Читать книгу: «Kreuzer-sonaatti», страница 7

XXIV

"Kahden päivän kuluttua matkustin mitä parhaassa, levollisimmassamielentilassa, jätettyäni hyvästi vaimolleni.

"Piirikunnan keskuksessa oli aina työtä loppumattomiin, ja elettiinkuin aivan eri pikku maailmassa. Kahtena päivänä olin virastossakymmenen tuntia kumpanakin. Toisena päivänä tuotiin minulle virastoonkirje vaimoltani. Luin sen heti.

"Hän kirjoitti lapsista, sedästä, hoitajattaresta, ostoksista, jaohimennen, kuin aivan tavallisesta seikasta, että Truhatschevski olikäynyt tuomassa lupaamansa nuotit ja luvannut vielä soittaa, muttaettä hän oli kieltäytynyt.

"Minäpä en muistanut, että hän olisi luvannut tuoda mitään nuotteja; minusta oli näyttänyt, että hänen hyvästijättönsä tuona iltana olilopullinen, ja siksi tuo tieto vaikutti minuun epämieluisesti. Muttaminulla oli niin paljon puuhaa, etten joutanut ajattelemaan, ja vastaillalla, palattuani asuntooni, luin kirjeen uudelleen.

"Paitsi sitä, että Truhatschevski oli vielä käynyt kotonani minunpoissaollessani, tuntui kirjeen koko sävy sangen teennäiseltä.Mustasukkaisuuden hullu peto alkoi ärjyä häkissään ja yritti hypätäulos, mutta minä pelkäsin sitä ja työnsin kiireesti teljen oveneteen. 'Mikä inhottava tunne tämä mustasukkaisuus!' sanoin itselleni.'Mikä voi olla luonnollisempaa, kuin se, mitä hän kirjoittaa?'

"Menin vuoteeseen ja rupesin ajattelemaan huomisia toimiani. Minunon aina ollut vaikea saada unta näillä istuntomatkoilla oudoissapaikoissa, mutta nyt nukahdin sangen pian. Toisinaan, tiedättehän, herää yht'äkkiä kuin sähköiskuun. Heräsin sellaiseen ja joherätessäni ajattelin vaimoani, lihallista rakkauttani häneen,Truhatschevskia ja sitä, että heidän välillään on kaikki lopussa.Pelko ja viha ahdistivat sydäntäni. Mutta minä koetin ajatellajärkevästi. 'Mitä turhia', sanoin itselleni, 'eihän ole mitäänaihetta eikä ole ollutkaan mitään. Ja kuinka voinkaan niin halventaahäntä ja itseäni, että oletan jotakin sellaista! Mies, jota milteivoi pitää palkkasoittajana, tunnetusti luonteeton henkilö, jaarvossapidetty nainen, kunnioitettu perheenäiti, minun vaimoni!Järjetöntä!' niin tuntui yhtäältä. 'Miksi ei niin voisi olla?' tuntuitoisaalta. 'Miksi ei tässä olisi voinut olla samaa, yksinkertaista jakäsitettävää minkä vuoksi minä hänet nain, samaa, minkä vuoksi minäolen elänyt hänen kanssaan, sitä, mikä oli ainoaa häneltä haluamaanija mitä siis toisetkin halusivat, tuo soittajakin? Hän on naimaton, terve (muistan kuinka hänen hampaansa murskasivat kotletin rustoaja hänen punaiset huulensa ahnaasti painuivat viinilasin reunaan),kylläinen, muhkea mies, joka ei pitänyt itsellään muita sääntöjäkuin sen, että käyttäisi hyväkseen kaikkia tarjoutuvia nautintoja.Ja heitä oli yhdistämässä musiikki, hienostetuin himojen herättäjä.Mikä voi häntä pidättää? Ei mikään. Kaikki, päinvastoin, houkutteleehäntä. Vaimoni? Mikä hän sitten on? Sama salaisuus kuin hän ainaon ollut. En tunne häntä. Tunnen hänet vain eläimenä. Eikä eläintämikään voi eikä saakaan pidättää.'

