Читать книгу: «Totuus», страница 15

Kun rouva Alexandre saapui koululle, tuli hän kumminkin hämilleen. Hän oli lähtenyt kuin tuuliaispää ajattelematta mitä sanoisi; ja nyt seisoi hän sammaltaen oven suussa. Etenkin Genevièven ja rouva Duparquen läsnäolo vaivasi häntä, sillä hän oli toivonut saavansa salaa keskustella Markuksen kanssa.

– Herra Froment, Sébastien on kertonut minulle… Ja minä tahdoin heti selittää teille käytökseni. Ymmärrättehän kuinka tuollainen juttu olisi vahingoittanut kauppaamme, joka käy niin huonosti… No niin, minulla oli todella tuo paperi, mutta nyt sitä ei enää ole olemassa, minä hävitin sen.

Häneltä pääsi helpotuksen huokaus, keksittyään millä tavalla helpoimmin pääsisi kaikesta levottomuudesta.

– Olette hävittäneet sen! … huudahti Markus tuskallisesti. Oi! rouva Alexandre!

Hän joutui taas hämilleen ja tapaili sanoja.

– Se oli ehkä väärin… Mutta ajatelkaahan asemaamme. Me olemme kaksi naisraukkaa ilman tukea. Ja sitäpaitsi olisi ollut ikävää jos lapsemme olisivat sekaantuneet tuohon inhoittavaan juttuun… Minä en tahtonut säilyttää tuota paperia, joka vei minulta kaiken unen, ja niin poltin sen.

Hän oli niin liikutettu että Markus katsoi häneen ihmeissään. Tuo suuri, vaalea, lempeäkasvoinen nainen näytti kärsivän jostakin salaisesta levottomuudesta. Markuksessa heräsi epäluulo, hän kysyi itseltään voisiko olla mahdollista että hän valehteli. Ja hän tahtoi koetella häntä.

– Hävittäessänne tuon paperin te, rouva Alexandre, tuomitsitte toistamiseen viattoman… Ajatelkaa mitä kaikkea hän saa kärsiä rangaistussiirtolassa. Jos näkisitte hänen kirjeensä, niin ette voisi olla itkemättä. Ei voi ajatella kovempaa kärsimystä, kuolettava ilmanala, vartijain julmuus ja kaiken tämän lisäksi vielä tunne siitä, että on viaton, ja hirveä pimeys, jossa saa taistella… Mikä hirveä painajainen teille, jos tulisitte ajatelleeksi, että se on teidän ansionne!

Rouva Alexandre oli tullut aivan kalpeaksi, hän teki tahtomattaan liikkeen kädellään, ikäänkuin häätääkseen hirveää näkyä. Hän oli luonteeltaan hyväntahtoinen ja heikko, eikä Markus tiennyt vapisuttiko häntä omantunnon vaiva vaiko ankara taistelu. Hetken seisoi hän hämmentyneenä, sitten sammalsi hän ikäänkuin apua pyytäen.

– Lapsiraukkani, lapsiraukkani…

Ja tuo lapsi pikku Sébastien, jota hän jumaloi, jolle hän olisi kaikki uhrannut, ilmaantui varmaankin hänen eteensä tuoden hänelle uutta voimaa.

– Oi! herra Froment, te olette säälimätön, te teette minut niin onnettomaksi… Mutta mitä vaaditte minulta, mikä on tehty se on tehty, enhän voi etsiä tuota paperia tuhasta.

– Mutta rouva Alexandre, oletteko varma siitä, että poltitte sen?

– Tietysti, koska kerran olen sanonut sen… Minä poltin sen, sillä pelkäsin että pienokainen joutuisi selkkauksiin, joista hän saisi koko elämänsä kärsiä.

Hän oli lausunut viimeisen lauseen kiivaalla äänellä, ikäänkuin tehden lujan päätöksen. Markus tuli vakuutetuksi, ja toivottomuus valtasi hänet, totuuden voitto siirtyi kauemmaksi, meni tyhjäksi vielä kerran. Sanomatta sanaakaan saattoi hän ovelle saakka rouva Alexandren, joka taas oli tullut hämilleen, tietämättä kuinka sanoisi jäähyväiset läsnäoleville naisille. Hän sopersi anteeksipyyntöjä ja läksi ulos kumartaen. Hänen lähdettyään vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus.

Geneviève ja rouva Duparque eivät olleet puuttuneet puheeseen, molemmat seisoivat liikkumattomina ja jähmettyneen näköisinä. He olivat yhä vaiti, ja Markus käveli hitaasti edestakaisin pää kumarassa, kokonaan surunsa vallassa. Vihdoin rouva Duparque nousi lähteäkseen. Kynnyksellä virkkoi hän.

– Tuo nainen on hullu… Hänen kertomuksensa hävitetystä paperista tuntuu minusta naurettavalta, jota kukaan ei uskoisi. Teidän on aivan turha puhua siitä, se ei parantaisi teidän juttuanne… Hyvää yötä, olkaa järkeviä.

