Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

27.
Seuraavana päivänä

Kello oli seitsemän aamulla; päivän ensimmäiset säteet valaisivat lammikoita, joiden kalvossa aurinko heijastui hehkuvana kanuunankuulana. Atos havahtui ja avasi makuuhuoneensa ikkunan, joka oli virran puolella. Silloin hän huomasi noin viidentoista askeleen päässä sen edustalla kersantin ja sotamiehet, jotka olivat yöllä saattaneet häntä ja tuotuaan nassakat hänen asuntoonsa lähteneet palaamaan oikeanpuolista tietä myöten leiriin.

Minkätähden nämä miehet leiriin palattuansa olivat nyt tulleet tänne takaisin? Se kysymys johtui heti kreivin mieleen.

Kersantti näytti pää pystyssä kurkkailevan, milloin aatelismies ilmestyisi näkyviin, saadakseen puhutella häntä. Ihmeissään siitä, että näki täällä taas saattueen, joka oli niin äskettäin poistunut, ei Atos voinut olla lausumatta kummastustaan julki.

"Siinä ei ole mitään merkillistä, sir", sanoi kersantti, "sillä kenraali antoi minulle illalla käskyn valvoa turvallisuuttanne, ja minun on toteltava määräystä."

"Onko kenraali leirissä?" kysyi Atos.

"Epäilemättä, sir, koska hän illalla teistä erotessaan lähti sinne."

"No, odottakaahan minua; pistäydynkin hänen luonaan todistamassa, kuinka uskollisesti olette täyttäneet tehtävänne, ja perimässä takaisin miekkani, jonka unohdin hänen pöydälleen."

"Sepä sattuukin sopivasti", virkkoi kersantti, "sillä me aioimme pyytää samaa teiltä."

Atos luuli kersantin kasvoilla huomaavansa omituisen kaksimielisen ilmeen; mutta seikkailu maanalaisessa holvissa oli saattanut herättää miehen uteliaisuutta, ja siinä tapauksessa ei ollut ihme, että hänen katsantonsa jossakin määrin kuvasti tunteita, joita hänen mielessään liikkui.

Kreivi sulki siis huolellisesti ovet ja luovutti avaimet Grimaudille, joka oli asettunut pitämään vartiota nassakkain säilytyspaikaksi valitun kellarin eteisessä. Kersantti saattoi kreivi de la Fèreä leiriin. Siellä odotti uusi vartio, vapauttaen Atoksen saattueen.

Tätä vartiota johti adjutantti Digby, joka matkalla loi Atokseen niin yrmeitä silmäyksiä, että ranskalainen johtui oudostelemaan, mikä saattoikaan aiheuttaa tällaista valppautta ja ankaruutta häntä kohtaan, kun pääsy oli edellisenä iltana myönnetty hänelle mitä suopeimmin.

Hän pitkitti kuitenkin kulkuansa päämajaa kohti eikä virkkanut sanaakaan havainnoistaan. Kenraalin teltassa, jonne hänet oli edellisenä iltana johdettu, hän tapasi kolme ylempää upseeria; nämä olivat Monkin läheisin mies ja kaksi everstiä. Atos tunsi miekkansa; se oli vielä kenraalin pöydällä samassa paikassa, mihin hän oli sen jättänyt.

Upseereista ei ainoakaan ollut nähnyt Atosta, joten häntä ei nyt kukaan tuntenut. Alipäällikkö kysyi senvuoksi tulijan ilmestyessä, oliko hän sama aatelismies, jonka seurassa kenraali oli lähtenyt teltasta.

"On, teidän korkea-arvoisuutenne", vastasi kersantti, "hän on sama."

"Sitä en toki ole kieltänytkään", sanoi Atos ylpeästi, "mutta sallikaa minunkin vuorostani tiedustaa teiltä, hyvät herrat, mitä aihetta on tällaiseen kysymykseen ja olletikin mitä merkitsee se sävy, jolla minua nyt kohdellaan."

"Jos teemme teille kysymyksiä, sir", vastasi upseeri, "niin meillä on siihen oikeus, ja mitä sävyyn tulee, niin voitte olla varma siitä, että se on tähän tilanteeseen sovelias."

