Sota ja rauha II

VIII

Ma bonne amie, – sanoi pikku ruhtinatar maaliskuun 19 päivän aamuna aamiaisen jälkeen, ja hänen haiveninen huulensa kohosi taas vanhaan tapaan; mutta kuten oli surua kaikissakin, ei vain hymyilyssä vaan äänen väreissä, vieläpä askelissakin tässä talossa tuon kauhean tiedon saapumisesta asti, niinpä nytkin pikku ruhtinattaren hymy kuvasti yleistä mielialaa, vaikka tosin ruhtinatar ei tiennyt tuon mielialan syytä. Niin, hänen hymynsä vielä enemmän kuin mikään muu muistutti yleistä surua.

– Ma bonne amie, je crains que le fruschtique (comme dit Foka – kokki) de ce matin ne m'aie pas fait du mal.⁵

– Mutta mikäs sinun on? Olet kalpea. Ah, olet ylen kalpea, – sanoi ruhtinatar Maria hämmästyneenä ja meni raskain, pehmein askelin kälynsä luo.

– Teidän ylevyytenne, eikö lähetetä hakemaan Maria Bogdanovnaa? – sanoi eräs sisäköistä. (Maria Bogdanovna oli kätilö läheisestä kaupungista, mutta asui jo toista viikkoa Lisijagorissa.)

– Niin tosiaan, – yhtyi puheeseen ruhtinatar Maria, – kenties on paras. Minä menen. Courage, mon ange!⁶ – Hän suuteli Lisaa ja oli menemäisillään huoneesta.

– Ah, ei, ei! – Ja paitsi kalpeutta ja ruumiillista tuskaa, kuvautui pikku ruhtinattaren kasvoilla myös välttämättä tapahtuvan kärsimisen lapsellista pelkoa.

– Non, o'est l'estomac … dites que c'est l'estomac, dites, Marie, dites…⁷ – ja ruhtinatar purskahti itkuun lapsellisessa tuskassaan, oikukkaasti, vieläpä hieman teeskennellystikin ja väänteli pieniä kätösiään.

Ruhtinatar juoksi huoneesta ja meni noutamaan Maria Bogdanovnaa.

– Mon Dieu! Mon Dieu!⁸ Oh! – kuuli hän takaansa.

Hieroen lihavia, pieniä valkeita käsiään tuli jo kätilö häntä vastaan merkitsevän tyyni ilme kasvoillaan.

– Maria Bogdanovna! Näyttää jo alkaneen, – sanoi ruhtinatar Maria, katsellen pelästyneen ällistyneenä muijaan.

– No, Jumalan kiitos, ruhtinatar, – sanoi Maria Bogdanovna, kiirehtimättä kulkuaan. – Teidän tyttöjen ei tarvitse tällaisista tietää.

– Mutta eipäs ole vielä saapunut tohtori Moskovasta? – ruhtinatar sanoi. (Lisan ja ruhtinas Andrein toivoa noudattaen oli lähetetty noutamaan Moskovasta erityistä naisten lääkäriä ja häntä odotettiin joka hetki.)

– Olkaa vaan huoleti, ruhtinatar, älkää hätäilkö, – sanoi Maria Bogdanovna, – ilman tohtoriakin käy kaikki hyvin.

Viiden minutin kuluttua kuuli ruhtinatar Maria huoneeseensa, miten kannettiin jotakin raskasta. Hän katsahti ovesta – palvelijat kantoivat makuuhuoneeseen ruhtinas Andrein työhuoneesta nahkasohvaa. Kantajain ilmeessä oli jotakin juhlallista ja hiljaista.

Ruhtinatar Maria istui yksin huoneessaan, kuunnellen levottoman tarkkaavana. Vähä väliä avasi hän oven, kun käytiin ohi, ja piti silmällä, mitä käytävässä tapahtui. Muutamia naisia käveli hiljaisin askelin ohi edestakaisin, katsahtivat taakseen ruhtinattareen ja kääntyivät taas poispäin. Ruhtinatar ei tohtinut kysellä, vaan sulki oven ja palasi kamariinsa ja milloin istui nojatuoliinsa, milloin otti käteensä rukouskirjan, milloin laskeutui polvilleen pyhimyskaapin eteen. Mielipahakseen ja kummakseen hän tunsi, ettei rukous tyynnyttänyt hänen levottomuuttaan. Äkkiä avautui hänen huoneensa ovi äänettömästi, ja kynnykselle ilmestyi, pää liinaan käärittynä, hänen vanha hoitajattarensa, Praskovja Savishna, joka sangen harvoin, ruhtinaan kiellon johdosta, kävi hänen luonaan.