Markus ei edes vastannut. Hän kulki yhä edestakaisin hitaasti ja raskain askelin. Ilta oli tullut ja Geneviève sytytti lampun. Hän kattoi pöydän lampun himmeässä valossa, eikä Markus pyytänyt häneltä selitystä, sillä hän tahtoi välttää uutta surua siitä, että ehkä olisi huomannut Genevièven olevan eri mieltä hänen kanssaan monessa asiassa.

Mutta seuraavina päivinä olivat rouva Duparquen viimeiset sanat alinomaa hänen mielessään. Jos hän koettaisi käyttää hyväkseen uutta tietoa, jonka hän niin onnellisesti oli saanut, uskoisiko yleisö siihen todellakin? Hänellä oli tosin Sébastienin todistus, lapsi kertoisi kyllä, että hän oli nähnyt kirjoituskaavan, jonka hänen serkkunsa Victor oli tuonut veljien luota. Mutta se olisi ainoastaan kymmenvuotiaan pojan todistus, ja hänen äitinsä koettaisi vielä vähentää sen merkitystä. Hänen olisi pitänyt tuoda esiin itse paperi, sillä jos hän sanoisi, että se oli poltettu, eikö hänen juttunsa silloin taas menisi myttyyn? Mitä enemmän hän ajatteli, sitä enemmän tuli hän vakuutetuksi siitä, että vielä täytyi odottaa, että uutta tietoa ei voinut sellaisenaan käyttää. Kuinka kallisarvoinen se kuitenkin olikaan hänelle! Se teki hänen uskonsa horjumattomaksi, se todisti todeksi kaikki hänen johtopäätöksensä. Joku veljistä oli syyllinen, ja tästä oli vaan yksi askel varmuuteen siitä kuka heistä se oli; oikeudenmukainen tutkija olisi heti keksinyt hänet. Hänen täytyi taas malttaa mielensä, luottaa totuuden voimaan, joka oli liikkeellä, ja joka ei pysähtyisi ennen kun kaikki oli tullut ilmi. Mutta hänen tuskansa suureni, taistelu hänen omassatunnossaan kävi päivä päivältä ratkaisevammaksi. Hän tiesi, että viaton kärsi rangaistussiirtolassa kauheata kidutusta, että oikea syyllinen oli täällä, harjoitti yhä julkeasti lapsien turmelemista, eikä hän voinut ilmoittaa sitä muille, ei voinut sitä todistaa, sillä kaikki yhteiskunnalliset voimat olivat itsekkäiden etujensa vuoksi yhtyneet halpamaiseen liittoon suojellakseen hirveätä vääryyttä! Hän ei saanut unta öisin, salaisuus oli kuin miekan kärki, joka lakkaamatta muistutti häntä velvollisuudestaan edistää oikeutta. Joka hetki ajatteli hän tehtäväänsä epätoivoissaan, sydän verta vuotavana, kun ei voinut jouduttaa sen täyttämistä.

Markus ei kertonut edes Lehmanneille pikku Sébastienin tunnustuksesta. Miksi olisi hän antanut noille ihmisraukoille epävarmaa toivoa? Heidän elämänsä oli yhä raskasta, heitä painoi samalla kertaa häpeä ja suru onnettoman rangaistusvangin tähden, jonka nimen mainitsemistakin ihmiset pitivät suurimpana solvauksena. Vanhan Lehmannin ostajapiiri oli entisestäänkin pienentynyt; Rachel, joka aina kävi surupukuun puettuna niinkuin leski, ei uskaltanut käydä ulkonakaan, ja hän kauhistui ajatellessaan, että lapset kasvettuaan suuremmiksi pian ymmärtäisivät onnettomuutensa. Markus ilmoitti asian ainoastaan Davidille, joka yhä pysyi vahvana päätöksessään saada veljensä viattomuus todistetuksi ja tunnustetuksi. Hän pysyi syrjässä, tuntemattomana, ja vältti huolellisesti kaikkea huomion herättämistä; mutta hetkeäkään ei hän laiminlyönyt työskentelyä veljensä kunnian puhdistamiseksi, joka oli tullut hänen elämänsä ainoaksi päämääräksi. Hän mietti, tutki ja seurasi jälkiä, jotka hänen kumminkin useimmiten täytyi jättää jo heti alussa. Kaksi vuotta oli hän lakkaamatta etsinyt, löytämättä mitään ratkaisevaa seikkaa. Hänen epäilyksensä presidentti Gragnonin laittomasta tiedonannosta juryn jäsenille oli muuttunut varmuudeksi; mutta kaikki hänen ponnistuksensa hankkia todistus siitä olivat tähän saakka rauenneet tyhjiin, hän ei edes aavistanut mitä tietä hän voisikaan saada sen todistetuksi. Tämä ei kumminkaan lannistanut hänen rohkeuttaan, jos niin tarvittaisiin, oli hän valmis käyttämään kymmenen tai vaikka kaksikinkymmentä vuotta elämästään löytääkseen oikean syyllisen. Markuksen tiedonanto lisäsikin vain hänen rohkeuttaan ja kärsivällisyyttään. Hän piti samoin viisaimpana salata pikku Sébastienin tunnustuksen, koska sitä ei voitaisi käyttää ennenkuin löydettäisiin joku asiallinen todistus, joka vahvistaisi sitä. Se lisäsi kuitenkin voiton toivoa. Ja hän alkoi taas etsiä, rauhallisesti ja tarmokkaasti, toimien hätäilemättä, varovaisesti ja lakkaamatta.