"Vasta silloin muistin heidän kasvonilmeensä tuona iltana, kun heKreuzer-sonaatin jälkeen soittivat erään intohimoisen, en muistakenen säveltämän, kerrassaan siivottomuuteen saakka aistillisenkappaleen. 'Kuinka saatoinkaan lähteä?' ajattelin, muistaessaniheidän kasvonsa. 'Eikö ollut aivan selvää, että kaikki tapahtuiheidän välillään sinä iltana? Ja saatoinhan nähdä, että jo sinäiltana he molemmat, ja varsinkin vaimoni, hiukan häpesivät sitä, mitäheidän välillään oli tapahtunut. Muistan hänen heikon, surumielisen, autuaallisen hymynsä hänen pyyhkiessään hikeä punehtuneiltakasvoiltaan, kun menin pianon luo. He jo silloin välttivät katsomastatoisiinsa ja vasta illallispöydässä, kun hän kaasi vaimolleni vettä,he katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät tuskin huomattavasti.'Muistin kauhistuen tuon heidän silmäyksensä ja tuskin huomattavanhymynsä, jonka sattumalta olin äkännyt. 'Asia on selvä', sanoiminulle ääni sisimmässäni, ja toinen ääni sanoi heti aivan toista:'hullu päähänpisto, eihän se voi olla mahdollista.' Minua alkoikammottaa pimeässä, raapaisin tulta, ja minua alkoi melkein pelottaapienessä keltaisella paperoidussa huoneessani. Sytytin savukkeen ja, kuten tavallista kun pääsemättömästi harhailen selvittämättömienristiriitojen sokkelossa, aloin polttaa; poltin savukkeen toisensajälkeen tylsyttääkseni mieleni tajuamasta ristiriitoja.

"En päässyt uneen koko yönä ja kello viiden aikaan, kun en voinutenää kestää jännitystä, nousin, herätin ovenvartijan, joka palveliminua, ja lähetin hänet noutamaan hevosia. Piirineuvostoon lähetinkirjelipun, jossa ilmoitin, että kiireelliset asiat vaativat minualähtemään Moskovaan, ja pyysin määräämään jonkun neuvoston jäsenistäsijaani. Kello kahdeksan nousin rattaille ja lähdin".

XXV

Junailija tuli vaunuun, ja huomattuaan kynttilämme palaneen melkeinloppuun, sammutti sen asettamatta uutta sijaan. Ulkona alkoi valjeta.Posdnishev oli vaiti, hengittäen raskaasti koko ajan, niin kauankuin junailija oli vaunussa. Hän jatkoi kertomustaan vasta kun tämäoli poistunut ja puolipimeässä vaunussa kuului vain ikkunalasienhelähtely ja kauppapalvelijan tasainen kuorsaaminen. Sarastuksenpuolihämärässä ei Posdnishevia ensinkään näkynyt. Kuulin vain hänenyhä kiihtyneemmän, kärsivän äänensä.

