Читать книгу: «Totuus», страница 32

IV

Kun Markus seuraavana päivänä, torstaina, nousi ylös, valvottuaan melkein koko yön alakuloisena ja hirveiden Rozanin päivien katkeruuden valtaamana, tuli hänen tyttärensä Louise tavalliselle aamutervehdykselleen hänen luokseen. Louise oli saanut tietää että hänen isänsä oli palannut ja hän oli hetkeksi pujahtanut rouva Duparquen pienestä talosta. Hän heittäytyi kiihkeästi Markuksen kaulaan.

– Oi! isä, isä, kuinka paljon lienet saanutkaan kärsiä ja kuinka onnellinen olen syleillessäni sinua!

Hän oli nyt iso tyttö, tunsi kokonaan Simonin jutun ja hänellä oli sama usko, sama rakkaus oikeuteen kuin ihaillulla isällään ja opettajallaan, jonka korkea äly oli hänen oppaansa. Hänen huudahduksessaan ilmeni kaikki suuttumus ja epätoivo, jonka Rozanin assisioikeuden hirveä päätös oli herättänyt hänessä. Mutta nähdessään hänet ja syleillessään häntä, ajatteli Markus Genevièven kirjettä.

– Tiedätkö että äitisi on kirjoittanut minulle ja että hän nyt on samaa mieltä kuin mekin.

– Kyliä, kyllä, isä, tiedän sen… Hän puhui minulle siitä. Ja jospa tietäisit kuinka hän on riidellyt isoäidin kanssa, kun tämä näki hänen alkavan lukea asiakirjoja, joita koskaan ennen ei oltu nähty talossa, joka päivä käyvän ostamassa itselleen tietoja uudesta oikeusjutusta. Isoäiti tahtoi polttaa kaikki, mutta äiti sulkeutui omaan huoneeseensa ja vietti siellä kaiket päivänsä… Minäkin luin kaikki, äiti antoi minun lukea. Oi! isä, kuinka hirveä juttu, voi tuota miesraukkaa, tuota viatonta, jota ilkeät ihmiset vainoovat! jos voisin, rakastaisin sinua vieläkin enemmän siksi että olet rakastanut ja puolustanut häntä!

Hän heittäytyi taas isänsä kaulaan ja syleili häntä innokkaasti. Ja tuskastaan huolimatta hymyili Markus ikäänkuin suloinen palsami olisi hiukan lieventänyt polttoa hänen avonaisissa haavoissaan. Hän kuvaili kuinka hänen vaimonsa ja tyttärensä lukivat asiakirjoja, saivat vihdoin tietää kaikki ja palasivat hänen luokseen ja siksi hän hymyili.

– Hänen kirjeensä, hänen rakas kirjeensä, toisti Markus puoliääneen, minkä lohdutuksen, minkä toivon hän on antanut minulle! Saisinko vielä kokea sellaista iloa niin monien onnettomuuksien jälkeen?

Levottomana alkoi hän kysellä Louiselta.

– Onko äitisi sitten puhunut minusta? Ymmärtääkö hän, katuuko hän meidän kärsimyksiämme? Olen aina luullut että hän palaisi luokseni heti kun saisi tietää totuuden.

Mutta nuori tyttö pani lempeästi kätensä hänen huulilleen ja hymyili vuorostaan.

– Oi, isäni, älä pyydä minua sanomaan sellaista mitä en vielä voi. En puhuisi totta jos kertoisin sinulle liian hyviä uutisia. Meidän asiamme on hyvällä kannalla, siinä kaikki… Ole vielä kärsivällinen, luota tyttäreesi, joka koettaa olla yhtä järkevä ja yhtä hellä kuin sinäkin.

Sitten antoi hän huolestuttavia tietoja rouva Berthereaun terveydestä. Vuosikausia oli tämä sairastanut sydäntautia, jota viime aikojen tapahtumat näyttivät äkkiä pahentaneen. Rouva Duparquen melkein alituinen paha tuuli ja äkilliset puuskat, joilla hän tärisytti pientä, synkkää taloa, saivat hänet lakkaamatta säpsähtämään ja tuottivat hänelle puistutus- ja tukehtumiskohtauksia, joista hänen oli sangen vaikea taintua. Välttääkseen tämmöistä hermostunutta pelkoa ei hän enään koskaan tullut alas pieneen saliin. Hän vietti päivänsä omassa huoneessaan, loikoen makuutuolillaan, katsellen aamusta iltaan autiota Kapusiinitoria surumielisillä silmillään, jotka niin paljon olivat itkeneet kadotettuja iloja.

– Siellä ei ole juuri hauskaa, niin kuin näet, jatkoi Louise. Äiti huoneessaan, isoäiti Berthereau omassaan ja isoäiti Duparque kulkee edestakaisin, paukuttelee ovia ja riitelee Pélagien kanssa, kun hänellä ei ole muita toruttavinaan… Mutta minä en valita, minä sulkeudun myöskin huoneeseeni ja työskentelen. Tiedäthän että äiti on suostunut siihen että puolen vuoden kuluttua tarjoudun normaalikouluun ja toivon että minut otetaan vastaan.

