Tessin tarina

3

Tess Durbeyfield puolestaan ei voinut ajatuksistaan niin helposti karkottaa tätä tapausta. Häntä ei haluttanut tanssia kotvilleen, vaikka tanssittajia hänellä olisi ollut kuinka paljon hyvänsä; mutta eiväthän ne puhuneet niin miellyttävästi kuin tuo nuori vieras oli tehnyt. Vasta sitten kun kukkulalle saapuneen nuoren miehen vartalo oli häipynyt auringonsäteisiin, hän saattoi pudistaa pois tilapäisen alakuloisuutensa ja vastata myöntävästi tanssikutsuun.

Hän viipyi kisoissa ystäväinsä kanssa hämärään asti ja otti tanssiin osaa jonkunlaisella mielihyvällä. Hänen sydämensä oli vielä vapaa, ja karkelo huvitti häntä yksinomaan tanssimisen vuoksi; ja vähänpä hän aavisti nähdessään kihlautuneiden neitosten "suloiset tuskat, suruiset ilot ja mieluisen alakuloisuuden", mihin hän itse kykenisi vuoronsa tultua. Kun pojat jigtanssissa kiistelivät hänen kädestään, niin kisa kyllä huvitti häntä, vaan ei sen enempää; ja kun he kävivät rohkeammiksi, niin hän tiuskaisi.

Olisi hän saattanut viipyä kauemminkin, mutta hänelle muistui mieleen isänsä kummallinen käytös ja se saattoi hänet levottomaksi. Häntä ihmetytti, mihin isä oli joutunut ja hän hiipi tanssipaikalta tiehensä, ohjaten kulkunsa kylän laitaan, missä hänen kotimökkinsä sijaitsi.

Jo pitkän matkan päässä mökistä erotti hänen korvansa toisenlaisia ääniä kuin taannoin, ääniä, jotka hän tunsi niin hyvin, niin hyvin. Niitä synnytti kätkyt, jota rajusti kiikutettiin kivilattialla, ja sen säännölliseen jytinään yhtyi naisääni, joka lauloi vilkkaassa tahdissa tuttua laulua "kirjavasta lehmästä":

Mä näin sen haassa nukkuvan, käy, kultan', katsomaan!

Laulu ja kiikutus lakkasivat yhtaikaa hetkiseksi, ja sävelen sijaan kuului kimakka-ääninen huudahdus:

– Jumala siunatkoon suloisia silmiäsi! Ja punaisia poskiasi ja mansikkasuutasi ja pulleita sääriäsi! Ja joka kohtaa siunatussa ruumiissasi!

Tämän huudahduksen jälkeen alkoi liekutus ja laulanta uudelleen, ja "kirjavan lehmän" tarina jatkui edelleen. Sellaisella kannalla olivat asiat, kun Tess avasi uksen ja pysähtyi ovimatolle tarkastamaan näyttämöä.

Laulusta huolimatta majan sisusta teki häneen sanomattoman murheellisen vaikutuksen. Mikä askel päivällisistä iloista, valkoisista puvuista, kukkavihoista, pajunvirvoista, karkeloista nurmikolla ja vieraan herättämistä vienoista tunteista tähän vähävaloiseen, koleaan huoneeseen! Paitsi tätä repäisevän jyrkkää vastakohtaa hän tunsi omantunnon nuhteita siitä, ettei ollut aikaisemmin kiiruhtanut kotiin auttamaan äitiä taloustoimissa, vaan jäänyt toisten joukkoon huvitteleimaan.

Äiti seisoi lasten keskellä samalla tavalla kuin Tessin lähtiessäkin, hieroen hartiat kumarassa maanantaista pyykkiä, joka tavallisuuden mukaan oli viivähtänyt loppuviikolle. Tuosta pesualtaasta oli edellisenä päivänä – sitä ajatellessaan Tess tunsi ankaran pistoksen sydämessään – sukeutunut huikaisevan valkoisena esiin hänen leninkinsä, jota hän nyt varomattomasti oli laahannut kostealla nurmikolla, vaikka äiti oli omin käsin pessyt ja silittänyt sen.

Niinkuin tavallisesti oli emäntä Durbeyfieldillä toinen jalka pesupunkan ääressä, toisella hän tuuditti nuorinta lastaan. Kätkyen jalakset, jotka monet vuodet olivat saaneet heilua monen lapsen alla, oli kivilattia kuluttanut melkein laakeiksi. Senpä vuoksi kätkyt myötäänsä tärähteli pahasti, heittäen lasta sukkulan tavoin laidasta toiseen, milloin mrs Durbeyfield laulunsa innostamana yltyi polkemaan sitä niin kiivaasti kuin voimat sallivat ankaran ja pitkän pesupäivän jälkeen.

