Sevastopoli

XXII

Seuraavana, 27:nä päivänä, Volodja tuli raittiina ja reippaanaaikaisin aamulla, nukuttuaan kymmenen tuntia, salalinnotuksenkynnykselle. Vlangkin kömpi ulos, mutta kuullessaan ensimäisen kuulanvinkuvan korvissaan, syöksyi suinpäin, päällään puskien tiensäjoukon halki, takaisin salalinnotuksen aukkoon, sotamiesten nauraahohottaessa, joista useimmat myöskin olivat tulleet raikkaaseenulkoilmaan. Vlang, aliupseerivanhus ja jotkut muut kävivät vainsilloin tällöin saartokaivannossa, muita ei mikään voinut pidättää:kaikki kömpivät ulos haisevasta salalinnotuksesta raikkaaseenaamuilmaan ja asettuivat pommituksesta piittaamatta, joka oli yhtävoimakas kuin edellisenäkin päivänä, mikä kynnyksen lähelle, mikärintavarustuksen suojaan. Meljnikov oli jo aamun sarastuksesta alkaenkävellyt pattereilla, välinpitämättömästi katsellen ilmaan.

Kynnyksen lähellä istui kaksi vanhaa sotamiestä ja nuori,kähärätukkainen juutalaissyntyinen sotamies, joka oli komennettutänne jalkaväestä. Tämä sotamies otti maassa viruvan kuulan, takoisen kivenliuskalla litteäksi ja leikkasi Yrjönristin muotoiseksi; toiset puhellen keskenään katselivat hänen työtään. Risti tulitosiaankin hyvin sievä.

– Kunhan vielä hyvän aikaa olemme olleet täällä, – puhui heistätoinen, – niin sitten rauhan tultua saamme kaikki palvelleeksimääräaikamme umpeen.

– Niinpä kyllä, minulla oli enää kaikkiaan vain neljä vuotta jälelläja nyt olen viisi kuukautta ollut Sevastopolissa.

– Ei sinua siitä täysin palvelleeksi lueta, hyvä mies, – sanoitoinen.

Tällöin tykinkuula lentää viuhahti keskustelevien päiden yli jaiski maahan kyynärän päässä Meljnikovista, joka lähestyi heitäsaartokaivantoa myöten.

– Olipa vähällä tappaa Meljnikovin, – virkkoi muuan.

– Ei tapa, – vastasi Meljnikov.

– Tuossa on sinulle risti urhoollisuudestasi, – sanoi nuorisotamies, joka oli tehnyt ristin, ja ojensi sen Meljnikoville.

– … Ei, veliseni, täällä luetaan kuukausi vuodeksi, siitä ontullut päiväkäsky, – jatkui keskustelu.

– Sanokaa mitä sanotte, mutta varmasti pidetään rauhan tultuakeisarillinen katselmus Varsovassa, ja vaikkei silloin olisikaantäysin palvellut, niin lasketaan lomalle määräämättömäksi ajaksi.

Samassa lensi vinkuen sivu liipaissut kuula aivan puhelevien päidenyli ja iski kiveen.

– Katsohan vain ettet jo iltaan mennessä tule täysin palvelleeksi, – virkkoi muuan sotamiehistä.

Kaikki nauroivat.

Eikä ollut vielä iltakaan, vaan jo parin tunnin kuluttua kaksi heistäoli päättänyt palveluksensa ainiaaksi ja viisi haavottunut, muttamuut laskivat leikkiä niinkuin ennenkin.

Aamuksi oli todellakin molemmat mörssärit laitettu sellaiseenkuntoon, että niillä saattoi ampua. Kymmenen tienoissa Volodjakutsui, saatuaan käskyn vallinsarven päälliköltä, komennuskuntansakokoon ja lähti sen kanssa patterille.

