Joulun-aatto

"Ei milloinkaan, isä!" huusivat kaikki.

"Ja minä tiedän", lausui Bob, "minä tiedän, rakkaani, että kun muistamme, kuinka kärsivällinen ja kuinka lempeä hän oli, vaikka hän oli vaan pikkuinen, pikkuinen lapsi, me emme äkkiä riitele keskenämme ja unhota Pikku Tim raukkaa sitä tehdessämme!"

"Ei, ei milloinkaan!" huusivat he kaikki taas.

"Minä olen hyvin onnellinen", sanoi lyhytläntä Bob, "minä olen hyvin onnellinen!"

Mrs. Cratchit suuteli häntä, hänen tyttärensä suutelivat häntä, molemmat nuoret Cratchit'it suutelivat häntä, ja Peter ja hän pudistivat kättä. Pikku Tim'in henki! sinun lapsellinen olemuksesi oli Jumalalta!

"Henki", lausui Scrooge, "joka asia sanoo minulle, että eromme hetki on tulossa. Minä tiedän sen, mutta en tiedä kuinka. Kerro minulle, kuka se mies oli, jonka näimme makaavan kuolleena?"

Tulevien joulujen henki johdatti häntä, niinkuin ennen – vaikka eri aikana, luuli hän: näissä viimeisissä näyissä ei näyttänyt olevan mitään muuta järjestystä, kuin että ne kuuluivat tulevaisuuteen – johdatti häntä asiamiesten kokouspaikkoihin, mutta ei näyttänyt häntä itseä. Henki ei pysähtynyt ollenkaan, vaan kiiruhti suoraan eteenpäin, niinkuin äsken lausutussa tarkoituksessa, siksi kuin Scrooge käski hänen viipyä hetken.

"Tämä kartano", sanoi Scrooge, "jonka kautta me nyt kiidämme, on se, jossa minun työpaikkani nyt on ja on kauan ollut. Minä näen huoneen. Salli minun katsoa, mikä olen vasta oleva!"

Henki seisattui; käsi osoitti toista suuntaa.

"Huone on tuossa", huudahti Scrooge. "Miksi sinä viittaat toisaalle?"

Tyly sormi ei liikkunut yhtään.

Scrooge riensi konttorinsa akkunan luo ja katsoi sisään. Siinä oli nytkin konttori, mutta ei hänen. Huonekalut eivät olleet samat eikä mies tuolilla ollut hän itse. Henki osoitti yhä toisaalle.

Scrooge lähestyi sitä kerran vielä ja, kummastellen, miksi ja mihin hän oli muuttanut, seurasi sitä, siksi kuin he saapuivat rautaiselle portille. Hän pysähtyi katsomaan ympärilleen, ennenkuin he astuivat siitä sisään.

Kirkkotarha. Tässä siis se viheliäinen mies, jonka nimen hän nyt saisi tietää, makasi mullassa. Hänelle sovelias paikka. Rakennukset ympäröivät sitä kaikkialta, ruohot ja ruhkaheinät – nämät kuolleitten eikä elävien kasvien kukoistus – peittivät sen. Se oli läkähtymällänsä liiallisesta hautaamisesta. Se oli lihava tyydytetystä ruokahalusta. Sovelias paikka!

Henki seisoi hautojen välissä ja osoitti alaspäin yhtä hautaa kohden. Scrooge lähestyi tätä vavisten. Henki oli aivan niinkuin se oli ollut, mutta Scrooge luuli näkevänsä uuden merkityksen sen juhlallisessa muodossa.

"Ennenkuin minä likenen sitä kiveä, jota sinä osoitat", lausui Scrooge, "vastaa minulle yhteen kysymykseen. Ovatko nämät niitten varjoja, jotka varmaan tulevat, vai ovatko ne vaan semmoisten varjoja, jotka kenties tulevat?"

Henki osoitti aina vaan alaspäin sitä hautaa kohden, jonka vieressä se seisoi.

"Ihmisten elämänjuoksua seuraa määrätty loppu, johon se, jos siinä pysytään, epäilemättä saattaa", lausui Scrooge. "Mutta jos luopuu tästä elämän juoksusta, muuttuu loppu. Sano, että niin on niittenkin asiain laita, joita sinä näytät minulle!"