– Tulin istumaan seuraksesi, Mashenjka, – hoitajatar sanoi, – ja toin ruhtinaan vihkikynttilät palamaan suojeluspyhimyksen kuvan eteen, enkelini, – sanoi hän huoahtaen.

– Voi, miten olen iloinen, hoitajani.

– Jumala on armollinen, kyyhkyseni.

Hoitajatar sytytti pyhimyskaapin eteen kultakierteiset kynttilät, ja istuutui oven luo sukkaa kutomaan. Ruhtinatar Maria otti kirjan ja alkoi lukea. Vain silloin kun kuului askeleita tahi ääniä, katselivat ruhtinatar ja hänen hoitajansa toisiinsa, edellinen hämmästyneenä ja kysyvästi, jälkimäinen rauhoittavasti. Kaikkiin talon soppiin oli levinnyt ja kaikkia hallitsi sama tunne, jota ruhtinatar Maria tunsi istuessaan huoneessaan. Luullen, että jota harvemmat tietävät synnyttäjän tuskista, sitä vähemmän hän kärsii, – koettivat kaikki heittäytyä tietämättömiksi; kukaan ei puhunut siitä, mutta kaikissa näkyi, paitsi tavallista hyvien tapojen arvokkuutta ja kunnioitusta, jotka vallitsivat ruhtinaan talossa, jonkinmoinen yleinen huoli, sydämen suopeus ja tietoisuus jostakin suuresta, tällä hetkellä tuntemattomasta.

Suuresta tyttökammiosta ei kuulunut naurua. Palvelijain huoneessa kaikki istuivat hiljaisina, valmiina jonkin varalle. Aloossa paloivat päreet ja kynttilät, ja kaikki valvoivat. Vanha ruhtinas astua jyskytteli kantapäillään pitkin työhuonettaan ja lähetti Tihonin Maria Bogdanovnalta kysymään: mitä? – Sano vain: ruhtinas käski kysymään: "mitä?" – ja tule ilmoittamaan, mitä hän sanoo.

– Ilmoita ruhtinaalle, että synnytys on alkanut, – sanoi Maria Bogdanovna, merkitsevästi katsahtaen lähettiin.

Tihon läksi ja ilmoitti ruhtinaalle.

– Hyvä, – sanoi ruhtinas ja sulki oven jälkeensä, ja Tihon ei siitä lähtien kuullut pienintäkään risausta työhuoneesta.

Hieman odotettuaan meni Tihon työhuoneeseen muka niistääkseen kynttilöitä. Huomattuaan ruhtinaan makaavan sohvalla katsahti Tihon herraansa, hänen surun murtamiin kasvoihinsa, puisti päätään, läheni ääneti häntä ja suudeltuaan häntä olkapäähän hän poistui huoneesta niistämättä kynttilöitä tai sanomatta, miksi oli tullut. Juhlallisin salaisuus maailmassa läheni täyttymistään. Kului ilta, tuli yö. Ja odottaminen ja sydämen suopeuden tunne tuota välttämätöntä kohtaan ei vähennyt, vaan eneni. Kukaan ei nukkunut.

Oltiin niissä maaliskuun öissä, jolloin talvi ikäänkuin tahtoo omansa ja ryöpyttelee epätoivoisella ilkeydellä viimeiset lumensa ja ulvoo viimeiset myrskynsä. Vastaan ottamaan saksalaista lääkäriä, jota Moskovasta odotettiin joka hetki, oli lähetetty varahevosia valtatielle; kylätien risteykseen oli lähetetty ratsastajia lyhtyineen helpottamaan kulkua kuoppaisella ja ouruvesien uurtamalla tiellä.

Ruhtinatar Maria oli jo kauvan sitten jättänyt kirjansa ja istui hiljaa, säteilevät silmät luotuina hoitajattarensa ryppyisiin, pienimpiinkin yksityispiirteisiin tuntemiinsa kasvoihin: harmaaseen hiuskiehkuraan, joka pilkisti huivin alta, ja leuan alla riippuvan nahan poimuun.