Samassa saapui Sébastien Milhomme Beaumontista, tahtoen hänkin syleillä entistä opettajaansa, jonka hän tiesi palanneen. Melkein heti tulivat Josef ja Sarah samoin kiittämään Markusta hänen ponnistuksistaan ja hyödyttömästä sankaruudestaan, heidän äitinsä ja Lehmannien nimessä, jotka Simonin uusi tuomitseminen oli kokonaan masentanut. He kertoivat kuinka hirveä isku taaskin oli kohdannut kurjaa kauppaa Trou-kadun varrella, kun David edellisenä iltana Rozanista oli sähköittänyt kauhean uutisen. Rouva Simon oli tahtonut odottaa sitä kotonaan, vanhempiensa ja lastensa luona ja paennut vihamielisestä klerikaalisesta kaupungista, jossa hän sitä paitsi ei vähillä varoillaan voinut viipyä. Onneton talo oli kokonaan surun vallassa, se tunsi ainoastaan päätöksen eikä vielä mitä oli tapahtuva ja odotti Davidia, joka oli jäänyt veljensä luo ottaakseen selkoa tapahtumista.

Kohtaus näiden neljän toverin välillä, jotka olivat tutustuneet toisiinsa koulussa ja yhä vieläkin tapasivat toisiaan ja rakastivat toisiaan, oli liikuttava. Josefin ja Sarahin silmät olivat vielä täynnä kyyneliä, he olivat viettäneet kuumeisen yön, saamatta hetkeäkään lepoa ja he alkoivat taas itkeä puhuessaan isästään. Silloin Sébastien syleili pikku ystäväänsä Sarahia voimatta vastustaa sydämmensä halua, ja Louise tarttui Josefin käsiin itkien itsekin ja sanoi viattomasti kuinka hän rakasti häntä, tahtoen siten lohduttaa häntä. Hän oli seitsemäntoista vuotias ja toinen kaksikymmentä. Sébastien oli täyttänyt kaksikymmentäyksi ja Sarah kahdeksantoista. Kun Markus näki heidät niin nuorina, järkevinä ja hyvinä tuli hän liikutetuksi. Hänet täytti suloinen toivo, joka ennenkin oli ilahuttanut häntä hänen katsellessaan heidän entisiä leikkejään. Eivätkö he saattaneet olla määrätyt pareiksi, jotka kasvoivat tulevaisuuden onnellista elonkorjuuta varten ja käyttäisivät laajentuneen sydämmensä ja vapautetun järkensä tulevaisuuden suuressa työssä?

Joskin hänen tyttärensä käynti ja toivo, jonka hän oli herättänyt, oli tuottanut Markukselle suloista lievitystä hänen katkeruudessaan, valtasi hänet seuraavina päivinä epätoivo, kun hän näki myrkytetyn maaraukkansa häpeän. Rikosten rikos oli siis tapahtunut eikä Ranska noussut vastarintaan! Pitkän tarkastuksenkaan aikana ei hän ollut tuntenut siinä enään jaloa ja ylevämielistä Ranskaa, vapauttajaa ja oikeuden sanansaattajaa, jota hän ennen niin intohimoisesti oli rakastanut. Mutta hän ei olisi uskonut että se voisi langeta niin syvälle, että se olisi tuo kuuro, kova, välinpitämätön Ranska, joka oli vaipunut häpeän ja vääryyden uneen. Kuinka monta vuotta ja sukupolvea tarvittaisi ennenkuin se heräisi tästä hirveästä unesta? Hetken oli hän aivan toivoton, hän luuli kaiken olevan hukassa ja oli kuulevinaan haudasta Féroun kiroukset: mennyt maa, kokonaan pappien turmeleva, saastaisten sanomalehtien myrkyttämä ja vaipunut niin syvälle tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden liejuun, että ei sitä koskaan enään voida nostaa sieltä. Hirveän Rozanin päätöksen jälkeen oli hän kuvaillut että se heräisi, oli odottanut rehellisten omientuntojen, terveiden ymmärryksien nousevan vastarintaan yleisen kauhun vallitessa. Mutta mikään ei liikkunut, rohkeimmatkin näyttivät piiloutuneen nurkkiinsa, suurin konnantyö sai tapahtua yleisen typeryyden ja raukkamaisuuden tähden.