Henki oli liikkumatonna kuin ennen.

Scrooge hiipi sen luo. Häntä värisytti astuessaan. Sormen johdolla luki hän huonosti hoidetun haudan kivellä oman nimensä: Ebenezer Scrooge.

"Olenko minä se mies, joka makasi vuoteessa?" huusi hän polvillansa.

Sormi kääntyi haudasta häntä päin, ja sitten takaisin jälleen.

"Ei, henki! Oi ei, ei!"

Sormi oli yhä sinnepäin.

"Henki!" huusi hän, tarttuen lujasti kiinni sen vaippaan, "kuule minua! Minä en ole sama mies, kuin minä olin. Minä en tahdo olla se mies, jona varmaan olisin ollut ilman tätä yhtymistä. Miksi näytät minulle tätä, jollei minulla ole yhtään toivoa!"

Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin käsi näytti vapisevan.

"Hyvä henki", jatkoi hän, langeten maahan sen eteen: "Sinä pidät minun puoltani ja säälit minua. Vakuuta minulle, että minä saan vielä muuttaa näitä varjoja, joita sinä olet näyttänyt minulle, ja aloittaa uutta elämää!"

Hyvä käsi värisi.

"Minä aion kunnioittaa joulua sydämessäni ja koettaa viettää sitä koko vuoden. Minä aion elää entisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Kaikkien kolmen henget saavat vaikuttaa minussa. Minä en luovuta pois niitä opetuksia, joita he opettivat minulle. Voi, sano minulle, että saan pyyhkiä pois kirjoituksen tästä kivestä!"

Tuskissansa hän tarttui hengen käteen. Käsi koetti päästä irti, mutta väkevänä pyynnössänsä piti Scrooge siitä kiinni. Henki, joka oli vielä väkevämpi, sysäsi hänet luotansa.

Nostaen ylös käsiänsä viimeiseksi rukoukseksi, että hänen kohtalonsa peräytettäisiin, näki hän muutoksen tapahtuvan hengen päähineessä ja puvussa. Se hoikkeni, kutistui ja muuttui sängyntolpaksi.

V.
Loppu

Niin! ja se oli hänen oma sängyntolppansa, hänen oma sänkynsä, hänen oma huoneensa. Paras ja onnellisin asia kaikista oli se, että aika hänen edessään oli hänen omansa, että hän voi tehdä parannusta!

"Minä aion elää entisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa!" kertoi Scrooge, kun hän kömpi ulos vuoteesta. "Kaikkien kolmen henget saavat vaikuttaa minussa. Oi Jakob Marley! Taivas ja joulun-aika olkoot kiitetyt tästä! Minä sanon sen polvillani, vanha Jakob, polvillani!"

Hänen hyvät aikomuksensa hämmensivät ja innostuttivat häntä niin, että hänen sortunut äänensä tuskin totteli hänen tahtoansa. Hän oli nyyhkyttänyt kovasti taistelossansa hengen kanssa, ja hänen kasvonsa olivat kosteat kyynelistä.

"Niitä ei ole revitty alas", huudahti Scrooge, likistäen yhtä uudintansa, "niitä ei ole revitty alas renkaineen päivineen. Ne ovat täällä – minä olen täällä – tulevien varjot saa ehkä hajotetuksi. Ne saa. Minä tiedän, että saa!"

Hänen kätensä askaroitsivat koko ajan hänen vaatteissaan. Hän käänsi niitä väärin puolin, puki niitä nurin päällensä, repi niitä rikki, pani niitä hulluun paikkaan ja saatti niitä osallisiksi jos johonkin puolettomuuteen.

"Minä en tiedä, mitä tehdä!" lausui Scrooge, nauraen ja itkien samalla kertaa, ja sukillansa tehden täydellisen Laocoon'in itsestänsä. "Minä olen köykäinen, kuin höyhen, minä olen onnellinen, kuin enkeli, minä olen iloinen kuin koulupoika. Minä olen huima, kuin päihtynyt mies. Iloista joulua jokaiselle! Onnellista uutta vuotta koko mailmalle. Halloo! Hei! Halloo!"

