Читать книгу: «Kreuzer-sonaatti», страница 6

XXI

"Sellaiset olivat suhteemme, kun tuo toinen mies ilmestyi. Hän saapuiMoskovaan – hänen nimensä on Truhatschevski – ja tuli tapaamaanminua. Tuli kerran aamulla. Otin hänet vastaan. Olimme joskussinutelleet toisiamme. Hän luovi 'teidän' ja 'sinun' välillä, pyrkienkuitenkin 'sinua' kohti, mutta minä ohjasin suoraan 'teihin', jahän alistui kohta. Heti ensi silmäykseltä tunsin vastenmielisyyttähäntä kohtaan. Mutta – kummallista! – jokin ihmeellinen, kohtalokasvoima esti minua työntämästä häntä luotani, loitontamasta, ja pakottiminua lähentämään häntä itseeni. Olisinhan perin mutkattomasti voinutpuhella hänen kanssaan kylmänlaisesti, sanoa hyvästi, esittelemättähäntä vaimolleni. Mutta eipähän, tulin kuin vartavasten puhuneeksihänen soitostaan, mainitsin kuulleeni, että hän oli heittänytviulunsoiton. Hän vastasi että hän, päinvastoin, nyt soitti enemmänkuin ennen. Muisteli, että minäkin soittelin ennen. Vastasin, ettensoita enää, mutta että vaimoni soittaa hyvin. Merkillistä! Suhteenihäneen tapaamisemme ensimäisenä päivänä, ensimäisellä hetkellä olisellainen, kuin se voi olla vasta kaiken sen jälkeen, mitä tapahtui.Siinä oli jotakin pingoittunutta: tarkkasin jokaista hänen ja itsenilausumaa sanaa ja annoin niille tärkeän merkityksen.

"Esittelin hänet vaimolleni. Heti sukeutui keskustelu musiikista jahän tarjoutui avuliaasti soittamaan vaimoni kanssa. Vaimoni, kutenaina viime aikoina, esiintyi sangen viehkeästi ja miellyttävästi, oli levottomuutta herättävän kaunis. Vieras selvästikin miellyttihäntä kohta ensi näkemältä. Sitäpaitsi hän ilostui siitä, että saisitilaisuuden yhteissoittoon viulun kanssa, mistä hän tavattomastipiti, niin että oli palkannut sitävarten viulunsoittajan teatterista; tuo ilo kuvastui hänen kasvoillaan. Mutta katsahtaessaan minuun hänheti oivalsi, mitä mielessäni liikkui, ja hänen ilmeensä muuttui,ja niin alkoi molemminpuolisen pettämisen näytteleminen. Hymyilinystävällisesti ja koetin näyttää olevani erittäin mielissäni.Hän, silmäillen vaimoani sillä tavalla kuin kaikki siveettömätmiehet silmäilevät kauniita naisia, tekeytyi ikäänkuin hänenmielenkiintonsa olisi ollut pelkästään keskusteluaineessa, joka eivähäistäkään kiinnittänyt hänen mieltään; vaimoni koetti näyttäävälinpitämättömältä, mutta minun teeskennelty mustasukkaisen-hymyni, jonka hän sangen hyvin tunsi, ja toisen himokkaat silmäyksettekivät hänet levottomaksi. Näin, että hänen silmiinsä tuli hetiensi kohtaamisen aikana kiihkeä loiste ja että heidän välillään, luultavasti mustasukkaisuuteni vaikutuksesta, näytti syntyvänkuin sähkövirta, joka teki heidän katseensa ja hymynsä sävynsamanlaiseksi. Vaimoni punastui – vieras punastui. Hän hymyili – vieraskin hymyili. Haasteltiin musiikista, Pariisista, kaikenlaisistajoutavuuksista. Truhatschevski nousi lähteäkseen ja jäi seisomaan, hymyillen, painaen hattuaan vapisevaa reittään vasten, katsoenvuoroon vaimooni, vuoroon minuun, ikäänkuin odottaen, mitä teemme.Muistan sen hetken erikoisen hyvin siksi, että sillä hetkellä olisinvoinut olla kutsumatta häntä, ja silloin ei olisi mitään tapahtunut.Mutta minä katsahdin häneen, katsahdin vaimooni. 'Äläpäs luule, että olen mustasukkainen', sanoin ajatuksissani vaimolleni, 'tahiettä pelkään sinua', sanoin ajatuksissani vieraalleni ja pyysinhäntä tuomaan jonakin iltana viulun mukaansa ja soittamaan vaimonikanssa. Vaimoni katsahti hämmästyneenä minuun, punastui ja, ikäänkuinpelästyen, rupesi estelemään, selittäen, ettei hän soita kyllinhyvin. Hänen estelemisensä suututti minua, ja minä kehoittelin yhäinnokkaammin. Muistan sen omituisen tunteen, joka valtasi minutkatsoessani hänen niskaansa, kaulaansa, jonka valkoinen hipiäjyrkästi erottautui mustasta jakaukselle kammatusta tukastaan, hänenmennessään luotamme ponnahtelevin, lintumaisin askelin. Minun täytyitunnustaa itselleni, että tuon miehen läsnäolo kiusasi minua. Minunvallassani on, ajattelin, toimittaa niin, etten milloinkaan enää näehäntä. Mutta sittenhän vain tunnustaisin pelkääväni häntä! Ei, minäen pelkää häntä. Se olisi liian alentavaa, puhuin itselleni. Ja vieläeteisessä, tietäen vaimoni kuulevan, kehoitin häntä tulemaan jo tänäiltana viuluineen. Hän lupasi tulla ja lähti.

