Perth'in kaupungin kaunotar

Tässä meidän tulee antaa lukijalle tiedoksi, että tuo salainen silmänluontien vaihtelu Hanskurin Katrin sekä nuoren Vuorelaisen välillä tosin todisti, että edellinen piti jonkunlaista huolta jälkimmäisen käytöksestä; mutta tyystimmänkin tarkastelijan olisi ollut vallan vaikea keksiä, oliko siinä huolenpidossa mitään yli sen tunteen, mikä nuoressa tytössä on luonnollinen samassa talossa asuvaa, saman-ikäistä poikaa kohtaan, jonka kanssa hän on elänyt likeisessä tuttavuudessa.

"Sinä olet käynyt pitkillä matkoilla, Heikki poikaseni", virkkoi hanskuri, joka aina tätä lempinimeä käytti, vaikkei hän ollut millään lailla sukua nuorelle käsityöläiselle; "niin, ja olet nähnyt monen virran, paitsi tätä Taytä, sekä monta koreaa rakennusta, paitsi St. Johanneksen kirkkoa".

"Vaan enpä kuitenkaan yhtään, joka olisi ollut puoleksi verraksi niin rakas ja joka puoleksi verraksi niin ansaitsisikaan minun rakkauttani", vastasi seppä. "Sen vakuutan teille, isä, että kun taas Baiglien harjun yli olin päässyt ja näin tämän meidän kaupungin tässä leviävän edessäni, kauniina kuin tuo keijukaisten kuningatar laulussa, jonka ritari näkee makaavan keskellä tiheää ruusupensaikkoa, silloin minun sydämessäni tuntui aivan kuin olisin ollut lintu, joka panee väsyneet siipensä kokoon, laskeutuen alas omaan pesäänsä".

"Hei! Vieläkö sinussa on runoniekkaa?" sanoi hanskuri. "Mitä, saammeko taas nyt nähdä entiset hyppymme ja rinkitanssimme? Ja iloiset keikahdukset Vapunpäivän kukkas-riu'un ympärillä? Ja kuulia lystit laulut Joulu-aattona?"

"Semmoisia loruja kyllä mahtaa vieläkin joskus ilmautua, isä", virkkoi seppä, "vaikka tosin palkeitten puhina ja alaisimen kalske ovatkin karkeaa säestystä runoniekan sävelille. Mutta enpä voi parempia saada toimeen – täytyy varojeni paranemista katsoa, vaikka tulisivatkin siinä värssyt huonommiksi".

"Kas se oli oikein – oletpa juuri minun oma poikani" vastasi hanskuri; "ja varmaanpa et ole liioin kuluttanut rahojasi matkalla?"

"Enkä, vaan matka-rahojani vielä kartutin, isä – tuon teräksisen haarniskan, jonka muistanette, möin minä neljästäsadasta markasta sir Maunu Redman'ille Englannin itäisen rajamaan vartijalle. Hän tuskin penniäkään tinki hinnasta, sen perästä kun olin antanut hänelle luvan koettaa sitä miekan sivalluksella. Ja tuo tyhjätasku Vuoriston varkaittenpäällikkö, joka sen oli alkuaan käskenyt, peräytyi kaupasta jo puolen sen summan tähden, vaikka työhön minulta oli mennyt puoli vuotta".

"Mitäs sinä noin tuijottelet, Conachar?" torui hanskuri, kesken puhetta kääntyen Vuorelais-oppilaansa puoleen. "Etkös milloinkaan voi oppia, että sinun vaan tulee pitää huolta omista tehtävistäs, kuultelematta kaikkea mitä ympärilläs tapahtuu? Mitäs se sinua koskee, että Englantilaisen mielestä on huokeaa, mitä Skotlantilainen liian kalliiksi katsoo".

Conachar kääntyi ikään kuin puhuakseen; mutta, hetkisen aikaa mietittyänsä, hän loi silmänsä alas ja koki asetuttaa mieltänsä, jota ylenkatse, millä seppä Vuorelais-ostajastansa puhui, oli kiihdyttänyt. Heikki jatkoi puhettaan, hänestä huolimatta.

"Myös möin, Edinburg'issa käydessäni, muutamia miekkoja ja väkipuukkoja kalliisin hintoihin. He arvelevat siellä sodan olevan tulossa; ja jos Jumala olisi niin armollinen ja laittaisi sotaa, niin minun tavarastani maksettaisiin täysi hinta. St. Dunstan tehköön sydämemme kiitolliseksi, sillä hän oli meidän ammattilaisiamme. Sanalla sanoen, tämä kalu tässä" – hän laski käden kukkaronsa päälle – "joka neljä kuukautta takaperin lähtiessäni oli jokseenkin laiha ja löttöinen, on nyt niin pyöreä ja paksu kuin kuuden viikon porsas".

