen!
Tää veikko käynyt on jos jotkin asteet
Ja kaulahansa kaannut monet kasteet!
Hän kyllä kestää täänkin nestetien.
 
 
NOITA-AKKA (tehden monta metkua ja temppua, kaataa juoman maljaan.
Kun Faust nostaa maljan huulilleen, lehahtaa siitä pieni lieska).
Yks siemaus! No nielaiskaa!
Se mieltänne koht' ilahuttaa.
Hän perkelettä sinuttaa —
Ja pieni liekki kammoksuttaa!
 

(Akka aukaisee piirin. Faust astuu ulos).

 
MEFISTOFELES.
Nyt jaloitellos! levähtää et saa!
 
 
NOITA-AKKA.
Se juoma onneks' olkoon teille!
 
 
MEFISTOFELES (noita-akalle).
Jos voimme jollakin sua onnestaa,
Siit' ensi Vapun-yönä virka meille.
 
 
NOITA-AKKA.
Tää laulu laulakaatte toisinaan!
Siit' tuta saatte oivan vaikutuksen.
 
 
MEFISTOFELES (Faustille).
Kätesi tänne, riennä sukkelaan!
Nyt tarvitset vaan aika hikoiluksen,
Jott' ulos tunkis voima, sisäänkin.
Sitt' opit lempimään sä jaloa laiskuruutta,
Näet ihastuin, kuink' kaikk' on sinuss' uutta,
Ja Amor hyppii ees ja takaisin.
 
 
FAUST.
Suo, vilkun vielä peiliin pikimmältä, —
Naishaamu ihmeen suloinen!
 
 
MEFISTOFELES.
Ihailla saat sä kohta elävältä
Ylintä ihannetta naisien!
    (hiljaa)
Tää taikajuoma ruumihissa,
Heleenoja pian löydät neitosissa! —
Katu.
 

MARGAREETA KÄY OHITSE.

 
FAUST (käy Margareetan käsivarteen kiinni).
Oi fröökinä kaunihin, jos sallitten,
Käs'varrellain ma teitä saattelen.
 
 
MARGAREETA.
En fröökinä oo, en kaunihin,
Ja kotia pääsen saattamattakin.
 

(Irroitaksen ja lähtee.)

 
FAUST.
Oi taivas, lasta ihanaa!
En nähnyt neittä kauniimpaa.
Niin kaino, siveä, sävykäs,
Ja sentään hieman pisteliäs!
Punaposkiaan, helohuuliaan
Niit' unhota en milloinkaan!
Kuink' alas silmänsä hän loi!
Se mielestäin ei mennä voi!
Kuink' äkkipäinen sulosuu!
Tuost' aivan sieluni hurmautuu.
 

MEFISTOFELES ASTUU ESIIN.

 
FAUST (kiivaasti hänelle).
Hankippa mulle tuo! ma käsken!
 
 
MEFISTOFELES.
No ken?
 
 
FAUST.
        Jok' ohi kulki tästä äsken.
 
 
MEFISTOFELES.
Vai tuo? Hän tulee rippi-isän luota,
Ku päästi tytön vioistaan.
Mä hiivin liki rippituolin.
Hän viaton on lapsi vaan,
Ripillä käypi syyttä suotta. —
Hänt' ajatella älä huoli!
 
 
FAUST.
Hän on tok' yli neljätoista vuotta!
 
 
MEFISTOFELES.
Jopa haastelet kuin herra Kiimanen,
Jok' etsii kaikki ruusut itselleen,
Jon mielest' ei oo hempee eikä kunniaa,
Jot' ei hän vois muka anastaa.
Vaan hillitä sun täytyy himojas.
 
 
FAUST.
Oi herra Maister' kunnian-arvokas!
Tuo saarnanne on turhaa työtä.
Sen sanon teille suorastaan:
Jollei tuo sulo impi vaan
Tän' yönä uinu rinnallan',
Te eron saatte ennen keskiyötä.
 
 
MEFISTOFELES.
Tää toim' on monimutkainen:
Kaks' viikkoa yksin tarvitsen
Ma pyynti-aikaa keksiäksein.
 
 
FAUST.
Saisinpa seitsemän tiimaa vaan,
En pirun apua kaipaiskaan
Ma tyttölasta vietelläksein.
 