Mailleboisissa Markus näki Darrasin, joka oli aivan epätoivoissaan nähdessään pormestarin viran taaskin luisuvan käsistään ja kirkollismielisen Philisin pääsevän voitolle. Mutta entisten oppilasten Fernand Bongardin, Auguste ja Charles Doloirin, Achille ja Philippe Savinin tapaaminen tuotti hänelle vielä enemmän surua, sillä hän huomasi selvästi kuinka vähän hän oli voinut istuttaa heihin yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja kansalaisrohkeutta. Fernand ei tiennyt mitään, kohautti vain olkapäitään. Auguste ja Charles olivat uudelleen alkaneet epäillä Simonin viattomuutta. Kaksoiset Achille ja Philippe olivat kyllä yhä vakuutetut hänen viattomuudestaan, mutta mitä se hyödytti? Eiväthän he yksin voineet tehdä vallankumousta; ja sitä paitsi yksi juutalainen enemmän tai vähemmän ei paljon merkinnyt. Pelko vallitsi kaikkialla, jokainen pysyi kotonaan ja oli varmasti päättänyt että ei enään saattaisi itseään vaaraan. Vielä huonompi oli tila Beaumontissa, jonne Markus epätoivoissaan matkusti koettaakseen herättää muutamien mahtavien miesten omiatuntoja ja taivuttaa heitä tekemään viimeisen ponnistuksen, jotta rikoksellinen päätös heti saataisiin kumotuksi. Lemarrois, jonka puoleen hän uskalsi kääntyä, näytti pitävän häntä hulluna. Hän vastasi suoraan melkein epäkohteliaasti tavallisesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta, että juttu nyt oli päättynyt ja että olisi mieletöntä ryhtyä siihen uudelleen kun koko maa sen tähden oli kuohuksissa, levoton ja sairas. Valtiolliselta kannalta katsottuna oli se aivan mahdoton ja tasavaltalainen puolue joutuisi aivan varmaan tappiolle tulevissa vaaleissa, jos kirkolliselle taantumispuolueelle vielä annettaisiin tilaisuutta käyttää sitä hyväkseen. Tulevat vaalit! ne sanat ilmaisivat kaikki, siinä oli taas syy kaikkeen ja tunnussana oli haudata viimeinen vääryys syvimpään hiljaisuuteen ja sitä noudatettiin vielä tarkemmin kuin ensimmäisen oikeusjutun jälkeen. Edusmiehet, senaattorit, prefekti Hennebise, kaikki hallituksen jäsenet, kaikki perustuslailliset virkakunnat vaipuivat, tarvitsematta sitä yhdessä päättää, täydelliseen hiljaisuuteen, levottomina viattoman tähden, joka oli tuomittu kaksi kertaa ja jonka nimeäkään ei saatu mainita sillä pelättiin haamua, jonka se loihti esiin. Ja entiset tasavaltalaiset, entiset voltairelaiset, sellaiset kuin Lemarrois lähestyivät yhä enemmän kirkkoa, luulivat tarvitsevansa sitä voidakseen vastustaa enenevää sosialismia, peläten huomispäivää, joka uhkasi riistää porvaristolta sen anastaman vallan. Lemarrois ei varmaankaan ollut surrut sitä että Delbos, hänen vastustajansa vaaleissa, jonka sosialistiset äänet lisääntyivät joka vaalissa, oli joutunut tappiolle Rozanissa; ja hänen pelkurimaiseen äänettömyyteensä oli suureksi osaksi syynä halu antaa jutun sankarien hukkua. Tämän yleisen sekasorron aikana Marcilly yksin pysyi yhtä hymyilevänä ja rakastettavana ja oli sangen tyytyväinen, sillä hän oli jo ollut opetusasiain ministerinä radikaalisessa ministeristössä ja toivoi varmasti pian tulevansa siksi maltillisessa ministeristössä. Niin varmasti uskoi hän notkeutensa ja ainaisen kohteliaisuutensa vastustamattomaan voimaan että hän yksin otti Markuksen hyvin vastaan ja lupasi tekevänsä kaikki, jos hän kerran kohoaisi valtaan, tekemättä kuitenkaan mitään varsinaista sitoumusta.