"Illalla hän tuli viuluineen, ja he soittelivat. Mutta kesti jonkunaikaa, ennenkuin soittaminen luonnistui, – ei ollut niitä nuotteja, joita hän tarvitsi, ja niitä kappaleita, joita oli, ei vaimoniosannut soittaa valmistelematta. Minä rakastan suuresti musiikkiaja avustin heitä laittamalla kuntoon nuottitelinettä ja kääntämällälehteä. He soittivat joitakuita 'sanattomia lauluja' ja eräänMozartin sonaatin. Truhatschevski soitti erinomaisesti: hänellä olisuuressa määrin sitä, mitä sanotaan soinnuksi. Senlisäksi hänelläoli hienostunut, jalo maku, mikä ei ollut ensinkään ominaista hänenluonteelleen.

"Hän oli tietenkin aika tavalla etevämpi vaimoani ja auttoi tätä,samalla kuitenkin kohteliaasti kehuen hänen soittoaan. Hänenkäytöksensä oli moitteeton. Vaimoni näytti olevan kiintynyt vainmusiikkiin ja oli sangen teeskentelemätön ja luonnollinen. Minä,vaikkakin koetin näyttää olevani innostunut musiikkiin, kärsin kokoillan mustasukkaisuuden tuskia.

"Kohta ensi hetkellä, kun hänen ja vaimoni katseet kohtasivattoisensa, näin että eläin, joka asui heissä molemmissa, vastoinkaikkia tilanteen ja seurapiirin sovinnaissääntöjä, kysyi: 'voiko?'ja vastasi: 'kyllä, kernaasti'. Huomasin, ettei hän ollut mitenkäänodottanut kohtaavansa vaimossani, moskovalaisessa säätyläisnaisessa, niin ihastuttavaa naista, ja oli siitä iloinen. Iloinen siksi, etteihänellä ollut pienintäkään pelkoa siitä, että tämä ei suostuisi.Kysymys oli vain siitä, ettei sietämätön aviomies häiritsisi. Josolisin itse ollut puhdas, en olisi sitä ymmärtänyt, mutta minä,kuten useimmat muut, olin ajatellut naisista samoin, ennenkuinmenin naimisiin, ja siksi hänen sielunsa oli minulle kuin avoinkirja. Erikoisesti kärsin siitä, että selvästi tajusin, etteihän tuntenut minua kohtaan muuta kuin alituista vihamielisyyttä,jonka vain silloin tällöin keskeyttivät tottumukseksi käyneetaistillisuudenpuuskat, mutta tämä mies – sekä ulkonaisenhienostuneisuutensa ja uutuutensa että varsinkin kieltämättömänmusikaalisen lahjakkuutensa avulla, lähentymisen, jonka yhteissoittosai aikaan, sen vaikutuksen avulla, joka musiikilla, erittäinkinviulunsoitolla on tunteikkaihin luonteisiin, – varmasti, ilmanpienintäkään epäilystä, ei ainoastaan miellyttäisi, vaan voi saadavaimon kokonaan valtoihinsa, mielensä mukaan muokata ja muuntaahänet, tehdä hänestä mitä suinkin haluaisi. Näin sen selvästi jakärsin hirvittävästi. Mutta siitä huolimatta, tahi ehkä juurisenvuoksi, jokin voima pakotti minut vastoin tahtoani olemaan hänelleperin kohtelias, eikä vain kohtelias, vaan suorastaan ystävällinen.Vaimoni ja hänen tähtensä tein sen näyttääkseni, etten pelännythäntä, ja itseni tähden ehkä pettääkseni itseäni, – en tiedä, muttakohta ensi tapaamisestani lähtien tunsin, etten voinut olla vilpitön.Minun oli pakko, jotten olisi haluani noudattaen heti tappanut häntä,tekeytyä ystävälliseksi. Juotin hänelle aamiaispöydässä kalliitaviinejä, ihastelin hänen soittoaan, puhuessani hymyilin hänelle mitäherttaisimmin ja kutsuin hänet seuraavaksi sunnuntaiksi päivälliselleja soittamaan vielä vaimoni kanssa. Sanoin kutsuvani joitakuitatuttavianikin, musiikin ihailijoita, kuulemaan hänen soittoaan. Niinpäättyi se vierailu".