Savishna hoitajatar puheli kudin kädessä hiljaisella äänellä itsekkään kuulematta ja ymmärtämättä omia sanojaan. Hän kertoi jo satoja kertoja ennen kertomansa jutun, miten ruhtinatar vainaja Kishinevissä synnytti ruhtinatar Marian moldaulaisen talonpoikaismuijan ollessa kätilönä.

– Jumala on armollinen, ei koskaan tarvita lääkäriä, – sanoi hän.

Äkkiä tuulenpuuska rynnisti päin puoliskatonta ikkunankehystä (ruhtinaan tahdosta irrotettiin aina leivosten saapuessa kehys kustakin huoneesta) ja riuhtasten irti huonosti kiinnitetyn ha'an, alkoi hulmuuttaa silkkisiä uutimia, ja huumaten kylmää ja lunta, puhalsi kynttilän sammuksiin. Ruhtinatar Maria vavahti; hoitajatar heitti kutimensa, meni ikkunan luo ja taiviltuen ikkunasta, alkoi tavotella riehtautunutta kehystä. Kylmä tuuli liehutti hulmuten hänen huivinsa nipukoita ja harmaita huivin alta ryöstäytyneitä hiuskiehkuroita.

– Ruhtinatar, kultaseni, joku ajaa talon tiellä! – hän sanoi pidellen kehystä, sitä kuitenkaan sulkematta. – Ja lyhdyt mukana, varmaan saapuu lääkäri…

– Ah, Jumalani! Jumalan kiitos! – sanoi ruhtinatar Maria. – Pitää mennä häntä vastaan: hän ei ymmärrä venäjää.

Ruhtinatar Maria heitti huivin harteilleen ja juoksi tuleville vastaan. Kun hän meni etehisen poikki, näki hän ajoneuvot ja lyhtyjä portaitten edessä. Hän meni portaille. Kaidepuun pylväällä oli talikynttilä, jonka liekki lepatti tuulessa. Palvelija Filippus hämmästyksissään, kynttilä kädessä, seisoi alempana porrasjakson päässä olevalla väliportaalla. Vielä alempaa, mutkan takaa, kuului läheneviä talvikenkäin askeleita. Ja joku, kuten ruhtinatar Mariasta näytti, tuttu ääni puheli jotakin.

– Jumalan kiitos! – ääni sanoi. – Entäs isä?

– Pani levähtämään, – vastasi vouti Demjan, joka jo oli alhaalla.

– Sitten vielä sanoi ääni jotakin, ja Demjan vastasi jotakin, ja talvikenkien askeleet alkoivat nopeammin lähestyä rappusten kierteessä, jota ylös ei sopinut nähdä.

"Se on Andrei" – ajatteli ruhtinatar Maria. – "Ei, eihän se hän voi olla, se olisi liian tavatonta", ajatteli hän, ja samalla hetkellä kun hän ajatteli näin, ilmaantuivat väliportaalle, jolla palvelija kynttilöineen seisoi, ruhtinas Andrein kasvot ja vartalo. Hänellä oli turkki yllä ja kaulus lumessa. Niin, se oli hän, mutta hän oli kalpea, ja kasvonpiirteensä olivat muuttuneet: kumman leppeät, mutta kiihtyneet. Ruhtinas nousi portaille ja syleili sisartaan.

– Ettekö saaneet kirjettäni? – hän kysyi ja odottamatta vastausta, jota hän ei olisi saanutkaan, sillä ruhtinatar ei voinut puhua, hän kääntyi takasin ja tuli lääkärin kanssa, joka oli astunut sisään hänen jälistään (ruhtinas oli yhtynyt lääkäriin viimeisessä majatalossa) nopein askelin taas portaille ja syleili taas sisartaan.

– Kumma kohtalo! – hän lausui. – Masha, armaani! – ja riisuttuaan turkkinsa ja kenkänsä meni hän puolisonsa, ruhtinattaren suojiin.