Eräänä aamuna ennen koulutuntia päätti Markus vihdoin ottaa pois ristiinnaulitun kuvan, jonka hän tähän saakka oli antanut riippua seinällä pöytänsä takana. Kaksi vuotta oli hän odottanut pääsevänsä niin vakavalle kannalle, että voisi tällä teolla osoittaa maallikkokoulun riippumattomuuden kirkosta. Tähän saakka oli hän mielellään seurannut Salvanin viisaita neuvoja, ymmärtäen, että hänen ensin täytyi pitää kiinni paikastaan, jos sittemmin tahtoi saada siitä itselleen taisteluasema. Nyt tunsi hän olevansa kyllin vahva, hän voi ryhtyä taisteluun: olihan hän kohottanut kunnan koulun entiseen kukoistukseensa, voittamalla sille takaisin oppilaat, jotka olivat menneet veljien kouluun! olihan hän vähitellen saavuttanut lasten kunnioituksen ja rakkauden, vanhempien luottamuksen sekä itselleen vakavan aseman! Sitäpaitsi oli häntä yllyttänyt toimimaan käynti Jonvillessä, tuossa ennen niin edistyneessä kunnassa, jonka apotti Cognasse nyt painoi takaisin tietämättömyyteen, sekä myöskin Sébastienin tunnustuksen herättämä levottomuus ja viha sitä halpamaisuutta vastaan, jonka hän aavisti vallitsevan ympäristössään, kirkollisen puolueen orjuuttamassa ja myrkyttämässä Mailleboisissa.

Kysymyksessä olevana aamuna oli hän noussut tuolille ottaakseen alas kuvan. Samassa tuli Geneviève luokkahuoneeseen taluttaen kädestä pikku Louisea. sanoakseen, että hän aikoi viedä lapsen koko päiväksi isoäidin luo. Hän hämmästyi suuresti.

– Mitä sinä teet?

– Niinkuin näet otan alas ristiinnaulitun kuvan ja sitten vien sen itse apotti Quandieulle, pankoon hän sen takaisin kirkkoon, josta sitä koskaan ei olisi pitänyt viedä pois… Kas niin, auta minua, ota se!

Mutta Geneviève ei ojentanut kättänsä eikä liikahtanut paikaltaan. Hän oli tullut aivan kalpeaksi ja katseli miehensä toimia, ikäänkuin jotain kiellettyä ja vaarallista tekoa, joka kauhistutti häntä. Markuksen täytyi ilman hänen apuaan laskeutua alas tuolilta käsissä raskas ristiinnaulitun kuva, jonka hän heti pani erään kaapin alahyllylle.

– Etkö tahdo auttaa minua?.. Mikä sinulla on? paheksutko minua?

Huolimatta mielenliikutuksestaan vastasi hän selvästi.

– Niin, minä paheksun sinua.

Markus hämmästyi, väristys valtasi hänet samoinkuin Genevièvenkin. Hän ei ollut koskaan ennen puhutellut miestään näin suuttuneella ja uhkaavalla äänellä. Markus tunsi heidän välillään olevan syntymässä erimielisyyden, joka ennusti täydellistä epäsopua. Ja hän katsoi hämmästyneenä ja levottomana vaimoaan, jonka ääni oli kuulunut vieraalta, ikäänkuin vieras ihminen olisi puhunut hänelle.

– Kuinka, sinä paheksut minua! Sinäkö todellakin sanot niin?

– Niin, minä. Se mitä teet on väärin.

Se oli todellakin hän. Hän seisoi siinä miehensä edessä korkeana ja hienona, vaaleine ystävällisine kasvoineen ja iloisine katseineen, joissa loisti hiukan isältä perittyä aistillista intohimoa. Se oli todellakin hän; eikä kumminkaan hän, sillä jotakin oli jo muuttunut hänen olemuksessaan, hänen suurissa sinisissä silmissään, joissa ilmeni levottomuutta ja salaperäistä himmeyttä. Markus hämmästyi, hänen sydäntänsä kouristi äkkiä, kun hän huomasi tämän muutoksen. Mitä oli sitten tapahtunut, miksi ei hän enää ollut sama? Hän tahtoi välttää selityksiä ja lisäsi ainoastaan.

– Tähän saakka olet silloinkin, kun ehkä et ajatellut samoin kuin minä, aina kehoittanut minua tekemään omantuntoni mukaan ja niin tein nytkin. Sinun soimauksesi surettaa minua syvästi… Me tulemme puhumaan siitä enemmän.

Geneviève oli yhä kylmä ja suuttunut.

– Tehkäämme niin, jos sitä toivot… Sillä aikaa vien Louisen isoäidin luo, joka varmaankin pitää hänet luonaan koko päivän.