Niin pian kuin miehet olivat ryhtyneet toimeen, ei heissä enääsaattanut huomata jälkeäkään siitä pelon tunteesta, joka heissäeilen oli ilmennyt. Vlang yksin ei voinut tukahuttaa pelkoaan: hän koitti piiloutua ja kumartui nytkin ehtimiseen, ja Vasinkinkadotti hieman levollisuuttaan, hyöri ja kyykisteli lakkaamatta.Vaan Volodja oli ihan haltioissaan: vaaran ajatus ei pälkähtänythänen päähänsäkään. Ilo siitä, että täyttää velvollisuutensa, etteiainoastaan ole olematta pelkuri, vaan on sankari, tunto siitäettä on päällikkö, parinkymmenen sotamiehen läsnäolo, joiden häntiesi uteliaina katselevan häntä, teki hänestä täydellisen urhon.Jopa hän ylvästelikin, näytteli urhouttaan sotamiehille, kiipesiampumapenkereelle ja päästi tahallaan sinellinsä auki, jotta hänetparemmin huomattaisiin. Vallinsarven päällikkö, joka tähän aikaankiersi talouttaan tarkastamassa, kuten hän sanoi, ei hänkään, niin tottunut kuin olikin kahdeksan kuukauden kuluessa näkemäänkaikenlaista urhoutta, saattanut olla mieltymättä tuohon sieväännuorukaiseen, jonka avoimen sinellin alta näkyi punainen paitaympäröiden valkoista hentoa kaulaa, jonka kasvot ja silmät loistivat, joka käsiään taputtaen sointuvalla äänellä komensi: "ensimäinen, toinen!" ja joka iloisesti juoksi rintavarustukselle katsomaan minnehänen pomminsa putoilivat. Puoli kaksitoista ammunta molemmin puolinhiljeni, ja tasan kello kaksitoista alkoi hyökkäys Malahovin kumpuasekä toista, kolmatta ja viidettä vallinsarvea vastaan.

XXIII

Meren lahden pohjoispuolella, Inkermanin ja Severnajan linnotustenvälisellä telegraafikummulla seisoi puolen päivän tienoissakaksi merimiestä: toinen oli upseeri ja katseli kaukoputkellaSevastopoliin, toinen taas oli juuri tullut kasakan kanssa suurellemerkkipaalulle.

Aurinko helotti kirkkaana korkealla merenlahden yläpuolella, joka ankkurissa olevine laivoineen, liikkuvine purjeineen javeneineen päilyi iloisessa, lämpöisessä värivälkkeessä. Vienotuuli kohisi hiljaa kuivavien tammipensaiden lehdissä telegraafinympärillä, pullisti veneiden purjeet ja tuuditti aaltoja.Sevastopoli, yhä samana puolivalmiine kirkkoineen, kolonnineen, laivasiltoineen, mäellä viheriöitsevine bulevardeineen ja upeinekirjastorakennuksineen, pienine taivaansinisine poukamineen, joiden pinnalta mastot ylt'yleensä kohoilivat maalauksellisenkauniine vesijohtokaarineen ja sinisine ruudinsavupilvineen, joitapurppuranpunaiset tykin leimaukset silloin tällöin valaisivat, – yhä sama kaunis, iloinen, ylpeä Sevastopoli, jota ympäröivät tuollakeltaiset, savuavat vuoret, tuolla kirkkaansininen, päivänsäteissäpäilyvä meri, näkyi merenlahden toisella puolen. Meren siintävällääärellä, jota pitkin tuprusi höyrylaivan musta savujuova, ajelehtipitkiä, valkeita pilviä, jotka ennustivat tuulta. Pitkin kokolinnotusriviä, varsinkin vasemmalla puolella vuorilta näkyialituisten leimausten keskellä, jotka välähtelivät kirkkaastikeskipäivälläkin, sakeita, tiiviitä, valkeita savupilviä, jotkakasvoivat, muuttivat muotoa ja yhä tummeten kohosivat taivaalle.Näitä savutupruja, joita vilahti milloin siellä milloin täällä,näkyi vuorilla, vihollisten pattereilla, kaupungissa ja korkeallataivaalla. Räjähdysten jymähdykset eivät hetkeksikään vaienneet, vaanyhteen sulautuen tärisyttivät ilmaa.

Kellon lähetessä kahtatoista savupilvet rupesivat harvenemistaanharvenemaan eikä jylinä enää yhtä kovasti tärisyttänyt ilmaa.

– Toinen vallinsarvi ei enää vastaa ollenkaan, – virkkoihusaariupseeri, joka istui ratsailla, – se on hajalle ammuttu!hirmuista.

