Sota ja rauha II

V

– No, aletaan! – sanoi Dolohof.

– Kuinkas muuten, – sanoi Pierre yhä hymyillen.

Syntyi kauhea hetki! Oli silminnähtävää, että tekoa, joka niin helposti oli alkanut, ei mitenkään voinut keskeyttää, että se jatkui itsestään, riippumatta enää ihmisten tahdosta, ja täytyi se siis loppuun saattaa. Denisof astui ensimmäisenä rajaviivalle ja julisti:

– Koska vastustajat ovat kieltäytyneet sopimasta, niin eikö olisi sopiva alkaa: ottakaa siis pistoolit ja lausuttuani kolme alkakaa toisianne lähestyä.

– Yks'! Kaks'! Kolme! … kiljasi Denisof kiukkuisesti ja vetäytyi syrjään.

Molemmat vastustajat alkoivat edetä ja tulivat tallattuja polkuja pitkin yhä lähemmäksi, koettaen nähdä sumun keskestä toisensa. Heillä oli oikeus, rajaviivaan etäännyttyään, ampua koska ja kumpaa halutti. Dolohof kulki hitaasti, nostamatta pistooliaan, katsellen kirkkailla, loistavilla, sinisillä silmillään vastustajaansa kasvoihin. Hänen suunsa oli kuten ainakin sille ominaisessa hymyssä.

Sanottaissa kolme alkoi Pierre nopein askelin edetä, poiketen tallatulta polulta ja astuen ehjää lunta. Pierre piti pistooliaan kurkottaen oikeaa kättänsä nähtävästi peläten, ettei vaan tuolla aseella itseään tappaisi. Tavan takaa hän tempasi vasenta kättään taaksepäin, sillä häntä halutti tukea sillä oikeata, mutta tiesi, ettei niin saanut tehdä. Kulettuaan noin kuusi askelta ja poikettuaan polulta lumeen, katsahti Pierre jalkoihinsa ja taas äkkiä Dolohoviin ja, vetäen sormellaan, kuten oli hänelle opetettu, laukaisi. Kun ei ollenkaan ollut odottanut niin kovaa pamausta, vavahti Pierre omaa laukaustaan, sitten hymyili itsekin tuota ja pysähtyi. Savu, joka sumun takia oli erittäin sakea, esti häntä ensi silmänräpäyksessä näkemästä; mutta toista laukausta, jota hän oli odottanut, ei tullutkaan. Kuului vain Dolohovin kiireiset askeleet ja savun takaa näkyi hänen hahmonsa. Toisella kädellä hän piteli vasenta kylkeään, toisella puristi alas painunutta pistoolia. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Rostof juoksi hänen luokseen ja sanoi jotakin.

– E … e … ei, – lausui Dolohof hampaidensa välistä – ei, ei ole päätetty, – ja otettuaan vielä muutamia heikkoja, horjuvia askeleita miekkaan asti, kaatui hän lumelle sen viereen. Hänen vasen kätensä oli verissä, hän pyyhki sitä takkiinsa ja nojautui siihen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, synkät, ja vavahtelivat.

– Olkaa niin … – alkoi Dolohof, mutta ei voinut kerralla sanoa loppuun … – olkaa hyvä, – lausui hän väkisten.

Pierre, joka tuskin voi pidättyä itkusta, alkoi juosta Dolohovia kohti ja oli juuri kulkemaisillaan poikki erottavan alan, kun Dolohof huusi: "rajaviivalle!" ja Pierre ymmärtäen mistä oli kysymys, pysähtyi aivan puoleisensa miekan luo. Vain 10 askelta eroitti heidät. Dolohof antoi päänsä vaipua lumeen, haukkasi ahnaasti lunta, nosti taas päänsä, kohentautui, veti jalat alleen ja etsi vakavaa tukipistettä. Hän nieleskeli kylmää lunta ja imeskeli sitä; hänen huulensa vapisivat, vaan hymyilivät yhä, silmät kiiluivat viimeisten voimanponnistusten häijyydellä. Hän nosti pistoolin ja alkoi tähdätä.