Yks-taa, yks-taa, kolisi kätkyt, ainoan kynttilän liekki hulmahteli ylös ja alas, vesi valui emännän käsivarsista, ja hän lauloi värssyn loppuun, katsellen sillä välin tytärtään. Vielä nytkin oli Joan Durbeyfield harras laulunystävä, vaikka hänellä olikin huolehdittavanaan iso lapsilauma. Ei tullut sitä laulua muusta maailmasta Blackmoorin laaksoon, jota ei Tessin äiti viikon kuluessa olisi oppinut.

Vielä loisti ijäkkään naisen piirteistä jonkun verran nuoruuden tuoreutta, jopa viehkeyttäkin, ja niistä voi päättää, että Tessin kauneus oli suurimmaksi osaksi äidin perintöä eikä siis ollut missään yhteydessä aatelisuuden ja historian kanssa.

– Antakaahan, kun minä soudatan, sanoi tyttö hiljaa. Vai riisunko hienon pukuni ja tulen vääntämään vaatteita? Luulin teidän jo aikoja sitten päässeen pyykiltä.

Äiti ei ollut ensinkään pahoillaan siitä, että tyttärensä oli niin pitkäksi ajaksi jättänyt kotiaskareet yksin hänen huolekseen; harvoin hän nuhtelikaan tyttöään semmoisesta, sillä hän ei kaivannutkaan niin paljoa Tessin apua, koska hän osasi huojentaa työtaakkaansa heittämällä osan toistaiseksi. Mutta tänä iltana hän oli lauhkeampi kuin tavallisesti. Äidin katseessa oli jotain aavistuksellista, uneksivaa ja haltioitunutta, jota tyttö ei ymmärtänyt.

– Olipa hyvä, että tulit, sanoi äiti, heti kun laulu oli loppunut. Arvelin lähteä noutamaan isääsi, mutta sitä ennen halusin kertoa sinulle, mitä on tapahtunut. Mahdatpa vähän ällistyä, kun sen kuulet, tyttö typykkäni. (Mrs Durbeyfield puhui tavallisesti paikkakunnan murretta; hänen tyttärensä, joka oli käynyt kuusi luokkaa kansakoulua ja lukenut lontoolaisen opettajattaren johdolla, puhui kahta kieltä: kotoisalla jonkun verran murteellista englantia, vieraissa ollessaan ja säätyhenkilöitä puhutellessaan tavallista englantia.)

– Onko sillaikaa jotain tapahtunut? kysyi Tess.

– Onpa kyllä.

– Siitäkö se johtui isän hullutteleminen ajaessaan tänä iltana kärryillä? Miksi hän semmoista teki? Minua hävetti niin, että olisin tahtonut vajota maan alle.

– Ukko oli vain niin iloissaan. Mepä kuulumme olevan mahtavinta aatelia koko tässä läänissä – jo ennen Oliver Grumblea, pakanallisten turkkilaisten aikoina meillä oli esi-isiä – ja kun kuuluu olevan jos kuinka paljon muistopatsaita, holvihautoja, kypäritöyhtöjä, vaakunakilpiä ja Herra ties mitä kaikkea lieneekään. Kaarle pyhän aikana olimme Kuninkaallisen Tammen ritareja, ja oikea nimemme on D'Urberville. Eikö ala rintasi kohota? Sen vuoksihan se isä ajaa könötteli vaunuissa – vaikka ihmiset luulivat hänen olevan humalassa.

– Sepä hauskaa. Onko siitä meille mitään hyvää?

– Onpa kyllä! Ihmeitähän se tekee. Saat nähdä, että kohta tänne alkaa ajaa joukoittain säätyymme kuuluvaa väkeä. Isä oli kuullut sen tullessaan Stourcastlesta ja hän kertoi minulle koko jutun juurta jaksain.

– Missä isä nyt on? kysyi Tess äkkiä.

Hänen äitinsä rupesi vastauksen asemesta kertomaan muita asioita:

– Hän kävi tänään tohtorissa Stourcastlessa. Ei se näytä olevan keuhkotautia. Tohtori oli sanonut, että sydän rupeaa rasvottumaan. Tämmöiseltä se nyt näyttää.

Ja Joan Durbeyfield koukisti märän etusormensa ja peukalonsa C-kirjaimen muotoiseksi ja osotti sitä toisen käden etusormella.

– Tällä hetkellä, sanoi hän isälle, ympäröi rasvakerros sydäntänne tästä ja tästä kohti, mutta yksi kohta on vielä paljaana, hän sanoi. Niin pian kuin se menee umpeen – mrs Durbeyfield pyöristi sormensa kiekoksi – keikahtavat talluksenne ylöspäin, mr Durbeyfield, sanoi hän. Voitte elää kymmenen vuotta; mutta voitte myöskin keikahtaa kymmenessä kuukaudessa tai kymmenessä päivässä.

Tess näytti levottomalta. Jokohan isä katoaisi ikuiseen hämärään, huolimatta vastikään keksitystä suuruudesta?

– Mutta missä isä on? kysyi hän taas.

Äiti loi häneen rukoilevan katseen.