– Niin, eikä Malahovkaan vastaa kuin joka kolmanteen laukaukseen, – virkkoi se, joka katseli kaukoputkella. – Tuo äänettömyys saattaaminut raivoon. Ammutaan suoraan Kornilovskin patteriin, eikä sevastaa mitään.

– Mutta katsohan, sanoinhan minä, että ne kahdeksitoista ainalakkaavat pommittamasta. Niinpä tekevät tänäänkin. Tule, niin mennäänaamiaiselle… meitä jo odotetaan… ei kannata katsella.

– Elä, odota hiukan! – vastasi kaukoputkella tähystelijä, katselleninnokkaasti Sevastopoliin.

– Mitäs siellä on? mitä?

– Liikettä saartokaivannoissa, taajat kolonnat etenevät.

– Niinpä näkyy, – virkkoi merimies: – marssivat kolonneissa. Täytyy hälyyttää.

– Katso, katso! nyt tulivat saartokaivannoista.

Todellakin saattoi jo paljaalla silmällä erottaa ikäänkuin mustiapilkkuja, jotka liikkuivat vuorta alas ranskalaisten pattereiltapoikki laakson vallinsarville päin. Niiden edessä näkyi tummiajuovia meikäläisten linjojen vieressä. Vallinsarvilla tuprahteli eripaikoissa laukausten valkeita savutupruja ikäänkuin ajellen toisiaan.Tuuli toi mukanaan taajan kiväärinammunnan ääntä, joka kuului kuinsateen piekseminen ikkunanruutuja vasten. Mustat pilkut liikkuivatsavun keskellä ja tulivat yhä lähemmä ja lähemmä. Laukaukset yhäkiihtyen sulivat yhdeksi ainoaksi pitkäksi, vyöryväksi jylinäksi.Savu, yhä sakeampana nousten, levisi pitkin koko linjaa ja sulilopulta yhdeksi ainoaksi kiemurtelevaksi, punasinerväksi pilveksi, jossa siellä täällä vilahti tulia ja mustia pisteitä; kaikki äänetyhtyivät yhdeksi ainoaksi vyöryväksi ryskeeksi.

– Rynnäkkö! – virkkoi upseeri kalpein kasvoin, laskien merimiehenkaukoputkelle.

Kasakat laskivat täyttä laukkaa tietä pitkin, upseerit ratsailla,ja ylipäällikkö seurueineen vaunuissa ajoi ohi. Jokaisen kasvoillakuvastui tuskallinen mielenkuohu ja odotus.

– Mahdotonta, että se on vallattu, – virkkoi ratsailla istuvaupseeri.

– Jumal'auta, lippu! katso, katso! – sanoi toinen huohottaen jalähti kaukoputken luota. – Ranskan lippu Malahovin kummulla.

– Ei, se on mahdotonta!

XXIV

Kozeljtsov vanhempi, joka yön kuluessa oli kerinnyt voittaatakaisin ja taas hävitä kaikki, vielä hihan käänteeseen ommellutkultarahansakin, nukkui vielä sairaalloista, raskasta, sikeätä untaviidennen pataljoonan puolustuskasarmissa, kun kaikui monen äänentoistama, paljon merkitsevä huuto:

– Hälyytys!

– Herätkäähän, Mihail Semenitsh! rynnäkkö! – huusi ääni.

– Varmaan jotain koirankuria, – virkkoi hän avaten silmänsä eikäuskonut.

Mutta äkkiä hän näki upseerin näköjään syyttä suotta juoksevannurkasta toiseen, niin kalpein kasvoin, että hän ymmärsi kaikki.Ajatus, että häntä voidaan pitää pelkurina, joka ei tahdo mennäkomppaniaansa vaaran hetkellä, sai kuohuksiin hänen mielensä. Hänlähti kuin henkensä edestä juoksemaan komppaniaansa. Tykkituli olitauonnut, mutta kiväärinpauke oli kiihkeimmillään. Kuulat eivättulleet yksitellen vinkuen kuin kivääristä, vaan parvissa kuinmuuttolinnut lentää kohahtaen pään yli ilmassa. Koko se paikka, missä hänen pataljoonansa eilen oli ollut, oli savun peitossa, kuului vihaisia huutoja ja kirkunaa. Sotamiehiä, haavottuneita jahaavottumattomia tuli häntä vastaan. Juostuaan vielä kolmisenkymmentäaskelta hän näki komppaniansa, joka seisoi kiinni painautuneenamuuriin.