 
MEFISTOFELES.
Hei, kuules vainen Ranskalaista!
Vaan älkää moittiko mua tuosta:
Ei herkullen saa kohta juosta;
Sa nautit kahta hauskemmin,
Kun konsteilla jos joillakin
Sä ensin vellot leivokses
Ja höystelet sen maistilles;
Kas silloin vasta lempi sulostaa.
Sen moni Ranskan juttu opettaa.
 
 
FAUST.
Kyll' ilmankin jo näljittää.
 
 
MEFISTOFELES.
Pois turha pila jättäkää!
Tää kaunis laps' – sen vakuutan —
Ei hevin tartu ansahan.
Täss' suotta rynnäköidä koitat,
Vaan viekkaudella immen voitat.
 
 
FAUST.
E'es liina tuo tai jotakin,
Mi verhos rinnan kaunihin!
Mua vie tuon enkel'-vuoteellen,
Niin saisin lemmen-lievikkeen!
 
 
MEFISTOFELES.
No, näyttääksein kuink' altis oon
Ma hekkumanne palveloon —
Viel' iltapäivän kuluessa
Olette neiden huonehessa.
 
 
FAUST.
Ja häntä näen ja lemmin?
 
 
MEFISTOFELES.
                         Ei!
Hän naapur'rouvan luokse käy.
Sill' aikaa voitte itseksenne
Iloita lempitoiveinenne
Edes ilmapiiriss' impyenne.
 
 
FAUST.
Joko meemme?
 
 
MEFISTOFELES.
             Viel' on varhainen.
 
 
FAUST.
Vaan laita lahja nyt armaallen!
 

(Menee).

 
MEFISTOFELES.
Heti lahjat! Niin hän kiinni saa tuon tähden!
Ma tiedän monet aartehet
Ja aarninhaudat salaiset,
Nyt niitä katsomaan ma lähden.
 

(Menee),

 
Ilta.
 

MARGAREETAN PIENESSÄ KAMMIOSSA.

 
MARGAREETA (palmikoi hiuksiaan).
Ah jospa tietäisin mä vain,
Kuka herra ol', jonk' äsken nähdä sain!
Somalta näytti hän vaatteissaan,
Ja ylhäinen oli sukujaan;
Sitä silmistään näki loistavista,
Sepä uljuus puuttuu alhaisista.
 

(Menee).

MEFISTOFELES JA FAUST ASTUVAT SISÄÄN.

 
MEFISTOFELES.
Käy hiljaa … hiivi varpahin'
 
 
FAUST (lyhyen vaiti-olon jälkeen).
Tääll' yksin olla mielisin!
 
 
MEFISTOFELES (urkkien ympärilleen).
Näin puhdas ei oo aina neito-säilytin.
 

(Menee).

 
FAUST, (katselee ympäriinsä).
Oi terve, armas hämyvalo,
Pyhästön kautta väreillen!
Sytytä sydämein, sulo lemmen-palo,
Ku toivon kasteest' elät kaivaten!
Mit' iloa, tyyntä rauhaisuutta,
Mi järjestys tääll' henkäilee!
Köyhyyden kesken rikkautta!
Mik' autuus tyrmäss' sijaitsee!
    (Heittäytyy nojatuoliin sängyn viereen).
Mä ota vastahan! ah, suvun muinoisen
Iloineen, suruineen sun sulki avohelmas!
Kuink' usein lapsiparvi riemuten
Isän-istuimen tään ympärillä telmas!
Tääll' ehkä lasna hylly-poskillas
Sä kulta, kiitit joulua lahjoistas,
Ja taaton kuivaa kättä peitti muiskutelmas.
Tääll', impi, tunnen henkes liehuvan
Rikasna, järjestellen kotosalla:
Se äidillisnä ohjailee sua ainian,
Levitti pöydälles tuon liinan puhtahan
Ja kruusas hiekankin sun jalkais alla.
Oi armas, kelle onnen suot?
Sä kodin taivahaksi luot.
Ja tääll'!
    (Hän nostelee vuoteen-uutimia).
           Ah! värisen sulo-hurmoksissa!
Tääll' tuntikausin viipyisin.
Tääll' luonto keveiss' unelmissa
Loi eloon ihmis-enkelin.
Tääll' liikkui voima pyhä vieno,
Jost' alkoi Luojan-kuva tää!
Tääll' uinui laps' ja povi hieno
Elämän uhkui lämpimää.
 
 
Ja sie! Mik' on sun tänne vietellyt?
Ah, kuinka sieluin täst' on heltynyt!
Mit' etsit? Miks' on mieles kolkostua?
Oi kurja Faust! en tunne enää sua.
 