"Entäs tuo sen toinen, rautakahvainen, nahkatuppinen kumppali?" kysyi hanskuri, "onko se ollut jouten koko tään ajan? – Kuule, iloinen seppä, tunnustapa nyt vaan totinen tosi – kuinka monessa käsikähmässä olet ollut sen perästä kun Tay-virran poikki menit?"

"Voi, älkää toki minulle vääryyttä tehkö tuommoisella kysymyksellä" – hän vilkaisi Katriin – "erittäin tämän neidon läsnä-ollessa", vastasi aseseppä. "Minä tosin miekkoja taon, vaan niiden käyttämisen, sen jätän toisille. – Ei, ei, harvoin on minulla paljas miekka kädessä, paitsi kun sitä alaisimella tai tahkokiven päällä pitelen; ja ne vallan soimauksia puhuivat minusta Katri tyttärellenne, jotka ovat saattaneet hänet luulemaan rauhallisinta Perth'in porvareista tappelijaksi. Tahtoisinpa kuulla vaikka paraankin heistä päästävän semmoisen sanan suustansa Kinnoul'in mäellä, niin ettei olisi läsnä ketään muuta kuin se puhuja ja minä!"

"Hohhoh", sanoi hanskuri nauraen, "sitten me kai saisimme nähdä esimerkin maltillisesta kärsivällisyydestäs. – Hyi häpeää, Heikki, että näin kuin veijari viekastelet miehelle, joka sinut perinpohjin tuntee. Ja sitten noin tuijottelet Katriin, ikään kuin hän ei tietäisi, että tässä maassa jokaisen miehen on kädellään suojeleminen päätänsä, jos tahtoo ma'ata jonkinlaisesta turvassa. – Hohhoh, koira vieköön, jos et vaan liene rikkonut yhtä monta rintahaarniskaa kuin olet takonutkin".

"No, huonohan se olisi aseseppä, Simo isä, joka ei oman kouransa sivaltamalla osaisi koettaa omaa käsi-alaansa. Jos en minä joskus halkaisisi jotain kypäriä tai pistäisi miekankärkeä rintapaidan läpi, enpä tietäisikään, kuinka vahvoiksi ne tulee takoa. Sittenhän minä vaan kyhätä kilkuttaisin kokoon tuommoisia paperikaluja, joita Edinburg'in seppiä ei hävetä laskea käsistään".

"Ahah, nytpä jo voisin panna vetoon kultaisen kruunukolikon, että sinulla on ollut riita jonkun Edinburg'in Tuulen-kärventäjän⁵ kanssa siitä syystä?"

"Riitaako! – eipä toki, hyvä isä", vastasi perthiläinen aseseppä, "vaan miekanmittely on mulla tosin ollut semmoisen kanssa St. Leonard'in vuorella, kunnon kaupunkini kunnian puolustamiseksi, sen tunnustan. Ettehän toki voine uskoa, että rupeaisin riitaan ammattiveljen kanssa?"

"No, no, enhän suinkaan, enkä. Mutta kuinkas sitten se sinun ammattiveljesi suoriutui siitä?"

"Suoriutuipa, kun suoriutuikin, niin kuin se, joka menisi peitsenkärkeä vastaan, paperi-arkki rinnan suojuksena. Pikemmin sanoen, hän ei suoriutunut ollenkaan, sillä kun hänestä erosin, hän makasi Erakon mökissä, joka hetki odotellen kuolemaansa, johon hän, Gervasius-erakon sanojen mukaan, olikin itsensä hyvin jumalisesti valmistanut".

"No – tapahtuiko sitten vielä mitään muuta miekanmittelyä?" kysyi taas hanskuri.

"Niin, tosiaan, miekastelinhan minä paitsi sitä vielä erään Englantilaisenkin kanssa Berwick'issä – syynä oli tuo vanha riita heidän muka vallastansa meidän ylitsemme – olenpa varma ettette te olisi suoneet minun antaneen myöten siinä vai kuinka? – ja kävi minulta niin onnellisesti, että sain häntä vasempaan polveen pistetyksi".

"Hyvin tehty, Pyhä Anterus auttakoon! – Vaan palatkaamme asiaan – Kenenkä vuoro sitten tuli?" kysyi Simo, naureskellen muka rauhaisan ystävänsä urhotöitä.