"Hyvät herrat", huomautti Atos, "te ette tiedä, kuka olen, mutta minun on sanottava teille, että tunnustan täällä ainoastaan kenraali Monkin vertaisekseni. Missä hän on? Viekää minut hänen puheilleen, ja jos hänellä on joku kysymys minulle esitettävänä, niin vastaan siihen ja toivoakseni tyydyttävästi. Toistan vieläkin, hyvät herrat, – missä kenraali on?"

"Hitto, sen te tiedätte paremmin kuin me!" virkahti upseeri.

"Minä?"

"Te juuri."

"En ymmärrä teitä, herra kenraaliluutnantti", sanoi Atos.

"Kyllä piankin ymmärrätte, ja olkaa nyt ensiksikin vähemmän kopea, herraseni. Mitä kenraali sanoi teille eilen?"

Atos hymyili halveksivasti.

"Nyt ei sovi hymyillä", huudahti toinen eversti kiivaasti; "vastatkaa mutkittelematta!"

"Selitän teille vain, hyvät herrat, etten vastaa ennen kuin kenraalin edessä."

"Mutta tiedättehän hyvin", tokaisi eversti, "että pyydätte mahdotonta."

"Jo kahdesti olen saanut tämän kummallisen vastauksen toivomukseeni", kummeksui Atos. "Onko kenraali matkustanut pois?"

Atoksen kysymys lausuttiin niin vilpittömästi, ja hänen sanansa ilmaisivat niin luonnollista ihmettelyä, että upseerit katsahtivat toisiinsa. Äänettömän sopimuksen perusteella otti kenraaliluutnantti johtaakseen kuulustelua.

"Kenraali jätti teidät eilen luostarin alueella, sir?" hän aloitti.

"Niin, sir."

"Ja minne te läksitte?"

"Siihen kysymykseen vastatkoot ne, jotka minua saattoivat. He olivat teidän sotamiehiänne; tiedustakaa heillä."

"Mutta jos näemmekin hyväksi kuulustella teitä itseänne?"

"Silloin näen minä hyväksi vastata teille, sir, että minä en ole täällä määräiltävissä, että tunnen täällä vain kenraalin ja aion antaa selityksiä ainoastaan hänelle."

"Saattaa niin olla, sir, mutta kun me olemme täällä nyt herroina, voimme muodostaa sotaoikeuden, ja tuomarien edessä teidän pitänee vastata."

Atoksen kasvot ilmaisivat vain kummastusta ja ylenkatsetta sen pelästyksen sijasta, jota upseerit olivat odottaneet uhkauksen aiheuttavan.

"Skotlantilaisia tai englantilaisia tuomareita minulle, Ranskan kuninkaan alamaiselle, – minulle, joka olen brittiläisen kunnian varjeluksessa! Te olette järjiltänne, hyvät herrat!" sanoi Atos olkapäitänsä kohauttaen.

Upseerit silmäilivät toisiaan.

"Ette siis muka tiedä, missä kenraali on?"

"Siihen olen jo vastannut, sir."

"Niin, mutta sitä vastaustanne on mahdoton uskoa."

"Se on kuitenkin tosi. Minun säätyyni kuuluvat miehet eivät yleensä valehtele. Olen aatelismies, kuten jo sanoin, ja kunhan kannan kupeellani miekkaa, jonka liiallisesta hienotunteisuudesta jätin eilen tuolle pöydälle, missä se on vieläkin, ei kukaan – uskokaa minua – sano minulle sellaisia seikkoja, joita en tahdo kuulla. Tällähaavaa olen aseeton; jos tekeydytte tuomareikseni, niin tuomitkaa minut, – jos olette vain pyöveleitäni, niin surmatkaa."

"Mutta, sir…" puolusteli kenraaliluutnantti kohteliaammalla äänellä, sillä Atoksen ylevä sävy ja kylmäverisyys vaikuttivat häneen.

"Tulin kaikessa luottamuksessa puhelemaan kenraalinne kanssa tärkeistä asioista, sir. Hän ei vastaanottanut minua tavallisena henkilönä, siitä antavat sotamiestenne tiedot teille vahvistuksen. Osoittaessaan minua kohtaan erityistä huomaavaisuutta kenraali tietysti oivalsi, mitä vaatimuksia minulla oli siinä suhteessa. Toivoakseni ette nyt odottane, että alan paljastaa teille salaisuuksiani ja vielä vähemmin kenraalin?