– Älä nyt vihastu! Mies poloinen, hän väsähti niin mielenliikutuksesta kuultuaan pastorilta nuo uutiset, että piti lähteä Rolliveriin puoli tuntia sitten. Hänen pitää voimistua jaksaakseen huomenna lähteä viemään tuota mehiläispesäkuntaa, joka on toimitettava perille aatelisuudesta huolimatta. Täytyy lähteä liikkeelle jo puolesta öin, sillä sinne on pitkä matka.

– Voimistuako, sanoi Tess kiihkeästi silmät kyynelissä. Voi hyvä Jumala! Meneppä kapakasta voimia hakemaan! Etkä sinäkään kieltele, äiti.

Hänen soimauksensa ja mielialansa näytti täyttävän koko huoneen ja luovan aran ilmeen huonekaluihin, kynttilän pätkään, lattialla leikkiviin lapsiin ja äidin kasvoihin.

– Kielsinpähän, sanoi tämä ärtyisästi. Olen odottanut sinua, jotta vartioisit taloa, sillaikaa kun minä menen häntä hakemaan.

– Kyllä minä menen.

– Ei, ei, Tess. Siitä ei olisi apua.

Tess ei tenännyt kauempaa. Hän tiesi mitä äidin kielto merkitsi. Mrs Durbeyfieldin nuttu ja hattu riippuivat jo tuolilla hänen vierellään, valmiina tätä pikku retkeä varten, jota ei emäntä suinkaan olisi päivitellyt, ellei siihen olisi ollut sellaista syytä.

– Vie "Luotettava onnenilmottaja" vajaan, jatkoi hän, kuivaten käsiään ja järjestellen pukuaan.

"Luotettava onnenilmottaja" oli vanha paksu kirjaluntta, jonka sivut olivat niin kuluneet ahkerasta hypistelemisestä, että niiden reunat olivat siirtyneet aina tekstin laitaan asti. Tess otti sen pöydältä, ja äiti läksi.

Mies-köpiläänsä hakeminen kapakasta oli ainoita huveja, mitä mrs Durbeyfieldillä oli jälellä elää retustaessaan lastensa kanssa. Hän tunsi itsensä onnelliseksi, kun tapasi hänet Rolliverissa ja sai istua tunnin tai pari hänen vieressään tarvitsematta sillä aikaa ajatella lapsia. Jonkunlainen kimmeltävä hohde, ikäänkuin iltaruskon kajastus, valaisi silloin hänen elämäänsä. Huolet ja muut elämän tosiseikat haihtuivat tuntumattomiksi, muuttuivat pelkästään harvinaisiksi sielullisiksi ilmiöiksi, joita saattoi tyynesti tarkastella; ne eivät olleet enää tuskastuttavia aistimuksia, jotka piinasivat sielua ja ruumista. Lapset näyttivät nyt, kun eivät olleet silmäin edessä, somemmilta ja miellyttävämmiltä kuin muulloin, jokapäiväisen elämän pikku tapahtumilla tuntui olevan iloinen ja leikillinen puolensa, kun niitä nyt muisteli. Istuessaan aviomiehensä vieressä hänestä tuntui melkein yhtä suloiselta kuin tämän käydessä kosiskelemassa ja hän ummisti silmänsä hänen vioilleen ja puutteilleen ja näki hänessä ainoastaan ihanne-miehen, joka oli häneen rakastunut.

Jäätyään yksin lasten luo Tess kävi viemässä onnenilmottajan vajaan, pistäen sen katto-olkiin. Äiti katseli aina tuota likaista kirjaa omituisella fetishimäisellä pelolla eikä tohtinut koskaan jättää sitä yöksi sisään. Se vietiin aina takaisin, niin pian kuin sen neuvoa oli kysytty. Äiti oli taikauskoineen, kansantaruineen, murteellisine puheineen ja polvesta toiseen säilyneine kansanlauluineen ainakin kaksi sataa vuotta jälellä tyttärestään, joka oli saanut kasvatuksensa kansakoulussa ensiluokkaisten oppikirjojen ja loppumattoman kehityksen alaisen opetusjärjestelmän mukaan. Kun he puhelivat keskenään, oli edessä yhtaikaa Stuartein ja Viktorian aikakaudet.

Palatessaan sisään Tess ihmetteli, mitähän äiti oli tänä päivänä hakenut kirjasta. Hän arvasi sukukeksinnön olleen siihen syynä, mutta ei aavistanut, että tänään oli kysytty neuvoa yksistään hänestä itsestään. Pian hän kuitenkin jätti tuon asian mielestään ja rupesi ripsumaan päivällä kuivaneita liinavaatteita. Apulaisina oli hänellä yhdeksänvuotias veljensä Abraham ja kaksitoistavuotias siskonsa Eliisa-Loviisa, jota nimitettiin Liisu-Viisuksi. Nuorimmat lapset oli jo pantu nukkumaan.

