Joulun-aatto

Se oli pitkä yö, jos se oli ainoastaan yksi yö; mutta sitä Scrooge epäili, koska joulunpyhät kaikki näyttivät sulauneen siihen ajanjaksoon, jonka he viettivät yhdessä. Se oli myöskin kummallista, että, samalla kuin Scrooge pysyi muuttumatonna ulkomuodoltaan, henki ilmeisesti kävi vanhemmaksi. Scrooge oli havainnut tämän muutoksen, mutta ei koskaan puhunut siitä, ennenkuin he lähtivät eräästä lasten loppiaiskemusta, jolloin, katsellen henkeä, kun he seisoivat molemmat jollakin aukealla paikalla, hän eroitti, että sen hiukset olivat harmaat.

"Onko henkien elämä niin lyhyt?" kysyi Scrooge.

"Minun elämäni täällä maan päällä on sangen lyhyt", vastasi henki. "Se päättyy tänä yönä."

"Tänä yönä!" huudahti Scrooge.

"Sydän-yönä. Kuule! Aika lähestyy."

Kellot löivät kolme neljännestä yli yksitoista juuri tällä hetkellä.

"Suo minulle anteeksi, jos minun ei ole oikeus kysyä", lausui Scrooge, tyystisti tarkastellen hengen vaippaa, "mutta minä näen jotakin outoa, joka ei kuulu sinuun itseen, pistävän esiin liepeitten alta. Onko se jalka vai sorkka?"

"Se lienee sorkka, vaikka siinä on lihaakin", oli hengen surullinen vastaus. "Katso tänne."

Vaippansa poimuista veti henki esiin kaksi lasta, kurjaa, hylättyä, kauhistavaa, inhottavaa, surkeata. He laskivat polvillensa hengen jalkojen juureen ja pitivät kiinni hänen vaatteistaan.

"Oi, ihminen! katso tänne. Katso, katso alas tänne!" huudahti henki.

Toinen oli poika, toinen tyttö. Keltaisia, laihoja, ryysyisiä, tuimistuneita, susimaisia lapsia; mutta myöskin matelevia nöyryydessänsä. Missä sulokas nuoruus olisi voinut täyttää heidän kasvonsa ja vuodattaa niihin heleimmät värinsä, oli laiha ja ryppyinen käsi, niinkuin ajan, puristanut ja vääntänyt ja raastanut niitä. Missä enkelit olisivat voineet asua, väijyivät perkeleet ja tuijottivat uhkaavaisesti. Ei mikään ihmisyyden muutos, ei mikään sen huonous, eikä mikään sen turmio, olipa se millä portaalla tahansa, kaikissa tämän kummallisen luomisen salaisuuksissa ole tuottanut hirviöitä puoleksikaan niin kauheita ja julmia.

Scrooge kavahti säikähtyneenä takaperin. Kun lapset näytettiin hänelle tällä tapaa, aikoi hän sanoa, että he olivat sieviä lapsia, mutta sanat tukeuttivat toisensa pikemmin, kuin ottivat osaa niin äärettömän suureen valheesen.

"Henki! ovatko nämät lapset sinun?" olivat ainoat sanat, joita Scrooge pystyi sanomaan.

"He ovat ihmisten", vastasi henki, katsoen alas heidän puoleensa. "He turvaavat minuun ja valittavat vanhempiansa vastaan. Tämä poika on Taitamattomuus. Tämä tyttö on Puute. Varo heitä molempia ja kaikkia heidän heimolaisiansa, mutta ennen kaikkia varo tätä poikaa, sillä hänen otsallansa näen kirjoitetun sen, joka on Tuomio, jollei kirjoitusta pyyhitä pois. Kieltäkäät se!" huudahti henki, korottaen ulos kättänsä kaupunkia päin. "Soimatkaat niitä, jotka kertovat sitä teille! Sallikaat sitä teidän puolueellisia tarkoituksianne varten, ja tehkäät sitä pahemmaksi! ja odottakaat loppua!"

"Eikö heillä ole mitään turvapaikkaa eikä apukeinoja?" kysyi Scrooge.

"Eikö vankihuoneita löydy?" vastasi henki, kääntyen viimeisen kerran Scrooge'n puoleen hänen omilla sanoillansa. "Entä vaivaishuoneita?"

Kello löi kaksitoista.

Scrooge katsoi ympärillensä ja etsi henkeä, mutta hän ei nähnyt sitä. Kun viimeinen lyönti lakkasi värähtelemästä, muisti hän vanhan Jakob Marley'n ennustuksen ja, nostaen ylös silmänsä, näki juhlallisen haamun, kokonaan verhottuna, tulevan, niinkuin sumu pitkin maata, häntä kohden.

IV.
Viimeinen henki

Pitkäänsä, vakavasti, ääneti henki lähestyi. Kun se tuli likelle, vaipui Scrooge alas polvillensa; sillä itse ilmaankin, jonka läpi tämä henki liikkui, näytti se levittävän sumeaa salaisuutta.

Se oli noki-mustassa puvussa, joka peitti sen pään, kasvot ja vartalon, ettei mitään jäänyt näkyviin, kuin ojennettu käsi. Ilman tätä kättä olisi Scrooge tuskin eroittanut haamua ympäröivän yön pimeästä.