"Mutta sanokaa edes, mitä ne nassakat sisältävät."

"Ettekö ole kysyneet sitä sotamiehiltänne? Mitä he ovat vastanneet?"

"Että niissä on ruutia ja luoteja."

"Keltä he olivat sen tiedon saaneet? Kai he senkin sanoivat?"

"Kenraalilta; mutta meitä ei niin petetä."

"Varokaa, sir, – nyt ette enää syytä minua vääristelystä vaan päällikköänne."

Upseerit katsoivat jälleen toisiinsa. Atos jatkoi:

"Sotamiestenne kuullen kenraali pyysi minua odottamaan viikon ajan, antaakseen minulle vastauksensa. Olenko paennut? En, minä odotan."

"Pyysikö hän teitä odottamaan viikon?" huudahti kenraaliluutnantti.

"Hän pyysi niin vakaasti, sir, että minä jäin, vaikka haakseni on ankkurissa virran suulla, joten olisin yöllä ihan mukavasti voinut soudattaa itseni sinne ja purjehtia pois. Viipymiseni johtuu yksinomaan kenraalin toivomuksesta, kun hänen korkea-arvoisuutensa kehoitti minua jäämään toista puhuttelua varten, jonka hän suo minulle viikon kuluessa. Sanon teille siis vielä kerran, että minä odotan."

Kenraaliluutnantti kääntyi jälleen kahteen kumppaniinsa päin ja sanoi ääntänsä alentaen:

"Jos tämä herrasmies puhuu totta, niin on vielä toivoa. Kenraalilla on kai niin salaisia neuvotteluja, että hän on katsonut varomattomaksi ilmoittaa niistä mitään, – meillekään. Hänen poissaoloaan voisi siis kestää tuon verran."

Sitten hän virkkoi Atoksen puoleen kääntyen:

"Selityksenne on mitä tärkeintä laatua, sir; tahdotteko vahvistaa sen valallanne?"

"Olen aina elänyt sellaisessa maailmassa, missä pelkkää sanaani on pidetty pyhimmän vannomisen arvoisena", vastasi ranskalainen ylimys.

"Tällä kertaa asema kuitenkin on tärkeämpi kuin teille luultavasti on sattunut koskaan ennen. On kysymyksessä armeijan menestys. Ajatelkaa toki, – kenraali on kadoksissa, ja me yritämme saada selvää hänestä. Onko tämä katoaminen luonnollinen? Onko tapahtunut rikos? Pitääkö meidän pitkittää tiedustuksiamme äärimmäisyyteen asti? Onko meidän kärsivällisesti odoteltava? Tällä hetkellä, sir, kaikki riippuu teidän sanastanne."

"Kun minulta kysytään tuolla tavoin, sir, en enää epäröitse", vastasi Atos. "Niin, tulin tänne puhelemaan kahden kesken kenraali Monkin kanssa ja pyytämään hänen vastaustaan erinäisiin tärkeihin harrastuksiin. Kenraali ei näkynyt voivan lausua kantaansa ennen odotettua taistelua, vaan kehoitti minua viipymään vielä viikon verran talossa, jossa asuin, luvaten puhutella minua toistamiseen sen ajan kuluessa. Kaikki tämä on totta, sen vannon kautta Jumalan, joka vallitsee meidän kaikkien henkeä."

Atos lausui nämä sanat niin painavasti ja juhlallisesti, että kaikki kolme upseeria tulivat melkein varmoiksi. Kuitenkin toinen eversti teki vielä viimeisen yrityksen.

"Monsieur", hän sanoi, "vaikka nyt olemmekin taipuvaisia uskomaan sanojanne, piilee tässä kaikessa kuitenkin joku outo salaisuus. Kenraali on liian varovainen mies, hylätäkseen siten armeijaansa taistelun aattona, edes antamatta aikeestaan vihiä kellekään meistä. Minä puolestani en voi sanoa käsittäväni muuta kuin että joku kummallinen tapaus on katoamisen aiheena. Eilen tänne tuli ulkomaalaisia kalastajia kaupantekoon. Heidät majoitettiin tuonne skotlantilaisten luo eli saman tien varteen, jota kenraali kulki lähtiessään teidän kanssanne luostariin, sir, ja paluumatkalle sieltä, muuan noista kalastajista saattoi kenraalia lyhtyineen. Ja tänä aamuna sekä alus että kalastajat olivat tipo tiessään, poistuneet yöllä pakoveden mukana."