"Minä taistelin yhtä Skotlantilaista vastaan Torwood'issa", kertoi Heikki Seppä, "siitä syystä ettei tiedetty, kumpi meistä oli parempi miekkamies, jota seikkaa, niinkuin hyvin ymmärrätte, ei voitu saada tietyksi eikä ratkaistuksi ilman koetuksetta. Siltä mies-paralta kirposi kaksi sormea".

"Vallan hyvin tehty Perth'in rauhallisimman pojan teoksi, joka ei ole koskaan pidellyt miekkaa muuten kuin seppä-ammatissaan! No, eikös ole sitten mitään sen enempää kerrottavaa?"

"Eipä juuri sanottavaa – sillä yhden Vuorelaisen löylyttäminen ei juuri paljon maksa puhumisen vaivaa".

"Minkätähden sitten häntä löylytit, sinä rauhan mies?"

"Eipä tainnut olla mitään syytä, sen verran kuin muistan", vastasi seppä, "paitsi että hän seisoi eteläpuolella Stirling'in siltaa".

"Kas niin, saas tästä nyt – terve tultua tänne luokseni kaikkein noiden sankaritöittes jälkeen. – Conachar, joudu! kanna kannua ympäri niin että kilisee, sitten saat siemauksen pähkinänkarvaista olutta omaankin suuhusi, poikaseni"

Conachar kaasi mainittua hyvää juomaa mestarilleen sekä Katrille sopivalla kuuliaisuudella. Mutta, sen tehtyään, hän asetti kannun takaisin pöydälle ja istahti paikalleen.

"Hohhoh, mitä se merkitsee! – Mitä tapoja ne on? – Kaada myös vieraalleni, kunnioitettavalle mestari Henrik Sepälle".

"Mestari Seppä kaatakoon itselleen itse, jos juoda haluttaa", vastasi nuori Vuorelainen. "Minun isäni poika on jo alentanut itsensä kyllin täksi illaksi".

"Sepä oli sievä kiekahdus näin laikkuiselta kananpojalta", virkkoi Heikki. "Mutta sen verran oletkin aivan oikeassa, poikaseni, että se mies ansaitsee kuolla janoon, joka ei viitsi juoda ilman juomanlaskijaa".

Mutta talon isäntä ei ollut yhtä kärsivällinen sallimaan nuoren oppipoikansa uppiniskaisuutta. – "No, niin totta kuin minun sanani aina on rehellistä puhetta ja minun neulomani kintaat kelvollista kalua", lausui Simo, "täytyypä sun nyt, kun täytyykin, kaataa vieraalleni olutta tuosta kannusta, jos tahdot kauemmin olla ja elää minun kanssani yhden katoksen alla".

Conachar, sen uhkauksen kuultuaan, nousi yrmeänä. Hän lähestyi seppää, joka jo oli tarttunut kannuun ja par'-aikaa kohotti sitä huulilleen, mutta samassa oli nuori passari kompastuvinaan ja tyrkkäsi seppää niin kömpelösti, että vaahtoova olut ryöpsähti vieraan silmille sekä vaatteille. Erin-omaisesti hyvänluontoinen oli tosin seppä, vaikka miekasteluihin kärkäs; mutta tätä tämmöistä häväistystä ei toki kestänyt hänen kärsivällisyytensä. Hän tarttui poikaa kurkkuun, joka ruumiin osa ensiksi sattui hänen kourahansa, kun Conachar teeskellystä kompastuksestaan oli nousemassa, kuristi häntä aika lailla ja sitten viskasi vastustajansa poikemmaksi, huutaen: "Jos tämä olisi tapahtunut toisessa paikassa, sinä nuori hirtehinen, olisinpa repäissyt korvat pois päästäsi, niinkuin ennenkin olen tehnyt muutamalle heimolaiselles!"

Nopsaana kuin tiikeri kavahti Conachar jälleen jaloilleen. Hän huusi: "Sitä kerskausta et saa toista kertaa elävänä päästää suustasi!" – ja samassa tempaisi povestaan lyhyen, terävän puukon, jolla hän, päälle karaten, yritti pistää Heikkiä. Pistos oli tähdätty vähää alemmaksi olkaluuta ja olisi henkipaikkaan sattunut. Mutta uhattu mies niin äkkineuvoisesti sai itsensä suojatuksi, päällekarkaajan kättä ylöspäin lyömällä, että puukko ainoasti raappaisi, eikä sanottavasti vertäkään iskenyt. Puukon poisvääntäminen kädestä ja itse pojan kiinnikopristaminen niinkuin rautapihteihin, se oli sepälle vaan silmänräpäyksen työ. Conachar tunsi nyt olevansa kokonaan sen peloittavan vastustajan vallassa, jota hän oli vihastuttanut. Hän vaaleni yht'-äkkiä kalmankalvakaksi, vaikka silmänräpäystä ennen vielä oli ollut tulipunaisena, ja seisoi siinä mykkänä häpeästä ja pelosta, siksi kun seppä hänet jälleen hellitti lujasta kourastansa, tyynesti sanoen: "Kiitä onneas ettei sinun kaltaisesi voi minua suututtaa – sinä vaan olet lapsi, ja minun, aikamiehen, ei olisi pitänyt aloittaa riitaa sun kanssas. Mutta olkoon tämä kuitenkin varoitukseksi."