Hän tunsi, että se oli pitkä ja rehtava, kun se saapui hänen viereensä, ja että sen salamyhkäinen läsnä-olo täytti hänet juhlallisella pelolla. Hän ei tietänyt sen enempää, sillä henki ei puhunut eikä liikahtanut.

"Seisonko minä tulevien joulujen hengen edessä?" kysyi Scrooge.

Henki ei vastannut mitään, vaan viittasi eteenpäin kädellänsä.

"Sinun on aikomus näyttää minulle semmoisten asiain varjokuvia, jotka eivät vielä ole tapahtuneet, vaan tulevaisuudessa tapahtuvat", jatkoi Scrooge. "Eikö niin, henki?"

Puvun ylipuoli vetäytyi tuokioksi kokoon poimuissansa, niinkuin henki olisi notkistanut päätänsä. Tämä oli ainoa vastaus, jonka Scrooge sai.

Vaikka Scrooge oli tähän aikaan hyvin tottunut haamujen seuraan, pelkäsi hän tätä äänetöntä henkeä niin kovasti, että hänen polviansa värisytti, ja hän huomasi, että hän tuskin pysyi pystyssä, kun hän hankki seuraamaan sitä. Henki seisahtui hetkeksi, niinkuin hän olisi havainnut hänen tilansa ja tahtonut antaa hänelle aikaa tointua.

Mutta Scrooge'n oli vaan sitä pahempi olla. Outo, epämääräinen kauhu vavistutti häntä, kun hän tiesi, että tumman version takaa aaveen-omaiset silmät tarkasti katselivat häntä, mutta hän puolestaan, vaikka kuinka ponnisti omia silmiänsä, ei voinut nähdä mitään muuta, kuin aaveen-omaisen käden ja mustan kasan vaatteita.

"Tulevaisuuden henki!" hän huudahti, "minä pelkään sinua enemmän, kuin mitään henkeä, minkä olen nähnyt. Mutta koska minä tiedän, että sinun on aikomus tehdä minulle hyvää ja, niinkuin toivon, muuttaa minut toisenlaiseksi ihmiseksi, kuin olen ollut, rupean mielelläni sinun kumppaniksesi, vieläpä kiitollisella sydämellä. Etkö tahdo puhutella minua?"

Henki ei vastannut hänelle mitään. Käsi osoitti suoraan eteenpäin.

"Johdata!" sanoi Scrooge. "Johdata! Yö katoo pian, ja se on kallis aika minulle, minä tiedän sen. Johdata, henki!"

Henki vieri pois samalla tapaa, kuin se oli tullutkin häntä kohden. Scrooge seurasi sitä vaatteitten varjossa, jotka, niinkuin hänestä tuntui, tukivat häntä ja kantoivat häntä eteenpäin.

He tuskin näyttivät astuvan sisään City'yn; sillä oli melkein niinkuin City olisi kasvanut ylös maasta ja ympäröinnyt heitä. Mutta siellä he olivat, jopa keskellä sitä; pörssissä kauppamiesten joukossa, jotka hyörivät edestakasin, kilistivät rahaa plakkareissansa, keskustelivat pienissä ryhmissä, katselivat kelloansa ja leikitsivät miettiväisesti isoilla kultaisilla sineteillänsä ja niin poispäin, niinkuin Scrooge usein oli nähnyt heidän tekevän.

Henki seisahtui vähäisen kauppamies-parven viereen. Havaiten, että käsi osoitti heitä, astui Scrooge likemmäksi, heidän puhettansa kuunnellakseen.

"Ei", arveli iso, lihava mies, jolla oli tavattoman suuri leuka, "minä en tiedä siitä paljon mitään. Minä tiedän vaan, että hän on kuollut."

"Milloin hän kuoli?" kysyi toinen.

"Viime yönä, luullakseni."

"No, mikä häntä vaivasi?" kysyi kolmas, ottaen aika hyppysellisen nuuskaa kookkaasta rasiasta. "Minä luulin, ettei hän koskaan kuolisi."

"Jumala tiesi", sanoi ensimäinen haukotellen.

"Mitä hän on rahojensa tehnyt?" kysyi puna-naamainen gentlemani, jonka nenän-nipusta riippui liika-kasvi, häälyen niinkuin kalkkunakukon helttalehdet.

"Sitä minä en ole kuullut", lausui isoleuka mies, haukotellen taas. "Ehkä jättänyt ne ammattikunnallensa. Minulle hän ei ole jättänyt niitä. Muuta minä en tiedä."

Tähän pilkkaan nauroivat kaikki.

"Arvattavasti sangen helpot hautajaiset", sanoi sama puhuja; "sillä niin totta kuin elän, minä en tiedä ketään, joka menee niihin. Entä jos me rupeisimme vapaa-ehtoisiksi ja lähtisimme mukaan?"

"Olkoon menneeksi, jos on pidetty huolta murkinasta", muistutti gentlemani, jolla oli liika-kasvi nenän-nipussa. "Mutta ravintoa minun täytyy saada, jos seuraan rupean."