Mutta kirkolliset riemuitsivat, ylpeillen voitostaan. Kuinka lohduttavaa olikaan tietää että isä Crabot ynnä hänen rikostoverinsa ja käskyläisensä nyt olivat pelastetut! Presidentti Gragnonin luona pidettiin suuret päivälliset, joissa tungeskeli suuri joukko oikeuston jäseniä, korkeita virkamiehiä ja yliopistonopettajiakin. Siellä hymyiltiin, siellä puristettiin käsiä, onnellisina siitä että oltiin elossa tuon suuren vaaran jälkeen. "Petit Beaumontais" ylisti joka aamu Jumalan ja isänmaan uljaiden soturien voittoa. Sitten sekin vaipui suureen äänettömyyteen, saatuaan varmaankin käskyn ylhäältä. Asian laita oli se, että jokainen alkoi jo, voitonriemusta huolimatta, tuntea siveellisen tappion; tulevaisuuden pelko palasi ja pidettiin parhaana johtaa ajatukset muualle. Valamiehet olivat puhuneet, nyt tiedettiin että he olivat tuominneet Simonin ainoastaan yhden äänen enemmistöllä. Sitä paitsi olivat kaikki istunnon loputtua allekirjoittaneet armahdusanomuksen. Selvemmin he eivät olisi voineet tunnustaa hirveätä ahdinkoaan, julmaa välttämättömyyttä, joka pakoitti heidät vahvistamaan Beaumontin valamiesten tuomion, vaikka he eivät vähääkään epäilleet syytetyn viattomuutta. Tämä viattomuus selvisi kaikille juryn omituisen käytöksen kautta, se kun samalla kertaa tuomitsi ja antoi anteeksi selittämättömällä epäjohdonmukaisuudella. Armahdusta pidettiin niin varmana, jokainen tunsi sen niin tarpeelliseksi ja välttämättömäksi että ei kukaan enään hämmästynyt kun se muutamia päiviä myöhemmin myönnettiin. "Petit Beaumontais" – lehti luuli täytyvänsä vielä viimeisen kerran herjata "saastaista juutalaista;" mutta siltäkin pääsi helpoituksen huokaus päästessään vihdoin inhoittavasta osastaan. Mutta armahdus tuotti Davidille vielä viimeisen ahdistuksen, hirveän omantunnon taistelun. Hänen veljensä voimat olivat lopussa, taudit ja muut vaivat olivat saattaneet hänet sellaiseen ruumiilliseen ja henkiseen lamautumistilaan että hän varmaankin kuolisi jos hänet vietäisiin takaisin vankilaan. Itkevä vaimo ja lapset odottivat häntä, toivoivat hellyydellään ja huolenpidollaan voivansa pelastaa hänet. Ja kuitenkin hylkäsi David ensin armahduksen, tahtoen puhua Markuksen, Delbosin, kaikkien viattoman sankarillisten puolustajien kanssa, ymmärtäen hyvin että joskaan armahdus ei riistänyt Simonilta oikeutta saada kerran viattomuutensa tunnustetuksi, riistäisi se heiltä heidän mahtavimman aseensa: Simon ei enään olisi marttyyri, joka yhä kärsi kidutuspaikassaan ja herätti sääliä ja suuttumusta kaikkialla maailmassa. Kaikki taipuivat kuitenkin murtunein mielin ja David otti vastaan armahduksen. Mutta Markus ja Delbos tunsivat että kirkollisilla nyt todella oli syytä riemuita, sillä Simonin juttu oli loppunut kun se ei enään vaivannut joukkojen oikeudentuntoa ja jalomielisyytä.

Simonin kohtalo oli pian järjestetty. Häntä oli mahdoton viedä Mailleboisiin, mutta päätettiin että rouva Simon jäisi sinne vielä muutamiksi päiviksi Lehmannien luo, samoin kuin hänen lapsensa Josef ja Sarah, jotka odottivat läheisten normaalikoulujen alkamista. Taaskin David uhrautui. Hän oli jo kauvan aikaa sitten tehnyt suunnitelmansa, hän aikoi luopua hiekka- ja piikivikaivoksestaan, joka nyt oli erään luottamusmiehen hallussa, ostaa sen sijaan marmorikaivoksen eräässä autiossa Pyreneiden laaksossa ja viedä sinne Simonin, jonka hän ottaisi yhtiömiehekseen ja jonka terveyden vuoriston ilma ja toimelias elämä muutamissa kuukausissa palauttaisivat entiselleen. Heti muuton tapahduttua matkustaisi rouva Simon puolisonsa luo ja lapsetkin voisivat viettää lopun lupa-ajastaan isänsä kanssa. Kaikki tämä toimitettiin hämmästyttävän täsmällisesti ja nopeasti. Simon vietiin pois kenenkään tietämättä. Hän jätti vielä levottoman Rozanin eikä kukaan voinut aavistaakaan että hän oli lähtenyt. Hän matkusti tuntemattomana, hän ikäänkuin hävisi Davidin kanssa tuohon kaukaiseen, korkeiden vuorten ympäröimään laaksoon. Eräästä sanomalehtikirjoituksesta saivat ihmiset tietää sen verran, että hän asui perheensä kanssa yhdessä. Sen jälkeen hävisi hän kokonaan, hänen muistonsakin haihtui täydellisesti.

Samana päivänä, jona Simonin perheen jäsenet vihdoinkin yhtyivät rauhallisen laaksonsa yksinäisyydessä, syvän hellyyden valtaamina, sai Markus kiireellisen kutsun Salvanilta ja matkusti heti hänen luokseen normaalikoululle. Tervehdittyään toisiaan alkoivat he heti puhua siitä, he kuvailivat mielessään liikuttavaa ja ihanaa kohtausta kaukana heistä, toisessa päässä Ranskaa.

– Tämä on oleva meidän palkintomme, sanoi Salvan. Ellemme olekaan saaneet jutusta sen suurta yhteiskunnallista tulosta, olemme ainakin luoneet tuon onnen, antaneet marttyyrin takaisin vaimolleen ja lapsilleen.

– Niin, sanoi Markus, tuo kuva on koko päivän ollut mielessäni. Näen heidän rauhallisina ja hymyilevinä sinisen taivaan alla. Ja kuinka ihanaa lieneekään hänestä miesraukasta, joka niin kauan on kitunut vankeudessaan, kulkea vapaasti, hengittää lähteitten raikkautta, puiden ja kukkien puhdasta tuoksua! Lasten ja vaimon unelma on nyt toteutunut, he ovat saaneet hänet vihdoinkin takasin, he saavat kuljettaa häntä kaikkialla niin kuin suurta lasta, joka paranee vaarallisesta taudista, ja hymyillä hänelle nähdessään hänen vahvistuvan… Te olette oikeassa, se on meidän ainoa palkintomme.