 
Vai taika-ilmaakos tääll' henkäilen?
Haluni hehkui äsken nautinnoihin,
Nyt sulaa sielu lemmen unelmoihin.
Mua heitelleekö vaan joka tuulonen?
 
 
Vaan astelispa hän nyt kammariin,
Kuink' ilkityötäs maksaa saisit, konna!
Sa uljas, ah! nyt immen jalkoihin
Niin piennä vaipuisit sä hervotonna.
 
 
MEFISTOFELES.
Pian pois! näen tytön palaavan!
 
 
FAUST
Niin pois! en palaa milloinkaan!
 
 
MEFISTOFELES.
Täss' lipas on ja hiukan raskaskin,
Muualta saamani! kätke kaappihin,
Niin vannon sulle, sillä kurin
Pian tytön järjen käännät nurin.
Mä pistin sinne helyä kaikellaista,
Lumoaksein sillä toista naista.
Vaan laps' on laps' ja leikk' on leikki.
 
 
FAUST.
En tiedä tokko…
 
 
MEFISTOFELES.
                  Ain' oot Horju-Heikki!
Kun vaan et itse mielis korukalua?
No sitten neuvoisin sun saaliin-halua
Paremmin aikaas käyttämään
Ja minua hiukan säästämään.
Ma puuhaan päin ja kourin, ettei enää laitaa!
Vaan ethän, veikkonen, sä olle saita —
    (Asettaa lippaan kaappihin ja lukitsee tämän).
Nyt tullos vaan!
Sill' armahan
Et mieltä muuten mielin määrin taita!
Miks' tuijotatte niin
Kuin noustava ois kateederiin
Ja näkisitte haamun harmajan
Fysiikan tai Metafyysikan?
Nyt pois! —
 

(Menevät).

 
MARGAREETA (lamppu kädessä)
Tääll' on niin kuuma, raskas sää —
    (Avaa akkunan)
Ja ulkona kyll' on viileää!
En tiedä – on niin kamalaa,
Koko ruumistani mun kauhistaa!…
Voi jospa äiti tulis vainen!
Olenpa arka hupsu nainen!
    (Laulaa riisuen vaatteet yltänsä)
 
 
    Kuningas Thulen kansan
    Ol' aina uskoinen.
    Hälle vaimo kuollessansa
    Soi maljan kultaisen.
 
 
    Se hälle kallihin kalu,
    Kemuissa siitä joi;
    Vesi silmistään yhä valui,
    Kun huulilleen sen loi.
 
 
    Soi kuolon kutsu hälle:
    Niin kaupungit ja maan
    Kaikk' sääsi perijälle —
    Ei kultamaljaa vaan
 
 
    Hän istui atrialla,
    Jalot urhot sivuillaan,
    Sukusalissa korkealla,
    Meri hyrskivä alla vaan.
 
 
    Nyt nousi juoja vanha,
    Joi viime virvokkeen —
    Ja heitti pyhän maljan
    Pauhaavaan syvyyteen.
 
 
    Se syöksyi, aaltoon suupui
    Ja painui Ahtolaan.
    Kuninkaan silmä uupui,
    Ei juonut hän milloinkaan.
 
 
    (Hän avaa kaapin ripustaakseen sinne verhansa
    ja huomaa koriste-lippaan).
 
 
Kas! kuinka kaunis lipas tänne tullut on?
Ja sentään suljin kaapin lukkohon,
Voi ihmeellistä! mitä siin' olleekaan?
Sen ehkä joku pantiks toi,
Ja äiti siitä lainan soi.
Tuoss' avain rippuu nauhassaan!
Mitäspä siitä, jos sen aukaisen!
Voi mitä! Herra taivasten!
Ah! koristusta herttaista!
En koskaan nähnyt vertaista.
Sopispa jalon rouvankin
Sitä pitää juhlapäivisin.
Koitanko vitjoja somia!
Ken lienee niiden omija?
 
 
    (Hän menee peilin ääreen, koristaiksen vitjoilla
    ja korvarenkailla).
 
 
Jos mun ois korvakellukat!
Nää kohta muodon muuttavat.
Mit' auttaa nuoruus, kauneus vaan?
Sitä oivaks' kyllä mainitaan,
Mut siin' on kaikki – arvellaan.
Surkeillen kiittävät he meitä.
Rahoja anoo,
Rahoja janoo
Vaan kaikk'. Oi köyhiä teitä!
 