– Sivuttain, suojelkaa itseänne pistoolilla – sanoi Nesvitski.

– Suojelkaa! – huusi Denisovkin vastustajalleen, voimatta tätä enää kestää.

Pierre lempeästi hymyillen säälistä ja katumuksesta ja avuttomasti harittaen jalkansa, seisoi Dolohovin edessä leveä rintansa suoraan häntä päin ja katseli surullisesti häneen. Denisof, Rostof ja Nesvitski sulkivat silmänsä. He kuulivat aivan samalla haavaa laukauksen ja Dolohovin häijyn huudon.

– Ohi! – kirkaisi Dolohof ja kaatui voimattomana lumelle kasvot maahan päin.

Pierre tarttui päähänsä, kääntyi takaisin ja läksi metsään, sotkien paksussa lumessa ja hokien ääneen käsittämättömiä sanoja:

– Tyhmästi … tyhmästi! Kuolema … vale … hän toisteli, otsaansa rypistellen.

Nesvitski pysäytti hänet ja vei kotiin.

Rostof ja Denisof läksivät kulettamaan kaupunkiin haavoittunutta Dolohovia.

Dolohof vaiti ollen, silmät ummessa makasi reessä eikä vastannut sanaakaan kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Mutta ajettaessa Moskovaan, hän havahtui äkkiä ja, vaivaloisesti nostaen päätään, tarttui vieressään istuvan Rostovin käteen. Rostovia kummastutti Dolohovin täysin muuttuneet kasvot ja niiden odottamattoman hellän autuaallinen ilme.

– No, mitä? Miten on laitasi? – Rostof kysyi.

– Kehnosti! Mutta se ei ole tärkeintä asiassa, ystäväni, – sanoi Dolohof katkonaisella äänellä. – Missä olemme? Olemme Moskovassa, kyllä tiedän. Ei minusta, mutta tapoin hänet, tapoin… Hän ei kestä tätä. Hän ei kestä…

– Kuka? – kysyi Rostof.

– Äitini, äitini, enkelini, jumaloittu enkelini, äiti, – ja Dolohof pyrskähti itkuun, pusertaen Rostovin kättä.

Kun hän hieman oli rauhoittunut, selitti hän Rostoville asuvansa äitinsä luona, ja että jos äiti saa nähdä hänet kuolemaisillaan, ei hän voi sitä kestää. Hän pyysi hartaasti Rostovia lähtemään äitiä siihen valmistamaan.

Rostof lähti täyttämään tehtäväänsä ja huomasi suureksi kummastuksekseen, että Dolohof, tuo reuhaaja ja suuri tappelija Dolohof, asui Moskovassa iäkkään äitinsä ja kyttyräselkäisen sisarensa luona ja oli mitä hellin poika ja veli.

VI

Pierre oli viime aikoina harvoin katsonut vaimoaan silmästä silmään. Sekä Pietarissa että Moskovassa oli heidän talonsa alituiseen vieraita täynnä. Kaksintaistelun jälkeisenä yönä hän, kuten oli monasti ennenkin tehnyt, ei mennyt makuuhuoneeseen, vaan jäi suureen isän työhuoneeseen, siihen missä kreivi Besuhof oli kuollut.