Posdnishev muutti asentoaan ankaran kiihtymyksen vallassa ja päästitaas ominaisen äännähdyksensä.

"Oli aivan ihmeellistä, kuinka tuon miehen läsnäolo vaikutti minuun",jatkoi hän, kyeten nähtävästi vain vaivoin pysymään tyynenä. "Tulentoisena tahi kolmantena päivänä senjälkeen kotiin näyttelystä, astuneteiseen ja tunnen yht'äkkiä jotakin raskasta, ikäänkuin kiven, laskeutuvan sydämelleni enkä voi selittää itselleni, mitä se on.Mennessäni eteisen poikki olin huomannut jotakin, mikä muistuttiminulle hänestä. Vasta työhuoneeseen tultuani tajusin, mitä seoli, ja menin takaisin eteiseen tarkistaakseni huomioni. En olluterehtynyt, siellä riippui hänen viittansa. Kuosin mukainen viitta.(Kaiken, mikä koski häntä, vaikka en selvittänytkään itselleni, minäpanin tarkoin merkille.) Ajattelen: niinpä niin, hän on täällä.Menen saliin, en vierashuoneen vaan lasten lukuhuoneen lävitse.Lisa, tyttäreni, istuu kirjan ääressä, ja pöydän luona lapsenhoitajapienimmän kanssa leikittelee jollakin kannella. Salin ovi oliraollaan ja sieltä kuulen tasaisia arpeggiolyöntejä ja hänen javaimoni äänen. Koetan kuunnella, mutta en eroita sanoja. Soinnutpianolla ovat nähtävästi vain tarkoitetut estämään heidän puhettaan, suuteloita … ehkä kuulumasta. Hyvä Jumala, mikä silloin heräsiminussa! Mitä kuvailinkaan mielessäni! Kun vain muistelenkin petoa, joka silloin heräsi sielussani, niin minua hirvittää! Sydämeni tuntuipuristuvan kokoon, lakkasi hetkeksi sykkimästä ja alkoi sittenvimmatusti takoa. Voimakkain tunteeni oli, kuten aina suuttumuksenhetkinä, sääli itseäni kohtaan. Lasten aikana! hoitajan aikana!ajattelin. Olin varmaan kauhean näköinen, sillä Lisakin katsoi minuunoudosti. Mitä minun oli tekeminen? Menisinkö sisään? En voi: teenvielä Herra tiesi mitä. Mutta poistuakaan en voi. Hoitaja katsoominuun, kuten ymmärtäisi asemani. En voi muuta kuin mennä sisään,päätin, ja avasin nopeasti oven. Truhatschevski istui pianon ääressäja soinnutteli arpeggioitaan ylöspäin taivutetuilla, pitkillä,valkoisilla sormillaan. Vaimoni seisoi pianon kulmassa avattujennuottilehtien ääressä. Hän ensimäisenä näki tahi kuuli, kun tulin, jakatsahti minuun. Joko hän pelästyi ja tekeytyi rauhalliseksi tahi eitodellakaan pelästynyt mutta hän ei vavahtanut eikä liikahtanutkaan, vaan ainoastaan punastui, sitäkin vasta hetkisen kuluttua.