 
Kävely.
 

FAUST KÄY MIETTIVÄISENÄ EDES TAKAISIN. MEFISTOFELES TULEE.

 
MEFISTOFELES.
No kautta hylky-lemmen ja kiehuva helvetin uuni!
Jos löytyis saatanampaa sadatella jo puhtaaks' suuni.
 
 
FAUST.
Mik' on? mikä mieltäs kirveltää nyt näin?
En naamaa julmempaa mä nähnyt eläissäin.
 
 
MEFISTOFELES.
Mun perkele vieköön! Niin ma milt'en soisi,
Jos itse perkele en oisi.
 
 
FAUST.
Sun onko aivuihis joku vamma tullut?
Sä meluat ja raivoot niin kuin hullut.
 
 
MEFISTOFELES.
No etpä usko! Kreetan koristeet
On pappi-rontit kynsäisseet! —
Tytön äiti hemmut nähdä saa,
Het' alkaa häntä kammottaa.
On akka tarkka vainultansa,
Ain' nuuskii rukouskirjassansa.
Hän haistaa kaikki kapineet,
Pyhätkö ne on vai saastaiset.
Ja urkkien oitis koristusta,
Näki ettei siin' ole siunausta;
Huus': "väärin saamat tavarat
Ne, lapsi, sielun hukkaavat,
Pyhitämme sen Herran äidille vain,
Iki-mannaa saamme virroittain."
Kyll' arveli Kreeta mielin karsain:
"Ei suuhun katsota lahjavarsain.
Epähurskas ei se olla voi,
Ken sievän lippaan tänne toi."
Vaan äitipä papin käski tulla;
Tää jutun tuskin ehti kuulla,
Kun arkkua katsoi sima-suulla
Ja arveli: "tuop' on hurskas työ;
Ken voitaiksen, sitä muut ei lyö;
Vaan kylläpä kirkon vatsa syö!
Se syönyt on kokonaisia maita,
Sitä sentään ei mahatauti haita.
Niin, naiseni, kirkko vaan ilomieliä
Voi väärän mammonankin niellä".
 
 
FAUST.
Ei ruoka tuo ole harvinainen:
Sitä kuningas syö ja juutalainen.
 
 
MEFISTOFELES.
Solet, sormus, vitjat suuhun suisti,
Kuin tyhjää vaan – ne alas luisti.
Ei kiitellyt ees enemmin,
Kuin saanut ois korin omenoita,
Lupas heille taivaan armoloita,
Jost' eukon miel' oli hartahin.
 
 
FAUST.
Ja Kreeta?
 
 
MEFISTOFELES.
           Ei tiedä rauhaton,
Mit' tahtois tai mitä tehtävä on.
Öin muistaa koruja, päivisin,
Ja antajaa viel' enemmin.
 
 
FAUST.
Armaani murhe on myös mun.
Koru uusi laita joutuhun!
Ei ollut eellinen niin kasia.
 
 
MEFISTOFELES.
 
 
HERRAsta kaikk' on leikin asia!
 
 
FAUST.
Tee kohta niinkuin määräsin,
Ota naapur-akka liittoihin!
Kun perkel' oot, ole kelpolailla,
Ja muista: koruja hän on vailla!
 
 
MEFISTOFELES.
Kyll' armias herra, tarmoni alta!
    (Faust menee).
Nuo lemmen narrit taivahalta
Vois kuita ja tähtiä singahuttaa,
Jos henttuja vaan se hauskututtaa!
 

(Menee).

 
Naapuri-rouvan talo.
 
 
MARTTA (yksin).
Mies-kullallein Jumal' anteeks suokohon,
Hän pahoin mulle tehnyt on!
Heti leijaamaan meni maille muille,
Mun jätti paljahille puille.
Ja päiviäänkö mä katkeroitin?
Ei! hellin häntä, lempiä koitin!
    (Itkee).
Kenties hän on kuollut – surkeus!
Kun ois edes kuolintodistus!
 
 
MARGAREETA (tulee).
Rouva Martta!
 
 
MARTTA.
             No mitä, kultaseni?
 
 
MARGAREETA.
Ma milt'en vaivu polvilleni;
Sain kaapist' uuden lippahan
Entistä vieläki kauniimman:
Se on eebenpuuta, ja koruloita
Se täynn' on ihmeen ihanoita.
 