"Minun oli ajettava viisineljättä virstaa hevosilla ja kahdeksantuntia junassa. Hevosmatka oli ihana. Oli syyspäivä, pakasti jaaurinko paistoi kirkkaasti. Tiedättehän, sellainen aika, jolloinrattaiden pyörät painavat jäljen kovahkoksi ajettuun tiehen. Tietolivat tasaiset, päivänvalo selkeä, ilma reipastuttava. Vankkureissaoli mukava ajaa. Päivänkoitossa matkalle lähtiessäni kävi mielenikeveämmäksi. Katsellessani hevosia, ja vastaantulijoita, unohdinminne olin matkalla. Toisinaan minusta tuntui, että ilman muuta vainajan, ja ettei sitä mikä minut oli pakottanut lähtemään, lainkaanollut olemassa. Ja minusta oli erittäin mieluista unohtua sillätavoin. Kun taas muistin matkani tarkoituksen, sanoin itselleni:'sittenpähän näet, älä ajattele.' Puolimatkassa tuli kaiken lisäksiviivähdys, mikä vieläkin enemmän hajoitti ajatuksiani: vankkuritvioittuivat ja ne oli korjattava. Tällä vioittumisella tuli olemaantärkeä merkitys, sillä sentähden en joutunutkaan Moskovaan kelloviideksi, kuten olin laskenut, vaan vasta kahtatoista käydessä,koska en ennättänyt pikajunaan vaan täytyi jäädä seuraavaan, matkustajajunaan. Matka kärryjä hakemaan, korjaus, maksunsuorittaminen, teenjuonti kievaritalossa, juttelu pihamiehen kanssa, – kaikki tämä johti ajatuksiani muihin asioihin. Hämärissä kaikkioli valmiina ja minä lähdin taas matkaan, ja yöllä oli vieläkinparempi matkustaa kuin päivällä. Oli uudenkuun aika, hiukan pakkasta, keli oli vielä erinomainen, hevoset mainiot, ajaja iloinen, ja minäajoin ja nautin, ajattelematta juuri lainkaan sitä, mikä minuaodotti, tai oikeastaan juuri siksi tunsin aivan erikoisen suurtanautintoa, että tiesin mikä minua odotti, ja sanoin hyvästi tämänelämän riemuille. Mutta rauhallinen mielentilani, mahdollisuuslannistaa tunteeni, oli lopussa, kun hevosmatka päättyi. Niin piankuin olin astunut rautatievaunuun, muuttui kaikki aivan toiseksi.Tämä kahdeksantuntinen rautatiematka oli minulle niin hirveä, ettenikänäni sitä unohda. Mistä lie johtunut, siitäkö, että istuuduttuanivaunuun aloin kiihkeästi kuvailla mielessäni olevani jo perillä,vai siitä, että rautatie vaikuttaa niin kiihottavasti ihmiseen, mutta siitä hetkestä lähtien kun olin tullut vaunuun, en enääkyennyt hallitsemaan mielikuvitustani, ja se loi lakkaamatta eteenimustasukkaisuuttani kiihdyttäviä näkyjä, toisen toisensa jälkeen, toisen toistaan kyynillisemmän, ja kaikki vain siitä – siitä, mitäkotona tapahtui minun poissaollessani, kuinka hän petti minua, vihasta ja eräänlaisesta oman häpeäni juopumuksesta, tarkastellessaninäitä mielikuvia, enkä voinut karkoittaa niitä mielestäni; en voinuthaihduttaa niitä, en voinut olla loihtimatta niitä esiin. Eikä siinäkyllin, vaan mitä enemmän syvennyin tutkimaan mielikuvitukseni luomianäkyjä, sitä lujemmin aloin uskoa niiden todellisuuteen. Näidenmielikuvien selväpiirteisyys näytti minusta todistavan, että se, mitä kuvittelin mielessäni, oli todellista. Jokin pahahenki keksi jakuiskasi minulle mitä kauheimpia mahdollisuuksia. Mieleeni muistuikauan sitten sattunut keskusteluni Truhatschevskin veljen kanssa,ja minulle tuotti eräänlaista riemua raadella sieluani sillä, ettäsovellutin sitä Truhatschevskiin ja vaimooni.

"Siitä oli kulunut pitkä aika, mutta muistin sen kuitenkin.Truhatschevskin veli mainitsi kerran, kun häneltä kysyttiin,käykö hän porttoloissa, että säädyllinen mies ei mene sellaisiinpaikkoihin, joissa voi saada tauteja ja joissa muutoinkin onsaastaista, kun kuitenkin aina voi löytää säädyllisenkin naisen.Ja niinpä hänen veljensä oli löytänyt minun vaimoni. Tosin hän eienää ole nuorempia, jokunen hammaskin lienee lähtenyt, ja hiukanturpeahko hän on, ajattelin hänen puolestaan, mutta mitä tehdä,täytyy käyttää hyväkseen sitä, mitä saa. Hän osoittaa alentuvaisuuttavaimoani kohtaan, ottaen hänet rakastajattarekseen, sanoin itselleni.Onhan hän kuitenkin vaaraton hänen kalliille terveydelleen… Ei,se on mahdotonta! ajattelen kauhistuen. Ei ole mitään sellaistatapahtunut, ei mitään. Eikä ole minkäänlaista aihetta ajatella mitäänsentapaista. Sanoihan hän minulle häpeävänsä ajatellakin, että minävoisin olla hänelle mustasukkainen tuon miehen tähden. Niin, muttahän valehtelee, valehtelee! huudan minä, ja taas alkoi sama…Samassa vaunussa oli vain kaksi muuta matkustajaa, vanha nainen jahänen miehensä, ja he poistuivat eräällä asemalla, ja minä jäinyksin. Olin kuin häkkiin suljettu peto; milloin hypähdin pystyyn, menin ikkunoihin, milloin aloin horjuen kävellä edestakaisin,ikäänkuin toivoen siten voivani kiirehtää junan kulkua; mutta vaunukaikkine istuimineen ja ikkunoineen vain tärisi aivan samoin kuintämäkin…"

Ja Posdnishev hypähti seisoalleen, käveli hetkisen ja istuutuiuudelleen.