IX

Pikku ruhtinatar makasi patjoilla valkea tanu päässä (tuskat olivat juuri helpottaneet). Kiehkuroina kiemurrellen olivat mustat hiukset valahtaneet hänen tulehtuneille, hikisille poskipäilleen; punainen, ihana, pikkarainen suu mustain haiventen peittämine huulineen oli avoinna, ja hän hymyili iloisesti. Ruhtinas Andrei astui huoneeseen ja pysähtyi hänen eteensä sohvan jalkopäähän. Kirkkaat, lapsellisesti, hämmästyneesti ja levottomasti katselevat silmät pysähtyivät häneen muuttamatta ilmettään. "Rakastan teitä kaikkia, en ole tehnyt kellekkään pahaa, miksi kärsin? auttakaa minua", puhui tämä ilme. Ruhtinatar näki miehensä, mutta ei käsittänyt näkemänsä merkitystä. Ruhtinas Andrei kaarsi sohvan ja suuteli ruhtinatarta otsalle.

– Sydänkäpyni, – hän sanoi, sanan, jota ei koskaan ollut hänelle lausunut, – Jumala armahtakoon…

Ruhtinatar katsahti mieheensä kysyvästi ja lapsellisen moittivasti.

"Odotin sinulta apua, eikä mitään, ei mitään, sinäkin!" sanoivat hänen silmänsä. Hän ei ihmetellyt puolisonsa tuloa; hän ei käsittänyt, että tämä oli tullut. Hänen saapumisellaan ei ollut mitään yhteyttä hänen kärsimyksiinsä ja niiden lieventämiseen. Tuskat alkoivat uudelleen, ja Maria Bogdanovna neuvoi ruhtinas Andrein lähtemään huoneesta.

Lääkäri astui huoneeseen. Ruhtinas Andrei meni pois ja, kohdattuaan ruhtinatar Marian, meni taas hänen luokseen. He alkoivat kuiskaten puhella, mutta keskustelu katkesi alituisesti. He odottivat ja kuulostelivat.

– Menkäämme, ystäväni, – sanoi ruhtinatar Maria.

Ruhtinas Andrei läksi taas vaimonsa luo ja istui odotellen viereisessä huoneessa. Joku nainen tuli hänen huoneestaan pelästynein kasvoin ja hämmentyi nähdessään ruhtinas Andrein. Tämä peitti kasvonsa käsillään ja istui niin jonkun hetken. Vaikeroivia, avuttoman eläimellisiä valituksia kuului oven takaa. Ruhtinas Andrei nousi, meni ovelle ja tahtoi avata sen. Ovea piteli joku.

– Ei saa, ei saa! – puheli sieltä pelästynyt ääni.

Ruhtinas alkoi kävellä pitkin huonetta. Huudot vaikenivat, kului vielä jokunen silmänräpäys. Yhtäkkiä kuului viereisestä huoneesta hirveä kirkaisu – ei ruhtinattaren huuto, sillä hän ei voinut huutaa siten. Ruhtinas Andrei juoksi ovelle; huuto vaikeni, alkoi kuulua lapsen porua.

"Miksi tuotiin sinne lapsi?" – ajatteli ensi silmänräpäyksessä ruhtinas Andrei. – "Lapsi? Millainen?.. Minkä tähden on siellä lapsi? Taikka syntyikö siellä lapsi?"

Silloin hän äkkiä ymmärsi tämän kirkaisun koko iloisen merkityksen; kyyneleet tukahuttivat hänet, ja nojaten molemmin kyynärvarsin ikkunanalustaan hän purskahti itkuun niiskuttaen lapsen tavoin. Ovi avautui. Lääkäri tuli huoneesta paidanhiat käärittyinä, takitta, kalpeana ja vapisevin leuvoin. Ruhtinas Andrei kääntyi häneen, mutta lääkäri katsoi hämmästyneenä häneen ja meni sanaa sanomatta ohi. Nainen pöllähti huoneesta ja, huomattuaan ruhtinas Andrein, jäi ällistyneenä kynnykselle. Ruhtinas astui vaimonsa luo. Tämä lojui kuolleena samassa asemassa, jossa ruhtinas oli hänet nähnyt viisi minuttia sitten, ja sama ilme, lukuunottamatta jäykistyneitä silmiä ja poskien kalpeutta, asusti näillä ihanilla, lapsellisilla kasvoilla mustien haiventen peittämine huulineen.

"Rakastan teitä kaikkia, enkä ole tehnyt kellekkään pahaa, ja mitä olette minulle tehneet?" – puhuivat hänen kauniit, säälittävät, kuolleet kasvonsa.