 
MARTTA.
Sit' äidilles älä kerro sie,
Ne muuten pappi taaskin vie.
 
 
MARGAREETA.
Ah, katsokaapa näitä vainen!
 
 
MARTTA (koristaa häntä kauneilla).
Kuink', onnen laps, oot ihanainen!
 
 
MARGAREETA.
Vaan kirkkohon en saa – paha kyllä —
En kylään mennä korut yllä.
 
 
MARTTA.
Tääll' usein käy, ja kaulaas
Pane helmivyös ja vaulas!
Peilissä saat sulouttas ihastella;
Me kahden saamme siitä riemuella.
Voit sitten juhlin, tilapäin
Niit' ihmisille näyttää vähittäin,
Sormuksen, sitte helmet – äit' ei huomaa, tai
Tekosyytä jotain keksinemme kai.
 
 
MARGAREETA.
Vaan kukahan ne kauneet mulle toi?
Täss' oikein asiat ei olla voi!
    (Ovea koputellaan).
Voi taivas! äiti – kun ei vaan?
 
 
MARTTA (urkkii uutimen takaa).
Eräs outo herra… Sisään vaan!
 
 
MEFISTOFELES (astuu sisään).
Uskalsin sisään oitis astuskella!
Kai naiset, ette moiti tapaa rohkeaa?
Jos saisin Schwerdtlein rouvaa puhutella!
 
 
MARTTA.
Min' oon se. Mit' ois herrall' asiaa?
 
 
MEFISTOFELES (peräytyy kunnioittavaisesti Margareetan edestä
ja virkkaa vähän alennetulla äänellä Martalle).
No, toiseks kertaa jääköön juttu tuo!
Teill' ylhäinen on vieras tuolla.
Anteeksi häirintää! Jos rouva suo,
Palajan tänne iltapuolla.
 
 
MARTTA (Margareetalle).
No, kaikess mailmass! tyttö, kuule,
Sua aatel'neidoks herra luulee!
 
 
MARGAREETA.
Kiitosta liikaa kuulla saan;
Ma olen köyhä tyttö vaan,
Ei korut, helmet ole omaa.
 
 
MEFISTOFELES.
Ei niistä yksin synny somaa;
Olento, silmä luopi uljuuden. —
Jos tänne jäädä saan, oon iloinen.
 
 
MARTTA.
Olkaapa hyvä! – Uutta kuulla haluan!
 
 
MEFISTOFELES.
Jos voisin tuoda tiedon hauskemman!
Vaan toivon, ette siitä syytä meitä:
Miehenne kuoli, käski tervehdellä teitä.
 
 
MARTTA.
On kuollut? armas sydän sie!
Mun mieheni kuol'! Mun hukka vie!
 
 
MARGAREETA.
Ei toivoansa rouva heittää saa!
 
 
MEFISTOFELES.
Vaan kuunnelkaa nyt murhesanomaa!
 
 
MARGAREETA.
En tahtois armastaa … ois kuolemani,
Jos kuolo veisi multa armahani.
 
 
MEFISTOFELES.
Surusta ilo, yöstä aamu.
 
 
MARTTA.
Vaan missä kohtas häntä surman haamu?
 
 
MEFISTOFELES.
Hän haudattuna Paduassa
On luona pyhän Antonion,
Sai paikass' aivan siunaamassa
Iki-viileen lepokammion.
 
 
MARTTA.
Jos toimimist' on muuta, kertoelkaa!
 
 
MEFISTOFELES.
Niin, pyyntö viel' on tärkeä ja suuri,
Jonk' ootte vainaan autuudelle velkaa:
Kaks'sataa sielumessua laulatelkaa!
Vaan muuten mull' on taskut tyhjät juuri.
 
 
MARTTA.
Ei kaune-kaluakaan, jommoisen sällikin
Taskussa tallentaa ja muistaa tyttöään,
Ja ennen kerjäiliskin näljissään,
Kuin möisi muiston kallihin!
 
 
MEFISTOFELES.
Ma tunnen siitä, rouva, mielipahaa;
Ei haaskannut hän sentään paljo rahaa;
Katuipa vielä vikojansa,
Ja itki katkerasti onneansa.
 
 
MARGAREETA.
Voi, miks' on elämä niin onnetonta!
Luenpa vainaan eestä reqviem'iä monta.
 
 
MEFISTOFELES.
Te ootte lapsi herttaisin,
Ja ansaitsette oitis puolison.
 