– Schwartzin redutti on vallotettu, – sanoi nuori upseeri. —

Kaikki on menetetty.

– Lorua, – sanoi hän suuttuneena, tempasi tupesta pienen, tylsän, rautaisen miekkansa ja huusi:

– Eteenpäin, pojat! hurraa-a!

Ääni oli kirkas ja kuuluva; se innosti Kozeljtsoviakin. Hän juoksieteenpäin pitkin poikkivallia; noin viisikymmentä sotamiestäjuoksi huutaen hänen jälessään. Poikkivallilta hän juoksi aukeallepaikalle. Kuulia satoi kuin rakeita. Kaksi osui häneen, – muttamihin ja mitä ne saivat aikaan, ruhjevamman vai haavan, sitä hän eikerinnyt ajattelemaan. Edessäpäin savun keskellä hän näki jo sinisiäunivormuja ja punaisia housuja ja kuuli vieraskielisiä huutoja; muuan ranskalainen seisoi rintavarustuksella, heilutti hattuaan jahuusi jotain. Kozeljtsov uskoi varmasti, että hän kaatuu, ja siitähänen rohkeutensa vain kasvoi. Hän juoksi yhä eteenpäin. Muutamatsotamiehet pääsivät hänen edelleen; toisia sotamiehiä ilmestyisivultapäin ja nekin juoksivat. Siniset univormut pysyivät yhä samanvälimatkan päässä, ja juoksivat takaisin saartokaivantoihinsa; muttahänen jaloissaan oli haavottuneita ja kuolleita. Päästessään joulommaiselle kaivannolle asti kaikki musteni Kozeljtsovin silmissä jahän tunsi kipua rinnassaan.

Puolituntia myöhemmin hän makasi kantopaareilla Nilolajevin kasarminluona, ja tiesi olevansa haavottunut, mutta ei tuntenut kipua juuriollenkaan; häntä halutti vain juoda jotain kylmää ja maata mukavammin.

Pieni, paksu lääkäri, jolla oli iso musta poskiparta, tuli hänenluokseen ja päästi sinellin napit auki. Kozeljtsov katseli leukansayli mitä lääkäri teki hänen haavalleen, ja lääkärin kasvoja, mutta ei tuntenut yhtään mitään kipua. Lääkäri peitti haavanpaidalla, pyyhki sormensa päällystakkinsa liepeeseen ja lähtiäänetönnä, katsomatta haavottuneeseen, toisen luo. Kozeljtsovseurasi tajuttomasti silmillään, mitä hänen edessään tehtiin, jamuistaessaan mitä viidennellä vallinsarvella oli tapahtunut, hänajatteli ihmeen iloisena, tyytyväisenä, että hän oli hyvin täyttänytvelvollisuutensa, että hän ensi kerran koko palvelusaikanaan olimenetellyt niin hyvin kuin oli mahdollista eikä voinut mistäänsyyttää itseään. Lääkäri, joka sitoi toista haavottunutta upseeria, sanoi jotain osottaen Kozeljtsovia, papille, punapartaisellemiehelle, joka risti kädessä seisoi siinä lähellä.

– Kuolenko minä? – kysyi Kozeljtsov papilta kun tämä oli tulluthänen luokseen.

Pappi ei vastannut, vaan luki rukouksen ja ojensi ristinhaavottuneelle.

Kuolema ei pelottanut Kozeljtsovia. Hän otti ristin voimattomiinkäsiinsä, painoi sen huulilleen ja rupesi itkemään.

– Torjuttiinko ranskalaiset takaisin? – kysyi hän kovaa papilta.

– Kaikkialla on voitto meidän, – vastasi pappi, lohduttaakseenhaavottunutta, eikä kertonut hänelle, että Malahovin kummulla liehuijo Ranskan lippu.

– Jumalan kiitos, – huudahti haavottunut, tuntematta kuinkakyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.

Veli vilahti hetkeksi hänen mieleensä. "Jumala suokoon hänelle samanonnen", ajatteli hän.