Conachar hetkisen aikaa seisoi, ikään kuin olisi aikonut vastata; sitten hän läksi ulos, ennen kuin Simo oli hämmästyksistään niin tointunut, että sai sanan suustansa. Dorothea hääri sinne tänne, hakien rohtoja ja voiteita, Katri, nähtyään ulos tilkahtavat veret, oli pyörtynyt.

"Sallikaa mun lähteä tieheni, Simo isä", virkkoi Heikki surullisesti. "Olisinhan sen voinut ennaltakin arvata, että minua ainainen kohtaloni tännekin seuraisi, ja että minä toisin sivalluksia sekä verenvuodatusta kanssani huoneesen, johon en olisi tahtonut tuoda muuta kuin rauhaa ja onnea. Älkää minusta lukua pitäkö – katsokaa vaan Katri parkaa – pelästys tästä metelistä on hänet tappanut, ja se on kaikki minun syytäni."

"Sinunko syytäs, minun poikani! – tuon Vuorelais-rosvon syytähän se oli, jonka pitää olla tässä minulla kirouksena ja vastuksena. Mutta saapa hän nyt, kun saakin, kohta huomispäivänä pötkiä takaisin kotilaaksoillensa tai maistaa meidän kaupungin vankihuoneen leipää. – Yrittihän tuo mokoma tappaa mestarinsa vierasta mestarin omassa talossa! – Se purkaa kaikki siteet välillämme. – Mutta annas kun katson haavaasi."

"Katria!" sanoi taas aseseppä; "katsokaa vaan Katria!"

"Kyllähän Dorothea häntä katsoo", vastasi Simo; "ei hämmästys ja säikähdys tapa ihmistä – mutta väkipuukot ja tikarit niin tekevät. Eikä ole hän, vaikka lihani ja vereni sikiö, minulle rakkaampi kuin sinä, Henrik kulta, joka olet minun poikani rakkauden kautta. Skene-occle [tikari] on ilkeä ase Vuorelaisen kädessä."

"En ole siitä millänikään sen enempää kuin jos metsäkissan kynsi olisi raappaissut", sanoi aseseppä; "ja nyt kun puna jälleen palautuu Katrin poskiin, saatte nähdä että minä silmänräpäyksen kuluttua jälleen olen ihan tuttu ja tuore mies." Hän kääntyi pieneen, nurkassa riippuvaan peiliin päin ja otti kukkarostaan hiukan liinavaatteen kaappeita, pienen haavansa päälle pantaviksi, Kun hän niskaltaan ja hartioiltaan työnsi pois nahkatakkinsa, olisi ollut syytä ihmetellä näiden ruumiin-osien vahvuutta, jäntevyyttä ja vielä enemmän ihon valkeutta kaikissa paikoin, missä ei se, niinkuin käsissä ja kasvoissa, olisi kolkkojen ilmojen ja vaivaloisen sepän-ammatin vaikutuksesta ruskeentunut. Nopeasti sai hän veren tuketuksi liinakaappeillaan, ja muutama tilkka vettä pian poisti kaikki muut jäljet kahakasta. Sitten hän kääntyi jälleen pöytään päin, jonka ääressä Katri istui, yhä vielä kelmeänä ja vapisevana, vaikka kuitenkin jo pyörtymyksestään tointuneena.

"Voitko antaa minulle anteeksi, että olen mieltäsi pahoittanut kohta ensihetkenä, kun juuri olin tullut takaisin? Tuo poika oli hullu, kun minua vihaan härsytti, ja minä olin vielä hullumpi, kun tuommoiseen suutuin. Sinun isäsi ei minua moiti, Katri; etkö siis voi antaa anteeksi?"

"Miten minulla", vastasi Katri, "olisi valtaa anteeksi antaa, mistä minulla ei ole oikeutta vihastua. Jos minun isäni katsoo soveliaaksi sallia huoneessansa yöllisiä kahakoita, minun täytyy kai niissä olla läsnä – en sitä voi auttaa. Kukaties tein väärin siinä, kun pyörryin ja sen kautta mahdollisesti keskeytin kauniin tappelun. Minun puolustuksenani olkoon, ettei luontoni siedä veren näkyä."

