Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut

Samassa laski höyrylossi ulos rannasta; ja minä työnsin keskelle jokea ja pääsin hyvän matkaa poispäin virrassa; ja kun arvelin olevani lossiväen näkyvistä, pidätin hetken airojani ja katsoin taakseni ja näin, miten höyrylossi kulki raakin ympäri nuuskien neiti Hookerin jäännöksiä, joita katteini luuli tuon eno Hornbackin niin kovasti odottelevan; mutta hetken päästä he antoivat palttua koko puuhalleen ja höyrysit hyvää vauhtia takasin rantaan päin. Minä puolestani sousin jokea alaspäin että huilasi.

Kesti hyvin kauvan ennenkun sain Jimin lyhdyn näkyviin; ja kun sen viho viimeinkin näin, tuntui se olevan tuhannen virstan päässä. Saapuessani sitten kerrankin perille lautallemme, rupes aamu koittamaan lännestä; ja me mentiin maihin muutamaan saareen, kätkimme lautan ja upotimme veneen. Sitten mentiin me makuulle ruohoon ja nukuttiin sikeästi kuin kuolleet.

Neljästoista luku

Nukuttuamme viimein kylliksi, ruvettiin me huviksemme räknäilemään noita tavaroita, jotka tuo surkea rosvojoukko oli varastanut raakilta. Siinä oli jos jotakin: saappaita ja vilttejä ja vaatteita ja koko joukko muuta kauskua, ja koko läjä kirjoja ja yks kiikari ja totta maarian – kolme lootaa sikaareja. Ei kumpikaan meistä ollut ikipäivinä ollut niin rikas koko eläissämme. Sikarit meitä miellytti kaikkein enimmän. Me maattiin koko sen iltapäivän metsässä loikoillen ja polteltiin ja juteltiin, ja minä luin noista kirjoistakin pariin erään; harvoin voi ihminen niin paksusti. Minä kerroin Jimille kaikki mit'oli tapahtunut raakilla ja höyrylossilla, ja minä sanoin että tuo kaikki oli seikkailuita; mutta Jim sanoi kernaimmin tahtovansa päästä kaikista seikkailuista vastedes. Hän sanoi että, kun minä kämpin tuohon käytävään raakilla ja hän konttasi takasin tullakseen lautalle ja tämä oli poissa, hän oli kuolla siihen paikkaan, sillä hän aatteli olevansa mennyttä kalua, miten ikinä käviskin; jos hän ei pelastuis, niin hukkuis hän, ja jos hän pelastuis, niin veis pelastaja hänet takasin fröökynä Watsonille, joka möis hänet Etelään, kun möiskin. Ja siinä hän oli oikeassa; hän oli enimmäkseen aina oikeassa; häll'oli turkkasen hyvä pää, neekerin pääksi.

Luinmahan myöskin Jimille noista kirjoista kaikellaista kauskua kuninkaista ja herttuoista ja kreiveistä ja senkaltaisista ihmisistä ja kuinka he kävit ylönpalttisen komeissa vaatteissa ja millä penteleen komervenkillä he kulkivat muun väen seassa, ja miten he kutsuivat toisiaan Teidän maisteetiksenne ja Teidän ylhäisyydeksenne ja Teidän armoksenne ja Teidän korkeudeksenne ja Jumala ties miksi, sen sijaan kuin vain olisit sanoneet "hyvä herra" tai "Te", niinkuin tavalliset ihmiset. Ja Jim hän kuunteli korvat pystyssä ja silmät selällään. Viimein hän sanoi:

"No, herranen aika, enhän olis luullu niit' olevan niin perhanan paljon. Tuskinpa oon kuullu puhuttavan mistään kuninkaastakaan, pait tuosta vanahasta kuningas Sallermann'ista ja noista kakspäisistä ja jalattomista kuninkaista korttipakassa. Paljonkohan tommosella kuninkaalla on palakkaa?"

"Palkkaa?" sanoin minä; "ooh, heill'on tuhat dollaria kuukaudessa, jos tahtovat. Heill'on aivan niin paljo kuin heidän lystää, nääkkös. Kaikkihan oikeimmiten on heidän omaansa."

"No, voi sun turkin pippuri! Mitä heillä sitte on tekemistä?"