"Minä pelkään, pelkään rautatievaunuja, ne kauhistuttavat minua.Kauhistuttavat!" jatkoi hän. "Sanoin itselleni: ajattelenpa jotakinmuuta. No, vaikkapa kievarin isäntää, jonka luona join teetä. Näinmielikuvituksessani pitkäpartaisen pihamiehen ja hänen pojanpoikansa; poika on saman ikäinen kuin minun Vasjani. Vasja? Hän näkee soittajansuutelevan hänen äitiään. Mitähän poloisen sielussa liikkuu? Muttamitäpä tuo nainen siitä! Hänhän rakastaa… Taas ilmestyy samakuva. Ei, ei… Koetan muistella sairaalakatselmusta. Eilen muudanpotilas teki valituksen tohtorin käyttäytymisestä. Tohtorilla olisamanlaiset viikset kuin Truhatschevskilla. Ja kuinka röyhkeästihän … he pettivät minua molemmat, kun hän sanoi matkustavansapois. Ja taas ilmestyivät samat kuvat. Kaikki mitä ajattelin, johti Truhatschevskiin. Kärsin hirvittävästi. Pahinta kaikestaoli tämä epätietoisuus, epäilykset, kaksinaisuus, tietämättömyyssiitä, täytyikö minun rakastaa vaiko vihata häntä. Kärsimykseniolivat niin sietämättömät, että tulin jo ajatelleeksi, ja se ajatusmiellytti minua suuresti, että poistuisin junasta matkan varrella, heittäytyisin kiskoille ja antaisin kaiken loppua. Silloin enainakaan enää epäilisi. Ainoa mikä esti minua sitä tekemästä, olisääli itseäni kohtaan, joka heti synnyttyään herätti vihani vaimoanikohtaan. Truhatschevskia kohtaan minussa oli eräänlainen omituinen, vihamielisyyden tunne, oman häpeäni ja hänen voittonsa tietoisuus, mutta vaimoani vihasin hirvittävästi. 'Ei käy laatuun, että lopetanelämäni ja jätän hänet, hänenkin täytyy saada kärsiä edes hiukan, saada edes käsittää, mitä minä olen kärsinyt', selittelin itselleni.