"Vai nekö", virkkoi isä, "ovat sinun terveisesi minun ystävälleni, joka pitkältä matkalta on tullut kotiin? Ystävälleni – niinkö sanoin? – ei – omalle pojalleni. Hän on juuri pelastunut tuon mokoman konnan murhakynsistä, jonka huomenna aion potkaista ulos talostani – ja sinä kohtelet Heikkiä, ikään kuin hän olisi tehnyt väärin, koska hän viskasi poikemmaksi käärmeen, joka häntä oli pistämäisillään!"

"Ei ole minun asiani, isä kulta", vastasi Perth'in Kaunotar, "päättää kumpi oli oikeassa, kumpi väärässä tässä tääniltaisessa kahakassa; enkä myös tarpeeksi selvään nähnyt mitä tapahtui, voidakseni sanoa, kumpi päälle karkasi, kumpi vaan itseänsä puolusti. Mutta varmaankaan ei meidän ystävämme Heikki voine kieltää, että hänen elämänsä tie käy alin-omaisten riitojen, tappelujen ja verenvuodatusten kautta. Ei hän voi kuulla yhdestäkään miekkamiehestä, kadehtimatta sen mainetta, eikä voi olla koettamatta sen urhoutta. Hän ei voi nähdä mitään tappelua, itsekin hyökkäämättä keskelle käsikähmää. Jos hän kohtaa ystävää, niin hän sen kanssa tappelee rakkaudesta tai kunniasta; jos kohtaa vihollista, niin tappelee vihan ja koston tähden. Ja niiden miesten kimppuun, jotka eivät ole hänen ystäviään eikä vihollisiaan, hän käypi, siitä syystä että he ovat tällä tai tuolla puolella jokea. Jokainen hänen päivänsä on tappelupäivä, ja epäilemättä hän vielä unissaankin jatkaa tappelujaan."

"Tyttäreni", moitti Simo, "sinun kielesi liikkuu liian liukkaasti. Tappelut ja taistelut ovat miesten asia, ei naisten, eikä sovi tytön niitä pitää mielessään tai kielellään."

"Vaan jos näin raa'asti tapellaan ja taistellaan meidän läsnä-ollessamme", sanoi Katri, "on vähän liika vaatimus, että meillä olisi muuta mielessä ja kielellä. Myönnänhän sen, isä-kulta, että tällä urhokkaalla Perth'in porvarilla on paras sydän kaikista, jotka meidän kaupungin muurien sisässä sykkivät – että hän mieluummin poikkeisi sata askelta syrjälle tieltänsä, ennen kuin tallaisi matoa – että hänen olisi yhtä mahdoton ilkivaltaisuudesta tappaa hämähäkki, kuin jos olisi sukua Bruce kuninkaalle⁶ – Jumala hänelle suokoon ikuisen autuuden! – että hän viimeisessä tappelussaan ennen lähtöänsä taisteli neljää lihamiestä vastaan, estääkseen heitä surmaamasta koira-parkaa, joka härkätappelussa oli itseään pelkurimaisesti käyttänyt, ja että hän töin tuskin vaan pelastui samasta kohtalosta, josta hän tahtoi koiraa varjella. Myönnän minä myös, että köyhä ei koskaan kulje tämän varakkaan asesepän talon ohitse, saamatta ruokaa ja rahaa hätänsä avuksi. Mutta mitäs hyötyä siitä, että hän näin auttaa orpoja ja leskiä, jos hän taas itse saattaa yhtä monta lasta ja vaimoa nälkään nääntyviksi orvoiksi ja itkeviksi leskiksi?"