"Tekemistä? Sanohan vielä! He eivät tee tämän taivaallista. Istuvat päiväkaudet kädet ristissä ja voivat paksusti."

"No, voi sun saakeli!"

"Niin, niin s'on. Pait tietysti kun tulee sota. Silloin lähtevät he sotaan, mutt'eivät ammu itse; komentavat vain kiven takaa. Mutta kotosalla laiskottelevat he vain tai käyvät toisinaan metsästämässä huvikseen – tai – sssh! – kuulitko jotain?"

Me karattiin pystyyn ja katsottiin kaikkialle, mutta s'oli vain höyrylaiva joka tuli hohottaen niemen takaa; ja me istuttiin jälleen.

"Niin, niin", jatkoin minä nyt, "ja toisinaan, kun noilla kuninkailla on ikävä, niin rettelöivät ja juonittelevat he huvikseen parlamenttinsa kanssa, jossa valtiomiehet istua kököttävät, ja jos joku niistä rupee murisemaan, niin tuossa paikassa kuningas sivaltaa hältä pään poikki. Mutt' enimmäkseen laahustavat kuninkaat päivät pitkin haaremissaan."

"Missä?"

"Haaremissa."

"Mikä se haaremi on?"

"No, hyvänen aika, etkö sinä tiedä sitäkään? S'on se paikka, jossa kuninkaan rouvat asuu. Salomolla esimerkiks oli semmonen haaremi. Häll' oli varaa pitää noin miljoonan paikkeille muijia, hällä."

"Ahaa, johan muistan. Niin, niin, tommonen haarami s'on, niin sanoakseni, jommonenki kasvatuslaitos. Mitä elämää siellä mahtaa olla noien kaikkein lapskakarain kanss'. Kuinka ne rääkyy ja poraa ja telemii ja tappelee alinomaa. Ja kaikki toi akkaväki sitte! Miten ne mahtaa riiellä ja kinata, ja repiä toisians tukasta! Olishan siinä tekemistä, ja saishan siinä nauraakkin aivan haletakseen. Ja sitte kehtaavat vielä sanoa, että tuo Sallermanni mukamas oli viisas mies. Min'en anna kahta penniä hänen viisaurestaan. Mikä viisas mies tahtos päiväkauret ellää tommosessa peevelin pelissä? Viisas mies laittas ennemmin ittelleen vaskisepänverstaan; voishan hän sillon ainaki panna kiinni verstaansa, kun tahtos vähän nukahtaa."

"Niin, mutta Salomo oli kuitenkin viisain mies mitä koskaan on löytynyt; sillä rouva Douglas sanoi sen itse, ja hän ei koskaan valehtele."

"Min' annan palttua leskiprouvalle. Sallermanni ei ollu mikään viisas mies, eipä piru vie ollukkaan. Mitä kaikkia hullutuksia pistikään hänen päähäns'. Johan sitä itkis kaikki Pietarin siatkin. Tiiäkkös, kun hän kerran halkas pienen lapsiparankin kahtia – "

"Kyllä tiedän, leskirouva puhui mulle siitä myös."

"No, onko se laitaa se? Onko semmonen mies viisas? Hölömö hän on. Kattos nyt. Toi kuusenkanto tuossa on toinen noist' akoista; sin' oot toinen; min' oon Sallermanni, ja tää dollarinseteli on toi lapskakara, josta te riitelettä. No, mitä teen nyt minä? Kiertelenkö mä hiljaa pitkin kylää ja tiiustelen salaa joka talossa saarakseni seleville kenenkä toi kakara – ei, vaan tää seteli, on oma, ja annan sen sitte oikealle akalle – ei, vaan sulle tai tuolle kuusenkannolle? Niinhän tekis viisas ihminen. Mutta mitäs vielä! Minä repäsen sen kahtia ja annan toisen puolen sulle ja toisen puolen sille toiselle akalle. Just präsiis sillä vlisin menetteli Sallermanni lapsrukan kanss. No, nyt kysyn vain: onko siinä laitaa? Mitä hyötyä on kellään puolesta setelistä? Huolivatko he siitä puoteissa? Johan nyt. Ja mitä hyötyä on puolesta lapskakarasta? Min'en antas viittä penniä tuhannesta mokomasta puoliskosta."