XXV

Mutta se onni ei ollut suotu Volodjalle. Hän kuunteli paraillaansatua, jota Vasin hänelle kertoi, kun huudettiin: "Ranskalaisettulevat!" Veri syöksähti yhtäkkiä Volodjan sydämeen ja hän tunsikuinka hänen poskensa kylmenivät ja kalpenivat. Hetken aikaa hänpysyi hievahtamatta paikallaan; vaan kun hän katsahti ympärilleen,näki hän sotamiesten aivan rauhallisesti napittavan sinellejään jakömpivän toinen toisensa perään ulos, – kuulipa vielä erään – arvatenkin Meljnikovin – sanovan leikillisesti:

– Kestitään niitä suolalla ja leivällä, pojat!

Volodja kömpi suojakaivannosta yhdessä Vlangin kanssa, joka ei jäänythänestä askeltakaan jälkeen, ja juoksi patterille. Tykkituli olikokonaan tauonnut kummallakin puolella. Hänen rohkeuttaan kiihottivähemmin sotamiesten tyyneys kuin junkkarin surkea, peittelemätönpelkuruus. "Voisinkohan minä olla tuollainen?" – ajatteli hän jajuoksi iloisesti rintavarustukselle, missä hänen mörssärinsä olivat.Hän näki selvään, kuinka ranskalaiset juoksivat suoraan häntäkohti aukeata kenttää pitkin ja kuinka niitä joukoittain, pistimetvälkkyen auringon valossa, liikkui lähimmissä saartokaivannoissa.Pieni, harteva, zuavin univormuun puettu mies juoksi miekka kädessämuiden edellä, hyppien yli kuoppien. "Ampukaa kartesseilla!" huusiVolodja, juosten ampumapenkereeltä; mutta sotamiehet olivat jopitäneet siitä huolen, ja ammuttujen kartessien metallisointuinenääni kuului viuhuen hänen päänsä päällä ensin toisesta, sittentoisesta mörssäristä. "Ensimäinen, toinen!" – komensi Volodja, juosten mörssäriltä toiselle, kokonaan unohtaen vaaran. Sivultapäin, aivan läheltä kuului meikäläisen suojelusväen kiväärien rätinää jakiihkeitä huutoja.

Äkkiä kuului vasemmalla läpitunkeva, monen äänen toistamaepätoivoinen huuto: "kiertävät! kiertävät!" Volodja katsoi sinnepäin, mistä huuto kuului. Parikymmentä ranskalaista näkyi heidäntakanaan. Muuan näistä, mustapartainen, kaunis mies, juoksi muidenedellä, mutta pysähtyi kymmenen askeleen päähän patterista ja ampuisuoraan Volodjaa ja juoksi sitten hänen luoksensa. Volodja seisoisilmänräpäyksen kuin kivettyneenä, uskomatta silmiään. Kun hänoli tointunut ja katsahti ympärilleen, näkyi rintavarustuksellasinisiä univormuja; jopa kaksi ranskalaista oli kymmenen askeleenpäässä naulaamassa tykkiä. Paitsi Meljnikovia, jonka kiväärinkuulaoli tappanut hänen viereensä, ja Vlangia, joka oli siepannutsytyttimenvarren ja syöksyi eteenpäin kasvoillaan raivokas ilme, silmät päässä pyörien. "Seuratkaa minua, Vladimir Semenitsh!seuratkaa minua!" – huusi Vlang epätoivoisella äänellä, huitoensytyttimen varrella ranskalaisia, jotka olivat tulleet takaapäin.Raivokas junkkari sai heidät ymmälle. Ensimäistä vastaantulevaahän iski päähän, jolloin toiset tahtomattaan pysähtyivät, vaanVlang, yhä vilkuen taakseen ja huutaen epätoivoisesti: "seuratkaaminua, Vladimir Semenovitsh! mitä te seisotte! Juoskaa!" syöksyisaartokaivantoon, jossa meikäläisten jalkaväki oli pitkänään maassa, ampuen ranskalaisia. Hän loikkasi saartokaivantoon, vaan kurottautuisamassa taas katsomaan mitä hänen jumaloimansa vänrikki teki.Sinelliin puettu möhkäle virui pitkin pituuttaan sillä paikalla, missä Volodja oli seisonut, ja koko paikka oli täynnä ranskalaisia, jotka ampuivat meikäläisiä.