 
MARGAREETA.
Ei, se on vielä mahdoton.
 
 
MEFISTOFELES.
Jos miestä ei, niin armasteljan ainakin;
Ei taivaan lahjaa kalliimpaa
Voi tyttö helmahansa painaltaa.
 
 
MARGAREETA.
Ei meidän maass' oo tapa sellainen.
 
 
MEFISTOFELES.
Se käypi päinsä … tavat hirtehen!
 
 
MARTTA.
Vaan kertokaapa edelleen!
 
 
MEFISTOFELES.
Olinpa läsnä hänen kuollessansa;
Hän makas – jollei juuri tunkiolla —
Niin pahnain päällä. Mutta uskonnolla
Hän kuoli, itkein syntivelkojansa.
"Sydämmestäin", hän huus, "mä inhoon itseäin,
Kun ammatin ja vaimon heitin näin;
Se muisto ah! se tappaa mun.
Josp', eukko, päällä maan viel' anteeks' soisit mulle!"
 
 
MARTTA (itkien).
Voi, kulta mies! sen anteeks' soin jo sulle.
 
 
MEFISTOFELES.
"Vaan Herra ties, on syy vähemmin mun kuin sun!"
 
 
MARTTA.
S' on valhe! haudan suulla valehdella!
 
 
MEFISTOFELES.
Kenties, jos oikein tunnen noita, houri
Hän hädissään, kun kuolo häntä kouri.
"En saanut" – virkki – "jouten tollotella,
Vaan lapset laittaa sain ja lapsilleni
Myös leipää, niinpä oikein tukevaa.
Olisin ees rauhass' saanut syödä osuuteni!"
 
 
MARTTA.
Kuink' uskollisen lempeni tais niin unhottaa?
Mä päivin öin vaan ponnistin.
 
 
MEFISTOFELES.
Ei, vaan hän muisti teitä hyvinkin. —
"Maltasta lähteissäin – hän jatkoi kertoen —
Rukoilin perheen eestä hartahasti;
Sen taivas kuuli suopeasti —
Laivamme sieppas Turkin-aluksen,
Suur'sulttanille vievän tavaroita.
Ja silloin, jaeltaissa vaivan palkinnoita,
Kuin kohtuullista olikin,
Sain miekin runsaan saalihin."
 
 
MARTTA.
Vai niin! No minne hän sen maahan peitti?
 
 
MEFISTOFELES.
Ken tietää, minne taivaan tuulet sen jo heitti.
Kun sitten Naapolissa kulki
Hän siellä täällä vieraillen,
Hänet impi kaunis suosioonsa sulki;
Ja armollansa holhoen,
Hän lempi miestänne niin hartahasti,
Ett' autuaasen lähtöhönsä asti
Tää siitä jäljet pitää sai.
 
 
MARTTA.
Se konna! peijas lapsiansa
Ja kurjuudessa niitä näitä nai
Ja jatkoi rietast' eloansa!
 
 
MEFISTOFELES.
Niin, siksipä hän moisen lopun sai.
Siveesti nyt, jos Teinä oisin,
Surisin leskivuoden umpehen;
Sill' aikaa silmän' uuteen kultaan loisin.
 
 
MARTTA.
Sit' ilman all' ah! tuskin löytänen,
Ken täyttää vois mun ensi miehen' sijaa.
Se narri herttainen siin' eksyi vaan,
Kun suosi kuljeksintaa liian,
Vieraita naisia ja viiniä ulkomaan
Ja hiiden kortin heittoansa.
 
 
MEFISTOFELES.
Väliinne varmaan ois se soinnun luonut,
Jos juuri saman verran puolestansa
Ois hänkin teidän velkojanne anteeks' suonut.
Kas niillä ehdoin minäkin
Kanssanne sormusta vaihtaisin.
 
 
MARTTA.
Ah, herra laskee pientä pilaa.
 
 
MEFISTOFELES (itsekseen).
Nyt lähden aikanain ma pois;
Sanasta pirunkin tuo kiinni pitää vois.
    (Margareetalle).
No, saisko kuulla Teidän sydämenne tilaa?
 
 
MARGAREETA.
Mitä herra tarkoittaa?
 
 
MEFISTOFELES (itsekseen).
                       Sä lapsi puhtahin!
    (ääneensä).
Hyvästi nyt!
 
 
MARGAREETA.
Hyvästi!
 