"No, mutta Jim, sinähän oot aivan eksynyt asian oikeasta ponsipaikasta, kuulekkos, oot eksynyt monta penikulmaa."

"Hä? Minäkö? Mene hiiteen ponsipaikkones. Niinku min'en tietäs mik'on selevää järkee. Ja Sallermannin tyhymässä teurastuksessa ei ole mittaan selevää järkee. Eihän siinä riirassa ollu kysymystäkään puolesta lapsesta, vaan koko lapsesta siinä oteltiin. Ja sen mä sanon, että se, joka ruppee ratkasemaan riitaa koko lapsesta puolella lapskakaralla, se mies menköön tunkiolle. Älähän haastakkaan mulle Sallermannista. Minä tunnen miehen jo selästäkin."

"Mutta sanonnan sulle, ett'et tiedä asian ponsipaikkaa."

"Mee tunkiolle ponsipaikkones! Minä tiiän minkä tiiän. Ponsipaikka? Tahotko sinä tietää, missä oikeastaan se syvin ponsipaikka tässä asiassa on? Hä? Joo, se ei ole missään muualla kuin siinä elämässä, jota Sallermanni eli. Katos nyt. Mies, jolla vain on yks tai kaks lapskakaraa, hän ei mee niitä tuhulaamaan tolla viisin; häll'ei ole siihen halua eikä varaa. Hän tietää tallentaa kakaransa. Mutta semmonen mies, joll'on viis miljonaa lasta kiljumassa kotona, hän ei paljoa niistä välitä. S'on hälle joteskin yhyrentekevää, jos yks niistä hakataan kahtia; samaa kuin jos halkaset hältä kissanpojan. Niitä on hällä sittenkin yltäkyllin. Pari kakaraa sinne tai tänne, se ei tuntunut Sallermannille enemmän kuin kirppu. Ja siinä koko juttu. Usko pois!"

Mikä kanalja neekeriksi! Saatuaan jotain päähänsä, oli hän kuin pölkky. En ikinä ole nähnyt neekeriä, jok'olis ollut niin raivossaan Salomolle. Ihan turhaa ruveta häntä lepyttämään. Minä rupesin sentähden puhumaan muista kuninkaista ja jätin Salomon rauhaan. Kerroin hälle Lutovikki kuudestoistasta, jolta hakattiin pää poikki Franskanmaassa monta vuotta sitten, ja hänen pienestä pojastaan Delfiinistä,³ jok'olis tullut kuninkaaksi, mutta he panivat hänet kiinni ja pistivät vankeuteen, johon muutamat sanovat hänen kuolleen.

"Poika parka!"

"Mutta toiset sanovat, että hän pääsi karkuun ja tuli Amerikaan."

"No, sehän oli hyvä. Mutta vähän ikävä mahtaa hälle kuitenkin tulla täällä. Eihän tääll'ole mittään kuninkaita, vai mitä, Huck?"

"Ee-i."

"Silloinhan hän ei voi saara mittään paikkaa, poika parka. Mihin hän joutuu?"

"Hm, jumala ties. Muutamat noista karanneista kuninkaista rupeevat poliiseiksi, toiset opettavat ihmisiä puhumaan Franskanmaan kielellä."

"Hä? Mitä sä meinaat? Eiväkkö sitte Franskan ihmiset puhu samallaisella kielellä kuin me?"

"Ei, Jim; hui hai. Heidän kielensä kääntyy ja vääntyy aivan toisin kurin kuin meidän. Sin'et ymmärtäis sanaakaan heidän puheestaan."

"No, mutta Herra hallikkaan, mitä kurjuutta! Mistä se tulloo?"

"Niin, minä en tie; mutta niin se vain on. Olen onkinut vähän heidän sotkustaan eräästä kirjasta. Aatteleppas että joku tulee luokses ja sanoo: Parla-vussi-fransaisu⁴ – mitä sä meinaisit?"

"Mitäkö mä meinaisin. Min'en jumaliste meinais mittään. Minä löisin häntä korvalle ja käskisin hänen tietää huutia – jos hän ei olis valakonen, nääkkös. Mutta tulukaanpas vain neekeri moukka haukkumaan mua tolla viisin!"