Hän heittäysi sohvalle ja tahtoi nukkua unohtaakseen kaiken, mikä häntä vaivasi, mutta hän ei voinut saada unta. Sellainen tunteiden, ajatuksien ja muistojen myrsky riehahti hänen sielussaan, että hän ei voinut nukkua, yhtä vähän istua paikoillaan. Hänen täytyi hypätä sohvalta ja kulkea nopein askelin pitkin lattiaa. Silloin kuvautui hänen eteensä vaimonsa sellaisena kuin tämä oli ollut ensi aikoina naimisen jälkeen, paljain olkapäin ja väsynein intohimoisin katsein. Ja heti sen kuvan rinnalle ilmestyi Dolohovin kauniit, julkeat ja jäykän pilkalliset kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet päivällisissä, samaten Dolohovin kasvot, kalpeina, vavahtelevina ja kärsivinä, semmoisina kuin ne olivat olleet hänen kaatuessaan lumeen.

– Mitä siis on tapahtunut? – kysyi hän itseltään.

– Tapoin rakastajan, niin tapoin vaimoni rakastajan. Niin, siten se kävi. Miksikä? Miten siihen jouduin? – Siksi, että sinä olet mennyt hänen kanssaan naimisiin, – sanoi sisäinen ääni.

– Mutta missä suhteessa olen syyllinen? – hän kysyi. – Siinä, että otit hänet puolisoksesi häntä rakastamatta, että petit itsesi ja hänet. – Ja hän näki elävästi edessään sen hetken illallisten jälkeen ruhtinas Vasilin luona, jolloin hän lausui nämä muistista häipymättömät sanat: "Je vous aime".² Kaikki johtuu siitä! "Tunsin silloinkin, – ajatteli hän, – tunsin silloin, että niin ei ollut asian laita, että minulla ei ollut siihen oikeutta. Niin on käynytkin."

Hän muisti kuherruskuukauden ja tätä muistellessa hän punehtui. Erittäin elävänä, nöyryyttävänä ja hävettävänä oli hänellä muistossa, miten hän kerran, heti naimisiin menonsa jälkeen, päivällä kellon käydessä 12:ta, silkkinen yönuttu yllä oli tullut makuukamarista työhuoneeseen. Silloin oli hän kohdannut täällä ylitaloudenhoitajansa, joka oli kunnioittavasti kumartanut, katsahtanut Pierren kasvoihin, hänen yönuttuunsa ja hienosti hymyillyt, ikäänkuin tällä hymyllä osoittaen kunnioittavaa myötätuntoa isäntänsä onnelle.

"Ah, miten monasti olenkaan ylpeillyt vaimostani, ylpeillyt hänen ylevästä kauneudestaan, hänen hienoista tavoistaan", – hän ajatteli; – "olen ylpeillyt tuosta talostani, jossa hän otti vastaan koko Pietarin kaupungin, olen ylpeillyt hänen lähentelemättömyydestään ja kauneudestaan. Kas mistäpäs olenkaan ylpeillyt?! Silloin ajattelin, etten ymmärrä häntä. Kuinka usein mietiskellessäni hänen luonnettaan olen puhellut itsekseni, että olen syyllinen, etten ymmärrä häntä, en ymmärrä tuota ainaista tyyneyttä, tyytyväisyyttä ja kaikellaisten halujen ja toiveiden puutetta. Mutta koko arvoituksen selitys on siinä kauheassa sanassa, että hän on irstas nainen." Hän sanoi itsekseen tämän kauhean sanan ja kaikki alkoi selvitä.

"Anatolilla oli ollut tapana käydä hänen vaimonsa luona rahoja lainailemassa, ja tällöin oli hän aina suudellut hänen paljaita olkapäitään. Helena ei ollut antanut hänelle rahoja, mutta oli sallinut itseään suudella. Isä oli leikillä herättänyt vaimon mustasukkaisuutta; tämä oli rauhallisesti hymyillen sanonut, ettei hän ole niin tyhmä, että olisi mustasukkainen: 'tehköön mitä tahtoo', oli hän puhellut minusta. Kysyin häneltä kerran, eikö hän tunne raskauden oireita. Hän naurahti ylenkatseellisesti ja sanoi, ettei hän ole hullu, jotta haluaisi lapsia, ja ettei hänelle ainakaan minusta lapsia tule."