"Minä en siinä näe mitään luonnotonta", arveli kenraaliluutnantti, "sillä nuo miehet eivät olleet vankejakaan."

"Eivät kyllä; mutta sanon vieläkin, että muuan heistä valaisi kenraalille ja tälle herrasmiehelle luostariholvissa, ja Digby on vakuuttanut meille, että kenraali epäili pahasti noita kalastajia. Kuka takaakaan meille, että heillä ei olisi salaisia suhteita tähän herrasmieheen ja että salahankkeen toteuduttua hän – kieltämättä urhoollisena miehenä – on jäänyt toistaiseksi tänne tyynnyttämään meitä läsnäolollaan ja harhaannuttamaan tutkimuksiamme oikealta tolalta!"

Tämä puhe tuntui vaikuttavan molempiin toisiin upseereihin.

"Sallikaa minun huomauttaa teille, sir", vastasi Atos, "että teidän näköjään varsin terävä päätelmänne on kuitenkin aivan perusteeton, mikäli se koskee minua. Olen muka jäänyt johtamaan epäluulojanne harhaan? No, minäkin päin vastoin alan käydä epäluuloiseksi ja sanon teille: On mahdotonta, hyvät herrat, että kenraali on poistunut taistelun aattona ilmoittamatta siitä kellekään. Niin, tähän on kätkettynä joku kummallinen tapaus, ja sen sijaan että jäisitte toimettomina odottamaan, on teidän tosiaankin ryhdyttävä mitä valppaimpaan ja ripeimpään toimintaan. Olen teidän vankinne, hyvät herrat, kunniasanani varassa tai miten määräätte. Kunniani vaatii selvyyttä siitä, mihin kenraali Monk on joutunut, ja jos nyt käskisitte minun matkustaa, vastaisin: Ei, minä jään. Ja jos kysyisitte mielipidettäni, niin lisäisin: Kenraali on joutunut jonkun vehkeen uhriksi, sillä jos hän olisi ollut lähtemässä leiristä, olisi hän sanonut sen minulle. Toimittakaa siis tutkimuksia, etsikää kaikkialta, mullistakaa maa ja meri; kenraali ei ole poistunut tai ainakaan ei vapaasta tahdostaan."

Kenraaliluutnantti antoi merkin kumppaneilleen.

"Ei, sir", sanoi hän, "nyt te vuorostanne menette liian pitkälle. Kenraali ei ole voinut olla riippuvainen tapauksista, päin vastoin hän varmaankin on johdellut niitä. Monk on jo usein menetellyt täten. Meidän ei siis sovi hätääntyä; hän ei luultavasti viivy pitkääkään aikaa poissa. Varokaamme senvuoksi arkamielisyyden vallassa, jota kenraali katsoisi rikolliseksi, antamasta ilmi hänen poissaoloaan, joka voisi aiheuttaa häiriötä armeijassa. Kenraali osoittaa meitä kohtaan tavatonta luottamusta, näyttäytykäämme sen arvoisiksi. Hyvät herrat, peittäköön hisahtamaton hiljaisuus tämän selkkauksen. Me toimitamme tämän herrasmiehen vartioitavaksi, emme epäillen häntä mistään pahasta, vaan ainoastaan vielä tehokkaammin turvataksemme salaisuuden. Toistaiseksi asutte siis päämajassa, sir."

"Hyvät herrat", muistutti Atos, "te unohdatte, että kenraali viime yönä uskoi haltuuni talletuksen, josta minun tulee pitää huolta. Piirittäkää minut kuinka vankalla vartiolla hyvänsä, kytkekää minut kahleisiin, jos näette sen parhaaksi, mutta antakaa vankilakseni se talo, jossa asun. Vakuutan teille aatelismiehen kunniasanalla, että kenraali palatessaan nuhtelisi teitä, jos tässä kohden toimisitte vastoin hänen toivomustaan."

Upseerit neuvottelivat tuokion; sitten kenraaliluutnantti ilmoitti:

"Olkoon niin, sir; palatkaa asuntoonne."