"Ääh, eihän s'ole mikään haukkumasana. Sehän vain on samaa kuin jos hän kysyis sulta, osaakko sinä puhua Franskanmaan kielellä."

"No, mutta miks hiiessä hän ei sitä kysy sitte?"

"No, voi, voi, sitäpä hän juur kysyy. S'on Franskanmaan ihmisten tapa sitä kysyä."

"Hm, jassoo. Mutta s'on hiriviän hassu tapa sitä kysyä, ja min'en ennää taho kuulla siitä sanaakaan. Siin'ei ole mittään järkiä."

"Kuules nyt, Jim; puhuuko kissa niinkuin me?"

"Ei tietysti."

"No, entäs lehmä?"

"Ei, ei lehemäkään. Johan nyt!"

"No, puhuuko kissa niinkuin lehmä tai lehmä niinkuin kissa?"

"Ei, sitä ne ei tee."

"No, onko se sinusta kummallista, että toinen niistä puhuu eri tavalla kuin toinen?"

"Eei, eihän siin' oo mittään niin kummallista."

"No, ja onko siinä mitään kummallista, että ne kumpikin puhuu eri tavalla kuin me?"

"Ei; se kyllä on aivan luonnollista."

"No, miks' se sitten olis kummallista, että Franskalainen puhuu eri tavalla kuin me? Vastaappas siihen sinä."

"Onko kissa ihiminen, Huck?"

"Eei!"

"No, sittenhän ei voi pyytää että kissa puhus niinku ihiminen. No, onko kenties lehemä sitte ihiminen – vai onko se kenties kissa?"

"No, ei suinkaan, ei kumpaakaan."

"No, sittehän ei liion voi pyytää että se puhus niinku ne. Mutta kuules nyt, onko Franskalainen ihiminen?"

"On kaiketikkin."

"No hyvä. Mutta sanoppas nyt, miks helev – ssä hän ei myöski voi puhua niinku ihiminen? Vastaa sinä siihen."

Minä näin ett'ei maksanut vaivaa kiistellä hänen kanssaan sen pitemmältä. Neekerin kanssa ei totta maarian pääse mihinkään. Sikspä vaikenin minä.

Viidestoista luku

Me ruvettiin nyt meinaamaan, että me ainakin kolmessa yössä kerettäisiin Cairoon, tuohon kaupunkiin Illinoisin perukassa, jossa Ohio joki laskee Missisippiin ja johon me oikeastaan ponnistettiin. Siellä aiottiin me myydä lauttamme ja nousta höyrylaivaan ja matkustaa Ohioa ylöspäin vapaisiin Valtioihin, joissa ei neekeriorjuutta ollut ja me voitais elää herroiksi.

No, toisena yönä tuli paksu sumu, ja me aiottiin mennä maihin johonkin saareen, sillä senkaltaisessa sumussa on melkein mahdoton kulkea. Minä siis melosin kanootia edeltäpäin, kiinnittääkseni lautan kokkanuoran lähimmän saaren rantaan; mutta tuohon tultuani ei siinä ollut muuta kuin pieniä, heikkoja vaivaispensaita, joihin voisin sitoa nuoran. No, kiinnitinhän sen sentään paksuimpaan pensaanrunkoon, mutta sillä paikalla oli kova virta, ja lautta tuli ajaen semmoista vauhtia, että se repi irti koko pensaan juurineen päivineen ja ajoi tiehensä aika kyytiä. Sumu oli paksua kuin puuro, ja mun rintaani ahdisti niin, että puoleen minuutiin en päässyt paikaltani – ja sitten ei lauttaa enää ollut näkyvissä; siinä tuskin näki kymmentä kyynärää eteensä. Minä hyppäsin kanootiin ja sänttäsin sen perään ja tartuin melaan ja panin sen lehden pyyhkäisemään. Mutta ainoastaan kanootin perä liikkui, vääntyen vasempaan ja oikeaan. Siinä tulisessa kiireessä olin kokonaan unohtanut, ett' alus oli keulasta kiinni rannassa. Juoksin ylös ja koetin sen päästää, mutta minua puistutti niin ja käteni vapisi niin, että siinä meni hyvän aikaa ennenkun sain nuoran irti. Hiki otsassa lähdin kiireimmän kautta matkaan, saavuttaakseni lautan. Ja kaikki meni joltisestikin niinkauvan kuin rantaa piisasi, mutta koko saari oli tuskin kuuttakymmentä kyynärää pitkä, ja samassa hetkessä, kuin pyörähin alimman niemen ohi, sukelsin suorastaan tuohon paksuun valkoseen sumuun enkä silloin enää tietänyt, enemmän kuin eksynyt pässi, miss'olin tai mihin joutuisin.