Hän oli harpannut arkihuoneesen ja seisoi nyt siellä aivan hengästyneenä.

"Tuossa on kastinpannu, jossa kauraliemi oli!" huudahti Scrooge, hypähtäen pois taas ja juosten lieden ympäri. "Tuossa on ovi, jonka kautta Jakob Marley'n haamu tuli! Tuossa on nurkka, jossa nykyisten joulujen henki istui! Tuossa on akkuna, josta näin kuljeksivat haamut! Kaikki on oikein, kaikki on totta, kaikki on tapahtunut. Hah, hah, hah!"

Se oli todella loistava nauru, mitä mainioin nauru mieheltä, joka oli niin monta vuotta ollut vieraantuneena siitä. Monen, monen oivallisen naurun isä!

"Minä en tiedä, monesko päivä kuukaudesta nyt on!" sanoi Scrooge. "Minä en tiedä, kuinka kauan minä olen ollut henkien parissa. Minä en tiedä mitään. Minä olen kokonaan niinkuin sylilapsi. Vähät siitä. Minä en huoli mistään. Minä tahtoisin mielelläni olla sylilapsi. Halloo! Hoi! Haloo!"

Hän keskeytyi ihastuksissansa, kun kirkonkellot kajahtivat mitä iloisimmalla tavalla hän milloinkaan oli kuullut. Helinä ja kumina! Voi mainiota, mainiota!

Juosten akkunan luo, avasi hän sen ja pisti ulos päänsä. Ei mitään sumua, ei mitään usvaa; selkeä, kirkas, armas, vireä, kylmä ilma; kylmä, joka puhalsi tanssimusiikia verelle; kultainen päivänpaiste; sininen taivas; suloinen, vilpas sää; iloiset kellot. Voi mainiota, mainiota!

"Mikä päivä nyt on?" kysyi Scrooge, huutaen pyhävaatteisin puettua poikaa, joka oli lähtenyt ulos kaupunkia katsomaan.

"Kuinka?" vastasi poika aivan kummastuneena.

"Mikä päivä nyt on, hyvä ystäväni?" sanoi Scrooge.

"Nytkö?" vastasi poika. "No, joulupäivä."

"Se on joulupäivä!" lausui Scrooge itseksensä. "Minä en ole kadottanut sitä. Henget ovat tehneet nämät kaikki yhtenä yönä. He voivat tehdä kaikki, mitä tahtovat. Tietysti he voivat. Tietysti he voivat. Halloo, hyvä ystäväni!"

"Halloo!" vastasi poika.

"Tiedätkö sinä tuosta linnunkauppiaasta, joka asuu toisella kadulla tästä, juuri kulmassa?" kysyi Scrooge.

"Luulen tietäväni", vastasi poika.

"Viisas poika!" arveli Scrooge. "Merkillinen poika. Tiedätkö sinä, ovatko jo myyneet sen kilpakalkkunan, joka riippui siellä? – Ei tuo vähäinen, vaan iso?"

"Kuinka, sekö, joka on yhtä iso, kuin minä?" vastasi poika.

"Oikein hupainen poika!" sanoi Scrooge. "Hauska puhutella häntä. Niin, poikaseni!"

"Se riippuu siellä vielä", vastasi poika.

"Riippuuko se?" kysyi Scrooge. "Mene ostamaan se."

"Tyhjiä!" huudahti poika.

"Ei, ei", lausui Scrooge, "minä puhun totta. Mene ostamaan se ja käske heidän tuoda se tänne, että saan määrätä heille, mihin se viedään. Tule takaisin miehen kanssa, ja minä annan sinulle shilling'in. Jos palaat hänen kanssaan ennen viiden minutin kuluttua, annan minä sinulle puolen kruunua!"

Poika lensi tiehensä kuin nuoli. Sillä olisi saanut olla luja käsi liipaisimella, joka olisi lähettänyt nuolen menemään puoleksikaan niin nopeasti.