Uusi nauru.

"No, minä olen viimeistä lukua kaikkein vähimmin itsekäs teidän joukostanne", arveli ensimäinen puhuja, "sillä minä en koskaan käytä mustia hansikkaita enkä koskaan syö murkinaa. Mutta minä olen valmis lähtemään, jos joku muu tulee. Kun rupean oikein ajattelemaan, en minä ole ensinkään varma, vaikka olisin ollut hänen likeisin ystävänsä; sillä meidän oli tapa pysähtyä ja puhutella toisiamme, missä hyvänsä kohtasimme toisemme. Hyvästi, hyvästi!"

Puhujat ja kuunteliat siirtyivät pois ja sekaantuivat muihin parviin. Scrooge tunsi nämät miehet ja katseli henkeä, jonkunlaista selitystä saadaksensa.

Henki soljahti ulos kadulle. Sormi osoitti kahta henkilöä, jotka tapasivat toisensa. Scrooge kuunteli taas, arvellen, että selitys ehkä olisi tässä.

Hän tunsi nämätkin molemmat täydellisesti. He olivat asiamiehiä: hyvin rikkaita ja mahtavia. Scrooge oli aina koettanut pysyä heidän suosiossansa, se on: asiamiehen kannalta katsoen, ainoastaan asiamiehen kannalta.

"Kuinka jaksatte?" kysyi toinen.

"Kuinka itse jaksatte?" vastasi toinen.

"No!" lausui ensimäinen. "Lempo on viimein omansa perinyt!"

"Niin minulle on kerrottu", vastasi toinen. "Nyt on oikein kylmä, eikö ole?"

"Niinkun ainakin joulun-aikana. Te ette käy luistimassa, arvaan minä?"

"Ei, ei. Muuta tekemistä. Hyvää huomenta!"

Ei sanaakaan lisäksi. Niin he yhtyivät, niin he keskustelivat ja niin he erosivat.

Scrooge oli ensiksi taipuvainen kummastelemaan, että henki pani arvoa tämmöisiin, nähtävästi vähäpätöisiin keskusteluihin; mutta tuntien itsensä vakuutetuksi siitä, että niillä varmaan oli joku salainen merkitys, alkoi hän tuumia, mikä se ehkä olisi. Tuskin sopi ajatella, että ne jollakin tavalla tarkoittivat Jakobin, hänen vanhan kauppakumppaninsa, kuolemaa, sillä se kuului entisyyteen, ja tämän hengen ala oli tulevaisuus. Eikä hän muistanut tuttavistansa ketään, johon kävisi sovittaa niitä. Mutta koska hän ei epäillyt ollenkaan, että, tarkoittivatpa nämät keskustelut ketä hyvänsä, niihin oli kätketty joku opetus hänen omaksi parannuksekseen, päätti hän säilyttää mielessänsä jokaisen sanan, jonka hän kuuli, ja kaikki, mitä hän näki; sekä erittäin katsella omaa varjoansa, kun se ilmestyi. Sillä hänellä oli joku tunto, että hänen tulevan itsensä käytös antaisi hänelle sen ohje-langan, jota hän kaipasi, ja helpottaisi näitten arvoitusten selittämistä.

Hän katsoi ympärillensä juuri tässä paikassa, etsien omaa kuvaansa; mutta toinen mies seisoi hänen tavallisessa nurkassansa, ja vaikka kello osoitti sitä päivän aikaa, jolloin hänen oli tapa olla siinä, ei hän nähnyt mitään omaa kuvaansa niitten joukossa, jotka virtailivat sisään pääportin kautta. Se ei kuitenkaan hämmästyttänyt häntä; sillä hän oli miettinyt itseksensä jonkunlaista elämän muutosta ja luuli ja toivoi, että hän nyt näki vasta syntyneet päätöksensä toteutettuina tässä.

Levollisena ja pimeänä seisoi henki, käsi ojennettuna, hänen vieressään. Kun hän toipui syvämielisestä etsinnöstänsä, päätti hän käden liikunnosta ja suunnasta, että väsymättömät silmät kiinteästi katselivat häntä. Se saatti hänet vapisemaan ja tuntemaan vilun väreitä.

He jättivät vireän näkymän ja lähtivät outoon kaupungin-osaan, jossa Scrooge ei ollut koskaan ennen käynyt, vaikka hän tunsi sen aseman ja huonon huudon. Kadut olivat kuraiset ja kapeat; puodit ja rakennukset viheliäiset; ihmiset puoli-alastomat, juopuneet, länkä-kenkäiset, ilettävät. Kujat ja portinkäytävät purkasivat, niinkuin yhtä monta istukas-kuoppaa, loukkaavan hajunsa, likansa ja elämänsä yksinäisille kaduille; ja koko seutu höyrysi rikoksia, saastaisuutta ja kurjuutta.