Hän vaikeni ja lisäsi sitten hiljempaa äänellä, jossa ilmeni soturin salainen katkeruus siitä että näkee aseensa katkenneena kädessään.

– Meidän osamme on loppunut… Armahdus oli epäilemättä välttämätön, mutta se on riistänyt meiltä kaiken toiminnan mahdollisuuden… Nyt ei meillä ole muuta tekemistä kuin odottaa kylvämämme hyvän siemenen itämistä, jos edes sekään menestyy kivisessä maassa, johon olemme sen kylväneet.

– Kyllä se menestyy, elkää epäilkö sitä, ystäväni! huudahti Salvan. Me emme koskaan saa olla toivottomia suuren maaraukkamme suhteen. Se voi tulla petetyksi ja erehtyä, mutta se on kuitenkin aina palaava totuuteen ja oikeuteen. Olkaamme tyytyväiset työhömme, se kantaa itsessään tulevaisuutta.

Hän vaikeni vuorostaan huolestuneen näköisenä.

– Mutta oikeastaan ajattelen niin kuin tekin, me emme saa voittoa huomispäivänä. Nykyhetki on todella vaikea, emme ole koskaan kokeneet levottomampaa emmekä uhkaavampaa. Pyysin teidät luokseni juuri siksi että halusin keskustella kanssanne huolestuttavasta asemastamme.

Sitten kertoi hän Markukselle kaikki mitä tiesi. Rozanin päätöksen jälkeen olivat kaikki tunnustetut simonistit, kaikki viattoman rohkeat puolustajat alttiina kirkollisten kostolle ja itsekkään ja raukkamaisen kansan vihalle. He saisivat kalliisti maksaa sen että olivat asettuneet erikseen totuuden ja oikeuden nimessä.

– Oletteko kuulleet että Delbosia ei enään tervehditä oikeuspalatsissa? Häneltä on otettu pois puolet asioista, asianajajan tarvitsijat pitävät häntä liian vaarallisena. Hänen on luotava uudestaan koko asemansa ja pahinta on että hän varmaankin on joutuva tappiolle tulevissakin vaaleissa, kun sosialistinenkin puolue on jutun tähden jakautunut kahteen osaan… Minä puolestani tulen luultavasti menettämään virkani…

Hämmästyksen ja surun valtaamana keskeytti Markus hänet.

– Tekö! tekö!

– Niin, minä, ystäväni… Tiedättehän että Mauraisin kauvan aikaa on halunnut päästä tämän koulun johtajaksi. Kaikki hänen toimensa ovat tarkoittaneet samaa, hän on tahtonut ajaa minut paikaltani päästäkseen itse sijaan. Hän on aina ollut kirkon puolella vain päästäkseen sen avulla tarkoituksensa perille silloin kun se pääsisi voitolle. Ylioikeuden tutkimuksen jälkeen tuli hän kuitenkin levottomaksi ja alkoi sanoa aina uskoneensa Simonin viattomuuteen. Mutta nyt on Simon tuomittu ja Mauraisin on taas yhtä klerikaalisen puolueen kanssa, tällä kertaa varmana siitä että Le Barazer on pakoitettu eroittamaan minut voitollisten vanhoillisten voimain pakoituksesta… Olisin sangen ihmeissäni jos vielä lokakuun alussa olisin täällä.

Markus oli epätoivoissaan.

– Mitä! te, joka olette niin välttämätön alkeisopetukselle, te joka olette tehneet niin suuria palveluksia kasvattaessanne maallikkokoululle kokonaisen lauman ennakkoluuloista vapaita, selväjärkisiä opettajia! Se on, niin kuin te olette sanonut, kysymys elämästä ja kuolemasta, vapaan ajatuksen lähetyssaarnaajia on lähetettävä kaikkialle maahan muodostamaan Ranskaan järjen ja yksimielisyyden hengen, pelastamaan orjuutetun lauman vuosisataisesta valheesta ja herkkäuskoisuudesta, viemään totuutta kärsiville ja halvoille. Ranskan tulevaisuus riippuu alkeisopettajista ja tekö lähtisitte ennenkuin olette täyttäneet tehtävänne, ja kun vielä niin paljon on toimitettavaa? Ei, ei! se on mahdotonta, Le Barazer oli oikeastaan meidän puolellamme, vaikka hän ei koskaan tunnustanutkaan sitä suoraan, hän ei ole koskaan tekevä sitä.

Salvan hymyili hiukan surumielisesti.