"Minä toimitan sen Bob Cratchit'ille!" lausui Scrooge itseksensä, hipoen käsiänsä ja naurusta pakahtumallaan. "Hän ei saa tietää, kuka sen lähettää. Se on kahta vertaa isompi, kuin Pikku Tim. Joe Miller ei koskaan laskenut semmoista leikkiä, kuin sen tulo Bob'ille on oleva!"

Se käsiala, jolla hän kirjoitti adressin, ei suinkaan ollut tasaista, mutta hän kirjoitti kuitenkin tavalla taikka toisella ja meni alikertaan avaamaan katu-ovea valmiiksi linnunkauppiaan miehelle. Kun hän seisoi siellä, vartoen häntä, sattuivat hänen silmänsä ovenkolkuttimeen.

"Minä aion rakastaa sitä, niin kauan kuin elän!" huusi Scrooge, taputtaen sitä kädellänsä. "Minä tuskin koskaan ennen katselin sitä. Mikä rehellinen muoto sillä on! Se on kummallinen kolkutin! – Tässä on nyt kalkkuna. Halloo! Hei! Kuinka jaksatte! Iloista joulua!"

Siinä vasta kalkkunaa oli! Se ei ollut koskaan voinut seisoa jaloillansa, tämä lintu. Se olisi heti taittanut poikki ne, niinkuin lakkapuikon.

"No, teidän on mahdoton kantaa se Camden Town'iin", lausui Scrooge.

"Teidän täytyy ottaa vaunut."

Se naurun hekotus, jolla hän tämän sanoi, se hekotus, jolla hän maksoi kalkkunan, se hekotus, jolla hän maksoi vaunut, se hekotus, jolla hän palkitsi pojan, kaikki nämät olivat tuskin verrattavat siihen hekotukseen, jolla hän istui hengästyneenä alas tuolillensa jälleen, ja hekotti, siksi kuin hänen tuli kyynelet silmiin.

Parran ajaminen ei ollut mikään helppo työ, sillä hänen kätensä värisi; ja parran ajaminen vaatii tarkkuutta silloinkin, kuin et tanssi sitä tehdessäsi. Mutta vaikka hän olisi leikannut pois nenänsä huipun, olisi hän pistänyt palasen kiinnelaastaria päälle ja ollut aivan tyytyväisenä.

Hän puki itsensä "kaikkein parhaisin vaatteisinsa" ja joutui viimein kaduille. Ihmiset virtailivat tähän aikaan kaikille suunnille, niinkuin hän oli nähnyt heidän virtailevan, kun hän kulki nykyisten joulujen hengen kanssa; ja astuen, kädet selän takana, katseli Scrooge kaikkia hupaisella hymyllä. Hän näytti, sanalla sanoen, niin tavattoman hauskalta, että pari kolme hyvänluontoista gentlemania toivotti hänelle "hyvää huomenta! Iloista joulua!" Ja Scrooge kertoi usein jälestäpäin, että kaikista suloisista äänistä, mitä hän milloinkaan oli kuullut, nämät soivat suloisimmalta hänen korvissaan.

Hän ei ollut päässyt kauas, kun hän näki sen komean gentlemanin lähestyvän, joka oli tullut hänen konttoriinsa päivää ennen ja sanonut: "Scrooge ja Marley, luullakseni?" Scrooge tunsi pistoksen sydämessään, kun hän ajatteli, kuinka tämä vanha gentlemani katselisi häntä, kun he yhtyivät; mutta hän tiesi, mikä tie oli suoraan hänen edessään, ja hän alkoi astua sitä.

"Rakas Sir", lausui Scrooge, jouduttaen askeliansa ja tarttuen vanhan gentlemanin molempiin käsiin. "Kuinka voitte? Minä toivon, että asianne menestyi hyvin eilen. Se oli hyvin kauniisti tehty teiltä. Iloista joulua!"

"Mr. Scrooge?"

"Niin", vastasi Scrooge. "Se on minun nimeni, mutta minä pelkään, ettei se ole mieluisa teille. Sallikaat minun pyytää anteeksi teiltä. Ja tahdotteko olla hyvä" – tässä Scrooge kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

"Ijankaikkinen Jumala!" huusi gentlemani, ikäänkuin tukehtumallaan.