"Jokaisella asemalla menin ulos vaunusta haihduttaakseni ajatuksiani.Erään aseman ravintolassa näin juotavan, ja silloin otin itsekin hetiviinaryypyn. Vieressäni seisoi muuan juutalainen, joka myöskin joi.Hän rupesi kanssani puheisiin, ja minä, vain päästäkseni olemastayksin vaunussani, menin hänen kanssaan likaiseen kolmannen luokanvaunuun, joka oli täynnä tupakansavua ja lattialle viskeltyjenauringonsiementen kuoria. Istuin hänen viereensä, ja hän puhelipaljon kaikenlaista ja kertoi kaskuja. Kuuntelin häntä, mutta omiltaajatuksiltani en käsittänyt mitään hänen puheestaan. Hän huomasisen ja alkoi vaatia minulta tarkkaavaisuutta; silloin nousin jamenin takaisin omaan vaunuuni. 'Minun täytyi ajatella tarkoin',sanoin itselleni, 'onko totta, mitä minä ajattelen, ja onko minullamitään syytä kiusata itseäni'. Istuuduin aikoen rauhallisestiharkita asioita, mutta heti sotkeuduin taas harhakuviin: rauhallisenharkinnan sijasta – kaikenlaisia näkyjä ja mielikuvia. 'Kuinkamonesti olen näin kärsinyt', puhuin itselleni (muistelin entisiämustasukkaisuudenpuuskiani), 'ja sitten huomannut, ettei oleollutkaan mitään. Niinpä nytkin, kenties, ja aivan varmasti, tapaanhänet rauhallisesti nukkumasta; hän herää, ilostuu tulostani jahänen sanoistaan ja katseestaan tunnen, ettei ole ollut mitään jaettä tämä kaikki on ollut typerää kuvittelua. Oi, kuinka hyvä seolisi!' – 'Mutta ei, siten on tapahtunut liian usein, nyt ei enääniin tapahdu', tuntui jokin ääni kuiskaavan, ja silloin ilmestyivättaas mielikuvat. Mikä hirveä kidutus! Enpä veisi nuorta miestäkuppatautisairaalaan, saadakseni halun naisiin lähtemään hänenmielestään, vaan omaan sieluuni – näkemään niitä paholaisia, jotkaovat sitä raadelleet! Sillä olihan kauheata, että minä ajattelinitselläni olevan epäilemättömän, täyden oikeuden hänen ruumiiseensa, aivankuin se olisi ollut minun ruumiini, ja samalla kertaa tunsin, etten voi sitä vallita, ettei se ole minun ja että hän voi määrätäsiitä oman mielensä mukaan ja tahtookin käyttää sitä toisin kuin minätahtoisin. Enkä minä voi mitään hänelle enkä tuolle toiselle. Tämävain, kuten Vanjkavouti hirsipuun juurella, laulaa laulun siitä,kuinka simasuuta suudeltiin ja niin edelleen. Ja voitto on hänen.Ja vielä vähemmin voin vaimolleni jotakin. Ellei hän ole tehnyt, mutta tahtoisi, ja minä tiedän hänen tahtovan, niin se on vieläkinpahempaa: tekisi sitten mieluummin niin, että tietäisin, ettei olisitätä epätietoisuutta. En olisi voinut sanoa mitä minä tahdoin.Toivoin, ettei hän olisi tahtonut sellaista, mitä hänen täytyitahtoa. Sehän oli täydellistä hulluutta!"

XXVI

Viimeistä edellisellä asemalla, kun junailija tuli ottamaanmatkaliput, panin tavarani kokoon ja menin vaunusillalle. Tietoisuussiitä, että ratkaisu oli lähellä, miltei käsissä, teki minut yhäkiihtyneemmäksi. Minua rupesi paleltamaan, ja leukani vapisi niinettä hampaat kalisivat. Menin koneentapaisesti joukon mukana asemaltakadulle, otin pika-ajurin, istuin ajoneuvoihin ja lähdin ajamaankotiin. Istuin katsellen harvoja ohikulkijoita ja talonmiehiäja ajoneuvojeni varjoa, joka lyhtyjen ohi ajaessamme ilmestyivuoroin eteen, vuoroin taakse, enkä ajatellut mitään. Puolisenvirstaa ajettuamme alkoi jalkojani paleltaa ja muistin riisuneenivaunussa villasukat jalastani ja panneeni ne matkalaukkuun. Missäoli laukku? Mukanako? Mukana oli. Entä kori? Muistin, että olinkokonaan unohtanut matkatavarat, mutta muistaen ottaneeni kuitin jakatsottuani, että se oli tallella, päätin, ettei kannata palata niitänoutamaan, ja ajoin edelleen.

Vaikka miten pingoittaisin nyt muistiani, en voi muistaa silloistamielentilaani: mitä ajattelin, mitä tahdoin, – en tiedä. Senmuistan vain, että tunsin jotakin kauheata ja sangen tärkeää olevanlähestymässä elämääni. Aiheutuiko tämä tärkeä siitä, että näinajattelin, vaiko siitä, että aavistin, – sitä en tiedä. Mahdollistaon sekin, että sen jälkeen, mitä tapahtui, kaikki sen edellisethetket ovat muistossani saaneet synkän sävyn. Saavuin portaideneteen. Kello kävi yhtä. Valaistut ikkunat olivat houkutelleetmuutamia ajureita portaiden luo odottamaan kyydittäviä (valo tulimeidän asunnostamme, salista ja vierashuoneesta). Rupeamattamiettimään, miksi meidän ikkunamme ovat vielä näin myöhäänvalaistuina, nousin yhä samassa tilassa, odottaen jotakin kauheaa, portaille ja soitin. Palvelijani, hyväsydäminen, uuttera ja hyvintyhmä – Jegor – avasi oven. Eteiseen astuessani osui ensimäisenäsilmiini vaatenaulakossa muiden vaatteiden vieressä riippuva miehenpäällystakki. Sen olisi pitänyt kummastuttaa minua, mutta minäen kummastunut, sillä olin odottanut näkeväni sen siinä. 'Niinpäsiis olikin', sanoin itselleni, kun kysyin Jegorilta, kuka meilläoli, ja hän mainitsi Truhatschevskin. Kysyin: 'Onko ketään muita?'Hän vastasi: 'ei ketään' suloisella äänensävyllä kuin olisi hänuskonut ilahduttavansa minua karkoittaessaan epäluuloni, että olisiollut vielä joku muukin. 'Vai niin, vai niin', virkahdin ikäänkuinitselleni. 'Entä lapset?' – 'Terveinä ovat; Jumalan kiitos. Ovat johyvän aikaa olleet nukkumassa.'