"'Olenpa iloinen, että tulit; emme ole voineet päättää, mitä mesunnuntaina soittaisimme', sanoi hän sellaisella sävyllä, jota eiolisi käyttänyt, jos olisimme olleet kahden. Tämä ja se, että hänsanoi 'me' puhuessaan itsestään ja Truhatschevskista, suututti minua.Tervehdin ääneti.

"Truhatschevski puristi kättäni ja alkoi heti, kuten minusta näytti, ivallisesti hymyillen selittää, että hän oli tullut tuomaan nuotitsunnuntaista soittoa varten ja että he eivät olleet päässeetyksimielisyyteen siitä, mitä olisi soitettava: vaikeampaako, klassillista, nimittäin Beethovenin viulusonaatti, vaikopikkukappaleita. Tämä kaikki oli niin luonnollista ja yksinkertaista, ettei ollut mitään, mihin olisi voinut takertua, mutta kuitenkin näinja olin varma siitä, että se oli valhetta ja että he olivat sopineetkeskenään, miten pettäisivät minua.

"Kiusallisimpia seikkoja mustasukkaiselle (ja niitähän ovat meidänyhteiskunnassamme kaikki) ovat määrätyt seuraelämän säännöt, jotkasuovat miehelle ja naiselle tilaisuuden mitä läheisimpään javaaralliseen kosketukseen keskenään. Narrina pidettäisiin sitä, jokayrittäisi vastustaa lähentymistä tanssiaisissa, lääkärin ja hänennaispotilaansa keskinäistä läheisyyttä, lähentymistä taiteen – maalaustaiteen ja erittäinkin musiikin – harjoittamisessa. Kaksiihmistä harjoittaa kahden taiteista jalointa – soitantoa; siinä onvälttämätöntä jonkinlainen läheisyys; eikä sellaisessa lähentymisessäole mitään moitittavaa. Vain typerä, mustasukkainen aviomies voisiinä nähdä jotakin paheksuttavaa. Ja kuitenkin kaikki tietävät, että juuri näiden toimien avulla, erittäinkin musiikin, tapahtuvatuseimmat huorinteot meidän yhteiskunnassamme.

"Hämmennys, joka kuvastui kasvoissani, sai nähtävästi heidätkinhämilleen: en saanut hyvään aikaan sanaakaan suustani. Olin kuinsuu alaspäin käännetty pullo, josta vesi ei pääse juoksemaan poissentähden, että pullo on liian täysi. Minun teki mieleni herjatahäntä, ajaa hänet tiehensä, mutta tunsin, että minun taas täytyi ollahäntä kohtaan rakastettava ja ystävällinen. Niin teinkin. Tekeydyinikäänkuin olisin hyväksynyt kaiken, taaskin tuon kummallisen tunteenvaikutuksesta, joka pakotti minut osoittamaan hänelle sitä suurempaaystävällisyyttä, mitä enemmän hänen läsnäolonsa minua kiusasi. Sanoinhänelle, että luotan hänen makuunsa ja neuvoin vaimoni tekemäänsamoin. Hän viipyi vielä niin kauan, kuin oli välttämätöntä senepämiellyttävän tunnelman haihduttamiseksi, jonka minun odottamatontuloni, saikähtynyt ilmeeni ja äänettömyyteni oli aikaansaanut, japoistui sitten, kun muka oli päätetty, mitä huomenna soitettaisiin.Mutta minä olin vakuutettu siitä, että siihen verraten, mikä heidänmieltään oli kiinnittänyt, oli kysymys siitä, mitä soitettaisiin, heille täysin yhdentekevä.

"Saattelin hänet erinomaisen kohteliaasti eteiseen. (Kuinkapa enolisi saattanut miestä, joka oli tullut häiritsemään ja tuhoamaankokonaisen perheen onnea!) Puristin tavattoman ystävällisesti hänenvalkoista, pehmeää kättään."