Huoneen nurkassa ärisi ja pirisi jokin pikkuinen ja punainen Maria Bogdanovnan valkeissa, vapisevissa käsissä.

Kaksi tuntia tämän jälkeen meni ruhtinas Andrei hiljaisin askelin isän työhuoneeseen. Vanhus tiesi jo kaikki. Hän seisoi aivan oven luona, ja tuskin oli se avautunut, kun ukko kietoi vanhuudenheikot, kovat kätensä kuin pihdit poikansa kaulaan ja pillahti itkuun pienen lapsen lailla.

Kolmen päivän kuluttua saatettiin pikku ruhtinatar hautaan, ja viimeisiä hyvästejä ottaessaan kiipesi ruhtinas Andrei kirstun ääreen. Kirstussakin olivat samat kasvot, vaikka silmät olivat umpeen painetut. "Ah, mitä teitte minulle?" puhuivat ne yhä, ja ruhtinas Andrei tunsi, että hänen sielussaan jokin repeytyi, että hän oli syypää johonkin, jota hän ei voinut auttaa eikä unohtaa. Hän ei voinut itkeä. Vanhuskin meni ja suuteli pikku ruhtinattaren vahanjäykkää kättä, joka rauhallisesti lepäsi korkealla toisella kädellä. Vanhukselle sanoivat myös nuo kasvot: "Ah, mitä teitte minulle, ja mitä varten?" Ja vanhus kääntyi harmissaan pois, nähtyään nämä kasvot.

Kun vielä viisi päivää oli kulunut, ristittiin nuori ruhtinas Nikolai Andrejevitsh. Imettäjä piteli leuvallaan pusertaen kapaloita, sillä aikaa kuin pappi voiteli hanhensulalla pojan uurteisia punakoita kämmen- ja jalkapohjia.

Iso-isä, joka oli kummina, kantoi miehenalkua lommoisen läkkipeltisen kastemaljan ympäri vapisevin käsin, peläten pudottavansa, sekä antoi lapsen sitten äitikummille, ruhtinatar Marialle. Ruhtinas Andrei istui toisessa huoneessa odotellen juhlallisuuden päättymistä. Hän oli ihan jähmettynyt pelosta etteivät vaan hukuttaisi piskuista kastemaljaan. Kun hoitajatar toi hänelle lapsen, loi hän siihen iloisen silmäyksen ja nyökäytti hyväksyvästi päätään, kun hoitajatar ilmoitti, että kastemaljaan heitetty vahasta ja kastettavan hiuksista kierretty pallero ei ollut uponnut, vaan jäänyt kellumaan pinnalle.

X

Vanhan kreivin ponnistukset olivat saaneet Rostovin osallisuuden Dolohovin ja Besuhovin väliseen kaksintaisteluun enemmittä seurauksitta unohtumaan, ja Rostof, sen sijaan että olisi menettänyt upseerinarvonsa, kuten oli odottanut, määrättiin Moskovan kenraalikuvernöörin adjutantiksi. Tämän johdosta ei hän voinut mennä maalle muun perheen keralla, vaan jäi uuteen toimeensa koko kesäksi Moskovaan. Dolohof parani ja Rostovin ystävyys häneen lujittui hänen parantumisensa aikana. Dolohof sairasti äitinsä luona, joka rakasti häntä intohimoisesti ja hellästi. Maria Ivanovna vanhus, rakastaen Rostoviakin, koska tämä oli Fedjan ystävä, puheli usein pojastaan.