"No, mutta, Katri, kuules toki sananen, ennenkuin ystävääni vastaan jatkat noita loppumattomia moitteitas, jotka tosin kuuluvat hiukan järjellisiltä, vaan todentodella ovat ristinriitaiset kaikelle, mitä me ympärillämme kuulemme ja näemme. Mitä", jatkoi hanskuri, "meidän kuningas hoveinensa, meidän ritarit rouvineen, ja niinpä myös meidän abotit munkkeineen, pappeineen niin hartaalla halulla rientävät katselemaan? Eiköhän vain ritarillisuutta, eikö urhokasten ritarein uljaita taisteluja turnauksissa ja keihäspeleissä, eikö kunniaa ja mainetta ansaitsevia töitä, jotka tehdään aseilla ja verenvuodatuksilla? Mitähän muuta nuot ylpeät ritarit tekevät, kuin mitä meidän kunnon Heikki Seppä tekee omassa piirissään? Kuka on ikinä kuullut, että hän olisi väärinkäyttänyt taitoansa ja voimaansa ilkitöihin tai tahallaan tehtyyn sortoon – ja kuka ei tiedä, kuinka usein hän on käyttänyt sitä meidän kaupungin oikeuksien puolustukseksi? Ja eikö sinun pitäisi katsoa itseäsi kunnioitetuksi yli kaikkein muiden neitoin, kun näin uskollinen sydän ja näin väkevä käsi on ilmoittanut tahtovansa kosia sinua? Mistäs kaikkein ylpeimmät aatelis-neidot enimmin ylpeilevät, jos ei ritarinsa urhoollisuudesta? Ja onko uljainkaan mies Skotlannissa tehnyt enemmän urhotöitä kuin minun rakas poikani Heikki, vaikkapa vaan hän on alhaista säätyä? Eikö hän ole kuuluisa yli Vuoriston sekä Alankomaitten paraana seppänä kaikista, jotka ikinä ovat miekkaa takoneet, ja uskollisimpana soturina kaikista, jotka ikinä ovat miekkaa vetäneet tupesta?"

"Isä kultaseni", vastasi Katri, "teidän sananne ovat keskenään ristinriitaiset, jos tahdotte sallia lapsenne sitä sanoa. Kiittäkäämme Jumalaa sekä hyviä pyhiä miehiä, että me kuulumme rauhalliseen säätyyn ja että olemme alempana noita ylimyksiä, joita heidän korkea sukunsa ja vielä korkeammalle lentävä ylpeytensä saattavat kerskailemaan julmista veritöistään, kehuen niitä ritarillisiksi teoiksi. Teidän viisautenne myöntänee, että me olisimme hullut, jos rupeaisimme teikkaroimaan heidän kirjavissa sulkasissaan ja koreissa vaatteissaan – miksi sitten meidän tulisi matkia heidän aivan ilmeisesti häijyjä tapojaan? Miksi tulisi meidän omistaa itsellemme heidän kovasydämistä ylpeyttänsä ja leppymätöntä julmuuttaan, joille murha on huvitusta, vieläpä turhamielisen kerskaamisen ainetta? Ylpeilkööt ja iloitkoot siitä ne, joiden säätyarvo tämmöistä veristä kunnioitusveroa vaatii; me, joilla ei ole osaa uhrista, voimme sitä paremmin surkutella uhratun piinaa. Kiittäkäämme Jumalaa alhaisesta säädystämme, koska se meitä kiusauksesta varjelee. – Mutta suokaa anteeksi, isä kulta, jos, vastustaessani mielipiteitänne tästä aineesta, jotka teillä on yhteiset niin monen muun kanssa, jos olen astunut lapsenvelvollisuuden rajain yli.

"Ohoh, liian liukas on kielesi minulle, tyttöseni", virkkoi isä vähän närkästyneenä. "Minä vaan olen työmies-parka, jonka paras oppi on siinä, että hän osaa vasemman käden kintaan oikeanpuolisesta erottaa. Mutta jos tahdot minulta saada anteeksi, niin sano pari lohdutuksen sanaa Heikki-raukalle. Tuossa hän nyt istuu, masentuneena ja sortuneena kaikista saarnoista, jotka olet sälyttänyt hänen päällensä. Hänen rohkeutensa, jolle sotatorven torahdus olisi ikään kuin kutsu ilopitoihin, nyt on vallan vaipunut maan matalaksi lapsen ruikutuksen tähden."

Seppä, kuullessaan siitä suusta, joka hänelle oli rakkain, niin moittivaisia sanoja luonteestaan, oli laskenut päänsä alaa pöydän päälle, ristiinpantuin käsivarsiensa nojalle, niinkuin se, jonka mieli on aivan masennuksissa, epätoivossa.

"Jumala suokoon, isä kulta", vastasi Katri, "että minun olisi mahdollista puhua lohdutuksen sanoja, luopumatta pois niistä pyhistä totuuksista, jotka nykyään lausuin. Mutta kenties – niin, minulla pitää olla se tehtävä", jatkoi hän, ja into, jolla hän puhui, sekä hänen ihmeellinen kauneutensa tekivät, että hän sillä hetkellä näytti ikään kuin profeetta haltijoissaan. "Koska taivaallinen totuus", lausui hän juhlallisella äänellä, "on uskottu jollekulle maalliselle kielelle, vaikka kuinkin heikolle, niin tämä aina saapi vallan julistaa armoa samassa kuin tuomiota. – Nosta päätäs, Henrik – nosta päätäs, sä ylevä-mielinen, hyväsydäminen, jalo, vaikka aivan väärää tietä astuva mies – sinun vikasi ovat tämän armottoman, paatuneen aikakauden viat – sinun hyvät avus ovat kaikki sun omasi!"