Äkkiä selveni Markukselle kaikki. Rouva Duparque juuri oli riistämäisillään häneltä Genevièven ja epäilemättä viimein Louisenkin. Hän oli tehnyt väärin ollessaan välinpitämätön ja antaessaan vaimonsa ja lapsensa niin usein käydä tuossa jumalisessa talossa, jota kappeli varjosti. Hän ei ollut huomannut sitä salaista työtä, jonka alaisena hänen vaimonsa kaksi vuotta oli ollut, hän ei ollut huomannut hänen uskonnollisen nuoruutensa ja kasvatuksensa häviämättömien vaikutuksien uudestaan heräämistä, joka vei Genevièven vähitellen takaisin kirkon haltuun, ja jonka hän jo oli luullut, kukistaneensa rakkautensa ja järkensä voimalla. Hän ei tosin vielä ollut ruvennut harjoittamaan uskonnollisia menoja, mutta Markus tunsi hänen hitaasti kulkevan takaisin menneisyyteen, ja tunsi jokaisen askeleen eroittavan heidät yhä enemmän toisistaan.

– Rakkaani, sanoi hän surullisesti, me emme siis enään ole samaa mieltä?

Ja Geneviève vastasi suoraan.

– Emme, ja tiedätkö, Markus, isoäiti oli oikeassa, kaikki paha tulee tuosta inhoittavasta jutusta. Siitä alkaen kun rupesit puolustamaan tuota miestä, joka on rangaistussiirtolassa, ja joka kyllä on ansainnut kärsimyksensä, on onnettomuus tullut taloomme ja lopuksi on sopumme häviävä.

Markus huudahti epätoivoissaan.

– Sinäkö sanot näin! Sinä olet nyt totuutta ja oikeutta vastaan!

– Minä olen eksyneitä ja pahoja ihmisiä vastaan, joiden huonot intohimot ryntäävät uskonnon kimppuun. He tahtovat kukistaa Jumalan. Vaikka eroaakin kirkosta, täytyy kumminkin kunnioittaa sen palvelioita, jotka tekevät niin paljon hyvää.

Tällä kertaa Markus oli ääneti, hän tunsi kuinka hyödytön tällainen riita oli, nyt juuri kun oppilaat saattoivat tulla millä hetkellä tahansa. Oliko paha siis jo ehtinyt näin syvälle? Häntä suretti etenkin se, että tämän erimielisyyden pohjalla oli Simonin juttu, tehtävä, jonka hän oli ottanut itselleen; sillä kaikki myöntyväisyys hänen puoleltaan oli nyt mahdoton, minkäänlaista sopimusta ei voitaisi saada aikaan. Kaksi vuotta oli juttu ollut kaikkien kysymysten juurena, ikäänkuin myrkytetty lähde, joka turmeli ihmiset ja asiat, siihen asti kun oikeus voittaisi. Ja hänenkin perheeseensä oli myrkky jo vaikuttanut.

Nähdessään hänen olevan ääneti kääntyi Geneviève ovea kohden ja sanoi rauhallisesti.

– Minä vien Louisen isoäidin luo.

Silloin tarttui Markus nopeasti lapseen ikäänkuin syleilläkseen häntä. Täytyisikö hänen luopua tästä tyttösestäkin, joka oli lihaa hänen lihastaan? eikö hänen tullut suojella häntä, pelastaa hänet kuolettavasta tarttumasta? Hetken katseli hän lasta. Vaikka vasta viisi vuotias, oli hän jo solakka ja pitkä kuten äitinsä, isoäitinsä ja isoäitinsä äiti. Mutta hänen hiuksensa eivät olleet niin vaaleat kuin heidän, ja hänellä oli Fromentien korkea otsa, järjen ja viisauden valloittamaton linnoitus. Hän kietoi herttaiset kädet isänsä kaulaan ja nauroi iloisesti.

– Isä, kun tulen kotiin, niin kuulustat minun kertomukseni, minä osaan sen hyvin.

Markus tahtoi taas välttää riitaa ja antoi tytön takaisin äidille, joka vei hänet mukanaan. Oppilaatkin alkoivat saapua ja luokka täyttyi nopeaan. Mutta opettajan sydäntä ahdisti tuska, kun hän ajatteli taistelua, johon hän oli päättänyt ryhtyä, ottaessaan ristiinnaulitun kuvan pois seinältä. Tämä taistelu tuntuisi hänenkin kodissaan. Hän ja hänen omaisensa saisivat vuodattaa kyyneleitä. Sankarillisella ponnistuksella hillitsi hän tuskansa ja kutsui pikku Sébastienin, joka tällä kertaa oli kuulustelija, valvomaan lukemista, samalla kun hän itse iloisena opetti taululla. Ja auringon valaisemassa luokassa vallitsi hilpeä iloisuus.

II

Kolme päivää myöhemmin illalla, kun Geneviève jo oli vuoteessa, kertoi Markus hänelle saaneensa tärkeän kirjeen Salvanilta, joka odotti häntä luokseen seuraavana päivänä sunnuntaina. Sitten hän lisäsi.

– On epäilemättä kysymys tuosta ristiinnaulitun kuvasta, jonka otin pois koulun seinältä. Vanhemmat ovat varmaankin valittaneet, tästä näyttää tulevan suuri juttu. Sitä minä odotinkin.