XXII

"Koko sinä päivänä en puhunut vaimoni kanssa, – en voinut. Hänenläheisyytensä synnytti minussa sellaisen vihan häntä kohtaan, ettäpelkäsin itseäni. Päivällispöydässä hän lasten aikana kysyi minulta, milloin matkustan. Minun oli seuraavalla viikolla matkustettavamaalle piirineuvoston istuntoon. Sanoin milloin aion lähteä. Hänkysyi, enkö tarvitsisi mitään matkalle. En vastannut mitään, istuinääneti päivällisen loppuun ja ääneti menin työhuoneeseeni. Viimeaikoina hän ei milloinkaan tullut luokseni huoneeseeni, varsinkaantähän aikaan. Makaan työhuoneessani ja kiukkuilen. Yht'äkkiä kuulentutun käynnin. Ja mieleeni pyrkii kauhea ilkeä ajatus, että hän, kuten Urian vaimo, tahtoo peittää jo tekemänsä rikoksen ja senvuoksitulee näin tavattomaan aikaan luokseni. 'Tuleekohan hän vain tänne!'ajattelin, kuunnellen hänen läheneviä askeliaan. 'Jos tulee, niinolen siis oikeassa.' Ja sielussani herää kuvaamaton viha häntäkohtaan. Askeleet lähenevät yhä. Ehkä menee ohitse, saliin. Ei, ovinarahtaa ja kynnykselle ilmestyy hänen kookas, kaunis vartalonsa.Hänen kasvonsa, silmänsä ovat arat ja mielistelevät, minkä hän tahtoosalata, mutta minkä kuitenkin näen, ja tiedän, mitä se merkitsee.Olin miltei tukehtua, niin kauan pidätin hengitystäni, ja yhä katsoenhäneen etsin käsiini savukekotelon ja sytytin savukkeen.

"'Mitä tuo on, tulen istumaan luoksesi hetkeksi, ja sinä alattupakoida', sanoi hän ja istuutui viereeni sohvalle kallistuenpuoleeni. Minä siirryin syrjemmälle, välttäen koskettamasta häneen.

"'Näen, että olet tyytymätön siitä, että aion soittaa sunnuntaina',sanoi hän.

"'En ole lainkaan tyytymätön', vastasin.

"'Mutta näenhän sen.'

"'Oletpa tarkkanäköinen. Minä en näe mitään muuta kuin että sinäkäyttäydyt kuin ilonainen… Sinua vain kaikki kunnottomuusmiellyttää, mutta minua se kauhistuttaa.'

"'Jos sinä rupeat räyhäämään kuin mikäkin rantajätkä, niin minä menentieheni.'

"'Mene, mutta tiedä se, että ellet sinä pidä perheen kunniaa arvossa, niin minä en pidä sinua minkään arvoisena (hiisi sinut periköön!),vaan perheen kunnia!'

"'Mitä, mitä nyt?'

"'Mene tiehesi, Jumalan tähden, mene!'

"Joko hän sitten teeskenteli, ettei käsittänyt, mitä tarkoitin, tahiei todellakaan käsittänyt, mutta hän loukkaantui ja suuttui kovasti.Hän nousi, mutta ei poistunut, vaan pysähtyi keskelle huonetta.

"'Sinä olet käynyt aivan mahdottomaksi', alkoi hän. 'Ihmisen kanssa, jolla on tuollainen luonne, ei enkelikään voisi elää.' Ja koettaenkuten aina, loukata minua mahdollisimman kipeästi, hän huomauttikäytöksestäni hänen sisartaan kohtaan (olin kerran vimmoissani ollutkarkea hänen sisarelleen). Hän tiesi, että se koski minuun, ja siksiiski minua siihen kohtaan. 'Tämän jälkeen ei mikään tekosi voi minuaenää kummastuttaa', päätti hän.

"'Niin, niin, nyt sinä loukkaat, halvennat, häpäiset minua, ja minussataaskin on syy', ajattelin, ja yht'äkkiä minut valtasi niin kiihkeäviha häntä kohtaan, jollaista milloinkaan ennen en ollut tuntenut.

"Minut valtasi ensi kerran halu ilmaista vihaani fyysillisesti.Ponnahdin pystyyn ja syöksyin hänen luokseen; mutta samassasilmänräpäyksessä kuin hypähdin seisoalleni, tajusin vihani ja kysyinitseltäni: 'onko edullista antautua tämän tunteen valtaan?' ja hetivastasin, että se olisi edullista, että se säikähdyttäisi häntä, jaaloin heti, sensijaan että olisin koettanut lannistaa vimmaani, vainkiihdyttää sitä ja olin mielissäni, kun tunsin sen yhä yltyvän.