Tessin ja perheen seuraavan jäsenen välillä oli neljän vuoden väliaika, sillä välillä syntyneet olivat kuolleet jo pieninä; ja tämä antoi hänelle jonkunlaista äidillistä arvoa, milloin hän oli yksin nuorempain sisarusten kanssa. Abrahamin perästä oli kaksi tyttöä, Lempi ja Siviä, sitten kolmevuotias poika ja lopuksi pienokainen, joka oli vastikään tullut vuoden vanhaksi.

Kaikki nämä nuoret sielut olivat matkustajoita Durbeyfieldin laivassa – iloihinsa, tarpeisiinsa, terveyteensä, koko olemiseensa nähden kokonaan riippuvia kahdesta vanhemmasta Durbeyfieldistä. Jos perheen päät näkivät hyväksi purjehtia kaikenlaisiin vaikeuksiin, onnettomuuksiin, nälkään, sairauteen, alennukseen tai kuolemaan, niin noiden kuuden pienen laivanruumaan pistetyn poloisen täytyi purjehtia mukana – kuuden avuttoman olennon, joilta ei oltu koskaan kysytty halusivatko tulla maailmaan, vielä vähemmin halusivatko tulla niin kovilla ehdoilla, kuin minkä alaisiksi he joutuisivat Durbeyfieldien varattomassa kodissa. Moni haluaisi tietää millä oikeudella runoilijat, joiden filosoofista käsitystä nykyään pidetään syvänä ja uskottavana sikäli kuin heidän laulunsa ovat muodollisesti ehjiä ja puhdassointuisia, puhuvat "Luonnon pyhistä tarkotuksista".

Oli jo myöhä, mutta isää ja äitiä ei kuulunut. Tess katseli ikkunasta ja kulki mielessään kylän poikki, joka paneusi yölevolle. Kynttilät ja lamput sammutettiin joka paikassa, hän saattoi kuvitella näkevänsä tulen sammuttajan ojennettuine käsineen.

Kun äiti läksi isää hakemaan, merkitsi se vain sitä, että haettavia oli kaksi. Tessistä alkoi tuntua, ettei kipeähkön miehen, jonka oli määrä lähteä matkaan ennen kello yhtä yöllä, pitänyt istua kapakassa näin myöhään, juoden ritarisverensä kunniaksi.

– Abraham, hän sanoi veljelleen, pistäppä lakki päähäsi – eihän sinua pelota – ja käy Rolliverissa katsomassa, miten isän ja äidin on käynyt.

Poika nousi mielellään, avasi oven ja hävisi pimeään. Taas kului puoli tuntia, vaan mies ja vaimo ja lapsi viipyivät yhä vielä. Abrahaminkin näytti viekotteleva kapakka vanginneen, kuten se oli pyydystänyt vanhemmatkin.

– Täytyypä lähteä itse, sanoi Tess.

Liisu-Viisu meni vuoteelle, ja lukittuaan oven Tess läksi kulkemaan pimeätä, mutkikasta kujaa, jota ei suinkaan oltu tehty kilparadaksi. Tie käy kalliiksi, milloin maata on mitattava tuumittain, ja riittääpä tuo viisaripuolikin kello aikaa osottamaan.

4

Rolliverin kapakka, ainoa olutpaikka laajan, hajanaisen kylän tässä päässä, saattoi ylpeillä vain puolista oikeuksista. Kun ei ollut lupaa talossa ryypiskelyyn, oli vieraiden mukavuutena vain pieni lauta, kuusi tuumaa leveä ja kaksi kyynärää pitkä, kiinnitettynä metallilangalla puutarhan säleaitaan. Tuolle pöydälle janoiset vieraat pistivät tieltä käsin kuppinsa, ryyppäsivät, heittivät perät pölyiselle tielle, laatien sille Polynesian kartan, ja toivoivat, että olisi päässyt sisään istahtamaan.

Näin vieraat. Mutta olipa vakinaisiakin kävijöitä, jotka toivoivat samaa; ja kun kerran toivo herää, niin aina se keinokin keksitään.

Yläkerran isossa makuuhuoneessa, jonka ikkunat oli huolellisesti peitetty emäntä Rolliverin vanhalla suurella villasaalilla, oli tänä iltana autuutta etsimässä tusinan verran ihmisiä, kaikki Marlottin tämän pään vanhoja asujamia ja tämän kapakan ahkeria vieraita. Matkan pituus ei ollut ainoa seikka estämässä tämän pään asukkaita käyttämästä hyväkseen "Kirkkaan Tilkan", kylän toisessa päässä sijaitsevan ja täysillä oikeuksilla varustetun ravintolan etuja ja mukavuuksia. Ei, paljoa tärkeämpi seikka, juomien laatu, puhui sen mielipiteen puolesta, että parempi oli Rolliverin kanssa naukkia ullakkotyrmässä kuin toisen isännän kanssa suuressa talossa.