Eihän ollut siinä viisasta ruveta melomaan; olisin voinut puskea kiveen tai luotoon tai mihin hyvänsä. Istuin sentähden rauhassa ja annoin kanootin vieriä virran mukana, vaikka s'on turkkasen vaikea pitää käsiään rauhassa mokomassa tilassa. Minä hoilasin pariin kertaan ja kuuntelin. Hyvin kaukaa kuuluikin joku ääni vastaavan, vaikka heikosti, ja paikalla palasi rohkeus rintaani, joka jo oli ikääskuin vähän riutunut. Rupesin taas melomaan sinneppäin, ja sitten kuuntelin uudestaan hyvin tarkasti. Se kuului nytkin, ja minä huomasin joutuneeni vähän suunnasta syrjään, liian paljon oikealle. Hetken päästä, kun se taas kuului, olin liiaksi vasemmalla siitä – ja päälle päätteeks minä en sitä myöskään ollut lähestynyt, kun näet alinomaa kulin väärään, milloin toisaalle, milloin toisaalle, ja se sitä vastoin ajoi suoraan eteenpäin.

Minä toivoin, että tuo hupakko ymmärtäis ruveta rummuttamaan tinakastrullia tai jotain semmoista ja sitä soittoa sitten jatkais yhteen mittaan, mutta hän ei sitä tehnyt, ja s'oli tietysti nuo tyhjät paikat huutojen välissä, jotka minua niin onnettomasti eksytti. No, minä ottelin siinä eelleen, ja mitäs ollakkaan! jo kuulin tuon äänen takaapäin. Nyt vasta olin aika sotkussa. Joko s'oli jonkun toisen ääntä taikka olin minä pyörähtänyt aivan ympäri kuin hullu lammas.

Heitin alas melan. Taaskin kuului sama huuto, ja s'oli takanani, mutta toisella paikalla. Ja sitten se vaihteli alinomaa paikkaa, kunnes se viimein oli edessäni taas. Min'en edes varmaan tiennyt, oliko se Jim joka siellä huusi vai joku muu lauttamies, sillä ääni ei tuommoisessa sumussa kuulu luonnolliselta. Mutta sitten mä hoksasin, että sen muutto paikasta paikkaan tuli siitä, että kiemuroiva virta heilutti kanootini ympäri moneen kertaan, minun sitä huomaamatta.

Huutoa jatkui, ja hetkisen perästä kulin minä korkean rannan ohi isojen puiden varjossa, jotka näyttivät harmailta aaveilta, ja virta kääntyi vasemmalle, oikein kohisten uponneiden puunkantojen ja muun romun välissä. Parin sekunnin päästä ei taaskaan näkynyt muuta kuin tuo valkonen sumu yksin, ja minä istuin liikkumatta ja kuuntelin vain miten sydämmeni pamppaili rinnassani; minä luulen, että se toimitti sata tykytystä minun vetäessäni yhden kerran henkeä.

Minä ymmärsin nyt varsin hyvin, miten asian laita oli. Tuo korkea ranta oli saari, ja Jim oli arvatenkin virran mukana joutunut sen toiselle puolelle. Se ei ollut mikään pikkunen luoto, jonka ympäri olis kulkenut kymmenessä minuutissa. Siinä oli näet korkeita ja paksuja honkia, siis ison saaren puita; mahtaa ollut seitsemän kahdeksan virstaa pitkä ja parin virstan levyinen.