En kyennyt hillitsemään leukojeni tutinaa. 'Ei siis olekaan niin kuinajattelin: ennen luulin, että nyt on onnettomuus tapahtunut, muttakaikki olikin hyvin, ennallaan. Nyt eivät asiat olekaan ennallaan, nyt onkin tapahtunut, mitä mielessäni kuvailin, ajattelen sen olevanvain mielikuvitusta. Se olikin siis totta'.

Olin miltei purskahtaa itkuun, mutta samassa paholainen kuiskasikorvaani: 'itke sinä vain, rupea hentomieliseksi, sill' aikaa hetyynesti eroavat, todisteita ei ole, ja sinä saat ikäsi epäillä jakärsiä.' Heti hävisi hellämielisyyteni ja sijaan tuli kummallinentunne – te ette usko minua – ilon tunne, tunsin iloa siitä,että nyt loppuu kärsimiseni, että nyt voin rangaista häntä,pääsen hänestä, voin antaa vihalleni vallan. Ja minä päästinvihani valloilleen – muutuin pedoksi, julmaksi ja viekkaaksipedoksi. 'Älä mene, ei tarvitse', sanoin Jegorille, joka aikoimennä vierashuoneeseen, 'vaan kuulehan: mene pian ja ota ajuri…tässä on kuitti, käy noutamassa tavarat. Lähde menemään!' Hänmeni eteiskäytävän läpi ottamaan päällystakkinsa. Peläten hänensäikähdyttävän sisällä olijoita, seurasin häntä kamariinsa saakkaja odotin niin kauan kuin hän pukeutui. Vierashuoneesta, toisenhuoneen takaa, kuului puhetta ja veitsien ja lautasien kalinaa. Heolivat aterioimassa eivätkä olleet kuulleet soittoani. 'Kunpa vaineivät lähtisi nyt' ajattelin. Jegor oli saanut astrakaanikauluksisenpäällystakkinsa ylleen ja lähti. Minä päästin hänet ulos ja suljinoven hänen jälkeensä. Minua kauhisti, kun huomasin jääneeni yksin, jaajattelin, että nyt oli toimittava. Kuinka – sitä en vielä tiennyt.Tiesin vain, että kaikki oli selvää, että hänen syyllisyyttään eienää voinut epäillä ja että kohta olisin rankaiseva häntä ja tekevävälimme selviksi.

Vielä vähän aikaa sitten olin epäröinyt ja arvellut: 'ehkä se eisittenkään ole totta, olen ehkä erehtynyt', mutta nyt en enääepäillyt. Päätökseni oli horjumaton. Minun selkäni takana, kahdenhänen kanssaan, yösydännä! Unohtaen kaiken varovaisuuden! Tahi vieläpahempaa: tahallista rohkeutta, julkeutta rikoksen teossa, jottatämä julkeus voisi olla hänen syyttömyytensä todistuksena. Kaikkioli selvää. Ei epäilyksen sijaa. Pelkäsin vain, että he jotenkutenennättäisivät erota, keksisivät vielä uuden petoksen ja riistäisivätminulta siten todistamisen mahdollisuuden. Ja päästäkseni pikemminheidän kimppuunsa menin varpaillani saliin, jossa he istuivat, envierashuoneen vaan eteiskäytävän ja lastenhuoneen kautta.