Syvällä tässä kirouksen ja jumalattomuuden pesässä seisoi lakka-katon alla matalaseinäinen, esiin pistävä puoti, jossa rautaa, rättejä, pulloja, luita ja ihran törkyjä ostettiin. Sisässä lattialla oli viskattu läjiin ruosteisia avaimia, nauloja, ketjuja, saranakoukkuja, viiloja, vaakakuppeja, painoja ja kaikenlaista rauta-romua. Salaisuuksia, joita harva tahtoisi tutkia, synnytettiin ja talletettiin riettaissa rääsy-röykkiöissä, eltaantuneissa rasva-möhkäleissä ja korkeissa luu-kasoissa. Keskellä niitä katuja, joita hän kaupitteli, ja likellä hiili-uunia, joka oli tehty vanhoista tiilistä, istui harmaapäinen, melkein seitsemänkymmentä vuotinen heittiö. Hän oli suojannut itsensä kylmältä ilmalta löyhkäävällä, sekalaisista repaleista tehdyllä kartiinilla, joka riippui pingotetusta nuorasta, ja poltti piippuansa kaikessa levollisen hiljaisuuden hekumassa.

Scrooge ja henki saapuivat tämän miehen luo juuri kuin joku ämmä, kantaen raskasta vaatepankkoa, tuikahti puotiin. Mutta hän oli tuskin päässyt sisään, ennenkuin toinen ämmä samanlaisella taakalla myöskin astui puotiin; ja tätä seurasi kohta joku mies virttyneissä, mustissa vaatteissa, joka säikähtyi yhtä paljon heidät nähdessään, kuin he olivat säikähtyneet toisiansa tuntiessaan. Sulasta hämmästyksestä eivät he eikä piippusuu äijä tuokioon aikaan hiiskuneet mitään, vaan sitten he kaikki kolme purskahtivat nauruun.

"Lasketaan palkkavaimo ensin esiin!" huusi se, joka astui ensin sisään.

"Lasketaan pesu-akka toiseksi esiin; ja lasketaan hautajaistoimittajan apulainen kolmanneksi. Katso, vanha Joe, tässä on hyvä sattumus!

Olemmehan kaikki yhtyneet täällä ilman välipuheetta!"

"Paremmassa paikassa, kuin tässä, ette olisi voineet yhtyä", sanoi vanha Joe, ottaen piippunsa suustaan. "Tule vierashuoneesen. Onhan se jo vanhastaan tuttu sinulle; eivätkä nuot molemmat toisetkaan ole ihan outoja. Odottakaat, siksi kuin suljen puodin oven. Kas, kuinka se kirisee! Täällä ei löydy yhtäkään niin ruostunutta raudanpalasta, kuin sen omat saranat, luulen ma; ja minä olen varma, ettei täällä löydy mitään niin vanhoja luita, kuin minun omat luuni. Hah, hah! Me olemme kaikki soveliaat kutsumukseemme, me pystymme siihen hyvin. Tule vierashuoneesen. Tule vierashuoneesen."

Vierashuoneeksi nimitettiin paikkaa repalekartiinin takana. Ijäkäs mies kohensi tulta vanhalla mattokepillä ja korjasi suitsevaa lamppua (sillä nyt oli yö) piipunvarrellaan, jonka hän sitten jälleen pisti suuhunsa.

Sillä välin kuin hän teki tätä, oli se vaimo, joka jo oli puhunut, heittänyt pankkonsa lattialle ja, istuen pöyhkeästi tuolille, nojasi kyynäspäitänsä polviinsa ja katseli rohkeasti toisia.

"Missä eroitus on! Missä eroitus, Mrs. Dilber?" sanoi vaimo. "Jokaisen on oikeus pitää puotia itsestänsä. Niin hän aina teki."

"Se on totinen tosi!" arveli pesu-akka. "Ei kukaan enemmän, kuin hän."

"No, älä siis todistele, niinkuin pelkäisit, akka, kuka on toista parempi? Emme suinkaan me toinen toisemme hännälle polje?"

"Ei suinkaan!" lausuivat Mrs. Dilber ja mies yhtä haavaa. "Toivotaan, ettemme niin tee."

"Hyvä!" huusi vaimo. "Siinä on kyllä. Kuka siitä köyhtyy, vaikka häneltä menisikin muutamia tämänlaisia kaluja? Ei suinkaan kuollut ihminen, luulen ma."

"Ei maarkan", sanoi Mrs. Dilber nauraen.

"Jos hän tahtoi pitää niitä kuolemansa jälkeen, ilkeä, vanha saituri", jatkoi vaimo, "miks'ei hän elänyt niinkuin muut ihmiset? Silloin olisi joku hoitanut häntä, kun hän loppua teki, mutta nyt hän sai aivan yksinään vetää viimeisen kutkauksensa."

"Aivan niin", arveli Mrs. Dilber. "se on Jumalan rangaistus hänelle."

"Minä soisin, että hänelle olisi tullut vähän ankarampi rangaistus", vastasi vaimo; "ja se olisikin tullut, te saatte luottaa siihen, jos vaan olisin voinut iskeä kynteni johonkin muuhun. Avaa tämä pankko, vanha Joe, ja sano, mitä maksat siitä. Lausu suoraan ajatuksesi. Minä en huoli, vaikka olen ensimäinen, enkä pelkää heitä, vaikka he näkevätkin. Me tiedämme varsin hyvin, että me autoimme toisiamme, ennenkuin yhdyimme täällä, luulen ma. Se ei ole mikään synti. Avaa pankko, Joe."