Huoneessa löytyvään sänkyrotteloon sopi istumaan useita henkiä, jotka olivat sijottuneet sen kolmelle laidalle, pari miestä oli kavunnut säilikön päälle, joku istui kaiverruksilla koristetulla tammiarkulla, pari pesukaapilla, muuan tuolilla, ja niin oli kullakin istuimensa. He olivat jo päässeet sille asteelle, että sielu paisui ulos ruumiista ja levisi lämpöä säteillen yli koko huoneen. Huone ja kalusto näyttivät uljaammilta ja isommilta, ikkunata verhoava saali muuttui koreaksi verhoksi, säilikön messinkirenkaat olivat kuin kultaisia kolkuttimia ja sängyn sorvatut tolpat tuntuivat olevan sukua Salomonin temppelin uhkeiden pilarien kanssa.

Mrs Durbeyfield, joka Tessistä erottuaan oli astunut tänne rivakasti, avasi ulko-oven, kulki alakerrassa olevan pimeän huoneen läpi ja osotti ullakkoportaiden ovea avatessaan tuntevansa hyvin sen säpin. Huojuvissa rappusissa hänen oli jo pakko kulkea hitaammin, ja kun hänen kasvonsa sukelsivat viimeiseltä portaalta valoon, niin koko makuukamariin kerääntynyt joukkue oli kääntynyt tuijottamaan niihin.

– Vain muutamia yksityisiä tuttavia, jotka olen kutsunut iltaa istumaan omalla kustannuksellani … huusi emäntä heti askeleita kuullessaan yhtä rentonaan kuin koulupoika katkismustaan lukiessaan ja samalla hän tirkisteli portaille. – Ah, tekö se olettekin, mrs Durbeyfield? Herra varjelkoon – kuinka säikähdin! Ihan luulin nuuskijoita olevan liikkeellä.

Mrs Durbeyfieldiä tervehti silmäyksin ja pään nyökkäyksin koko salainen seura, kun hän meni miehensä luo. Tämä istua kyyhötti, hyräillen hajamielisenä: – Täss' on mies yhtä hyvä kuin ken tahansa! Mull' on suuri sukuhauta Kingsbere-sub-Greenhillissä ja uljaampia luurankoja kuin kellään Wessexin kreivikunnassa.

– Kuulehan nyt, minulle on iskenyt päähän jotain tuon asian johdosta – komea ehdotus, kuiskasi hänen eukkonsa iloisena. Kuuletko, John, etkö näe minua? Hän tyrkkäsi ukkoaan, mutta tämä katsoi häneen kuin ikkunasta ja hyräili edelleen.

– Hys! Elähän kojota niin kovasti, hyvä mies, sanoi emäntä. Sattuu vielä joku virkamies kulkemaan ohi ja ottaa minulta oikeudet pois.

– Kai hän on kertonut, mitä meille on tapahtunut? kysyi mrs Durbeyfield.

– Kertoihan tuo vähän. Luuletteko siitä lähtevän rahaa?

– Sepäs onkin meidän salaisuutemme, sanoi Joan Durbeyfield viisastellen. Hyväpä silti on olla sukua vaunuille, vaikkei noilla ajeleisikaan. Hän hiljensi ääntään ja jatkoi mieheensä kääntyen:

– Juohtui mieleeni sen perästä kuin puhuit asiasta, että Trantridgessa asuu muuan ylhäinen rikas rouva, jonka nimi on D'Urberville.

– Hää – mitä? kysyi Sir John.

Vaimo toisti sanansa. – Tuo rouva on varmaan sukulaisiamme, lisäsi hän, siksipä voisimme lähettää Tessin hänen luokseen muistuttamaan sukulaisuudesta.

– Sen niminen rouva on tosiaankin olemassa, nytpä sen muistan, vastasi Durbeyfield. Pastori Tringham ei ajatellut sitä. Mutta hän ei ole mitään meidän rinnallamme – nuorempi haara nähtävästi, paljoa myöhemmiltä ajoilta kuin kuningas Normannin.

Keskustellessa tästä tärkeästä kysymyksestä ei kumpikaan huomannut, että pikku Abraham oli hiipinyt huoneeseen ja odotti tilaisuutta pyytääkseen heitä kotiin.

– Hän on rikas ja ottaa varmaan pitääkseen tytöstä huolta, jatkoi mrs Durbeyfield, ja se on hyvä juttu. Enpä ymmärrä, miksei yhden ja saman suvun kaksi haaraa voisi käydä toisiaan tervehtimässä.

– Mepä mennään kaikki kertomaan, että ollaan sukulaisia, sanoi pikku Abraham innokkaasti sängyn vierestä. Me mennään katsomaan häntä, kun Tess asuu siellä, ja ajetaan hänen vaunuissaan, yllä mustat vaatteet.

– Miten sinä olet tänne tullut, lapsi? Mitä hulluja sinä lörpötät! Mene portaille leikkimään, kunnes isä ja äiti joutuvat… Niin, kyllä se Tess pitää lähettää tuon sukulaisen luo. Kyllä hän voittaa rouvan suosion, voittaa varmaan, ja arvattavasti hän sitten joutuu naimisiin jonkun suuren herran kanssa. Olen ihan varma siitä.