Sitten hän muisti hänen ajatustensa törkeyden ja selvyyden ja hänelle ominaisten lausetapojen rivouden, joita hän käytti, vaikka olikin kasvatettu korkeimman ylhäisön piirissä. "En ole mikään hölmö … mene ja koeta itse … allez vous promener", niin oli hänellä tapa puhua. Usein, vaikka oli nähnyt hänen vanhain ja nuorten, miesten ja naisten silmissä saavuttamansa suosion, ei Pierre ollut voinut käsittää, miksikä hän ei häntä rakastanut. – Niin, en ole koskaan häntä rakastanut, – puheli Pierre itsekseen; – minä tiesin, että hän on irstas nainen, – Niin hän toisteli itsekseen, mutta ei rohjennut sittenkään sitä uskoa. – Ja sitten Dolohof, hän istuu hangella ja hymyilee väkinäisesti ja tekee loppuaan ehkä jonkinmoista uljuutta teeskennellen vastaten katumukseeni!

Pierre oli niitä henkilöitä, jotka huolimatta ulkonaisesta, niin kutsutusta luonteen heikkoudesta, eivät etsi uskottua surussaan. Hän pureskeli itse surunsa.

– Vaimoni on kaikkeen, hän yksin on kaikkeen syypää, – puheli hän itsekseen; mutta mitäs siitä? Miksi sidoin itseni häneen, miksi sanoin hänelle tuon: "Je vous aime", mikä oli valetta ja vielä pahempaakin kuin valetta, – puheli hän taas. – Minä olen syypää ja olen velvollinen kantamaan… Mitä? Häväistyn nimen, onnettoman elämän? Ah, kaikki on roskaa, – hän ajatteli, – sekä häväisty nimi että kunnia, kaikki on sovinnaista, riippumatonta minusta.

Ludvig XVI mestattiin siitä syystä, että he sanoivat hänen olevan kunniattoman ja rikollisen (juolahti Pierren mieleen), ja he olivat oikeassa omalta näkökannaltaan, aivan kuten olivat oikeassa nekin, jotka hänen tähtensä kuolivat marttyyrikuoleman ja korottivat hänet pyhimysten joukkoon. Sitten mestattiin Robespierre sen vuoksi, että hän oli hirmuvaltias. Kuka on oikeassa ja kuka syyllinen? Ei kukaan. Mutta elä kun elät: huomenna kuolet, kuten olisin minä voinut kuolla äsken. Ja maksaako vaivan itseään kiusata, kun on enää elettävä silmänräpäys iäisyyteen verraten?

Mutta sillä hetkellä kun hän luuli päässeensä rauhaan sellaisista ajatuksista, esiintyi hänelle yhtäkkiä Helena kuunnellen hänen vilpillisen rakkautensa tunnustuksia, ja hän tunsi veren virtaavan sydämeensä, ja hänen oli pakko taas nousta ja liikkua, särkeä ja repiä käteensä sattuvia esineitä. Miksi sanoin hänelle: "Je vous aime?" hän yhä hoki itsekseen. Ja toistettuaan kymmenennen kerran tämän kysymyksen, juolahti hänen mieleensä Molièren sanat: "Mais que diable allait-il faire dans cette galere?"³ ja hän naurahti: itseään hän nauroi.

Yöllä hän kutsui kamaripalvelijan ja käski panna matkakapineet kuntoon Pietariin lähtöä varten. Hän ei voinut kuvitellakkaan, miten hän tästä lähin puhuttelisi vaimoaan. Hän päätti, että hän lähtee huomenna ja jättää hänelle kirjeen, jossa selvittää hänelle aikomuksensa olevan hänestä ainiaaksi erota.

Aamulla kun kamaripalvelija kahvineen astui työhuoneeseen, makasi Pierre turkkilaisella sohvalla avattu kirja kädessä ja nukkui.