Mutta hänen ystäviensä hieno kohteliaisuus ei sallinut tätä; mies virttyneissä, mustissa vaatteissa astui ensin esiin, tuoden näkyviin omaa ryöstötavaraansa. Se ei ollut aivan runsas. Pari kolme sinettiä, lyijyspännän pidin, pari hiannappeja ja vähän-arvoinen rintasolki, siinä kaikki. Vanha Joe tutki niitä tyystisti ja harkitsi niitten hinnan. Sitten hän kirjoitti liidulla seinään, kuinka paljon hän tahtoi antaa itsekustakin kalusta, ja laski nyt eri summat yhteen, kun hän huomasi, ettei mytystä lähtenyt mitään enempää.

"Siinä sinun rätinkisi on", lausui Joe, "enkä minä anna äyriäkään lisäksi, vaikka minä elävältä keitettäisiin. Kenenkä vuoro nyt on?"

Se oli Mrs. Dilber'in. Lakanoita ja käsiliinoja, vähäinen kangaskappale, kaksi vanhan-aikuista hopeista teelusikkaa, pari sokuri-pihtejä ja muutamia saappaita. Hänen tilinsä suoritettiin samalla tavalla seinällä.

"Minä annan aina liian paljon naisille. Se on minun heikko puoleni, ja se on se tapa, jolla minä hävitän itseni", väitti vanha Joe. "Tässä sinun rätinkisi. Jos sinä pyytäisit penny'n lisäksi ja antaisit kaupan riippua siitä, katuisin minä, että olen ollut niin aulis ja vetäisin pois puolen kruunua."

"Ja avaa nyt minun tukkuni, Joe", lausui ensimäinen vaimo.

Joe laskeusi polvillensa, voidaksensa paremmin avata sitä, ja, koko joukon solmuja purattuansa, veti ulos ison ja raskaan kääryn tummaa vaatetta.

"Miksi sinä tätä nimität?" kysyi Joe. "Uutimia!"

"Ahaa'" vastasi vaimo nauraen ja nojautui eteenpäin, käsivarret ristissä. "Uutimia!"

"Sinä et suinkaan aio sanoa, että otit ne alas renkaineen päivineen, kun hän vielä makasi vuoteessaan?" kysyi Joe.

"Aion kyllä", vastasi vaimo. "Miks'ei?"

"Sinä synnyit rikastumaan", arveli Joe, "ja sinä rikastutkin varmaan."

"Minä en suinkaan pidätä kättäni, kun voin saada jotakin siihen sillä, että kurotan sitä, ei ainakaan semmoisen miehen tähden, kuin hän oli, sen takaan sinulle, Joe", lausui vaimo kylmäkiskoisesti. "Älä nyt kaada öljyä sängyn peitteelle."

"Hänen peitteellensäkö?" kysyi Joe.

"Kenenkä muun, luulet?" vastasi vaimo. "Sitä ei tarvitse pelätä, että hän vilustuu, vaikka hän onkin sitä paitsi."

"Minä toivon, ettei hän kuollut mihinkään tarttuvaan tautiin? Kuinka?" sanoi vanha Joe, pysähtyen työssänsä ja katsahtaen ylös.

"Älä sitä pelkää", vastasi vaimo. "Minä en ollut niin mieltynyt hänen seuraansa, että olisin viipynyt hänen luonansa semmoisten kalujen tähden, jos niin olisi ollut laita. No, sinä saat kurkistella tämän paidan lävitse, siksikuin silmäsi pakoittaa; mutta sinä et löydä yhtäkään reikää eikä kulunutta paikkaa siinä. Se on paras, joka hänellä oli, ja lisäksi aivan hieno. He olisivat hävittäneet sen, jollei minua olisi ollut."

"Mitä sinä hävittämiseksi sanot?" kysyi vanha Joe.

"Sitä, että se puettiin ruumiin päälle hautaan vietäväksi", lausui vaimo nauraen. "Joku oli hullu kyllä sitä yrittämään, mutta minä riisuin sen pois jälleen. Jollei karttuni kelpaa semmoisiin, niin se ei kelpaa mihinkään. Se on aivan yhtä sovelias ruumiille. Hän ei voi näyttää rumemmalta, kuin hän näytti tuossa."

Scrooge kuunteli tätä keskustelua kauhulla. Kun he istuivat saaliinsa ympärillä siinä huonossa valossa, jonka vanhan miehen lamppu soi, katseli hän heitä semmoisella inholla, joka tuskin olisi enentynyt, vaikka he olisivat olleet saastaisia perkeleitä, jotka hieroivat kauppaa itse ruumiista.

"Hah, hah!" nauroi sama vaimo, kun vanha Joe, ottaen esiin flanelli-kukkaron, luki heidän itsekunkin voittonsa lattialle. "Se oli sen jutun loppu, näettekö! Eläessään hän peloitti kaikki ihmiset pois luotansa, että meillä olisi hyötyä hänestä, kun hän oli kuollut! Hah, hah, hah!"