– Mistä sen tiedät?

– Katsoin hänen onneaan "Onnen ilmottajasta", ja siinä se olikin sanottuna… Jo sinun olisi pitänyt nähdä kuinka kaunis hän oli tänä päivänä; ei kreivittärenkään iho ole hienompi.

– Mitäs se tyttö itse lähdöstä arvelee?

– En ole vielä kysynyt. Ei hän tiedäkkään, että meillä on tuommoinen sukulainen. Mutta tällä keinoinhan hän pääsisi hienoihin naimisiin eikä hän toki silloin pane vastaankaan.

– Tess on hieman omituinen.

– Mutta pohjaltaan hän on taipuisa. Jätä hänet minun huostaani.

Vaikka keskustelu kävi hiljaisesti, saivat toiset kuitenkin sen sisällyksestä sen verran selville, että Durbeyfieldin pariskunnalla oli nyt puhuttavana tärkeämpiä asioita kuin tavallisilla ihmisillä ja että Tessillä, heidän kauniilla vanhimmalla tyttärellään, oli edessään loistava tulevaisuus.

– Tess on veikeä tyttö, sanoin minä itsekseni nähdessäni hänen tänään tallustavan ympäri kylää toisten kera, huomautti joku vanhemmista juoppolalleista puoliääneen. Mutta muistakoon Joan Durbeyfield, ettei tuohesta tule takkia.

Puhelu kävi taas yleiseksi, mutta äkkiä kuului jälleen askeleita alla olevasta huoneesta.

… Vain muutamia yksityisiä tuttavia, jotka olen kutsunut iltaa istumaan omalla kustannuksellani… Emäntä oli hätäisesti laskenut ulkomuististaan kaavan, joka hänellä oli tunkeutujain varalta, ennenkuin hän tunsi tulijan Tessiksi.

Eipä tämä ympäristö ilmassa häälyvine väkijuomanhöyryineen ollut edes äidin mielestä varsin sopiva Tessin nuorille kasvoille, joskin se meni mukiin kurttunaamaisille keski-ikäisille; ja tuskinpa olisi Tessinkään tarvinnut lähettää tummista silmistään nuhtelevaa katsetta saadakseen isän ja äidin nousemaan ylös, juomaan pikaisesti oluen tähteen ja lähteä kapuamaan portaita alas emännän varotusten seuraamina.

– Älkää melutko, hyvät ihmiset ja rakkaat naapurit, muutoin minä menetän oikeuteni ja joudun sakkoihin ja ties mihin! Hyvää yötä!

He menivät kotiin yhdessä. Tess talutti isää toisesta käsipuolesta ja äiti toisesta. Ukko oli totta puhuen ryypännyt vain hipenen – ei neljättäkään osaa siitä, mitä säännöllinen ryyppääjä saattoi sunnuntai-aamuna viedä kirkkoon luovimatta tai kompastelematta, mutta Sir Johnin heikko ruumiinrakenne teki hänen pikku syntinsä tässä suhteessa vuoren painoiseksi. Päästyään raittiiseen ilmaan hän astui niin epävakaisesti, että sai koko kolmihenkisen rivin kääntyilemään milloin Lontoota, milloin Bathia kohti. Se näytti aika hullunkuriselta ja olihan sellainen varsin tavallista perhekunnan tallustellessa öiseen aikaan kotiin päin. Silti oli siinä paljon vakavaakin, kuten useimmissa hullunkurisissa seikoissa. Molemmat naiset kokivat niin paljon kuin suinkin salata näitä pakollisia harharetkiä ja pyöräyksiä Durbeyfieldiltä, joka oli niihin syypää, ja Abrahamilta ja itseltäänkin, ja niin he vähitellen pääsivät lähemmäksi kotikynnystään. Silloin alkoi perheen pää jälleen vetää vanhaa virttään, ikäänkuin hän olisi tahtonut rohkaista mieltään, voidakseen tyynenä astua nykyiseen vähäpätöiseen asuntoonsa.

Mull' on suuri sukuhauta tuolla Kingsberissä!

– Olehan nyt hulluttelematta, ukkoseni, sanoi hänen vaimonsa. On niitä ollut suuria sukuja maailmassa muitakin kuin sinun. Katsohan nyt Anktelleja, Horseyn väkeä ja itse Tringhamejakin – rappeutuneet melkein yhtä paljon kuin sinunkin sukusi – vaikka kyllä te sentään olitte ylhäisempää väkeä. Kiitänpä Luojaani, etten kuulu suureen sukuun, joten minulla ei ole mitään syytä hävetä.

– Elähän hätäile, ämmäseni. Mene tiedä, jos lienet uljaampaa sukua kuin me – kuninkaiden ja kuningattarien jälkeläisiä.

Tess käänsi nyt keskusteluaineen toisaanne sanomalla, mikä hänen mielestään oli paljoa tärkeämpää kuin ajatukset esi-isistä:

– Pelkäänpä, ettei isä kykene lähtemään matkalle niin varhain huomisaamuna.