Geneviève, joka painoi päätänsä tyynyyn, ei vastannut. Mutta kun Markus oli päässyt vuoteeseen ja sammuttanut tulen, tunsi hän suloiseksi hämmästyksekseen, että Geneviève hellästi syleili häntä ja kuiskasi hänelle hiljaa korvaan.

– Puhuin sinulle tylysti joku päivä sitten, ja on kyllä totta että mielipiteeni eivät ole samat kuin sinun, ei uskonnon eikä tuon jutun suhteen; mutta minä rakastan sinua yhä, rakastan sinua kaikesta sydämmestäni. Markus oli sangen liikutettu sillä oli tuntunut kuin olisi täydellinen epäsopu vallinnut heidän välillään.

– Mutta nyt, jatkoi hän hellästi, koska sinä saat ikävyyksiä, niin en tahdo, että luulet minun olevan suutuksissani. Ihmisillä voi olla erilaiset mielipiteet, mutta he voivat kuitenkin rakastaa toisiaan, eikö niin? ja jos sinä olet minun, niin minäkin olen kokonaan sinun, rakas pieni puolisoni.

Kiihkeässä syleilyssä veti Markus hänet luokseen ja suuteli häntä intohimoisesti.

– Oi! rakas vaimoni, niin kauvan kuin rakastat minua, olet sinä minun, enkä minä ole pelkäävä niitä vaaroja, jotka meitä ympäröivät.

Geneviève painautui väristen häntä vastaan, hurmaantuneena ilosta saadessaan rakastaa. Hetken tunsivat he olevansa kokonaan yhtä; se oli todellinen sovinto. Sopu nuorten aviopuolisoiden välillä, jotka rakastavat toisiaan ja joka ilta yhtyvät vuoteessaan, on todella vaarassa vasta silloin kun heidän välillään syntyy alkoovikina. Niin kauvan kun puolisot kaipaavat toisiaan, pysyvät he hyvässä sovussa pahimpienkin erimielisyyksien sattuessa. Ja sen, joka tahtoo eroittaa heidät, täytyy ensin riistää heiltä kaipuu toisiinsa.

Suudellessaan häntä viimeisen kerran ennenkuin antoi hänen nukkua, tahtoi Markus vielä rauhottaa häntä.

– Minä lupaan sinulle olla oikein varovainen koko tämän jutun aikana.

Oikeastaan olen maltillinen ja järkevä mies, senhän tiedät.

– Oi! tee niin kuin tahdot, sanoi Geneviève lempeästi. En pyydä enempää, kuin että olet minun ja että me rakastamme toisiamme.

Seuraavana päivänä Markus meni Beaumontiin, onnellisena kiihkeästä hellyydestä, jota hänen vaimonsa oli osoittanut hänelle. Hän sai siitä uutta rohkeutta, ja hymyillen, taistelunhaluisen näköisenä astui hän Salvanin luo, normaalikouluun.

He puristivat ystävällisesti toistensa kättä, mutta johtajan ensimmäiset sanat hämmästyttivät Markusta.

– Sanokaahan toki, hyvä ystäväni, oletteko siis vihdoin löytäneet tuon paljon etsityn todistuksen Simon raukkamme viattomuudesta, niin että nyt voimme vaatia jutun tarkastamista?

Markus oli odottanut, että heti olisi tullut kysymys ristiinnaulitun kuvasta. Hän oli hetken ääneti, tietämättä pitikö hänen edes Salvanille kertoa suora totuus, jonka hän kaikilta muilta oli salannut. Vihdoin sanoi hän hitaasti tapaillen sanoja.

– Uusi todistus … ei, en ole vielä saanut mitään ratkaisevaa.

Salvan ei huomannut hänen epäröimistään.

– Sitä minä ajattelinkin, sillä te olisitte tietysti ilmoittaneet minulle, eikö niin? Sellainen huhu on kuitenkin liikkeellä, että te muka olette löytäneet jotakin, jonkun äärettömän tärkeän todistuskappaleen, joka sattumalta on joutunut käsiinne, että teillä nyt on salama, joka uhkaa oikeaa syyllistä ja hänen rikostovereitaan, maan koko pappijoukkoa.

Hämmästyneenä kuunteli Markus yhä. Kuka oli voinut sen kertoa, kuinka oli pikku Sébastienin tunnustus ja hänen äitinsä, rouva Alexandren menettely näin liioiteltuna voinut tulla tiedoksi? Silloin teki hän päätöksensä, hän huomasi välttämättömäksi kertoa kaikki ystävälleen ja neuvonantajalleen, tuolle rohkealle ja viisaalle miehelle, johon hän täydellisesti luotti. Ja hän kertoi Salvanille asian oikean laidan, kuinka hän oli saanut tietää, että veljien koulusta oli tuotu kirjoituskaava, joka oli aivan samanlainen kuin rikospaikalta löydetty ja että tämä kaava nyt oli hävitetty:

Salvan nousi syvästi liikutettuna. – Siinä oli todistus! huudahti hän. Mutta te teitte oikein pysyessänne vaiti ja alallanne, koska meillä ei ole mitään aineellista todistusta. Täytyy odottaa… Nyt ymmärrän, mistä tulee salainen pelko, joka muutamia päiviä on vallinnut vastustajiemme leirissä. Joku on sattunut lausumaan muutamia sanoja, tiedättehän kuinka selittämättömästi välistä voi tapahtua, sattumalta lausuttu sana leviää sitten kaikkiin suuntiin. On myöskin mahdollista, ettei ole mitään sanottu, joku salaperäinen voima päästää ilmi salaisuudet suurentaen ne samalla… Isku sattui kaikissa tapauksissa, syyllinen ja hänen rikostoverinsa tunsivat maan huojuvan jalkainsa alla. He kauhistuivat, sehän on aivan luonnollista, sillä heillä on rikos salattavanaan.

Sitten ryhtyi hän siihen asiaan, joka oli aiheuttanut Markuksen kutsumisen.

– Tahdoin puhua teidän kanssanne asiasta, josta kaikki ihmiset puhuvat, nimittäin tuosta ristiinnaulitun kuvasta, jonka te otitte pois koulunne seinältä… Te tunnette minun mielipiteeni, koulun tulee olla kokonaan maallinen, ja te teitte hyvin poistaessanne koulusta kaikki uskonnolliset vertauskuvat. Mutta ette voi aavistaakaan minkälaisen myrskyn tekonne on nostava… Pahinta on, että teidän asemanne kukistaminen on niin välttämätön veljille ja heidän kannattajilleen jesuiitoille, sillä he pelkäävät niitä aseita, joiden he luulevat olevan teidän käsissänne. Ja samassa kun te annatte siihen tilaisuutta, hyökkäävät he kimppuunne.

Silloin Markus ymmärsi. Hän teki rohkeutta ilmaisevan liikkeen, ikäänkuin osoittaakseen olevansa valmis taisteluun.

– Enkö ole ollut varovainen, teidän hyviä neuvojanne noudattaen? enkö ole odottanut kaksi pitkää vuotta, ennenkuin otin pois tuon ristin, joka Simonin tuomion ja lähdön jälkeen ripustettiin luokan seinälle, ikäänkuin merkiksi siitä, että voittanut kirkko oli ottanut haltuunsa meidän kunnankoulumme? Minä olen kohottanut tuon epäluulon ja epäsuosion alaisen kouluraukan entiseen kukoistukseen ja vapauteen, ja eikö ole aivan oikein että ensimmäinen tekoni voittajana oli sen vapauttaminen kaikista vertauskuvista, sen saattaminen jälleen uskonnolliseen puolueettomuuteen, josta sen ei olisi koskaan tullut luopua?

Salvan keskeytti hänet.

– Sanon vielä kerran etten moiti teitä. Te olette olleet kärsivällinen ja suvaitsevainen. Mutta teidän tekonne sattuu sittenkin hirveällä hetkellä. Minä pelkään puolestanne ja tahdoin että täydellisesti ymmärtäisimme toisemme, jotta voisin väistää vaaran, jos se on mahdollista.