 
MARTTA.
         Kuulkaas vieläkin!
Hyv' olis saada kirja-todistusta,
Miss', kuinka, milloin tuon peri multa musta.
Ma suosin säällisyyttä: tahtoisin
Kuolonsa ilmoittaa myös viikkolehtihin.
 
 
MEFISTOFELES.
Ka rouva kulta! vannomalla kaksi
Ain' ilmi saapi totuuden.
Voin tuoda toiseks' todistelijaksi
Niin hienon herran tuomaritten etehen.
Hänet tänne tuon…
 
 
MARTTA.
                    Niin, tuokaa vaan!
 
 
MEFISTOFELES.
Kai silloin neiden täällä nähdä saan?
S' on pulska poika, mailmaa eleskellyt
Ja neitoloita aina miellytellyt.
 
 
MARGAREETA.
Mun täytyy punestua ja häntä ujostella.
 
 
MEFISTOFELES.
Ei kuninkaitakaan maan manterella.
 
 
MARTTA.
Teit' oottelemme iltamalla
Puistossa huoneen ta'ustalla.
 
 
Katu.
 

FAUST JA MEFISTOFELES.

 
FAUST.
Kuink' onnistuu? joko saitte selvillen?
 
 
MEFISTOFELES.
Hei vaan! te leimahdatte ilmitulta!
Pian Kreeta ompi teidän kulta.
Illalla naapur'rouvan luona näätte sen.
Se akka aivan luontojansa
Parittajaks' on omiansa.
 
 
FAUST.
Hyvin!
 
 
MEFISTOFELES.
       Jotainpa meiltäkin nyt vaaditaan.
 
 
FAUST.
Avunhan apu ansaitseekin vaan.
 
 
MEFISTOFELES.
Todistus annetaan ja vankka,
Ett' ukko rääsyn kylkipankka
Pääs' Paduassa haudan lepohon.
 
 
FAUST.
Viisaasti vaan! siis täytyy tuonne matkustaa!
 
 
MEFISTOFELES. Sancta simplicitas! se aivan tarpeeton! On toista tietää, toista todistaa.
 
 
FAUST.
Jos neuvos siin' on, tuuma raukiaa.
 
 
MEFISTOFELES.
Oi pyhä mies, pyhyyspä helppo on!
Vai eläissään vast' ensikerran
Nyt väärin todistaisi herra!?
Vai ettekös jo määritellyt jumalata
Ja maailmaa ja mitkä siinä hyörii
Ja ihmistä, sen päässä mitä pyörii,
Ja määritelmän arjistelemata
Syyditte ilmi suusta pontevasta?
Itseenne käyden sentään myöntänette,
Ett' enempää näist' asioista ette
Te tiennyt oo kuin Schwerdtlein herran kuolemasta.
 
 
FAUST.
Sa valhetellen viisastelet jällen.
 
 
MEFISTOFELES.
Niin, ellen katso hiukan syvemmällen.
Siivosti muuten käytellen,
Huomenna tyttö rukkasen
Sa hurmaat, lempeä vannoen.
 
 
FAUST.
Niin syämestäin!
 
 
MEFISTOFELES.
                 Hyvä! Entäs virret ikuisesta
Uskollisuudesta ja rakkaudesta —
Ne soinevatko myöskin sydämestä?
 
 
FAUST.
Ne soivat! Kun mun hehkuu mieli,
Kun tyrskiessä tunteiden
Nimeä turhaan etsii kieli,
Ja lennän kautta maan ja taivasten
Ja etsin kielen sanaa korkeinta,
Ja kutsun tenho-tulta, josta riehuu rinta,
Kuolottomaks', ijankaikkiseksi —
Se onko valhe? senkö horna keksi?
 
 
MEFISTOFELES.
Niin varmaan.
 
 
FAUST.
              Kuule sanani viimeisin:
Sitä pyydän vaan, ja mun keuhkoloita säästä —
Ken mielii voitollen vaan kielin päästä,
Hän kyllä pääseekin.
Nyt tullos! Suututtaa mua jankutus.
Mun täytyy – siks' on sulla oikeus.
 
 
Puutarha.
 

MARGAREETA FAUSTIN KÄSIVARREN NOJASSA.

MARTTA MEFISTOFELEEN KERA.

    (He vaeltavat edes takasin).