Hän havahtui ja katseli kauvan hämmästyneenä ympärilleen kykenemättä muistamaan, missä hän oli.

– Kreivitär käski kysyä, onko teidän ylhäisyytenne kotona, – sanoi kamaripalvelija.

Mutta Pierre ei ollut vielä ehtinyt päättää, mitä vastaisi, kun kreivitär itse puettuna valkeaan, hopealla kirjailtuun atlassinuttuun, hiukset yksinkertaisesti laitettuina (kaksi suunnatonta palmikkoa en diademe ympäröi kahteen kertaan hänen ihanaa päätään) astui huoneeseen tyynenä ja majesteetillisena. Mutta hänen marmorivalkealla, hieman kaarevalla otsallaan oli vihan ryppy. Hänellä oli toki tuo ylenpalttisen kärsivällinen tyyneytensä eikä hän alkanut puhua kamaripalvelijan läsnäollessa. Hän tiesi kaksintaistelusta ja oli tullut siitä puhumaan. Hän odotti kunnes palvelija oli järjestänyt tuomansa kahvin ja lähtenyt pois. Pierre katseli vaimoansa arasti silmälasiensa takaa. Hän oli kuin jänis, joka koirain ympäröimänä, korvat kumussa yhä vaan makaa vihollistensa näkyvissä; niinpä hänkin koetti pitkittää lukemistaan, mutta tunsi sen olevan mieletöntä ja mahdotonta ja katsahti taas arasti vaimoonsa. Tämä ei istuutunut, katseli miestään halveksivasti hymyillen, odottaen palvelijan poistumista.

– Mitä tämä taas on? Mitä olette saattanut aikaan, kysyn teiltä, – sanoi hän ankarasti.

– Minä? Mitäkö minä? – sanoi Pierre.

– Kas, onpa niitä urhoja! No, vastatkaa, mikä kaksintaistelu se oli? Mitä tahdoitte sillä osoittaa? Mitä? Kysyn, teiltä.

Pierre kääntyi raskaasti sohvalla ja avasi suunsa, vaan ei voinut vastata.

– Ellette vastaa, niin sanon sen teille… jatkoi Helena. – Te uskotte kaikki, mitä teille sanotaan, teille sanottiin… – Helena naurahti, – että Dolohof on rakastajani. – Hän puhui ranskaksi, törkeän täsmällisesti, lausuen sanan "rakastaja" samaten kuin muutkin sanat. Niin sanottiin ja te uskoitte! – No, mitä osoititte sillä? Mitä osoititte tällä kaksintaistelulla? Sen, että olette hölmö, que vous êtes un sot, senhän kaikki jo tiesivät! Mihin tämä vie? Siihen, että minä joudun koko Moskovan ivan esineeksi; siihen, että jokainen sanoo teidän päihtyneessä tilassa, itsenne unohtaen, haastaneen kaksintaisteluun miehen, jota aiheettomasti vihaatte mustasukkaisuuden takia, – Helena yhä enemmän korotti ääntään ja innostui, – joka on kaikin puolin teitä parempi…

– Hm… Hm… – mylvi Pierre, rypyssä otsin, katsomatta puolisoonsa ja liikahuttamatta ainoatakaan jäsentä.

– Ja miksi luulitte voivanne uskoa, että hän on rakastajani?.. Miksikä? Siksikö, että rakastan hänen seuraansa? Jos olisitte ollut viisaampi ja hauskempi, niin olisin pitänyt teidän seuraanne parempana.

– Älkää puhuko kanssani … rukoilen, – kirisi Pierre käheästi.

– Miksi en saisi puhua? Voin puhua ja sanonkin rohkeasti, että harva se nainen, joka ei sellaisen miehen vaimona kuin te olette, ottaisi itselleen rakastelijoita (des amants), mutta minä en niin tehnyt, – hän sanoi.