– Kukaan ihminen ei ole korvaamaton, jos minä katoan, nousee toisia sijaani jatkamaan aloitettua työtä. Tulkoon vaan Mauraisin minun paikalleni, minä tiedän varmasti että hän ei voi vaikuttaa siinä paljonkaan pahaa, sillä hän on pakoitettu kulkemaan minun jäljissäni. Nähkääs, ystäväni, on olemassa tehtäviä, jotka kerran aloitettuina täyttyvät inhimillisen kehityksen voimasta, ihmisistä huolimattakin… Voisi luulla että ette tunne Le Barazeriä. Me emme merkitse mitään hänen taitavan valtioviisautensa päätöksissä. Hän on ollut meidän puolellamme, se on varma ja olisi vieläkin, jos olisimme voitolla. Mutta meidän tappiomme saattaa hänet hirveään ahdinkoon. Oikeastaan hänellä on vain yksi toivo, hän tahtoo pelastaa työnsä, pakollisen maallikko-opetuksen, jota hän oli luomassa tasavaltaraukkamme sankariaikoina, mikä tasavalta niin hitaasti kulkee järjen aikaa kohti. Ja kun kirkko nyt on taas hetkeksi päässyt valtaan ja uhkaa hävittää hänen työnsä, on hän tekevä sille tarpeelliset uhraukset, odottaen aikaansa päästäkseen taas vuorostaan herraksi. Ihminen on sellainen, me emme voi muuttaa häntä.

Hän jatkoi ja luetteli kaikki vallat ja mahtavat miehet, jotka koettivat vaikuttaa häneen. Rehtori Forbes, tuo välinpitämätön oppinut, joka ei halunnut muuta kuin rauhaa, oli suoraan käskenyt häntä tyydyttämään vastapuolueen edusmiesten vaatimukset, peläten muuten saavansa ikävyyksiä ministerinsä kanssa. Nämä edusmiehet, joiden johtaja kreivi Hector de Sangleboeuf osoitti erityistä kiivautta, ryhtyivät yhteen toimenpiteeseen toisensa jälkeen saadakseen kaikki hallitukseen ja yliopistoon kuuluvat simonistit eroitetuiksi: ja tasavaltalaiset edusmiehet, itse radikaalinen Lemarroiskin pysyivät liikahtamatta, suostuivat uhriin päästäkseen yleisön suosioon niin että eivät menettäisi liiaksi valitsijoita. Professorit ja opettajat seurasivat nyt professori Depinvilliersin esimerkkiä, kävivät joka sunnuntai kirkossa vaimoineen ja tyttärineen. Lyseossa hallitsi pappi, uskonnon harjoitukset tulivat jälleen pakollisiksi, oppilas, joka kieltäytyi niitä noudattamasta, joutui huonoihin kirjoihin, häntä kiusattiin ja vainottiin siihen määrin että hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin erota. Isä Crabotin vaikutusvalta siellä kasvoi yhä samaan vanhoilliseen suuntaan, jota hän osoitti Valmarien kolleegion johtamisessa. Yksi ainoa seikka olisi riittänyt todistamaan kirkollisten enenevää rohkeutta: viimeksi mainittuun laitokseen otettiin julkisesti jesuiittoja opettajiksi, jota vastoin heidän siihen saakka oli, kiertääkseen lakia, täytynyt kulkea tavallisten pappien nimellä. – Nyt kun Simon on uudestaan tuomittu, päätti Salvan, ovat he herroja, he voivat tehdä mitä tahansa yleisen typeryyden ja raukkamaisuuden tähden. Meidät raivataan aivan varmaan pois tieltä, jotta heidän käskyläisensä pääsisivät meidän sijallemme… On jo puhuttu siitä että neiti Rouzaire pantaisiin Beaumontin parhaan koulun johtajaksi. Samoin tullee Jauffre, Jonvillen opettaja nimitetyksi tänne, sillä hän kuuluu uhanneen ruveta vastustamaan apotti Cognassea, ellei hänen palveluksiaan viipymättä palkittaisi. Lisäksi oli Doutrequin, entinen tasavaltalainen, joka surkuteltavasta isänmaallisesta erehdyksestä oli yhtynyt kirkkoon, onnistunut hankkimaan pojilleen kaksi koulua etukaupungissamme ja nämä pojat ovat kiivaita natsionalisteja ja juutalaisvihaajia; maa on siis taas täyden taantumuksen vallassa, mutta toivon että pian on tuleva päivä, jolloin se oksentaa sisästään tuon kuolettavan myrkyn… Jos siis minä kaadun, arvaatte tietysti, ystäväni, että te tulette kaatumaan kanssani.

Markus katsoi häneen hymyillen, hän ymmärsi vihdoin miksi Salvan oli niin kiireellisesti kutsunut hänet luokseen.

– Minä olen siis tuomittu?