– Niin, kreivi, hän on liian jalo ja puhdassieluinen, – hän puheli, – elääkseen nykyisenä, turmeltuneena aikanamme. Jaloutta ei kukaan rakasta, se on jokaisen silmätikkuna. No, sanokaahan, kreivi, onko tämä Besuhovilta oikein, onko tämä kunniallisesti tehty? Mutta jaloluontoinen Fedja rakasti häntä eikä nytkään koskaan puhu hänestä mitään pahaa. Tekiväthän he yksin tuumin nuo vallattomuudet Pietarin poliisille ja muut tepposet? Mutta miten olikaan, Besuhovin ei käynyt kuinkaan, vaan sälytettiin kaikki Fedjan niskoille! Ja mitä hän kärsikään! Antoivathan he tosin pojalleni arvon takaisin, mutta miksikäs eivät olisi antaneet? Arvelen, että sellaisia urhoja ja isänmaan poikia kuin hän ei siellä monta ollut. Ja entäs sitten tämä kaksintaistelu! Onko näillä ihmisillä säälin- ja kunniantunnetta? Vaikka tietävät hänen olevan ainoan pojan, haastavat kaksintaisteluun ja noin vaan oijeti ampuvat! Hyvä, että Jumala armahti meitä. Ja miksi kaikki tapahtui? No, kelläpäs ei meidän aikanamme olisi oikkuja? Entäs, jos hän on niin mustasukkainen. Ymmärrän, vaan miksi ei voinut ennen ilmaista, kestihän sitä jo vuoden verran. Ja tämä sitten: haastoi kaksintaisteluun, arvellen, ettei Fedja tappele, kun on hänelle velassa. Mikä halpamaisuus! Mikä ilkeys! Tiedän, että te, armas kreiviseni, ymmärsitte Fedjan, siksi rakastan teitä sydämestäni. Harvat häntä ymmärtävät. Hän on sellainen suuri, taivaallinen sielu!

Usein puhui Dolohof itse parantumisensa aikana Rostoville sanoja, joita ei mitenkään olisi häneltä saattanut odottaa.

– Minua pidetään ilkeänä ihmisenä, sen tiedän, – hän puheli, – ja olkoon menneeksi. En ole tietääkseni muista kuin niistä, joita rakastan, mutta ketä rakastan, rakastan niin että annan vaikka henkeni hänen tähtensä. Mutta muut kaikki järjestään muserran, jos tielleni asettuvat. Minulla on jumaloittu, kullankallis äiti, pari kolme ystävää, sinä niitten joukossa, mutta muista, välitän heistä vain sikäli, mikäli he ovat minulle hyödyksi tahi vahingoksi. Ja melkein kaikki ovat vahingoksi, – eritoten naiset. Niin, armas ystäväni, – jatkoi hän, – miehiä olen tavannut rakastavia, jaloja, yleviä; mutta muita naisia, paitsi ostettavissa olevia luontokappaleita – olkootpa sitten kreivittäriä tahi kyökkipiikoja, saman tekevä, – en ole vielä tavannut. En ole vielä tavannut sitä taivaallista puhtautta, uhrautuvaa uskollisuutta, jota naisesta etsin. Jos löytäisin sellaisen naisen, antaisin henkeni hänen tähtensä. Mutta nämä!.. – Hän teki halveksivan eleen. – Ja uskotko minua, jos vielä pidän elämää jonkin arvosena, niin pidän vain siksi, että toivon vielä tapaavani sellaisen taivaallisen olennon, joka herättäisi minussa uuden ihmisen, puhdistaisi ja kohottaisi minut. Mutta sinä et tätä käsitä.

– Ei, käsitän hyvinkin, – vastasi Rostof, joka oli tykkänään uuden ystävänsä vallassa.

Syksyllä palasi Rostovin perhe Moskovaan. Talven tullen palasi Denisovkin ja jäi Rostovien luo. Tämä 1806 vuoden talven alkupuoli, jonka Nikolai Rostof vietti Moskovassa, oli onnellisimpia ja hauskimpia hänelle ja koko perheelle. Nikolai houkutteli mukanaan vanhempain kotiin paljon nuorta väkeä. Vera oli kaksikymmenvuotias, kaunis neito; Sonja – kuudentoista ikäinen tyttö juuri puhjenneen kukan koko ihanuudessa. Natasha oli taiteiässä, milloin lapsellisen naurettava, milloin neitseellisen hurmaava.

Rostovien talon täytti siihen aikaan jonkinlainen rakkauden tuoksu, kuten on laita talossa, missä on armaita, nuoria tyttöjä. Jokainen nuori mies, joka tuli Rostovien taloon ja katseli näitä nuoria, herkkätunteisia, jotakin (arvattavasti onneaan) hymyileviä neitosten kasvoja, tätä vilkasta hyörinää sekä kuunteli tätä harkitsematonta, vaan kaikkia hyväilevää ja hivelevää, kaikkeen valmista, toivon täyttämää nuorten naisten leperrystä, kuunteli näitä laulun tahi soiton sekavia ääniä, tunsi samaa lempeen syttymisen ja onnenodotuksen tunnetta kuin nuoret rostovilaisetkin.