Istuin hiljaa ja kuuntelin vain, noin kvartin tuntia. Virran vauhti oli hyvinkin viis kuus virstaa tuntiinsa, ja sitä vauhtia minä kulin; mutta sitä ei ollenkaan tunne. Ei, vaan siinä tuntuu aivan siltä kuin makais ihan liikkumatta veden päällä; ja jos sattuu kulkemaan ohi jonkun kiinteän puunkannon tai muun semmosen kappaleen, niin ei siinä aattele että itse kulkee sukkelaa eespäin, vaan että kanto kiitää sivu hirveää vauhtia. S'on joteskin kolkkoa ja ikävää, kun tuommoisessa sumussa täytyy olla yksin liikkeellä keskellä yötä; jos ette sitä usko, niin käykäähän kerraksi koettamaan – saattepa nähdä.

No, noin puoli tuntia kului sillä viisin, ja tuon tuostakin minä huusin "halloo." Viimein kuuluikin jonkinmoinen vastaus, ja minä koin seurata sitä, mutta s'oli turhaa. Huomasin joutuneeni pienten luotojen keskeen, joista näin vilahuksen, kun salmi niitten välissä oli ahtaimmillaan, ja toisinaan, kun en niitä nähnyt, kuulin kuitenkin laineiden loiskeesta rantaa vasten, missä ne olit. Semmoisissa seikoissa oli mahdoton erottaa, mistä joku ääni tuli; välin kuului sieltä, välin täältä. S'oli samaa kuin olis tavotellut virvatulta.

Neljään viiteen kertaan oli vähältä ett'en ajanut maihin, ja minä aattelin, ett'ei lautalla ollut hyvä siitä suoriutua ja että se varmaankin vähän väliä törmäsi rantoihin.

No, jonkun ajan päästä tuntui siltä kuin olisin tullut avoveteen jälleen, mutta mitään ääntä ei enään kuulunut. Tulin tuumanneeksi, että lautta kenties oli tarttunut johonkin kantoon ja joutunut haaksirikkoon niineen päivineen. S'oli surkeaa ajatella, mutta min'olin niin väsynyt ja uupunut, että painuin pitkälleni paatin pohjalle välittämättä enää mistään. Enhän kuitenkaan tahtonut tahallani nukkua; mutta mull'oli niin uni, että silmäni eivät pysyneet auki enään, ja niinpä tuumasin, että voihan tässä toki pikkusen uinahtaa.

Mutta siitä tuli enemmän kuin pikkusen, sillä kun viimein heräsin, loisti tähdet kirkkaalta taivaalta, sumu oli hävinnyt, ja virta kuletti minua kauheaa vauhtia eteenpäin pitkin leveää joenpolvea. Ensimmältä en ollenkaan tietänyt missä olin; luulin näkeväni unta, ja kun viimein rupesin tointumaan ja seikat selveni, tuntui siltä, kuin olis ne tapahtuneet pari viikkoa takaperin.

Joki oli aivan tavattoman leveä siltä kohdalta, ja sen rannoilla oli tiheää ja paksua metsää, aivan kuin tukevana muurina, sen mukaan ainakin kuin minä siinä tähtien valossa voin nähdä. Katsoin virtaa alaspäin ja huomasin mustan pilkun veden pinnalla, kappaleen matkaa poispäin. Minä ponnistin sen perään, mutta päästyäni luokse ei siin' ollutkaan muuta kuin pari kolme yhteenkytkettyä tukkia. Sitten näin taas toisen mustan kappaleen ja ajoin sitä takaa; sitten taasenkin toisen, ja sillä kertaa sain istua suolaan. Siin' oli todellakin rakas lauttamme edessäni.

Tultuani sen laitaan, näin Jim'in istuvan siinä nukkumassa, pää polvien välissä ja oikea käsivarsi peräairolla. Toinen airo oli poikki, ja lautta oli täynnään lehtiä ja oksia ja muuta rytöä.

Sidoin kiinni kanootin ja astuin lautalle ja painuin pitkälleni Jimin viereen, ihan hänen nenänsä eteen. Sitten rupesin haukottelemaan ja ojentelemaan raajojani, aivan kuin vasta olisin herännyt, ja sanoin:

"Halloo, Jim, taisin nukkua? Miks'et herättänyt minua?"