"Henki!" sanoi Scrooge, vavisten kiireestä kantapäähän asti. "Minä näen, minä näen. Tämän onnettoman miehen kohtalo voisi olla minun oma kohtaloni. Minun elämäni pyrkii nyt sinnepäin. Laupias Jumala, mikä tämä on!"

Hän astahti kauhistuen takaperin, sillä näkymö oli muuttunut, ja nyt hän melkein koski yhtä vuodetta: alastonta, uutimetonta vuodetta, jossa ryysyisen lakanan alla käärittynä makasi jotakin, joka, vaikka se oli äänetönnä, antoi itsestänsä tiedon kammottavalla kielellä.

Huone oli kovin pimeä, niin pimeä, ettei sitä voinut tarkoin tuntea, vaikka Scrooge salaisesta mielijohteesta ja uteliaana tietämään, minkälainen huone se oli, kyllä katseli ympärillensä. Vaalea, ulkoapäin tuleva valo kohtasi suoraan vuodetta; ja tyhjäksi ryöstettynä makasi siinä kenenkään vartioimatta, kenenkään itkemättä, kenenkään kaipaamatta tämän miehen ruumis.

Scrooge katsoi hengen puoleen. Vakavasti osoitti sen käsi ruumiin päätä, peite oli niin huolimattomasti levitetty sen ylitse, että jos sitä olisi vähänkin nostettu, jos Scrooge olisi sormeansa liikuttanut, olisivat kasvot paljastuneet. Hän ajatteli sitä, tunsi, kuinka helppo sitä oli tehdä ja tahtoi tehdä sitä; mutta hän kykeni yhtä vähän verhoa poistamaan kuin karkoittamaan henkeä vierestänsä.

Oi kylmä, kylmä, jäykkä, hirmuinen kuolema! aseta alttarisi tähän ja varusta sitä semmoisilla kauhuilla, kuin sinulla on tarjona: sillä tämä on sinun aluskuntasi! Mutta rakastetusta, kunnioitetusta, arvossa pidetystä päästä sinä et voi katkaista hiustakaan julmia tarkoituksiasi varten eikä tehdä yhtä kasvonjuonnettakaan vastenmieliseksi. Se ei ole mitään, että käsi on raskas ja putoo alas, kun siitä hellitetään; se ei ole mitään, että sydän ja suonet ovat seisattuneet; mutta se on jotakin, että käsi oli avoin, jalo ja rehellinen; sydän urhoollinen, lämmin ja hellä; ja into ihmisen. Iske, varjo, iske! ja katso, kuinka hänen hyvät tekonsa virtaavat haavasta ja kylvävät mailmaan kuolematonta elämää!

Ei mikään ääni lausunut näitä sanoja Scrooge'n korvaan, vaan kuitenkin hän kuuli ne, kun hän katseli vuodetta. Hän mietti, että jos voisi nyt herättää tämän miehen, mimmoiset olisivat hänen ensimäiset ajatuksensa? Rahanpyyntikö vai tyly käytös vai kalvavat huolet? Ne ovat, tosiaan, tuottaneet hänelle soman lopun!

Hän makasi pimeässä, tyhjässä huoneessa, eikä ollut yhtäkään miestä, ei vaimoa eikä lasta, joka olisi sanonut, että hän oli hyvä minulle siinä taikka siinä asiassa, ja lempeän sanan muiston vuoksi tahdon minä olla hyvä hänelle. Kissa raappi ovea, ja nakertavien hiirien ääni kuului takan alta. Mitä ne pyysivät kuoleman huoneessa, ja miksi ne olivat niin levottomat ja riivaantuneet, sitä ei Scrooge uskaltanut ajatella.

"Henki!" sanoi hän, "tämä on kauhea paikka. Kun jätän sen, en minä jätä sen opetusta, luota minuun. Lähtekäämmme!"

Yhä henki muuttumatta osoitti sormellansa kuolleen päätä.

"Minä ymmärrän sinua", vastasi Scrooge, "ja minä tekisin sen, jos voisin. Mutta minä en kykene, henki. Minä en kykene."

Taas henki näytti tarkastavan häntä.

"Jos löytyy ketään kaupungissa, jota tämän miehen kuolema liikuttaa", lausui Scrooge vallan tuskastuneena, "näytä hänet minulle, henki, minä rukoilen sinua!"

Henki levitti hetkeksi mustan vaippansa, niinkuin siiven, hänen eteensä; ja taas syrjäyttäen sitä asetti hänen näkyviinsä päivän valaiseman huoneen, jossa äiti lapsinensa oli.

Äiti odotti jotakuta, ja oli kovasti huolestuneena; sillä hän käveli edestakaisin huoneessa; säpsähti jokaisesta äänestä; tähysteli ulos akkunasta; katsoi kelloa; yritti, vaikka turhaan, työskennellä neulallansa; ja sieti tuskin leikkivien lasten hälinää.

Vihdoin kuului kauan odotettu kolkutus. Hän kiirehti oven luo ja tapasi puolisonsa, miehen, jonka kasvoja murhe ja alakuloisuus olivat vakoilleet, vaikka hän oli nuori. Niissä ilmestyi nyt merkillinen liikunto; jonkunlainen yksitotinen ilo, jota hän häpesi ja koetti tukehuttaa.