– Minäkö! Tunnin parin päästä minä olen täydessä kunnossa, vastasi Durbeyfield.

Vasta yhdentoista tienoissa oli perhe vuoteella ja viimeistään kahden aikaan aamusella täytyi lähteä matkaan ehtiäkseen toimittaa mehiläispesät Casterbridgeen torikauppiaille ennen lauantaikaupan alkamista. Tie oli näet ylen huono, matkaa pari kolmekymmentä engl. peninkulmaa ja kaiken lisäksi olivat hevonen ja rattaat kehnointa laatua. Puoli kahden aikaan mrs Durbeyfield pistäysi suureen makuuhuoneeseen, missä Tess nukkui pikku veljineen ja sisarineen.

– Ei siitä poloisesta ole lähtijää, sanoi hän vanhimmalle tyttärelle, jonka suuret silmät olivat avautuneet samassa, kun äiti kosketti ovea.

Tess kohosi istumaan, puoleksi unen tuhkerossa.

– Täytyyhän sinne jonkun lähteä, hän vastasi. Myöhäistä jo alkaa olla pesueiden kuletteleminen. Mehiläiset lopettavat kohta parveilemisensa tänä vuonna, ja jos jätämme ne ensi toripäiväksi, niin eivät ne kelpaa kenellekään.

Äiti näytti joutuvan aivan neuvottomaksi. – Ehkä joku nuorukainen ottaisi mennäkseen. Joku noista pojista, jotka sinua eilen niin tanssittivat? hän ehdotti.

– Ei, sitä en sallisi mistään hinnasta, selitti Tess ylpeästi. Kaikki saisivat tietää syyn – saisimmepas vasta hävetä! Minä lähden, jos Abraham tulee mukaan.

Hetkisen epäröityään äiti suostui ehdotukseen. Pikku Abraham herätettiin kesken makeinta untansa, jota hän veti saman huoneen nurkassa, ja pakotettiin pukeutumaan, vaikka olikin vielä aivan toisessa maailmassa. Sillä välin oli Tesskin vetänyt joutuisasti vaatteet ylleen, ja molemmat menivät lyhty kädessä talliin. Vankkurirottelot olivat jo reilassa, ja Tess talutti pihalle Prinssi hevosen, joka oli melkein yhtä raihnainen kuin ajoneuvotkin.

Hevosraukka töllisteli ihmetellen yön pimeään, lyhtyyn ja lapsiin eikä näyttänyt voivan ymmärtää, että piti lähteä työhön hetkellä, jolloin kaikkien elävien olentojen olisi luullut olevan yöteloillaan. He panivat kynttilänpätkiä lyhtyyn, ripustivat sen vankkurien vasemmalle puolelle ja taluttivat hevosta alkumatkan, joka oli ylämäkeä, jottei se poloinen kovin väsyisi. Reipastuttaakseen mieltään he laativat itselleen keinotekoisen aamun lyhtynsä, voileipien ja rupattelun avulla, koska todellinen huomen oli vielä loitolla. Kun Abraham vihdoin oli selvinnyt unenhorroksestaan, niin hän alkoi haastella omituisista, taivasta vasten kuvastuvista esineistä. Tuo puu tuolla näytti raivoisalta tiikeriltä, joka syöksähti esiin piilostaan, ja tuo toinen muistutti jättiläisen päätä.

Kulettuaan pienen Stourcastlen kaupungin läpi, joka uinui äänettömänä paksujen ruskeiden olkikattojensa suojassa, he pääsivät ylävämmille seuduille. Vielä ylempänä, heidän vasemmalla sivullaan, kohosi taivasta kohti notkojen ympäröimä Bulbarrowin eli Bealbarrowin mäki, joka on korkein melkein koko Etelä-Wessexissä. Siitä alkoi tie hiljalleen viettää alaspäin melkoisen pitkän matkan. He nousivat istumaan vankkurien etupuolelle, ja Abraham rupesi mietiskelemään.

– Kuuleppa, Tess, hän sanoi asian aluksi hetkisen vaitiolon perästä.

– Mitä, Abraham?

– Etkö ole hyvilläsi, että meistä on tullut herrasväkeä?

– Enpä juuri.

– Mutta tottahan sinä olet iloissasi, kun pääset naimisiin herrasmiehen kanssa?

– Mitä? sanoi Tess katsahtaen ylös.

– Rikas sukulaisemme hankkii sinulle mieheksi herrasmiehen.

– Minulle? Rikas sukulaisemme? Ei meillä ole semmoisia sukulaisia.

Kuka sinulle on semmoisia lörpötellyt?

– Rolliverissahan ne siitä puhuivat, kun minä olin isää hakemassa. Trantridgessa kuuluu asuvan muuan rikas rouva, joka on meidän sukulaisemme, ja äiti sanoi, että jos sinä huomauttaisit tuolle rouvalle olevasi sukua hänelle, niin hän toimittaisi sinut suuriin naimisiin.