He määräsivät Atoksen vartioksi viisikymmentä miestä, jotka saarsivat hänen asuntonsa, päästämättä häntä hetkeksikään näkyvistään.

Salaisuus säilyi, mutta tunnit ja päivät kuluivat kenraalin palaamatta ja kenenkään saamatta hänestä mitään vihiä.

28.
Salakuljettajat

Kahden päivän kuluttua äskeisistä tapauksista, hetki hetkeltä odoteltaessa kenraali Monkia takaisin leiriin, jonne häntä ei kuitenkaan kuulunut, saapui pieni kymmenen miehen hoitelema hollantilainen jaala Scheveningenin rannikolle ja laski ankkurinsa noin kanuunankantaman päähän maalta. Oli pimeä yö ja nousuveden aika, – oivallinen tilaisuus matkustajien ja kauppatavarain maihinsaamiselle.

Scheveningenin ulkosatama on ison puolikuun muotoinen; se ei ole kovinkaan syvä eikä lainkaan turvallinen. Sentähden näkeekin siellä vain jykeviä flaamilaisia kaljaaseja tai noita hollantilaisia kuttereita, jotka teloilla kiskotaan rantahietikolle suojaan. Vuoksen paisuessa virtaamaan maalle päin ei ole hyvä laskea alusta lähelle rantaa, sillä jos tuuli on tuntuva, tarttuu keula piankin hiekkaan, ja se on tällä rannikolla pohjatonta; se ottaa helposti, vaan ei hevillä luovuta takaisin. Varmaankin tästä syystä läksi aluksesta liikkeelle pursi heti sen laskettua ankkurinsa; kahdeksan miehen soutamana se tuli maihin, keskikohdallaan pitkänlainen esine, jonkunlainen iso laatikko tai arkku.

Ranta oli autio; sikäläiset harvalukuiset kalastajat olivat käyneet levolle. Ainoa rannikkovartija – ja sitä rannikkoa vartioidaan muuten hyvin vaillinaisesti, kun mitään isompia laivoja ei pääse siellä päin liikkumaan, – ei ollut tosin voinut täydellisesti seurata kalastajien esimerkkiä, mutta hänkin oli siinä määrin jäljitellyt heitä, että nukkui vahtikojunsa perällä yhtä sikeästi kuin he vuoteillaan. Ainoana meluna kuului siis yötuulen kohina kanervikossa. Mutta tulijat näkyivät olevan epäluuloista väkeä, sillä tämä todellinen hiljaisuus ja näennäinen yksinäisyys ei tyydyttänyt heitä. Tuskin näkyvänä tummana pisteenä hiipikin heidän veneensä ulapalta vähäisintäkään loisketta aiheuttamatta, kun he eivät lopputaipaleella enää uskaltaneet soutaakaan, vaan antoivat veneen itsellään ajautua niin liki maata kuin suinkin.

Tuskin tuli pohja vastaan, kun yksinäinen mies hyppäsi veneestä, annettuaan lyhyen käskyn äänellä, joka ilmaisi käskemään tottumista. Käskyn johdosta välähti heti useita musketteja meren heikossa kumotuksessa, ja edellämainittu pitkänlainen arkku, jossa kai oli tullaamatonta tavaraa, kannettiin tavattoman varovasti hietikolle. Ensimmäisenä tullut mies läksi heti juoksemaan suoraan Scheveningenin kylää kohti, suunnaten kulkunsa uloimmalle metsäniemekkeelle. Siellä hän haki esille sen talon, jonka olemme jo kerran ennen nähneet pilkoittavan puiden lomasta, samalla kun saimme tietää sen joutuneen tilapäiseksi ja peräti vaatimattomaksi asunnoksi henkilölle, jota kohteliaisuudesta sanottiin Englannin kuninkaaksi.