Pierre tahtoi sanoa jotakin, katsoi häneen kummallisin silmin, joiden ilmettä Helena ei ymmärtänyt ja heittäysi taas pitkälleen. Tänä hetkenä hän kärsi fyysillisesti: hänen rintaansa ahdisti, ja hänen oli vaikea hengittää. Hän tiesi, että hänen oli jotakin tehtävä lopettaakseen tämän kärsimyksen, mutta se, mitä hän tahtoi tehdä, oli liian kauheaa.

– Meidän on parempi erota, – sanoi hän katkonaisesti.

– Erota, kernaasti, mutta vain jos luovutatte minulle omaisuuden. – Helena sanoi…

– Erota, kas millä peljätti!

Pierre hyppäsi sohvalta ja huojuen ryntäsi hänen kimppuunsa.

– Tapan sinut! – kiljui hän, sieppasi pöydältä marmorilevyn, jonka painoa voimansa eivät ennen olleet koetelleet, otti askeleen häntä kohden ja huitasi häntä levyllä.

Helenan kasvot saivat kauhistavan ilmeen: hän parahti ja hyppäsi syrjään. Isän luonto ilmeni hänessä. Pierre tunsi, miten kiehtovaa ja ihanaa oli raivostuminen. Hän heitti levyn rikki ja lähestyen vaimoaan kädet ojossa, kirkaisi: "Ulos!!" niin hirvittävällä äänellä, että koko talossa se huuto kuului. Jumala ties, mitä Pierre tällä hetkellä olisi tehnyt, ellei Helena olisi juossut huoneesta.

Viikon kuluttua antoi Pierre vaimolleen valtakirjan kaikkien isovenäläisten maatilain omistamiseen, maatilain, mitkä muodostivat suurimman osan hänen omaisuuttaan, ja lähti yksin Pietariin.

VII

Kaksi kuukautta oli kulunut siitä, kun Lisijagorissa saatiin tieto Austerlitzin tappelusta ja ruhtinas Andrein perikadosta. Huolimatta kaikista kirjeistä, joilla lähetystöistä tiedusteltiin, ja kaikista etsiskelyistä ei hänen ruumistaan löydetty eikä ollut häntä vangiksi joutuneidenkaan joukossa. Ikävintä kuitenkin oli hänen omaisilleen, että he vielä salaisesti toivoivat, että asukkaat olivat korjanneet hänet taistelukentältä ja että hän nyt ehkä makasi joko toipuvana tai kuolemaisillaan jossakin yksinään vieraiden luona kykenemättä antamaan itsestään tietoa. Sanomissa, joista ruhtinasvanhus ensinnä sai tiedon Austerlitzin tappiosta, ilmoitettiin, kuten ainakin, hyvin lyhyesti ja epämääräisesti, että venäläisten loistavasti taisteltuaan oli ollut pakko peräytyä, mutta että peräytyminen oli suoritettu täydessä järjestyksessä. Vanha ruhtinas ymmärsi tästä virallisesta tiedonannosta, että venäläiset oli lyöty. Viikon kuluttua saapui Kutusovin kirje, jossa tämä tarkemmin kertoi ruhtinas Andrein kohtalosta.

"Nähteni kaatui poikanne, – kirjoitti Kutusof, – lippu kädessä rykmentin etupäässä isälleen ja isänmaalleen ansiokkaana sankarina. Minun ja koko armeijan suruksi ei siitä lähtien ole saatu tietää onko hän elossa, vaiko kuollut. En henno omaani ja teidän toivoanne särkeä, vaan arvelen poikanne elävän, sillä muussa tapauksessa hän kait olisi mainittu kentältä löydettyjen upseerien luettelossa, jonka airut minulle toi."

Vanha ruhtinas sai tämän tiedon myöhään illalla, yksin istuessaan työhuoneessaan. Seuraavana päivänä läksi hän tapansa mukaan aamukävelylle. Mutta hän murjotti vihaisesti kirjuriin, puutarhuriin ja arkkitehtiin, mutta ei sanonut kellekään sanaakaan.