"Rakas Mr. Scrooge, puhutteko täyttä totta?"

"Jos suvaitsette", lausui Scrooge. "Ei äyriäkään vähemmin. Siihen on luettu monta jäännösmaksoa, minä vakuutan sen. Tahdotteko osoittaa minulle sitä suosiota?"

"Rakas sir", vastasi toinen, pudistaen kättä hänen kanssaan. "Minä en tiedä, mitä vastata semmoiseen anteliai – "

"Älkäät sanoko mitään", vastasi Scrooge. "Tulkaat tervehtimään minua.

Ettekö tahdo tulla minua katsomaan?"

"Tahdon!" huudahti vanha gentlemani. Ja sen näki, että hän aikoi tehdä niin.

"Minä kiitän teitä", lausui Scrooge. "Minä olen suuresti kiitollinen teille. Minä kiitän teitä viisikymmentä kertaa. Jumala siunatkoon teitä!"

Hän meni kirkkoon, käveli pitkin katuja, katseli ihmisiä, jotka häärivät edestakaisin, taputti lapsia pään päälle, teki kysymyksiä kerjäläisille, kurkisteli alas rakennusten kyökkeihin ja ylös akkunoihin, ja huomasi, että kaikki tuotti hänelle huvia. Hän ei ollut koskaan uneksinutkaan, että mikään kävely – että mikään asia – voisi tehdä häntä niin onnelliseksi. Puolipäivän jälkeen käänsi hän askeleensa sisarenpoikansa asuntoa päin.

Hän kulki oven ohitse kymmenkunnan kertoja, ennenkuin hän rohkeni mennä ylös ja koputtaa. Mutta hän jännitti voimiansa, ja se oli tehty.

"Onko isäntä kotona?" kysyi Scrooge tytöltä. Sievä tyttö! Kovin sievä.

"Kyllä, sir."

"Missä hän on, tyttöseni?" lausui Scrooge.

"Hän on ruokasalissa, sir, emännän kanssa. Minä saatan teitä toiseen kerrokseen, jos sallitte."

"Kiitoksia. Hän tuntee minut", vastasi Scrooge, käsi jo ruokasalin avaimella. "Minä menen tänne, kultani."

Hän väänsi hiljalleen auki lukon ja pisti päänsä ovesta sisään. He katselivat paraikaa pöytää (joka oli katettu suurella komeudella; sillä tämmöiset nuoret emännät ovat aina turhan tarkat semmoisissa asioissa ja tahtovat mielellään, että kaikki on hyvässä järjestyksessä).

"Fred!" lausui Scrooge.

Herranen aika, kuinka hänen sisarenpoikansa vaimo säpsähti! Scrooge oli silloin unhottanut, kuinka tämä oli istunut nurkassa, astuinlauta edessä; muutoin hän ei olisi tehnyt sitä millään lailla.

"Ihme kumma!" huusi Fred, "kuka se on?"

"Minä se olen. Sinun enosi Scrooge. Minä tulen syömään päivällistä.

Lasketko minua sisään, Fred?"

Laskea häntä sisään! Oli onni, ettei Scrooge'n sisarenpoika pudistanut irti hänen kättänsä. Hän oli niinkuin kotona, ennenkuin viisi minutia oli kulunut. Suurinta sydämellisyyttä. Hänen sisarenpoikansa vaimo näytti sydämelliseltä. Niin näytti Topper, kuin hän tuli. Niin näytti tukeva sisar, kun hän tuli. Niin näyttivät kaikki, kun he tulivat. Kummallinen seura, kummalliset leikit, kummallinen yksimielisyys, kum-mal-li-nen onnellisuus!

Mutta hän oli varhain konttorissansa seuraavana aamuna. Oi, hän oli varhain siellä. Jos hän vaan voisi olla ensiksi siellä ja nähdä Bob Cratchit'in tulevan liian myöhään! Tämä oli se asia, jota hän ennen kaikkia halasi.

Ja Bob tulikin liian myöhään; niin, hän tuli! Kello löi yhdeksän. Ei mitään Bob'ia. Neljänneksen yli. Ei mitään Bob'ia. Bob myöhästyi täyteen kahdeksantoista minutia ja puolen. Scrooge istui ovi selki selällään, että hän saisi nähdä hänen tulevan vesisäiliöön.