Kaikki nukkuivat siellä kuten muuallakin; vain iso koira sitä rotua, jota Scheveningenin kalastajat käyttävät vetäessään kalojaan pikku kärryillä Haagiin, alkoi raivokkaasti haukkua heti kun vieraan askeleita kuului ikkunain edustalla. Mutta se valppaus ei säikähdyttänyt tulijaa, vaan näytti näin vastoin suuresti ilahduttavan häntä, sillä hänen äänensä ei kenties olisikaan saanut talon väkeä helposti valveille, mutta nyt sitä tuskin tarvittiin näin tehokkaan avun ilmaantuessa. Vieras odotti siis, kunnes voimakas ja pitkällinen haukunta oli arvattavasti kerinnyt vaikuttaa, ja sitten vasta hän itse huhusi. Koira vimmastui hänen äänestään ärhentelemään niin hillittömästi, että sisältä kuului piankin toinen ääni yrittämässä vaientaa sitä. Sen onnistuttua kysyi tämä heikko ja murtunut, mutta samalla säveä ääni:

"Mitä on asiaa?"

"Kysyn hänen majesteettiaan kuningas Kaarle II: sta", vastasi vieras.

"Mitä hänestä tahdotte?"

"Tahdon puhutella häntä."

"Kuka te olette?"

"Äh, mordioux, kyselette minulta liikaa; en mielelläni haastele ovien läpi!"

"Sanokaa vain nimenne."

"Yhtä vastahakoinen olen julistamaan nimeäni taivasalla. Olkaa muuten huoletta, en minä syö hurttaanne, ja rukoilen Jumalaa, että se olisi yhtä pidättyväinen minun suhteeni."

"Tuotte kenties tietoja, vai kuinka, monsieur?" aloitti ääni taas, kärsivällisenä ja utelevana kuin vanhuksen.

"Sen takaan, ja ihan odottamattomia uutisia ne ovatkin! Avatkaa siis, olkaa hyvä, – hä?"

"Monsieur", jatkoi ukko, "kautta sielunne ja omantuntonne, uskotteko kannattavan herättää kuningasta noiden uutistenne takia?"

"Luojan nimessä, hyvä mies, avatkaa toki jo telkenne; ette tule pahoillenne siitä vaivasta, sen vakuutan. Kautta kunniani, tällainen sanansaattaja vastaa painoansa kullassa!"

"En voi kuitenkaan avata, monsieur, ennen kuin esittelette itsenne."

"Se on siis tosiaan välttämätöntä?"

"Se on herrani nimenomainen määräys."

"No niin, kuulkaa siis nimeni… mutta huomautan teille ennakolta, että te ette siitä sen enempää viisastu."

"Ei ole väliä, kunhan täytätte ehdon."

"Olkoon menneeksi, – olen chevalier d'Artagnan."

Kuului hämmästynyt huudahdus.

"Voi, taivas!" siunasi ukko oven takaa; "herra d'Artagnan! Mikä onni!

Kyllä minusta kuulostikin äänenne tutulta!"

"Kas, ääneni on täällä tuttu?" sanoi d'Artagnan. "Sepä imartelevaa!"

"On, tuttu on", vakuutti vanhus vetäessään teljen sivulle, "ja tässä on siitä todiste."

Niin sanoen hän päästi sisälle d'Artagnanin, joka hänen pitelemänsä lyhdyn valossa tunsi itsepäisen pidättelijänsä.

"Kah, hitto!" huudahti hän; "siinähän on Parry! Olisi minun pitänyt se arvatakin."

"Parry, niin, hyvä herra d'Artagnan, minä se olen. Hauskaa on nähdä teidät jälleen!"

"Hauskaa kerrassaan, sanon minäkin!" virkkoi d'Artagnan puristaen vanhuksen käsiä. "Nyt kai ilmoitatte minut kuninkaalle, vai mitä?"

"Mutta kuningas nukkuu, monsieur."

"Mordioux, herättäkää hänet! Ei hän nuhtele teitä häiritsemisestä, sen lupaan."

"Tulette kreivin asialla, niinhän?"

"Minkä kreivin?"

"Kreivi de la Fèren."

"Atoksenko asialla? En, tulen totta tosiaan omilla asioillani. No, pian, Parry, kuninkaan luo! Minun on heti puhuteltava kuningasta."

Parry arveli, että hänen ei sopinut vastustaa pitempään. Hän tunsi d'Artagnanin vanhastaan ja tiesi, että hän ei gascognelaisenakaan koskaan luvannut enempää kuin kykeni täyttämään. Hän meni pihan poikki ja pikku puutarhan läpi, viihdytti koiraa, joka tahtoi tosissaan käydä muskettisoturin kimppuun, ja koputti pienen huvimajan pohjakerran ikkunaluukkuun. Sieltä vastasi heti pieni koira luskutuksellaan isolle, joka murahteli pihalla.