Näin puhuessaan hän laski kätensä sepän käsivarrelle, veti sen pois hänen päänsä alta, voimalla, jota Heikki, vaikka se oli niin heikko, ei voinut vastustaa, ja pakoitti surullisen miehen ylös hänen puoleensa kohottamaan miehuulliset kasvonsa sekä silmänsä, jotka kuullut moitteet yhdessä toisten tunteitten kanssa olivat täyttäneet kyyneleillä.

"Älä itke", sanoi tyttö, "tai, itke vaan – mutta itke, niinkuin se, jolla on toivoa sydämessä. Vanno luopuvasi ylpeyden ja vihastuksen synneistä, jotka sun kaikkein helpoimmin saavat valtoihinsa – viskaa pois nuot kirotut sota-aseet, jotka sinua niin helposti saavat kiusatuksi turmion ja murhan tekoon."

"Turhaan puhut minulle, Katri", vastasi seppä. "Voisin minä tosin ruveta munkiksi ja luopua maailmasta; mutta jos tähän maailmaan jään elämään, minun täytyy harjoittaa ammattiani. Ja niin kauan kun haarniskoita sekä sota-aseita muita varten sepittelen, en voi voittaa kiusausta itsekin niitä käyttämään. Et sinä moittisi minua niin ankarasti, jos tietäisit kuinka eroamattomassa yhteydessä työ, jolla leipäni hankin, on tuon sotaisen luonteen kanssa, jonka minulle viaksi katsot, vaikka se on välttämätön seuraus. Karaistessani kilpiä ja rautapaitoja, eikö minulle pidä olla aina selvä, minkälaisten ja kuinka kovain sivallusten alaisiksi ne voivat tulla. Ja takoessani miekkaa sekä terästäessäni sitä sota-aseeksi, onko minun mahdollista olla muistamatta mihin sitä käytetään?"

"Viskaa sitten pois luotas, hyvä Henrik", lausui innokas neito, molemmilla käsillään tarttuen yhteen sepän jäntevistä, raskaista käsivarsista, ja vaivalla saaden sen nostetuksi, sillä sen omistaja, vaikka hän sen salli, ei kuitenkaan paljon ollenkaan antanut oman tahtonsa voimalla apua, "viskaa sitten pois luotas, sanon minä, tuo ammatti, joka sinulle on kiusausta. Lakkaa takomasta niitä aseita, mitkä ovat avuksi ainoasti ihmis-elämän lyhentämisessä – liian lyhythän se muutenkin on katumukselle – lakkaa takomasta niitä aseita, mitkä tuottamansa turvallisuuden tunteen kautta saattavat ylenrohkeiksi ihmisiä, joita muuten kenties pelko estäisi surman suuhun hyökkäämästä. Aseitten sepitys, oli ne suojelus- tai päällekarkaus-aseita, on syntiä miehelle, jolla on niin väkivaltainen ja tulinen luonne, että niiden takominenkin jo häntä kiusaukseen saattaa."

"Entäs millä sitten", mutisi aseseppä, "elätän henkeäni, jos luovun aseitten takomisen taidosta, josta Henrik Perthiläinen on kuuluisa Tay-virrasta aina Themse-jokeen asti?"

"Onhan sinunkin ammatillas", virkkoi Katri, "viattomat, kiitettävät haaransa. Jos lakkaatkin takomasta kalpoja sekä kilpiä, jääpihän sittenkin sinun työkses viattoman lapion ja yhtä kunniallisen kuin hyödyllisenkin auran takominen – noiden työ-aseitten sepittäminen, jotka meille tuottavat apua hengen elättämiseksi sekä elämän hauskuuttamiseksi. Voithan laittaa lukkoja sekä telkeitä suojaksi vähäväkisten omaisuudelle väkeväin väkivaltaa ja sortoa vastaan. Ihmiset yhä vielä ovat tulevat sinun luokses ja maksavat sinun rehellisestä työstäsi – "