Bob oli ottanut hatun päästään, ennenkuin hän avasi oven, ja huivin kaulastaan samaten. Hän oli tuolillansa silmänräpäyksessä, juoksuttaen kynäänsä, niinkuin hän olisi koettanut saavuttaa yhdeksänlyöntiä.

"Halloo!" murisi Scrooge tavallisella äänellänsä sen mukaan, kuin hän osasi matkia sitä. "Mitä sillä tarkoitatte, kun tulette tähän päivän-aikaan?"

"Minä olen kovasti pahoillani", lausui Bob. "Minä olen myöhästynyt."

"Vai niin?" kertoi Scrooge. "Niin kai. Niin minäkin luulen. Tehkäät hyvin ja tullaat tänne."

"Se tapahtuu vaan kerran vuoteensa, sir", lausui Bob puollustuksekseen, kun hän ilmestyi vesi-säiliöstä. "Se ei saa tapahtua enään. Minä olin eilen hiukan iloinen."

"No, minä aion kertoa teille jotakin, ystäväni", sanoi Scrooge. "Minä en aio kärsiä tätä menoa enää. Ja sentähden", hän jatkoi, hypäten tuoliltansa ja tokaisten Bob'ia liiviin, että tämä horjahti takaisin vesi-säiliöön, "ja sentähden minä aion koroittaa teidän palkkaanne!"

Bob vapisi ja astui vähän likemmäksi linjaalia. Hän arveli hetken aikaa, joko hän löisi Scrooge'n kumoon sillä, pitäisi kiinni hänestä ja huutaisi ihmisiä pihalta tuomaan apua ja pakkotröijyä.

"Iloista joulua, Bob!" lausui Scrooge semmoisella vakavuudella, josta ei voinut erehtyä, kun hän taputti Bob'ia selkään. "Iloisempaa joulua, Bob, hyvä kumppanini, kuin minä olen antanut teille moneen vuoteen! Minä aion koroittaa teidän palkkaanne ja koettaa auttaa teidän rasitettua perhettänne, ja meidän täytyy keskustella teidän asioistanne juuri tänä iltana höyryävän joulu-bishoffimaljan ääressä, Bob! Lisätkäät puita pesään ja ostakaat toinen hiilikoppa, ennenkuin panette pilkun toisen i: n päälle, Bob Cratchit!"

Scrooge oli parempi, kuin hänen sanansa. Hän teki nämät kaikki ja äärettömän paljon lisäksi; ja Pikku Tim'ille, joka ei kuollut, oli hän toinen isä. Scrooge'sta tuli niin hyvä ystävä, niin hyvä isäntä ja niin hyvä mies, kuin hyvä vanha City koskaan tunsi, taikka mikään muu hyvä vanha kaupunki, pääkaupunki tai pikku kaupunki, hyvässä vanhassa mailmassa. Muutamat ihmiset nauroivat hänen muutostansa, mutta hän antoi heidän nauraa ja huoli vähän heistä; sillä hän oli kylläksi viisas tietämään, ettei mitään hyvää koskaan tapahtunut tämän maan päällä, jota eivät muutamat ihmiset ensi aluksi täyttä kurkkua nauraneet; ja tuntien, että senkaltaiset olivat sokeat jollakin lailla, katsoi hän sitä aivan yhtä hyväksi, että he väänsivät kasvonsa nauruun, kuin sairastaisivat tautiansa rumemmalla tavalla. Hänen oma sydämensä nauroi; ja siinä oli yltäkyllin hänelle.

Hän ei pitänyt sen koommin yhteyttä henkien kanssa, vaan noudatti elämässään alati täydellisen kohtuuden periaatetta; ja sitä hänestä aina sanottiin, että hän, jos kukaan kuolevainen, tiesi, kuinka viettää joulua hyvin. Kun vaan tätä todenteolla kävisi meistä, meistä kaikista, sanominen! Ja siis, niinkuin Pikku Tim muistutti, Jumala siunatkoon meitä jokaista!