"Herra Jumala, sinäkö s'oot, Huck? Ekkö s'oo kuollu, ekkö s'oo hukkunu? Ookko sinä tullu takasin? No, voi, voi, aivan täyttä tottako oot kotona taas? Aivan täyttä tottako? Anna mä koittelen sinua käsilläni, laps kulta, anna mä koittelen sinua sormillani. Ei, sin' et oo kuollu, ei, sin'oot torellaki sinä', sin'oot Huck, se sama vanaha Huck – se tavallinen Huck suolineen sorkkineen, kiitetty olokoon Jumala!"

"Mutta mikä sun on, Jim? Kai oot vähän ryypiskellyt?"

"Ryypiskelly? Olisinko minä ryypiskelly? Siihenkö täss' olis ollu aikaa?"

"No, mutta miks sinä noin hulluttelet?"

"Mitä? Hulluttelenko mä?"

"Mitä? Sanoithan vast'ikään, että minä mukamas olen tullut takasin, ja mitä kaikkia lörpötitkin, ikääskuin olisin ollut poissa."

"Huck – Huck Finn, katto minua naamaan. Ekkö sin'oo ollu poissa?"

"Ollut poissa? Mitä hiidessä sinä tarkotat. Enhän minä ole ollut missään. Missä min'olisin ollut sitten?"

"No, mutta – nyt on jumaliste tää maailma nurin. Mitä!? Oonko minä tässä minä tai oonko minä joku muu? Oonko minä tässä lautalla tai missä minä oon? Kumpahan tietäsin sen."

"No, totta kai sin'olet tässä suolines sorkkines, mutta minä luulen että sin'oot vähä pyörällä päästäs, Jim parka."

"Oonko? Vai niin. Mutta sanoppas nyt, sinä viisas Huck, ekkö sinä soutanu eeltäpäin pannakses kokkanuoran kiinni tuohon saareen? hä?"

"En, en suinkaan. Mihin saareen? En min'oo nähnyt mitään saarta."

"Et oo nähäny mittään saarta? Jassoo! Kattos nyt – eiköhän lautta lähteny irti ja eikö se luikunu menemään virran mukana ja ekkö sinä jääny yksin sinne sumuun? Hä?"

"Mihin sumuun?"

"Sumuun, sumuun. Sitähän on kestäny koko yön, tiiän mä. Ja ekkö sinä huutanu ja enkö minä vastannu? Ja eikö me eksytty sinne saarten sekaan, kunnes oltiin aivan yhtä pyörällä päästämme molemmat? Hä? Ja enkö minä puskenu välin toiseen, välin toiseen noista riivatun saarista ja enkö ollu joutua joen pohojaan? Hä? Eikö s'oo niin, eikö s'oo niin? Hä? No, vastaappas nyt."

"Ei, kuules nyt, Jim, johan tämä menee liian pitkälle. Min'en ole nähnyt mitään sumua tai mitään saaria enkä tie tämän taivaallista sinun vaaroistas enkä mistään. Olenhan istunut tässä koko yön juttelemassa kanssas, kunnes noin kymmenen minuutia sitten nukuit ja minäkin mahdoin nukahtaa. Sinä tuskin olisit ennättänyt päihtyä sill'aikaa; siis olet kai nähnyt unta."

"No, kas siinä ollaan. Miten hiiressä min'olisin ennättäny nähä niin kauhean paljo unta kymmenessä minuutissa?"

"En totta maar tie, mutta unta olet yhtäkaikki nähnyt, sillä mitään tuonkaltaista ei ole tapahtunut. S'on vissi se."

"Mutta s'on myös vissiä, että minä näin sen kaikki tyyni aivan selevästi."

"Min' annan palttua sun näkemiis. Niiss'ei ole vähintäkään perää.

Olenhan istunut tässä kaiken aikaa."

Jim oli aivan ääneti noin viis minuutia, istui vain siinä tuumiskellen, leuka käsien välissä. Viimein hän sanoi:

"Täytyy kai mun sitte myöntää, että s'oli unta; mutta jumaliste olikin se niin muhkeaa unta, ett'en ikinä oo mokomaa kuullu. Ja sitte s'oli niin hiton väsyttävää. Olenhan aivan kuin minua olis huhumarossa sotkettu."

"Ooh, semmoistahan usein tapahtuu unissa. Mutta tämä oli yhtäkaikki priima sorttia. Kerroppas se mulle alusta loppuun, Jim."