– Pelkään että niin on asian laita tällä kertaa ja tahdoin heti ilmoittaa sen teille… Oh! sitä ei ole vielä päätetty, Le Barazer on äänetön, hän on odottavinaan sopivaa hetkeä, eikä puhu mitään aikeistaan. Mutta te ette voi aavistaakaan kuinka häntä kiusataan etenkin teidän suhteenne. Teidät he tietysti heti tahtovat kukistaa ja eroittaa virastanne. Mainitsin juuri äsken tuon suuren houkkion Sangleboeufin, jota vanha markiisitar de Boise johtaa ja joka saattaa hänet epätoivoon kömpelyydellään. Hän on jo kolme kertaa käynyt prefektin virastossa ja uhannut tehdä interpellatsioonin kamarissa, ellei Le Barazer suostuisi prefekti Hennebisen kanssa kukistamaan teidät. Minä luulen että te jo olisitte kaatuneet, jos he eivät olisi toimineet näin väkivaltaisesti… Mutta, ystävä raukkani, Le Barazer ei voi kauempaa vastustaa. Emmekä me saa edes moittia häntä siitä. Muistakaa kuinka sitkeästi ja valtioviisaasti hän kaiken aikaa on tukenut teitä. Hän keksi aina keinoja pelastaakseen teidät, luvaten korvauksia vastustajillenne. Mutta nyt hän ei voi enään, en ole edes maininnut teitä hänelle, kaikki puhuminen on hyödytöntä. Meidän täytyy antaa hänen toimia, hän viivyttää varmaan päätöstään ainoastaan keksiäkseen jonkun nerokkaan ratkaisun, sillä hänestäkään ei ole hauska joutua tappiolle eikä hän koskaan ole hylkäävä työtään, pakollista maallikko-opetusta, joka yksin voi luoda Ranskalle uuden tulevaisuuden.

Markus ei enään hymyillyt. Syvä surumielisyys oli vallannut hänet,

– Se on oleva minulle sangen katkeraa, sanoi hän. Paras osa itsestäni jää tähän vaatimattomaan kouluun, rakkaitten oppilasteni joukkoon, jotka ovat olleet minulle kuin omia lapsia. Koko sydämmeni ja kaikki ajatukseni ovat täällä. Ja millä sitten täyttäisin murtuneen elämäni? En kykene mihinkään hyödylliseen toimeen, olin ottanut tämän tehtäväkseni ja kuinka surullista luopua siitä, jättää se kesken, nyt juuri kun totuus niin kipeästi kaipaa vankkoja työmiehiä!

Mutta Salvan vuorostaan rohkaisi mielensä ja tarttui Markuksen käsiin.

– Kas niin, elkää antako rohkeutenne lannistua. Meillä on kyllä muutakin tekemistä, kuin istua kädet ristissä.

Lohdutettuna Markus vastasi hänen kädenpuristukseensa.

– Te olette oikeassa. Kun teidän kaltaistanne miestä kohtaa isku, voi häntä mielellään seurata epäsuosioon. Tulevaisuus on meidän.

Muutamia päiviä kului vielä. Mailleboisissa puuhasivat kirkolliset ahkerasti käyttäen hyväkseen voittoaan. Suuri ponnistus oli tehty veljien koulun kohottamiseksi entiseen kukoistukseensa. Sitä varten käyttivät he hyväkseen maallikkokoulun häpeää ja ylistivät hengellisen koulun erinomaisuutta, jossa koulussa kukoistivat ainoastaan vaatimattomuus ja viattomuus; ja useat perheet tulivat vakuutetuiksi, veljet saivat lukukauden alussa kymmenkunnan uusia oppilaita. Mutta kapusiinien kekseliäisyys ja rohkeus olivat vielä hämmästyttävämmät. Eikö Pyhä Antonius Padualainen oikeastaan ollut johtanut kaikkea, saanut kaikkea hyvältä Jumalalta? Sillä ei kukaan voinut kieltää että häntä yksin oli kiittäminen Simonin tuomitsemisesta, hän oli toimittanut sen niiden markan ja kahden markan kappalten tähden, joita uskovaiset ihmiset olivat panneet hänen rahalaatikkoonsa rukoillen häntä kokonaan kukistamaan juutalaisen. Siinä oli uusi ihme, hänen valtansa ei ollut koskaan selvemmin ilmaantunut ja uhrit lisääntyivät, niitä virtasi kaikkialta. Tästä rohkaistuna sai isä Theodosius äkkiä nerokkaan aatteen ansaitakseen pyhimyksen avulla uusia summia. Hän aloitti hämmästyttävän afäärin, päästi liikkeeseen viiden markan arvoisia hypoteekkiobligatsiooneja, paratiisi vakuutena. Kaikkialle ilmestyi kiertokirjeitä, joissa selitettiin kuinka tämä taivaallisen autuuden osakkeille paneminen oli järjestetty. Jokainen obligatsiooni oli jaettu kymmeneen, viidenkymmenen pennin arvoiseen kuponkiin, ja niillä oli sama merkitys kuin hyvillä töillä, rukouksilla ja pyhillä messuilla, kaikki oli maksettava puhtaassa rahassa täällä alhaalla ja saatava takaisin taivaassa, ihmeitä tekevän pyhän Antoniuksen kassasta. Ostajien houkuttelemiseksi oli sitä paitsi erityisiä lahjapalkintoja, kaksikymmentä osaketta oikeutti saamaan värillisen veistokuvan pyhimyksestä ja sata osaketta tuotti vuotuisen messun. Vihdoin kiertokirje selitti että osakkeille oli annettu nimeksi Pyhän Antoniuksen obligatsioonit, koska pyhimys oli rahaston hoitaja, jonka tuli maksaa ne satakertaisina toisessa maailmassa. Se päättyi seuraavilla lauseilla: "Nämä yliluonnolliset takuut tekevät näistä obligatsiooneista täydellisesti varmoja hypoteekkiobligatsiooneja. Mikään finanssikeikaus ei voi uhata niitä. Maailman katoaminen aikojen lopussa ei vaikuttaisi niihin mitään, tai oikeammin saattaisi heti ostajan tilaisuuteen nauttia omaisuudestaan."