Sisko kävi äkisti äänettömäksi ja vaipui syviin mietteisiin. Abraham tarinoi edelleen, enemmän huvikseen kuin sisarensa vuoksi, jonka äänettömyyteen hän ei kiinnittänyt mitään huomiota. Hän nojasi mehiläispesiin ja teki kasvot ylöspäin kohotettuina huomioitaan tähdistä, joiden kylmät valtimot tykyttivät tuolla tummassa äärettömyydessä niin tunteettomina ja vieraina näitä kahta inhimillistä virvatulta kohtaan. Hän kyseli, kuinkahan kaukana nuo vilkuttajat olivat, ja olikohan Jumala niiden toisella puolen. Mutta yhtä myötäänsä hänen lapsellinen rupattelunsa kääntyi aineeseen, joka viehätti häntä enemmän kuin luomisen ihmeet. Jos Tess tulisi rikkaaksi mennessään herrasmiehen kanssa naimisiin, niin saisikohan hän niin paljon rahaa, että voisi ostaa kaukoputken, joka toisi tähdet niin lähelle kuin Nettlecombe-Tout oli?

Tessiä alkoi kiukuttaa tuon asian ainainen vatkuttaminen; koko perhe sitä hoki.

– Älä siitä enää lörpötä! huudahti hän.

– Etkös sinä ole sanonut tähtien olevan maailmoita, Tess?

– Olen.

– Aivan samanlaisia kuin tämäkin?

– En tiedä, mutta luulen niin. Joskus ne näyttävät samanlaisilta kuin omenat meidän omenapuussamme. Suurin osa on kauniita ja terveitä, mutta jotkut ovat rumia ja pilaantuneita.

– Millaisessa me asutaan – kauniissa vai rumassako?

– Rumassa.

– Olipa onnetonta, ettemme asettuneet kauniiseen tähteen, kun niitä on niin paljon enemmän.

– Niin kyllä.

– Onko se

ihan totta

. Tess? toisti Abraham, jonka mieltä tämä tieto suuresti jännitti. Mitenkähän sitten olisi ollut, jos olisimme tulleet hyvään tähteen?

– Ka, isä ei retustaisi rykien kuten nyt eikä hän olisi tullut niin humalaan, ettei kyennyt lähtemään kaupunkiin, eikä äitikään myötäänsä olisi pyykinpesussa, saamatta sitä koskaan loppumaan.

– Ja sinä olisit ollut rikas neiti alusta pitäen tarvitsematta mennä sitä varten naimisiin herrasmiehen kanssa.

– Kuule, Aapo, älä puhu siitä enää mitään!

Omiin mietteisiinsä jääneenä Abrahamia alkoi uni painostaa. Tess ei ollut mikään taitava ajaja, mutta arveli kuitenkin saattavansa pitää huolta koko kuormasta, niin että Abraham saisi vähän nukahtaa, jos häntä halutti. Hän laittoi pojalle makuupaikan kekojen etupuolelle, mistä tämä ei voinut pudota, ja otti ohjakset käteensä.

Prinssistä ei tarvinnut suurin huolehtia, sillä eihän sillä raiskalla ollut tarmoa tarpeettomiin liikkeisiin. Tesskin vaipui yhä syvemmälle unelmiinsa, kun ei ollut enää toista häiritsemässä, ja nojausi taaksepäin kekoja vastaan. Puut ja pensasaidat, jotka soluivat mykkinä riveinä hänen ohitseen, liittyivät eriskummallisiin haavekuviin, ja tuulen henkäykset muuttuivat jonkun äärettömän murheellisen sielun huokauksiksi, sielun, joka oli laaja kuin avaruus ja yhtä vanha kuin historia.

Tarkastellessaan sitten oman elämänsä sotkuista vyyhteä hän oli näkevinään isänsä turhamaisen ylpeyden ja tuon hienosukuisen kosijan, jonka äiti kuvitteli odottavan häntä, irvistelevän ja nauravan hänen köyhyydelleen ja käärinliinoihin peitetyille jalosukuisille esi-isilleen. Kaikki kävi yhä eriskummallisemmaksi, ja lopulta hän unohti ajan kulun.

Äkkiä jysähti oudosti, ja Tess heräsi unesta, johon hänkin oli vaipunut.

He olivat etäämpänä kuin hänen menettäessään tietoisuutensa, vaikkeivät he olleet vieläkään päässeet varsin kauas Stourcastlesta; ja vankkurit olivat pysähtyneet. Niiden edestä kuului kummallista korinaa, jommoista hän ei ollut koskaan ennen kuullut, ja joku huusi: "hohoi, hohoi!"

Lyhty, joka riippui vankkurien sivulla, oli sammunut, mutta toinen loisti häntä vasten silmiä – paljon kirkkaammin kuin hänen oma lyhtynsä oli loistanut. Jotain kauheata oli tapahtunut. Valjaat