Hän istui päivällisille, joita he olivat pitäneet lämpiminä hänelle; ja kun vaimo matalalla äänellä, kauan vaiti oltuaan, kysyi mieheltänsä, mitä kuului, näytti hän hämmentelevän mitä vastata.

"Hyvää", jatkoi vaimo, "vai pahaa?" – auttaaksensa häntä.

"Pahaa", hän vastasi.

"Me olemme siis aivan hukassa?"

"Ei. Vielä on toivoa, Karolina."

"Jos hän heltyy", vastasi vaimo kummastuneena, "on kyllä toivoa!

Kaikkia sopii toivoa, jos semmoinen ihme on tapahtunut."

"Hänen ei käy enää heltyminen", lausui mies. "Hän on kuollut."

Äiti oli lempeä ja kärsivällinen olento, jos hänen kasvonsa puhuivat totta; mutta hän oli kiitollinen sielussansa, kun hän kuuli tämän, ja hän lausuikin sitä ristiin lasketuilla käsillä. Hän rukoili anteeksi seuraavalla silmänräpäyksellä ja häntä pahoitti; mutta kiitollisuus oli hänen sydämensä ensimäinen tunto.

"Mitä tuo puoli-päihtynyt akka, josta eilen illalla puhuin, sanoi minulle, kun koetin tavata häntä ja saada aikaa viikoksi; ja mitä minä luulin vaan pelkiksi verukkeiksi, että hän pääsisi minusta, näyttää olleen aivan totta. Hän ei ollut silloin ainoastaan kovasti huono, vaan kuolemaisillaan."

"Kenelle meidän velkamme siirretään?"

"Minä en tiedä. Mutta sitä ennen voimme hankkia rahaa; ja vaikka emme voisikaan, olisi se todella kova onni, jos hänen jälkeisensä olisi yhtä ankara velkoja. Me saamme tänä iltana käydä levolle keveillä sydämillä, Karolina!"

Niin. Heidän sydämensä olivat iloisemmat, vaikka he kyllä koettivat vastustaa sitä. Lastenkin kasvot kirkastuivat, kun he hiljalleen kokoontuivat vanhempien ympärille kuuntelemaan, mitä he niin vähän ymmärsivät; ja tämä koti oli käynyt onnellisemmaksi tuon miehen kuoleman kautta! Ainoa tunne, jonka henki voi näyttää hänelle ja jonka kuoleman tapaus synnytti, oli ilo.

"Näytä, henki, minulle joku paikka, missä hellyys ilmestyy yhdessä kuoleman kanssa", lausui Scrooge; "taikka tuo pimeä huone, jonka vast'ikään jätimme, on aina oleva silmissäni."

Henki johdatti häntä pitkin useita katuja, jotka olivat hyvin tutut hänelle; ja kun he kulkivat edelleen, katsoi Scrooge sinne tänne nähdäksensä itseänsä, mutta hän ei ollut missään näkyvissä. He astuivat Bob Cratchit paran huoneesen, samaan asuntoon, jossa hän oli käynyt ennen; ja tapasivat äidin ja lapset istumasta valkean ympärillä.

Hiljaa. Aivan hiljaa. Meluavat nuoret Cratchit'it olivat yhtä tyvenet, kuin muistopatsaat, nurkassansa ja istuivat katsellen Peter'iä, jolla oli kirja edessään. Äiti ja tyttäret ompelivat. Mutta hekin olivat hyvin hiljalleen!

"Ja Hän kutsui tykönsä lapsen ja asetti sen heidän keskellensä."

Missä Scrooge oli kuullut nämät sanat? Hän ei ollut kuullut niitä unissaan. Poika oli varmaan lukenut ne ääneen, kun henki ja hän astuivat kynnyksen yli. Miks'ei hän jatkanut?

Äiti pani ompeluksensa pöydälle ja peitti kasvonsa kädellään.

"Väri haittaa silmiäni", hän sanoi.

Väri? Voi, Pikku Tim raukka!

"Ne ovat paremmat nyt taas", lausui Cratchit'in vaimo. "Kynttilänvalo tekee ne heikoiksi; enkä minä tahtoisi, vaikka mikä olisi, näyttää isällenne, kun hän tulee kotiin, että minulla on heikot silmät. Tähän aikaan hän tavallisesti muutoin tulee."

"Jo varemminkin", vastasi Peter, sulkien kirjaansa. "Mutta luullakseni on hän, äiti, näinä muutamina viimeisinä iltoina kävellyt vähän hitaammin, kuin ennen."

He olivat aivan ääneti taas. Viimein äiti sanoi, vieläpä vakavalla, iloisella äänellä, joka ainoastaan kerran sortui:

"Minä tiedän, että hän kantaen – minä tiedän, että hän kantaen Pikku Tim'iä kävi hyvin nopeasti."

"Niin minäkin", lausui Peter. "Usein."

"Niin minäkin", huudahti muuan vielä. Niin tiesivät kaikki.

"Mutta hän oli hyvin huokea kantaa", jatkoi äiti ahkerasti työskennellen, "ja hänen isänsä rakasti häntä niin paljon, ettei siitä ollut mitään vaivaa, ei mitään vaivaa. Ja tuossa on isänne ovella!"