Kun tyttärensä, ruhtinatar Maria tavalliseen aikaan tuli hänen luokseen, seisoi hän sorvipöytänsä ääressä työskennellen, mutta, kuten tavallista oli, ei kääntänyt katsettaan tulijaan.

– Ab! Ruhtinatar Maria! – sanoi hän äkkiä luonnottomasti ja heitti kädestään sorvitaltan. (Pyörä kiepsahti vielä vauhtiaan. Ruhtinatar Maria muisti kauvan tämän pyörän häipyvän kitinän, sillä se sulautui hänen muisteloissaan niin täydellisesti sitä seuranneeseen keskusteluun.)

Ruhtinatar Maria siirsihe isänsä luo, katseli häntä kasvoihin, ja äkkiä hänessä jotakin höltyi. Silmissä alkoi sumeta. Hän oivalsi isänsä kasvoista, jotka eivät olleet surulliset eivätkä toivottomat, vaan kiukkuiset ja luonnottomasti vääntyneet, että nytpä, nytpä hänen yllään kauhea onnettomuus uhkaavana väikkyi, onnettomuus pahin elämässä, ennen kokematon, auttamaton, käsittämätön onnettomuus: rakkaan henkilön kuolema.

– Mon père! André!⁴ – sanoi ruma, kömpelö ruhtinatar sellaisella surun ja itsensä unohtamisen aiheuttamalla, kuvaamattomalla lumolla, että isä ei kestänyt hänen katsettaan, vaan kääntyi hänestä nyyhkyttäen.

– Sain tiedon. Vangittujen joukossa ei ole, ei myös kuolleitten. Kutusof kirjoittaa, – kirkaisi hän kimakasti, ikäänkuin tahtoen tällä huudollaan karkottaa ruhtinattaren, – kaatunut!

Ruhtinatar ei pyörtynyt, hänelle ei tullut paha olo. Hän oli jo kalpea, mutta kuultuaan nämä sanat hänen kasvonsa muuttuivat, ja jotakin tunkeutui kirkkaana hohteena hänen säteileviin kauniisiin silmiinsä. Ikäänkuin ilo, korkein ilo, riippumaton ilo tämän maailman suruista ja iloista, levisi valtavana tuota hänessä olevaa syvää surua hälventämään. Hän unohti kokonaan pelkonsa isään, meni hänen luokseen, tarttui häntä käteen, veti sitä puoleensa sekä syleili hänen kuivaa suonikasta kaulaansa.

– Mon père, – hän sanoi. – Älkää kääntykö minusta, itkekäämme yhdessä.

– Konnat, ilkiöt! – huudahti ukko, väistäen hänestä kasvojaan. – Tuhoavat armeijan, tuhoavat ihmisiä! Miksikä? Mene sanomaan Lisalle!

Ruhtinatar vaipui voimatonna nojatuoliin isän viereen ja purskahti itkuun. Hän näki nyt veljensä sinä hetkenä, kun tämä hyvästeli häntä ja Lisaa hellän ja samalla ynseän näköisenä. Hän näki hänet sinä hetkenä, jolloin hän hellästi ja pilkallisesti ripusti kaulaansa pyhänkuvan. "Uskoiko hän? Katuiko hän epäuskoaan? Oliko hän nyt tuolla? Tuollako, ikuisen rauhan ja autuuden asunnoissa?" – hän mietiskeli.

– Mon père, sanokaa minulle, miten se oli? – kysyi hän kyynelten lomasta.

– Mene, mene, kaatunut tappelussa, jonne johdettiin surmattaviksi Venäjän paraat pojat ja venäläinen maine. Menkää, ruhtinatar Maria! Mene sanomaan Lisalle! Minäkin tulen.