He istuutuivat ja keskustelivat kauvan asiasta. Valtiollinen asema maakunnassa oli yhä huono. Uudet vaalit oli toimitettu, ja ne olivat olleet taaskin yksi askel eteenpäin kirkollisen taantumisen tiellä. Niissä oli huomattu eräs omituinen ilmiö: pormestari Lemarrois, Gambettan entinen ystävä, jonka tuleminen Beaumontin edusmieheksi tuntui itsestään selvältä, oli saanut kilpailijan sosialistisesta asianajaja Delbosista, joka esiintymisensä kautta Simonin puolustajana oli tullut tutuksi esikaupunkien vallankumouksellisille asukkaille: Lemarrois oli voittanut asianajajan ainoastaan tuhannen äänen enemmistöllä. Samalla oli monarkillinen ja katolinen taantumispuolue myöskin voittanut alaa, Hector de Sangleboeuf oli onnistunut auttamaan läpi ystävänsä, erään kenraalin, pitämällä komeita juhlia Désiradessa ja jakamalla auliisti appensa, parooni Nathanin juutalaista kultaa. Kohtelias Marcilly, kirjallisuutta harrastavan nuorison entinen toivo oli, tullakseen uudestaan valituksi, taitavasti kääntänyt takkinsa tuulen mukaan ja mennyt kirkon puolelle, joka oli uudestaan tehnyt sovinnon porvariston kanssa, voidakseen sen avulla vastustaa sosialismin nopeaa levenemistä. Porvaristo, joka oli hyväksynyt valtiollisen tasa-arvoisuuden, ei suostunut taloudelliseen tasa-arvoisuuteen, sillä se tahtoi säilyttää anastamansa vallan, eikä suostunut antamaan pois hiukkaakaan siitä, mitä se omisti, ja se yhtyi entisiin vastustajiinsa, voidakseen vastustaa alhaalta päin tulevia virtauksia. Voltairelaisesta muuttui se mystikoksi, se alkoi huomata, että uskonnossa oli hyvääkin, että se oli välttämätön vartija, ja salpa, joka yksin kykeni vielä hillitsemään kansan suurenevia vaatimuksia. Se vaipui näin vähitellen militarismiin, nationalismiin, antisemitismiin, kaikkiin noihin ulkokullattuihin katsantotapoihin, joiden suojassa voitollinen kirkollispuolue hiipi. Sotajoukko oli sen raa'an voiman kannattaja, joka pyhittää vuosisatoja vanhat anastukset, se oli valloittamaton pistinmuuri, jonka takana omaisuus ja pääoma rauhassa säilyvät. Kansa, isänmaa oli vääryyksistä ja väärinkäytöistä muodostettu kokonaisuus, johonka ei voinut koskea tekemättä rikosta, se oli hirveä yhteiskunnallinen rakennus, josta ei saanut muuttaa pienintäkään kiveä, sillä pelättiin sen silloin kokonaan kukistuvan. Juutalaisvihaa käytettiin samoin kuin keskiajalla kiihoittamaan laimeata uskoa, se oli esi-isiltä perityn intohimon hirveätä väärinkäyttöä, julman kansalaissodan siemen. Ja tämän laajan taantumisliikkeen alkuna oli ainoastaan kirkon salainen työ, kirkon, joka käyttäen hyväkseen tilaisuutta koetteli valloittaa takaisin vanhan maailman jäiden sulaessa, vallankumouksen vapauttavan tuulen puhaltaessa menettämänsä maat. Vallankumouksen henki oli hävitettävä valloittamalla takaisin porvaristo, jonka vallankumous oli kohottanut valtaan, ja joka nyt oli valmis kavaltamaan sen, voidakseen säilyttää laittoman valtansa, josta sen tuli tehdä tili kansalle. Samalla kun porvaristo palaisi takaisin kirkon helmaan, tulisi kansakin valloitetuksi, sillä kirkon tarkoituksena oli ottaa haltuunsa lapset jo koulupenkillä ja painaa ne takaisin opinlauseitten pimeyteen. Syynä siihen että Voltairen Ranska oli tulemaisillaan Rooman Ranskaksi, oli että opetusveljeskunnat olivat anastaneet lapset. Ja taistelu kiihtyi; kirkko riemuitsi jo voitostaan tasavallan ja tiedon yli, ylpeänä luuli se voivansa pysäyttää voittamattoman, estää vallankumousta täyttämästä työnsä, jonka tarkoituksena oli kansan kohottaminen porvariston tasalle vallassa ja koko kansallisuuden vapauttaminen.

– Asema huononee siis päivä päivältä, päätti Salvan. Te tiedätte kuinka raivokkaasti meidän alkeisopetustamme vastaan taistellaan. Beaumontissa uskalsi eräs pappi toissa sunnuntaina saarnatuolista sanoa, että maallikko-opettaja oli opettajaksi muuttunut saatana; ja hän huusi: "Isät ja äidit, teidän tulee ennemmin toivoa kuolemaa lapsillenne, kuin nähdä heidät sellaisessa kadotuksessa"… Korkeampi opetus on samoin mitä pahimman kirkollisen taantumisen vallassa. En puhu ainoastaan hengellisten koulujen, sellaisten kun Valmarien kollegion, yhä kasvavasta menestyksestä, joissa kouluissa jesuiitat turmelevat porvariston pojat, tulevat upseerimme ja virkamiehemme. Mutta meidän lyseoissammekin on pappi kaikkivaltias. Täälläkin esimerkiksi lyseon rehtori, uskonnollismielinen Depinvilliers ottaa kodissaan julkisesti vastaan isä Crabotin, joka luullakseni on hänen vaimonsa ja hänen tyttäriensä rippi-isä. Äskettäin hän pyysi saada koululleen innokkaamman papin, sillä hän oli tyytymätön vanhaan, kunnon apotti Lericheen, joka muka liian laimeasti hoiti virkaansa. Uskonnolliset harjoitukset ovat tosin vapaaehtoiset; mutta oppilas pääsee niistä ainoastaan vanhempiensa pyynnöstä, ja silloin hän tietysti joutuu epäsuosioon, hänet syrjäytetään ja häntä vainotaan kaikella tavalla… Vaikka Ranska on ollut kolmekymmentä vuotta tasavaltana ja vaikka enemmän kuin vuosisata on ponnisteltu vapauden aatteen hyväksi, on kirkko siis yhä lastemme opettaja ja kasvattaja, itsevaltias hallitsija, joka tahtoo pitää maailman vallassaan, muodostamalla vanhojen kaavojen mukaan orjuudessa ja erehdyksissä miehiä, joita se tarvitsee voidakseen hallita. Kaikki meidän nykyinen kurjuutemme tulee siitä.

Markus tunsi nämä asiat. Hän kysyi lopuksi.

– Mutta, ystäväni, mitä kehoitatte minua tekemään? Tuleeko minun nyt peräytyä alettuani jo työni?