Jim oli heti valmis ja rupes kertomaan kaikki tyyni alust' aikain, aivan niinkuin oli tapahtunut, vaikka hän tosin pani liikojakin piisalle asti. Sitten alkoi hän myöskin "selittää" tuota untansa, koska se muka oli meille lähetetty varoituksena. Hän sanoi, että ensimmäinen saari tiesi ihmistä, joka mielellään tahtoi tehdä meille hyvää, mutta virta mukamas merkitsi toista ihmistä, joka esteli tuota hyvää tapahtumasta. Huudot olivat merkkiä ja varoituksia, jotka silloin tällin ilmestyivät meille elämässämme ja joita meidän tuli tarkasti huomata ja koettaa ymmärtää; muuten ne tiesivät meille paljasta onnettomuutta eik' ikinä mitään hyvää. Kaikki nuo pienet saaret, joiden sekaan m'oltiin jouduttu, tiesivät harmia ja ikävyyttä, jota ilkeät ihmiset meille tuottavat, mutta jos me vain pysyttäis lästissämme ja pitäisimme kitamme, rupeamatta mihinkään tekemisiin heidän kanssaan, niin tultais me hyvin toimeen ja me päästäis pois sumusta ja aivan eheinä tuohon suureen avojokeen, joka merkitsi vapaita Valtioita ja johon kaikki huolemme ja murheemme loppuisit.

Minun noustuani lautalle, oli hetken päästä taivas vetäytynyt pimeihin pilviin, mutta selveni nyt jälleen.

"No jaa, Jim, sinä selität unia aika hyvästi", sanoin minä; "mutta mitähän merkitsevät nämä kaikki?"

Osotin hänelle oksia ja lehtiä ja rytöä lautalla ja tuota taittunutta airoa. Jim katseli niitä hetken aikaa, ja sitten katseli hän minua ja sitten taas tuota roskaa. Hän oli nyt päntännyt tuon uniluulon niin syvälle päähänsä, ett'ei se enää tahtonut siitä lähteä, että hänen, niin sanoakseni, oli vaikea saada tolkkua itsestään. Mutta viimein näkyi totuus hänelle kuitenkin selvenevän, ja silloin katsoi hän minua suoraan silmiin, hyvin vakavana, edes hymähtämättäkään, ja sanoi:

"Mitä noi merkittee? Sen mä sanon. Kun min'olin aivan uupunu ponnistuksesta ja huutamisesta ja viimein nukahin, niin oli mun syömmeni niin vallan musertunu sinun hukkumisestas, etten enää piitannu tään taivaallista, en ittestäni enkä lautasta. Ja kun mä sitte heräsin ja näin sinun tossa vallan ehiänä ja terveenä, sillon, Huck, olin mä itkeä ilosta, ja olisin saattanu panna polvilleni ja suurella sinun jalkojas, Huck, niin ilonen ja kiitollinen olin. Ja kaiken aikaa sinä vain aattelit, miten voisit pittää vanahaa Jimmiä pilikkanas ja syöttää häneen tyhymiä valeheitas. Kaikki tuo rytö tuossa on romua ja roskaa, ja roskaa on kaikki ne ihimiset, ku pittää pilanaan ystäviäns ja panee heirät häppeemään."

Sitten nousi hän ylös verkalleen ja asteli mökillemme ja meni sinne sisään, sanomatta sanaakaan enään. Mutta siinä oli aivan kylliksi. Minusta tuntui kuin olisin ollut suurin konna ja roisto maailmassa, ja min'olisin melkein ollut valmis suutelemaan hänen jalkojaan, saadakseni hänet leppymään ja peruuttamaan sanansa.

Meni lähes kvartti tuntia kuitenkin, ennenkun paatunut sydämmeni salli mun mennä pyytämään anteeksi neekeriltä – mutta minä sen viimeinkin tein, enkä totta puhuakseni tiedäkkään sitä koskaan katuneeni. En milloinkaan enää pitänyt mitään tuommoista peliä hänen kanssaan, enkä olis sitä silloinkaan tehnyt, jos olisin tiennyt hänen panevan sitä niin kovasti pahakseen.