"'Mene, tahi tapan sinut!' huusin, mennen aivan hänen luokseenja tarttuen hänen käteensä. Kiihdytin tietoisesti äänensävyänipuhuessani, ja varmaan olin kauhean näköinen, sillä hän säikähtyiniin, ettei kyennyt liikahtamaankaan, vaan mutisi: 'Vasja, mitäajattelet, mikä sinun on?'

"'Mene!' karjuin yhä kovemmin, 'Sinä saatat minut raivoihini. Envastaa teoistani!'

"Päästettyäni raivoni valloilleen juovuin siitä ja tahdoin vielätehdä jotakin tavatonta, mikä olisi ilmaissut vimmani rajattomuutta.Minussa raivosi halu lyödä häntä, tappaa hänet, mutta tiesin, etteise käynyt laatuun, ja senvuoksi, päästääkseni kuitenkin kiukkunipurkaantumaan, sieppasin pöydältä paperipainimen ja heitin senmaahan hänen ohitseen, vielä kerran huutaen: 'pois täältä!' Heitinsen taitavasti hänen sivuitseen. Silloin hän poistui, mutta pysähtyiovelle. Ja vielä hänen nähtensä (tein sen vartavasten, jotta hännäkisi) sieppasin pöydältä kaikenlaisia esineitä, kynttilänjalkoja, mustetolpan ja heittelin niitä maahan yhä huutaen: 'Mene! tiehesiheti! En vastaa teoistani!' Hän meni – ja minä herkesin hetiraivoamasta.

"Tunnin kuluttua tuli lastenhoitaja luokseni ja sanoi, että vaimollanioli hysteerinen kohtaus. Menin hänen luokseen; hän itki ja nauroi, eivoinut puhua mitään ja vapisi koko ruumiiltaan. Hän ei teeskennellyt,hän oli todella sairas.

"Aamupuolella hän rauhoittui, ja me sovimme riitamme sen tunteenvaikutuksen alaisina, jota nimitin rakkaudeksi.

"Aamulla, kun sovittuamme tunnustin hänelle, että olin olluthänelle mustasukkainen Truhatschevskin tähden, hän ei hämmentynytvähäistäkään, vaan purskahti mitä luonnollisimmalla tavallanauramaan: niin kummalliselta hänestäkin tuntui, kuten hän sanoi, mahdollisuuskin, että sellaiseen mieheen voisi kiintyä.

"'Voiko kunnollinen nainen tuntea sellaista miestä kohtaan muuta kuinmusiikin tuottamaa mielihyvää? Jos tahdot, niin en enää koskaantahdo tavata häntä … en sunnuntainakaan, vaikkakin kaikki jo ovatkutsutut; kirjoita hänelle, että olen huonovointinen, ja kaikki onlopussa. Ilkeätä on vain, että joku, ja pahinta – hän itse, voisiluulla, että hän on vaarallinen. Ja minä olen liian ylpeä salliakseniniin ajateltavan.'

"Hän ei valehdellut, hän uskoi itse siihen, mitä puhui; hän toivoisanoillaan voivansa herättää itsessään halveksimista tuota miestäkohtaan ja puolustautua sen avulla häneltä, mutta se ei onnistunuthänelle. Kaikki oli häntä vastaan, erittäinkin kirottu musiikki. Niinpäättyi se asia, ja sunnuntaina tulivat vieraat, ja he soittivat taas."

XXIII

"Lienee tarpeetonta mainita, että olin sangen turhamainen; elleimeidän elämässämme olisi turhamainen, ei voisi elääkään. Niinpäryhdyn sunnuntaina mielihalulla tekemään valmistuksia päivällistäja musiikki-illanviettoa varten. Ostin itse kaikenlaista tavaraapäivällisiksi ja kävin kutsumassa vieraat.

"Kello kuudeksi olivat vieraat saapuneet; hänellä oli hännystakkija mauttomat briljanttinapit. Hän käyttäytyi luontevasti, vastasikaikkeen kiirehtien, hienosti hymyillen myöntämisen, ymmärtämisenmerkiksi, tiedättehän, tuohon erikoiseen sävyyn, ikäänkuin kaikki, mitä teette tahi sanotte, olisi juuri sitä, mitä hän oli odottanut.Kaiken, mikä hänestä oli tapojen vastaista, panin nyt mielihyvinmerkille, koska kaikki se luonnollisesti rauhoitti minua ja osoitti, että hän oli vaimoni nähden siksi alhaisella asteella, ettei vaimoni, kuten hän oli sanonut, voinut laskeutua niin alas. En antanutmustasukkaisuuden ruveta kiusaamaan itseäni. Ensiksikin olin joliiaksi siitä kärsinyt, ja minun täytyi saada hengähtää; toiseksitahdoin uskoa ja uskoinkin vaimoni vakuutteluihin. Mutta vaikka enollutkaan mustasukkainen, niin oli käytökseni häntä ja vaimoanikohtaan kuitenkin hieman teennäistä, ja päivällisen kestäessä jaalkuillan aikana, ennenkuin soitto oli alkanut, minä yhä vielätarkkasin heidän liikkeitään ja katseitaan.