Ensimäisessä lastenhuoneessa nukkuivat pojat. Toisessa hoitajatarliikahti, näytti aikovan herätä, ja minä kuvailin mielessäni, mitähän ajattelisi, saadessaan tietää kaiken, ja silloin tunsin yht'äkkiäsellaista sääliä itseäni kohtaan, etten voinut pidättää kyyneliäni,ja jotten olisi herättänyt lapsia, juoksin varpaisillani käytävään jatyöhuoneeseeni, vaivuin sohvalle ja puhkesin nyyhkytyksiin.

Minä – kunniallinen mies, minä – vanhempieni poika, minä, jokakoko elämäni olin uneksinut perhe-elämän onnesta, mies, joka enmilloinkaan ollut pettänyt häntä… Ja nyt! Viiden lapsen äiti, jasyleilee soittoniekkaa, koska tällä on punaiset huulet!

'Ei, hän ei ole ihminen! Narttu hän on, saastainen narttu! Lastensahuoneen vieressä, joita hän on teeskennellyt rakastavansa kokoelämänsä ajan. Ja kirjoittaa minulle sillä tavoin! Ja niin julkeastiheittäytyy syliini! Mutta mistäpä minä tiedän? Kenties on näinollut kaiken aikaa. Kuka tiesi, vaikka hän olisi palvelijain kanssasiittänyt kaikki nämä lapset, joita minä pidän ominani.

"Huomenna olisin tullut kotiin, ja hän olisi ottanut minut vastaansomasti järjestettyine hiuksineen, kauniine vartaloineen, velttoine, siroine liikkeineen (näin selvästi edessäni hänen ihastuttavat, vihamieliset kasvonsa) – ja tämä mustasukkaisuuden peto olisipysynyt koko elämän ajan sydämessäni ja raadellut sitä. Mitähänhoitajatar ajattelee … Jegor… Ja Lisa parka! Hän on jo huomannutjotakin. Ja tämä julkeus, tämä valhe, tämä eläimellinen aistillisuus, jonka niin hyvin tunnen!' ajattelin.

"Aioin nousta, mutta en voinut. Sydämeni sykki niin ankarasti, ettenvoinut pysyä jaloillani. Kuolen halvaukseen. Hän surmaa minut. Se onhänelle oikein. Mutta miksi antaa hänen surmata! Ei se olisi hänelleliian edullista, sitä mielihyvää en suo hänelle. Tässä minä istun jahe tuolla syövät ja nauravat… Niin, vaikkapa hän ei ollutkaan enäänuorimpia, ei tuo mies kuitenkaan häntä hylkinyt, olihan hän sentäänkauniinpuoleinen, ja ainakin hän oli vaaraton hänen kallisarvoiselleterveydelleen, sehän oli pääasia. Ja miksi en kuristaisi häntäsilloin, ajattelin, muistaen kuinka viikko takaperin ajoin hänettyöhuoneestani ja särjin huonekaluja. Muistin elävästi sen tilan, jossa olin silloin; enkä ainoastaan muistanut, vaan tunsin nytkinsamaa tarvetta saada lyödä, hävittää. Tahdoin toimia, ja kaikkiajatukset, paitsi niitä, jotka olivat tarpeen toimiakseni, haihtuivatmielestäni. Jouduin siihen tilaan, johon fyysillinen kiihoitussaattaa eläimen tahi ihmisen vaaran hetkellä, jolloin ihminen toimiitäsmällisesti, hätäilemättä, jättämättä silti ainoatakaan hetkeäkäyttämättä, pyrkien vain yhteen ainoaan, määrättyyn päämäärään.

"Ensi työkseni vedin saappaat jalastani, menin sukkasillani seinänluo, jolla sohvan yläpuolella riippui pyssyjä ja tikareita, ja otinkäyrän madaskolaisen tikarin, jota ei ollut kertaakaan käytetty jajoka oli hyvin terävä. Vedin sen tupesta. Tuppi putosi sohvan taakse,ja muistan, että sanoin itsekseni: 'täytyy sitten etsiä se, muuten envoi hävitä'. Sitten riisuin päällystakin, joka oli koko ajan ollutylläni ja menin kevyesti astuen sukkasillani ovelle".