 
MARGAREETA.
Minua säästelette vaan; oon hämillän',
Kun herra näin mun puoleen' alennaikse.
Niin siivo matkamieskin hyvänään
Pitänee, mitä maalla hälle tarjoaikse.
Noin viisaan miehen eess' oon aivan arka:
Hänt' ei voi huvittaa mun juttu parka.
 
 
FAUST.
Sananen sulta, silmäys vaan
Enemmin miellyttää kuin viisaus maailman.
 

(Suutelee hänen kättään).

 
MARGAREETA.
Voi liian hyvä ootte! Kuinka suutelette
Niin rumaa kättä karkeaa?
On täytynyt niin paljo askartaa;
Kuink' äit' on tarkka, tuskin arvannette.
 

(Käyvät ohitse).

 
MARTTA.
Ja herra matkustaa siis alinomaa?
 
 
MEFISTOFELES.
Niin, velvoitus ja virka vaatii pois,
Vaikk' usein paikoin hauska jäädä ois;
Vaan viipymään meill' ei oo lomaa.
 
 
MARTTA.
No, nuoren viel' on ehkä rattoisaa
Noin haihatella maita vapahasti.
Mutt' aika paha vihdoin saavuttaa —
Ja vanhan poian eipä liene ihanaa
Noin yksin laahustella hautaan asti.
 
 
MEFISTOFELES.
Kauhulla kaukaa nään sen kohtalon.
 
 
MARTTA.
Siis miettikää, kun vielä aikaa on!
 

(Käyvät ohi).

 
MARGAREETA.
"Näkyvistä mennehen pian unhottaa".
Lumootte kaikki siivo-kohtelulla;
Teill' lienee monta tuttavaa,
Joill' enemmin on järkeä kuin mulla.
 
 
FAUST.
Useinpa kätkee, kultasein, tuo järkevyys
Typeryyttä, turhaisuutta takanansa.
 
 
MARGAREETA.
Eihän?
 
 
FAUST.
       Ah! viattomuus ja vilpityys
Ei tunne omaa pyhää arvoansa!
Ja kaino nöyryys, lahja ylhäisin,
Mill' armas antiluoja siunas meitä —
 
 
MARGAREETA.
Ah, muistelkaa mua hiukan jolloinkin,
Kyll' aikaa mie saan muistaa teitä.
 
 
FAUST.
Siis yksin paljo oletten?
 
 
MARGAREETA.
Niin, talous meill' on pikkainen
Ja sentään runsas-toiminen.
Meill' ei oo piikaa: yksin kudon, neulon,
Lakaisen, juoksen, keitän, seulon;
Sill' äiti on niin työteliäs
Ja säntikäs.
Ei pakko sentään ois näin elää hiljaa,
Varoja kyll' ois herrastella;
Isältä periytyi tavaraa ja viljaa
Ja talo puistoineen tään kylän liepehellä.
Kuluupa päivät nyt jo hiljakseen;
Veli on sotilas,
Ja pikku sisko kuoli.
Kyll' lapsest' oli mulla armas huoli;
Halusti kärsisin sen sentään uudelleen,
Niin armas laps' ol'…
 
 
FAUST.
                        Enkel', jos sun moises vaan!
 
 
MARGAREETA.
Minuhun se mielistyi, mun hoidellessa.
Ei isä elänyt sen syntyessä,
Ja eipä äidist' toivon hiukkaakaan;
Niin heikkona hän sairasteli,
Ja vasta hiljoitellen tointueli.
Tuoss' ei nyt ollut tuumimista,
Ett' eläis raasu äidin rintasista.
Niin yksin mie hänt' elätin
Vedellä, maidoin; näin hänet omistin.
Mun helmassain se pyristeli,
Suloisna kasvoi, naureskeli.
 
 
FAUST.
Ja varmaan tunsit onnea puhtahinta?
 
 
MARGAREETA.
Kyll' usein myöskin huolta painavinta.
Vuoteeni luona kehto pienoisen
Ol' öisin. Tuskin sai se säpsähdellä,
Sävähdin kohta valveillen;
Sain lasta milloin juottaa, milloin vyyhdytellä
Viereeni, milloin taas, sen itkustellen,
Sain nousta, heiluttaa sitä tansiskellen.
Pesupunkall' aikaisin taas seistä,
Tai keittää ruokaa, käyttää kyökkiveistä,
Torilta sitte ostamaan,
Sama leikki huomenna uudestaan —
Se ain' ei tunnu rattoisalta;
Vaan lepo ja ruoka maistuu sitä paremmalta.
 

(Menevät ohi).