"Kuningasparka!" tuumi d'Artagnan; "siinä nyt on hänen henkivartionsa!

Totta sentään on, että hän ei silti ole kehnosti vartioittu."

"Mitä tahdotaan?" kysyi kuningas kamarinsa perältä.

"Sire, chevalier d'Artagnan on tuomassa uutisia."

Huoneesta kuului heti liikettä; ovi avautui, ja kirkas valojuova tunkeusi puutarhakäytävälle.

Kuningas työskenteli lampun valossa. Pöydällä oli hajallaan papereita, ja hän oli aloittanut kirjeen luonnoksen, jossa lukuisat pyyhkimiset ilmaisivat, että aihe oli vaikea käsitellä.

"Astukaa sisälle, herra chevalier", hän sanoi kääntyen.

Sitten hän lisäsi kalastajan havaitessaan: "Mitä sanoitkaan, Parry?

Missä on chevalier d'Artagnan?"

"Hän seisoo edessänne, sire", ilmoitti d'Artagnan.

"Tuossa asussa?"

"Niin. Katselkaa minua, sire; ettekö tunne minua samaksi, jonka näitte Bloisin linnassa kuningas Ludvig XIV: n etuhuoneessa?"

"Tosiaan, monsieur, ja muistan myöskin, että minulla oli syytä kiitollisuuteen teitä kohtaan."

D'Artagnan kumarsi.

"Velvollisuutenani oli käyttäytyä siten heti kun sain tietää, että olin tekemisissä teidän majesteettinne kanssa."

"Sanotte tuovanne minulle uutisia?"

"Niin, sire."

"Varmaankin Ranskan kuninkaan lähettämänä?"

"En, en suinkaan, sire", vastasi d'Artagnan. "Teidän majesteettinne olisi pitänyt huomatakin tuolla ollessanne, että Ranskan kuningas ei ajattele muuta kuin omaa majesteettiaan."

Kaarle kohotti katseensa taivasta kohti.

"Ei, sire", jatkoi d'Artagnan, "tuomani tiedot johtuvat kokonaan yksityisestä toiminnastani. Rohkenen kuitenkin toivoa, että teidän majesteettinne suosiollisesti kuuntelee kertomustani."

"Puhukaa, monsieur."

"Ellen erehdy, sire, niin teidän majesteettinne puhui silloin Bloisin linnassa sekasorrosta, johon asianne olivat joutuneet Englannissa."

Kaarle punastui.

"Monsieur", hän sanoi, "kerroin vain Ranskan kuninkaalle…"

"Oh, teidän majesteettinne käsittää väärin", keskeytti muskettisoturi kylmäverisesti. "Osaan kyllä puhutella kuninkaita onnettomuuden hetkellä, ja vain onnettomissa olosuhteissa hekin minua puhuttelevat, – onnen tullessa he eivät minuun enää vilkaisekaan. En siis ainoastaan tunne teidän majesteettianne kohtaan mitä syvintä kunnioitusta, vaan rajatonta kiintymystäkin, ja se merkitsee minulla jotakin, sen saatte uskoa, sire. Kuullessani teidän majesteettinne valittavan kohtaloanne, huomasin teidät jaloksi ja uljaaksi mieheksi, joka kestää koettelemukset arvokkaasti."

"Toden totta", virkkoi Kaarle ihmeissään, "en tiedä, kumpaista pidän mieluisampana, – suoraa puhettanne vai kunnioituksenneko ilmaisua."

"Saatte tuotapikaa tehdä valintanne, sire", jatkoi d'Artagnan. "Teidän majesteettinne siis valitti serkullenne Ludvig XIV: lle, kuinka vaikea teidän oli päästä takaisin Englantiin ja nousta jälleen valtaistuimelle ilman miehiä ja vailla varoja.", Kaarle teki kärsimättömän liikkeen.

"Ja varsinaisena esteenä teidän majesteettinne tiellä", pitkitti d'Artagnan, "oli muuan kenraali, joka johti parlamentin armeijaa ja esitti siellä toisen Cromwellin osaa. Eikö teidän majesteettinne sanonut niin?"