– Oi! ei mitenkään. Jos olisitte ilmoittaneet minulle aikeenne, olisin ehkä pyytänyt teitä vielä odottamaan. Mutta koska olette ottaneet pois tuon ristin koulunne seinältä, täytyy meidän puolustaa tekoanne, muodostaa se järjen voitoksi… Sen jälkeen kun kirjoitin teille, olen tavannut ystäväni Le Barazerin, akatemian tarkastajan, ja olen hiukan rauhallisempi. Tunnettehan hänet, on hyvin vaikea tietää mitä hän ajattelee, hän on valtioviisas mies, hän käyttää toisten tahtoa hyväkseen saadakseen oman tahtonsa voittamaan. Luulen että hän oikeastaan on meidän puolellamme ja minua kummastuttaisi suuresti, jos hän ajaisi vihollistemme asiaa… Kaikki riippuu teistä, teidän vastustusvoimastanne, teidän asemanne vahvuudesta Mailleboisissa. Minä aavistan, että veljet, kapusiinit ja jesuiitat tulevat hurjasti taistelemaan siellä, sillä te ette ole ainoastaan maallikko-opettaja, saatana, te olette ennen kaikkea Simonin puolustaja, soihdun kantaja, totuuden ja oikeuden mies, jonka suu on tukittava. Olkaa siis aina varovainen, hyvä ja rohkea!

Salvan nousi ja tarttui Markuksen molempiin käsiin, hetken seisoivat he näin käsi kädessä ja katselivat toisiaan hymyillen, silmät loistaen rohkeudesta ja uskalluksesta.

– Te ette ainakaan ole toivoton, ystäväni?

– Toivoton, poikani? oi, en koskaan! Voitto on varma; en tosin tiedä milloin se tapahtuu, mutta varmaan se kerran tapahtuu… Löytyy enemmän raukkamaisia ja itsekkäitä kuin ilkeitä ihmisiä. Kuinka monta onkaan esimerkiksi yliopistossa sellaisia, jotka eivät luonteeltaan ole varsinaisesti hyviä eikä huonoja, vaan ovat kumminkin pohjaltaan oikeastaan hyviä. He ovat virkamiehiä, siinä vika, ja he hoitavat virkansa. He hoitavat virkansa totuttuun tapaan, he hoitavat sen myöskin ylennyksen tähden, sehän on aivan luonnollista… Meidän rehtorimme Forbes on hiljainen ja hyvin oppinut mies, joka tahtoo ainoastaan rauhassa saada harjoittaa vanhanajan historian tutkimuksia. Ja minä epäilen melkein, että hän salaa halveksii nykyisiä pahoja aikoja ja sentähden huolellisesti pysyy ainoastaan hallinnollisena rattaana ministerin ja yliopiston henkilökunnan välillä. Itse Depinvillierskin on kirkon puolella vain siksi, että hänellä on kaksi rumaa tyttöä naitettavanaan ja toivoo isä Crabotin hankkivan heille rikkaat kosijat. Kelvoton Mauraisin taasen on ilkeä ihminen, jota teidän on syytä epäillä: hän tahtoisi saada minun paikkani ja tulisi heti teidän puolellenne, jos hän luulisi teidän voivan antaa se hänelle… Niin, niin, kaikki ovat he ahnaita raukkoja tai heikkoja luonteita, jotka tulevat meidän puolellemme ja auttavat meitä, silloin kun olemme voittaneet.

Hän nauroi sääliväisesti, ja lisäsi sitten tullen uudelleen vakavaksi.

– Sitäpaitsi on työ. jota täällä toimitan, liian korkea voidakseni joutua epätoivoon. Tiedättehän poikani, että koetan saada itseni unohdetuksi tänne soppeeni: mutta ei kulu päivääkään etten hiljaisuudessa koettaisi muodostaa tulevaisuutta. Me olemme sanoneet sen kymmeniä kertoja toisillemme: tulevaisuuden koulujen merkitys riippuu opettajien arvosta. Maallikko-opettaja, totuuden ja oikeuden ase yksin voi pelastaa kansan, kohottaa sen oikeaan arvoonsa maailmassa… Ja se onnistuu, se onnistuu, sen voin teille vakuuttaa. Olen sangen tyytyväinen oppilaihin. Opettajaksi haluavia on tosin vielä jotakuinkin vähän, ammatti on vielä siksi epäkiitollinen, huonopalkkainen ja halveksittu, siihen antauminen on sama kuin varma köyhyys. Tänä vuonna oli kuitenkin enemmän hakijoita. Toivotaan että kamarit vihdoin äänestäisivät kohtuullisia palkkoja, joiden avulla halvimmatkin opettajat voisivat elää arvokkaasti… Ja saattepa nähdä, saattepa nähdä, kun täältä vähitellen lähtee opettajia, jotka ovat kasvatetut järjen ja oikeuden apostoleiksi, leviävät he maaseuduille ja kaupunkeihin vieden mukanaan vapautuksen hyvän sanoman, hävittäen kaikkialla erehdykset ja valheen; he ovat uuden ihmiskunnan lähetyssaarnaajia! Silloin on kirkko voitettu, sillä se voi elää ja hallita ainoastaan tietämättömyyden varassa, ja koko kansa on lähtevä liikkeelle ilman esteitä tulevaista rauhan ja veljellisyyden valtakuntaa kohden.