Kun ruhtinatar Maria palasi isänsä luota, istui pikku ruhtinatar työnsä ääressä. Hän heitti ruhtinatar Mariaan sydämen onnea ja rauhaa uhkuvan katseen, joka on ominainen ainoastaan raskaille naisille. Näkyi, etteivät hänen silmänsä nähneet ruhtinatar Mariaa, vaan katselivat syvälle – itseensä – johonkin onnelliseen ja salaperäiseen, joka hänessä kehittyi.

– Marie, – sanoi hän etääntyen ompelukehyksestä ja nojautuen taapäin, anna tänne kätesi.

Hän otti ruhtinattaren käden ja asetti sen vatsalleen. Silmänsä hymyilivät odottavina, haiveninen ylähuuli nousi ja jäi, lapsellista onnea kuvaten, koholleen.

Ruhtinatar Maria lankesi polvilleen hänen eteensä ja kätki kasvonsa kälynsä hameen poimuihin.

– No, no – kuuletko? Minusta tuntuu niin kummalta. Ja tiedätkö, Maria, minä aina rakastan häntä, – sanoi Lisa, katsellen loistavin, onnellisin silmin natoaan.

Ruhtinatar Maria ei voinut nostaa päätään: hän itki.

– Mikä sinun on, Masha?

– Ei mikään … alkoi vaan tulla niin ikävä … ikävä Andreita, – hän lausui, kuivaten kyyneliään kälynsä polviin.

Usean kerran aamun kuluessa alkoi ruhtinatar Maria valmistella kälyään, mutta joka kerta alkoi hän itkeä. Nämä kyyneleet, joiden syytä pikku ruhtinatar ei käsittänyt, saattoivat hänet lopulta levottomaksi, vaikka hän yleensä oli huono tekemään havaintoja. Hän ei puhunut mitään, vaan katseli levottomana ympärilleen aivan kuin jotakin etsien. Ennen päivällistä astui hänen huoneeseensa vanha ruhtinas, jota Lisa aina pelkäsi. Ruhtinaan kasvoilla oli aivan erityisen rauhaton, häijy ilme, ja sanomatta sanaakaan hän poistui huoneesta. Lisa katsahti ruhtinatar Mariaan, vaipui sitten ajatuksiinsa, kiinnittäen huomionsa sisäänpäin, itseensä, kuten raskaat naiset usein tekevät; äkkiä herkesi hän itkuun.

– Onko saatu jotain tietoja Andreilta? – hän sanoi.

– Ei, tiedäthän, ettei vielä ole voinut viestiä saapua, mutta isä on huolissaan, ja minuakin kauhistaa.

– Ei siis mitään?

– Ei mitään, – sanoi ruhtinatar Maria, säteilevin silmin kiinteästi katsellen kälyään. Hän oli päättänyt olla puhumatta hänelle ja oli saanut isänkin salaamaan kauhean viestin saapumisen kälynsä synnyttämiseen asti, jonka piti tapahtua niinä päivinä. Ruhtinatar Maria ja vanha ruhtinas kestivät ja salasivat surunsa kumpikin tavallaan. Ruhtinas vanhus ei tahtonut toivoa: hän päätteli, että ruhtinas Andrei oli kaatunut. Ja huolimatta siitä, että oli lähettänyt virkamiehen Itävaltaan tiedustelemaan poikansa kohtaloa, tilasi hän hänelle hautakiven Moskovasta ja aikoi asettaa sen puutarhaansa, ja kaikille hän puhui, että hänen poikansa oli kuollut. Hän koetti tarkalleen noudattaa entistä elämäntapaa, mutta voimat pettivät: hän käveli vähemmän, söi vähemmän, nukkui vähemmän ja kävi päivä päivältä heikommaksi. Ruhtinatar Maria ei herennyt toivomasta. Hän rukoili veljensä puolesta, kuten elossa olevan puolesta, ja odotti joka hetki sanomaa hänen palaamisestaan.