Hän juoksi ulos kohtaamaan miestänsä; ja lyhytläntä Bob, huivi kaulassa – hän tarvitsi sitä, mies parka – tuli sisään. Hänen teensä oli valmiina häntä varten kaminin komerossa, ja he koettivat kaikki, kuka parhaiten saisi sitä hänelle. Sitten molemmat nuoret Cratchit'it kiipesivät hänen polvillensa ja panivat, kumpikin lapsi, pikkuisen poskensa hänen kasvojansa vastaan, ikäänkuin he olisivat sanoneet: "älä huoli siitä, isä. Älä ole suruissasi!"

Bob oli hyvin iloinen heidän kanssaan ja puhui hupaisesti koko perheelle. Hän katseli ompelusta pöydällä ja kiitti Mrs. Cratchit'in ja tyttöjen ahkeruutta ja kerkeyttä. He saisivat sen valmiiksi aikaa ennen sunnuntaita, sanoi hän.

"Ennen sunnuntaita! Sinä kävit siis siellä tänään, Robert?" kysyi hänen vaimonsa.

"Niin, rakkaani", vastasi Bob. "Minä olisin suonut, että sinun olisi sopinut tulla. Sinun olisi tehnyt hyvää nähdä, kuinka viheriä paikka se on. Mutta sinä saat nähdä sen usein. Minä lupasin hänelle, tulla sinne sunnuntaisin. Minun pikku, pikku poikani!" huudahti Bob. "Minun pikku poikani!"

Hänen voimansa raukeni äkkiä. Hän ei voinut estää sitä. Jos hän olisi voinut estää sitä, olisivat ehkä hän ja hänen lapsensa olleet kauempana toisistansa, kuin he olivat.

Hän lähti ulos ja meni ylähuoneesen, joka oli juhlallisesti valaistu ja koristettu joulua varten. Tuoli oli asetettu aivan lapsen viereen, ja hyvin havaitsi, että joku oli nykyisin käynyt siellä. Bob raukka istui alas siihen, ja kun hän oli ajatellut vähän ja tyyntynyt, suuteli hän pikku kasvoja. Hän tyytyi siihen, mitä oli tapahtunut, ja meni alas taas aivan onnellisena.

He kokoontuivat valkean ympärille ja puhuivat; tytöt ja äiti yhä työskennellen. Bob jutteli heille Scrooge'n sisarenpojan erinomaisesta ystävällisyydestä ja kuinka tämä, jota hän oli tuskin kertaakaan nähnyt, kohtasi hänet kadulla tänä päivänä ja, huomaten, että hän näytti vähän – "juuri vähän alakuloiselta, sinä ymmärrät", sanoi Bob, kysyi, mitä oli tapahtunut, koska hän näytti niin murheelliselta. "Jolloin", lausui Bob, "sillä hän on mitä puheliaimpia gentlemaneja ikinä olette kuulleet, minä kerroin sen hänelle." "Minua surettaa sydämestäni, että hän kuoli, Mr. Cratchit", sanoi hän, "ja minua surettaa sydämestäni teidän hyvän vaimonne puolesta." "Sivumennen, mistä hän sen tiesi, sitä minä en ymmärrä."

"Tiesi mitä, rakkaani?"

"No, että sinä olet hyvä vaimo", vastasi Bob.

"Kaikki sen tietävät!" arveli Peter.

"Oikein, poikani!" huudahti Bob. "Minä toivon, että tietävät." "Minua surettaa sydämestäni", sanoi Scrooge'n sisarenpoika, "teidän hyvän vaimonne puolesta. Jos minä voin tehdä jotakin hyvää teille", lausui hän, antaen minulle korttinsa, "on tuossa se paikka, jossa asun. Tehkäät hyvin ja tulkaat minun luokseni." "Tämä ei miellyttänyt", jatkoi Bob, "niin paljon sen tähden, mitä hän ehkä voi tehdä meille, kuin juuri hänen lempeän käytöksensä tähden. Näytti todella siltä, kuin hän olisi tuntenut Pikku Tim'imme ja surrut meidän kanssamme."

"Hän on varmaan hyvä ihminen!" lausui Mrs. Cratchit.

"Sinä olisit varmempi siitä, rakkaani", vastasi Bob, "jos olisit nähnyt ja puhutellut häntä. Se ei kummastuttaisi minua yhtään – huomaa, mitä minä sanon! – vaikka hän hankkisi Peter'ille paremman paikan."

"Kuuletko, Peter", sanoi Mrs. Cratchit.

"Ja silloin", huusi yksi tytöistä, "Peter ottaa jonkun kumppanin ja aloittaa omaa kauppaa."

"Älä sinä tyhjiä puhu!" vastasi Peter nauraen.

"Saattaapa sekin joskus tapahtua", lausui Bob "vaikka kyllä siihen vielä ehditään, rakkaani. Mutta miten tahansa ja milloin hyvänsä me eroamme toisistamme, me emme suinkaan, kukaan meistä, unhota pikku Tim'iä – vai kuinka? – Häntä, joka ensiksi meni pois meidän joukostamme?"