"Päivällinen oli kuten ainakin päivällinen, ikävä, teennäinen.Soitto alkoi jotenkin aikaisin. Muistan tämän illan kaikkiyksityistapaukset: muistan kuinka hän toi viulunsa, avasi laatikon, nosti peitteen, jonka joku nainen oli ommellut hänelle, otti viulunja alkoi virittää. Muistan, kuinka vaimoni istuutui teeskennellynvälinpitämättömin ilmein, jonka avulla hän, kuten huomasin, koettisalata pelkoaan – etupäässä soittotaitonsa vuoksi, – pianonääreen. Sitten alkoi tavanmukainen a-sävelen soinnuttaminen,näppäileminen viululla, nuottien asetteleminen. Muistan vielä, kuinkahe katsahtivat toisiinsa, vilkaisivat kuulijoihin, sanoivat sittenjotakin toisilleen, ja soitto alkoi. Truhatschevski veti ensimäisetsoinnut. Hänen kasvoilleen tuli vakava, tuima, miellyttävä ilme, jakuunnellen viulunsa ääntä hän varovasti näpäytteli kieliä sormillaan.Piano vastasi. Soitto alkoi…"

Posdnishev vaikeni ja päästi useita kertoja peräkkäin omituisiaäännähdyksiään. Aikoi taas jatkaa, mutta tuhautti nenäänsä japysähtyi taas.

"He soittivat Beethovenin Kreuzer-sonaatin", jatkoi hän sitten."Tunnetteko sen ensimäisen presto-osan? Tunnetteko?" kiljaisi hän."Ooh!.. Se on jotakin kauheata, tuo sonaatti. Ja erittäinkin tämäosa. Ja musiikki yleensä on jotakin hirveätä! Mitä se on? En käsitä.Mitä on musiikki? mitä se tekee? ja miksi se tekee sitä, mitä setekee? Sanotaan, että musiikki vaikuttaa sieluun ylentävästi. Lorua, valhetta! Se vaikuttaa kyllä, vaikuttaa voi, – puhun itsestäni, – mutta ei suinkaan mieltäylentävästi. Se ei ylennä, ei alennamieltä, vaan ärsyttää. Kuinka teille sanoisin? Musiikki saa minutunohtamaan itseni, todellisen asemani; musiikin vaikutuksen alaisenaminusta tuntuu, kuin tuntisin sellaista, mitä oikeastaan en tunne, ymmärtäisin, mitä en ymmärrä, voisin mitä en voi. Selitän sen siten, että musiikki vaikuttaa kuin haukotus, kuin nauru: minua ei nukuta, mutta kuitenkin haukottelen, katsoessani haukottelevaa; ei ole millenauraa, mutta nauran kuullessani naurettavan.

"Se, musiikki, siirtää minut heti, silmänräpäyksessä siihensieluntilaan, jossa on ollut se, joka musiikin on säveltänyt.Minä sulaudun häneen sieluineni ja siirryn yhdessä hänen kanssaansieluntilasta toiseen; mutta miksi niin teen, en tiedä. Mutta se, joka on säveltänyt, sanokaamme Kreuzer-sonaatin – Beethoven – hänhän tiesi, miksi hän oli sellaisessa sieluntilassa; se tilapakotti hänet tiettyihin toimiin, ja senvuoksi sillä tilalla olihäneen nähden tarkoitus, mutta minuun nähden ei mitään. Ja siksipämusiikki vain ärsyttää, mutta ei johda tulokseen. Soitetaansotilasmarssi, sotilaat marssivat sen tahdissa, musiikki on tehnyttehtävänsä; soitetaan tanssimusiikkia, minä tanssin, musiikki ontehnyt tehtävänsä; lauletaan messu, nautin herranehtoollisen, siinäkin musiikin tarkoitus on täytetty; mutta tässä on vainkiihoitus, mutta sitä, mihin musiikki kiihoittaa, ei tapahdu. Jasiksi musiikin vaikutus toisinaan on niin kauhea. Kiinassa musiikinharjoittaminen on valtion asia. Ja niin täytyykin olla. Kuinkavoidaan sallia jokaisen, joka tahtoo, hypnotisoida toisen tahimonia ja sitten tehdä heille mitä haluaa? Ja pahinta on, että tuohypnotisoija voi olla ensimäinen tielle osuva irstailija! Hirveä asesellaisen ihmisen käsissä.