Nuorten miesten joukossa, jotka olivat löytäneet tiensä Rostovien luo, oli etupäässä – Dolohof, joka miellytti kaikkia talon asukkaita, paitsi Natashaa. Dolohovin takia oli Natasha miltei riidassa veljensä kanssa. Hän pysyi lujana väitteessään, että Dolohof oli häijy ihminen, että kaksintaistelussa hänen ja Besuhovin välillä Pierre oli ollut oikeassa, vaan Dolohof väärässä ja että tämä oli vastenmielinen ja luonnoton.

– Muuta en saa päähäni, – huusi Natasha itsepäisesti, – hän on ilkeä ja tunteeton. Ka, rakastanpa Denisoviasi, vaikka hänkin on mellastelija ja muuta, kuitenkin häntä rakastan, tottapa siis jotain ymmärrän. En osaa sinulle oikein sanoa… Dolohovissa on kaikki niin määriteltyä, mutta en siitä pidä. Denisovia…

– No, Denisof on aivan toista, – vastasi Nikolai, ilmaisten äänenpainollaan että Dolohoviin verraten oli Denisovkin aivan vähäpätöinen, – pitää ymmärtää, millainen sielu on tällä Dolohovilla, pitää nähdä hänet äitinsä seurassa, ah, millainen sydän!

– No sitäpä en nyt tiedä, mutta hänen seurassaan tuntuu ikävältä. Ja tiedätkös, että hän on rakastunut Sonjaan?

– Mitä hullutuksia…

– Ihan varmaan, saatpa nähdä.

Natashan ennustus kävi toteen. Dolohof, joka ei pitänyt naisten seurasta, alkoi yhä useammin käydä talossa ja pian huomattiin, (vaikkei kukaan siitä puhunut), että hän kävi Sonjan takia. Ja Sonja, joskaan ei tohtinut siitä milloinkaan puhua, tiesi sen myöskin ja joka kerta Dolohovin tullessa karahti punaiseksi kuin purppura.

Dolohof söi usein päivällistä Rostovien luona ja kävi kaikissa iltamissa, joihin tiesi Rostovilaistenkin menevän. Myöskin oli hänellä tapana käydä nuorten tanssiaisissa Jogelin luona, joissa Rostovilaisetkin aina kävivät. Hän oli erityisen huomaavainen Sonjaa kohtaan ja katseli tätä sellaisin silmin, ettei ainoastaan Sonja voinut tuota katsetta punehtumatta sietää, vaan punehtuivatpa vanhan kreivittären ja Natashankin posket tuosta samaisesta katseesta.

Selvästi huomasi, että tummanverevä, siro Sonja, joka rakasti tulisesti Nikolaita, oli tehnyt voimakkaaseen, kummalliseen Dolohoviin vastustamattoman syvän vaikutuksen.

Rostof huomasi jotakin uutta Dolohovin ja Sonjan välillä; mutta hän ei ottanut vaivakseen selvitellä, millaisia nämä uudet suhteet olivat. "Molemmat ovat he johonkuhun rakastuneet", – arveli hän Sonjasta ja Natashasta. Mutta hän ei ollut entisellään, eikä suhteensa Sonjaan ja Dolohoviin yhtä vapaa, ja siksi alkoi hän olla harvemmin kotona.

Syksyllä vuonna 1806 alettiin taas puhua sodasta Napoleonia vastaan vielä suuremmalla kiihkeydellä kuin edellisenä vuonna. Otettiin kymmenen rekryyttiä ja sitä paitsi yhdeksän nostokasta tuhannelta. Kaikkialla julistettiin Bonaparten puoluelaiset pannakiroukseen ja Moskovassa ei muusta juteltukaan kuin alkavasta sodasta. Rostovien perheessä näistä valmistuksista ei suuria välitetty, sillä kaikkien huomio oli keskittynyt Nikolushkaan, joka ei millään ehdolla suostunut jäämään Moskovaan. Hän odotti vain Denisovin loma-ajan loppua, jotta sitten pyhien jälkeen yhdessä hänen kanssaan saisi lähteä rykmenttiin. Lähenevä ero ei mitenkään estänyt häntä huvittelemasta, vieläpä se häntä siihen yllyttikin. Suurimman osan aikaa vietti hän poissa kotoa, päivällisillä, iltamissa ja tanssiaisissa.