Yritys saavutti ääretöntä menestystä. Tuhansittain obligatsiooneja levisi muutamissa viikoissa. Köyhät uskovaiset liittyivät yhteen, panivat kukin markan ja jakoivat sitten kupongit keskenään. Kaikki herkkäuskoiset ja kärsivät ihmiset uhrasivat rahansa noihin uusiin arpajaisiin, joiden suuri voitto oli kaikille niin rakas unelma, iankaikkinen autuus. Huhu tiesi kuitenkin kertoa että hänen ylhäisyytensä Bergerot oli sangen suruissaan siitä ja että hän aikoi kieltää tuon hävyttömän keinottelun, joka loukkasi järkeviä katolilaisia. Mutta sitten hän ei uskaltanut tehdä sitä, sillä simonistien tappio oli saattanut hänet vaikeaan asemaan, hänen kun sanottiin simonisteja aina salaa kannattaneen. Hän ei ollut koskaan uskaltanut vastustaa kaikkivaltiaita munkkeja, hän kun ei ollut varma papistostansakaan, mutta hän oli epätoivoissaan siitä että oli pakoitettu jättämään kirkon enenevän taikauskon valtaan. Vanhentuessaan hän oli tullut vieläkin heikommaksi, eikä voinut enään muuta kuin polvistua ja rukoilla Jumalaltaan anteeksi sitä että oli antanut kauppiaiden anastaa temppelin, pelastaakseen temppelin itsensä, jonka uskovaiset olisivat jättäneet aivan tyhjäksi, elleivät he olisi saaneet keinotella siellä sieluillaan. Mutta Saint-Martinin kirkkoherra, apotti Quandieu ei voinut sietää sitä kauvempaa. Tällä kertaa oli Simonin tuomitseminen koskenut häntä sydämmeen, hän oli epätoivoissaan nähdessään kirkon osallisena tuommoiseen rikokseen. Hän oli koko ajan ollut vakuutettu Simonin viattomuudesta, eikä hän salannut suruaan siitä että papit ja Kristuksen, hyvyyden, totuuden ja oikeuden Jumalan palvelijat vimmatusti ajoivat hirveimmän vääryyden, raakuuden ja valheen asiaa. Hän uskoi että tämä synti saisi ankaran rangaistuksen, sillä kirkko, joka jo oli niin suuressa vaarassa, hävitti itseään omilla käsillään, joudutti kukistustaan. Hänen vanha unelmansa riippumattomasta ja vapaamielisestä Ranskan kirkosta, joka edistäisi vuosisadan suurta kansanvaltaista liikettä, näytti nyt aivan mahdottomalta. Toisaalta kapusiinimunkit tekivät hänen elämänsä sietämättömäksi, heidän kappelinsa, jossa kauppa kävi niin erinomaisesti, hävitti kokonaan seurakunnan kirkon ja apotti Quandieu näki rakkaan Saint-Martin kirkkonsa tulevan päivä päivältä autiommaksi ja köyhemmäksi. Uhrit ja messut vähenivät yhä, siirtyivät kaikki voittoisalle Pyhälle Antonius Padualaiselle. Hänellä itsellään oli sangen vaatimattomat ja yksinkertaiset elämäntavat ja hän kyllä tyytyi pienentyneihin tuloihinsa. Mutta hän kärsi nähdessään köyhiensä joutuvan kurjuuteen, sitten kun hän oli antanut heille kaikki mitä oli voinut. Hypoteekkiobligatsioonien kauppa täytti silloin hänen surunsa mitan ja hän kiivastui kaikesta kristillisestä kärsivällisyydestä huolimatta. Se oli liian julkeaa väärinkäyttöä ja hän uskalsi saarnatuolista ilmaista suuttumuksensa Kristuksen pappina, lausua kuinka häntä suretti suuren kristinuskon hirveä alennustila, kristinuskon, joka oli uudistanut maailman ja jonka niin monet jalot henkilöt olivat korottaneet puhtaimman ihanteen huipuille. Sitten hän meni viimeiselle käynnille entisen kannattajansa, piispansa ja ystävänsä, hänen ylhäisyytensä Bergerotin luo. Ja tuntien tämän kykenemättömäksi jatkamaan taistelua, huomaten itsensä voitetuksi ja voimattomaksi, pyysi hän eroa kirkkoherran virastaan ja muutti asumaan pieneen taloon etukaupungissa, jossa hän toivoi voivansa elää mitättömän pienillä koroillaan ulkopuolella kirkkoa, jonka alhaiseksi taikauskoksi muuttunutta oppia hän ei enään voinut palvella.