Mutta tähän nyt keskeytettiinkin jo Katrin puhe. Niin kauan kun hän sotia ja keihäspelejä vastaan saarnasi, oli isä kuullellut sillä tunteella, että tuo oppi, vaikka hänelle outo, ei mahtanut kuitenkaan olla aivan perää vailla. Hänkin näet olisi suonut, että hänen vastainen vävynsä ei olisi ollut niin kärkäs noihin vaarallisiin yrityksiin, joihin uljas sydän sekä suuri ruumiin voima tähän asti olivat saattaneet liiankin halukkaasti rientämään. Sen verran olisi hän kyllä mielellään nähnyt Katrin kehoitusten voivan vaikuttaa sepän mieleen, jonka hän tiesi yhtä helposti taipuvan hänelle rakkaan ihmisen sanojen mukaan kuin hän oli jäykkä, jos vihollinen toralla tai uhkauksella kävi hänen kimppuunsa. Mutta Katrin puheet taas rupesivat sotimaan isän toivoja vastaan, kun tyttö rupesi todistamaan, että Heikin välttämättömästi pitäisi luopua työstä, joka siihen aikaan tuotti enemmän kuin mikään muu Skotlannissa harjoitettu, ja vielä enemmän Perth'in sepälle kuin kellekään muulle koko maassa. Ukko Hanskurissa liikkui se hämärä tunne, ettei olisi hullua, jos saisi Heikin luopumaan liian tiheästä miekastelemisesta, vaikka kyllä hän olisi ollut hiukan ylpeä sukulaisuudesta miehen kanssa, joka erinomaisella taidolla osasi miekkaa käyttää, sillä aseitten rohkea ja taitava käyttäminen oli tuolla sotaisella aikakaudella jokaisen miehen ylpeytenä. Mutta kuullessaan kuinka hänen tyttärensä suorimmaksi tieksi semmoiseen rauhalliseen mieli-alaan osoitti sitä, että hänen sulhasensa luopuisi edullisesta ammatistaan, jossa oli verraton ja joka, sen ajan alin-omaisiin yhteisiin sotiin ja yksityisiin riitoihin nähden, oli oleva varmana ja runsaana tulon lähteenä, Simo ei enää voinut kauemmin hillitä vihastustansa. Nyt viimeinkin hän tunsi olevansa aivan varmaan oikeassa, josta hän väittelyn alussa vielä oli ollut hiukan kahdella päällä, ja samassa kun Katri oli alkanut kehoittaa sulhastansa talous-aseitten sepittämiseen, puhkesi isä sanoiksi:

"Vai lukkoja, ja telkeitä, ja auranrautoja, ja haravan-piitä! – No miks'ei yhtähyvin paistinriehtilöitä, ja hiilihankoja, ja kakkupannuja, ja sitten hänellä myös varmaan pitäis olla aasi noiden tavarain kuljettamiseksi ympäri maata – ja sinä saisit ruveta toiseksi aasiksi, joka juhtaa suitsista taluttaisi! Hui, hai, Katri tyttö, onko pääsi kokonaan joutunut pyörälle, vai luuletkos että näinä meidän kovina, rautaisina aikoina ihmiset antaisivat kirkkaita kolikoita mistään muusta paitsi semmoisesta kalusta, jolla voivat suojella omaa henkeänsä tai ryöstää vihollisensa hengen? Tätä nykyä me joka hetki tarvitsemme miekkoja puolustukseksemme, sinä hupsu tytön-lepsakka, emmekä auroja pellon kyntämiseksi, josta meille kenties ei olekaan enää suotu nähdä oraan nousevan. Mitä meidän jokapäiväiseen leipäämme koskee, niin on asia semmoinen, että se, joka on väkevä, sen ottaa ja pysyy hengissä; vaan voimattomain täytyy hellittää leipä kourastaan ja nääntyä nälkään. Onnellinen se mies, joka, niinkuin tämä minun kunnon poikani, voi hankkia leipänsä muulla keinolla kuin takomiensa miekkojen kärjellä. Saarnaa vaan rauhaa hänelle, niin paljon kuin ikinä tahdot – siihen ei minun suustani pidä koskaan kuuluman mitään 'ei'tä. Mutta kun käsket Skotlannin parasta aseseppää luopumaan miekkojen, ja pertuskain, ja rautapaitain takomisesta, niin sitä kuullessaanhan siveinkin silmittömäksi vimmastuisi. Pois täältä minun silmieni edestä! – Ja muista huomen-aamuna, jos sinulle sattuisi se onni, että ensiksi saisit nähdä tään sepän – vaikka sinä sitä pahalla käytökselläs häntä vastaan et olisi ansainnut – niin näet miehen, jolla ei ole vertaa Skotlannissa miekkamiehissä sekä pertuskan pitäjissä, ja joka saa työllänsä kokoon viisisataa markkaa vuodessa, yhtenä ainoanakaan pyhänä sabattia rikkomatta!"

Kuullessaan isänsä näin jyrkästi puhuvan, niijasi tytär syvään, ja läksi, ilman muitta jäähyväisittä, pois tavalliseen makuuhuoneesensa.