"Kyllä, mutta huomautan teille vieläkin, monsieur, että sanani olivat tarkoitettuja vain kuninkaan kuuluviin."

"Ja te saatte nähdä, sire, kuinka onnellista oli, että ne tulivat hänen muskettiluutnanttinsakin korviin. Tämä teidän majesteetillenne niin kiusallinen mies oli luullakseni kenraali Monk; olenko oikein kuullut hänen nimensä, sire?"

"Olette kyllä, monsieur; mutta vielä kerran – mitä hyötyä on näistä kysymyksistä?"

"Ka, minä tiedän kyllä, sire, että hovisääntö kieltää kyselemästä kuninkaalta, mutia toivottavasti teidän majesteettinne antaa minulle piankin anteeksi säädyttömyyteni. Teidän majesteettinne lisäsi silloin, että jos te kuitenkin saisitte vain tavata ja puhutella häntä, nähdä hänet kasvoista kasvoihin niin te joko väkipakolla tai suostuttelulla suoriutuisitte tuosta esteestä, ainoasta vakavasta, ylipääsemättömästä ja todellisesta, mitä eteenne saattoi tulla."

"Kaikki tuo on totta, monsieur; kohtaloni, tulevaisuuteni, mitättömyyteni tai loistoni riippuu siitä miehestä. Mutta minkä päätelmän tahdotte tehdä siitä?"

"Vain sen, että jos kenraali Monk on teille noin haitallinen, olisi hänet joko poistettava teidän majesteettinne tieltä tai tehtävä liittolaiseksenne."

"Monsieur, kuningas, jolla ei ole armeijaa eikä rahaa, – kun kerran olette kuullut keskusteluni serkkuni kanssa, – ei voi saada mitään aikaan sellaista miestä kuin Monkia vastaan."

"Sen kyllä tiedän olleen mielipiteenänne, sire, mutta onneksi en minä ajatellut samoin."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Että minä olen tehnyt armeijatta ja miljoonatta, mitä teidän majesteettinne katsoi voivansa yrittää ainoastaan niiden avulla."

"Kuinka! Mitä sanottekaan? Mitä olette tehnyt?"

"Mitäkö olen tehnyt? No, sire, minä läksin ottamaan kiinni tuota teidän majesteettinne vastuksiksi tullutta miestä."

"Englantiin?"

"Aivan, sire."

"Te läksitte Englantiin ottamaan kiinni Monkia?"

"Teinkö siinä ehkä pahoin?"

"Te olette totisesti järjiltänne, monsieur!"

"En vähääkään, sire."

"Ja saitteko hänet muka vangiksi?"

"Sain kun sainkin, sire."

"Missä?"

"Leirissään."

Kuningas hypähti kärsimättömänä ja kohautti olkapäitään.

"Ja siepattuani hänet Newcastlen tiellä", lisäsi d'Artagnan yksinkertaisesti, "tuon hänet nyt teidän majesteetillenne."

"Te tuotte hänet minulle!" huudahti kuningas melkein suutuksissaan näennäisestä ilvehtimisestä.

"Niin, sire", vastasi d'Artagnan tyynesti, "tuon hänet nyt teille. Hän on tässä ulkopuolella isossa arkussa, johon on näverretty hengitysreikiä."

"Hyvä Jumala!"

"Oh, olkaa huoletta, sire, häntä on hoidettu visusti. Hyvässä kunnossa hän tulee ja täydellisesti säilyneenä. Suvaitseeko teidän majesteettinne nähdä ja puhutella häntä vai paiskaammeko hänet mereen?"

"Oi, hyvä Jumala!" hoki Kaarlo; "hyvä Jumala! Ettekö loukkaa minua arvottomalla pilalla? Olisitteko tehnyt ennen kuulumattoman rohkean ja nerokkaan tempun? Mahdotonta!

"Salliiko teidän majesteettinne minun avata ikkunan?" kysyi d'Artagnan ja avasi sen samassa.

Kuningas ei edes ehtinyt myöntää. D'Artagnan vihelsi kimeästi ja pitkään, uudistaen sitten yön hiljaisuudessa merkkinsä vielä kahdesti.

"Kas niin", hän sanoi, "nyt hänet tuodaan teidän majesteetillenne."