"Sopiiko esim. Kreuzer-sonaatti, sen ensimäinen presto, soitettavaksivierashuoneessa, jossa on naisia avokaulaisissa puvuissaan. Kappalesoitetaan, sille taputetaan käsiä, sitten istutaan syömään jäätelöäja puhumaan uusimmista juoruista! Sellaisia kappaleita sopii esittääainoastaan vakavissa, juhlallisissa tilaisuuksissa ja silloinkuin on edellytyksiä sellaista musiikkia vastaavalle toiminnalle.Silloin on soitettava ja tehtävä sitä, mihin musiikki innoittaa.Mutta tuollainen aikaan ja paikkaan soveltumaton energian ja tunteenesiinmanaaminen, tunteen, joka ei pääse missään ilmenemään, sevaikuttaa väkisinkin tappavasti. Ainakin minuun tämä kappale tekikauhean vaikutuksen; olin keksivinäni aivan uusia tunteita, uusiamahdollisuuksia, joista en ollut siihen saakka mitään tiennyt. 'Kasnäin: aivan toisin kuin ennen ajattelin ja elin, aivan toisin', olinkuulevinani äänen sanovan sisimmässäni. Mitä tuo uusi oli, jonkahavaitsin, sitä en voinut selvittää itselleni, mutta tunsin suurtailoa tuon uuden tajuamisesta. Kaikki ympärilläni olevat henkilöt, niiden joukossa vaimoni ja Truhatschevskin, näin aivan toisessavalossa.

"Preston jälkeen he soittivat ihanan, mutta sangen tavallisen, mitäänuutta sisältämättömän andanten typerine muunnelmineen ja perin heikonfinaalin. Sitten he vielä vieraiden pyynnöstä soittivat Ernstinelegian ja muita pikkukappaleita. Kaikki sangen hyvää musiikkia, mutta sen aikaansaamaa tunnelmaa ei voinut verratakaan äskeiseen.Kaikki se tapahtui ensimäisen tunnelman taustalla.

"Mieleni oli keveä ja hilpeä koko illan. En ollut milloinkaan nähnytvaimoani sellaisena kuin sinä iltana. Hänen loistavat silmänsä,hänen vakava, arvokas ilmeensä soiton kestäessä ja jonkinlainenheltyneisyytensä, hänen vieno, surumielinen, autuaallinen hymynsäsenjälkeen kuin he olivat lopettaneet! Minä näin tämän kaiken, muttaen ajatellut sen merkitsevän muuta kuin että hän oli tuntenut samaakuin minäkin, että hänellekin oli kuvastunut ikäänkuin uusia tähänsaakka salassa olleita tunteita.

"Ilta oli kulunut hauskasti, ja vieraat tekivät poislähtöä.Truhatschevski, tietäen että minun oli kahden päivän kuluttuamatkustettava istuntoon, sanoi hyvästellessään, että toivoi taasMoskovaan saapuessaan voivansa viettää yhtä hauskoja hetkiä kuin tänäiltana. Siitä saatoin päättää, että hän ei katsonut voivansa käydämeillä minun poissaollessani, ja olin siitä hyvilläni.

"Huomasimme, että koska en palaisi ennen hänen lähtöään, emme enäätapaisi toisiamme.

"Ensi kerran puristin vilpittömästi mielissäni hänen kättään ja kiitinhäntä hauskasta illasta. Vaimolleni hän ikäänkuin sanoi lopullisestijäähyväiset. Heidän hyvästelynsä näytti minusta täysin luonnolliseltaja kaikin puolin säädylliseltä. Kaikki oli käynyt erinomaisesti.Olimme molemmat, vaimoni ja minä, erittäin tyytyväiset iltaamme".