XXVI

Vlang löysi patterinsa toiselta puolustuslinjalta. Kahdestakymmenestämörssäripatterilla olleesta sotamiehestä pääsi hengissä vainkahdeksan. Yhdeksän aikaan illalla Vlang oli pattereineenhöyrylaivalla, joka oli täpötäynnä sotamiehiä, tykkejä, hevosiaja haavottuneita matkalla Severnajaan. Ammunta oli kaikkiallavaiennut. Tähdet tuikkivat nyt niinkuin viime yönäkin kirkkainataivaalla; kova tuuli pani meren aaltoilemaan. Ensimäisellä jatoisella vallinsarvella leimahteli salamoita maan pinnalla;räjähdykset tärisyttivät ilmaa ja valaisivat ympärillään oleviamustia, kammottavan näköisiä esineitä ja kiviä, joita lenteliilmaan. Telakoiden luona paloi jotain ja punaiset liekit kuvastuivatveteen. Siltaa, joka oli täynnä väkeä, valaisi tuli Nikolajevinpatterilta. Suuri liekki näytti palavan veden pinnan yläpuolellakaukaisella Aleksanterin patterin niemekkeellä, valaisten yläpuolellariippuvia savupilviä, ja nyt samaten kuin eilen tuikki merellävihollislaivaston tyynet, julkeat, kaukaiset tulet. Navakka tuulipani merenlahden aaltoilemaan. Tulipalojen kajastuksessa näkyiuppoavien meikäläisten sotalaivojen mastot, jotka hitaasti painuivatyhä alemma mereen. Puhetta ei kuulunut laivan kannelta: vain höyrynja jakaantuvan veden säännöllisessä kohinassa kuului kuinka hevosetkorskuivat ja tömistivät jalkojaan kannella, kuului kapteeninkomentosanat ja haavottuneiden voihkinaa. Vlang, joka ei ollutsyönyt koko päivässä, otti taskustaan leivänpalan ja rupesi sitäpureksimaan, vaan äkkiä muistaen Volodjan, purskahti itkemään niinkovaa, että vieressä olevat sotamiehet sen kuulivat.

– Kas tuota meidän Vlangaa kun syö ja itkee yht'aikaa, – sanoi

Vasin.

– Jopa ihmettä! – sanoi toinen.

– Katsohan, kun ovat pistäneet meidän kasarmimmekin tuleen, – jatkoi hän huoaten, – ja kuinka paljon meidän poikia siellä onkaatunut; ja aivan ilmaiseksi joutui ranskalaisille.

– Päästiin toki itse hengissä, kiitos siitä Herralle, – sanoi Vasin.

– Se on häpeä kuitenkin.

– Mikä häpeä? Tokkopa tuo siellä kauankaan herrastelee. Vielä vai!Varro, kun meikäläiset ottavat sen takaisin. Vaikka surma onkinmeidän poikia syönyt, niin jos keisari käskee – takaisin otetaan, niin totta kuin Jumala elää. Luuletko meikäläisten sen niin jättävän?Vielä vai! Siinä on sulle paljaat muurit; varustuksetkin räjähyttivätkaikki ilmaan… Elä huoli. Lippunsa on pystyttänyt kummulle, vaankaupunkiin ei ole pistänyt nenäänsä. Varrohan, – vielä se tehdäänlopputili. – Varro vain, – lopetti hän kääntyen puheessaanranskalaisten puoleen.

– Tietenkin tehdään! – sanoi toinen vakaumuksella.

Sevastopolin vallinsarvilla, joilla niin monta kuukautta oli kiehunuthämmästyttävän tarmokas elämä, jotka niin monta kuukautta olivatnähneet kuoleman vapauttavan sankarin toisensa perään, jotka niinmonta kuukautta olivat herättäneet pelkoa, vihaa ja vihdoin ihailuavihollisissa, – Sevastopolin vallinsarvilla ei missään ollut enääketään. Kaikki oli kuollutta, autiota, hirmuista, mutta ei hiljaista: yhä vielä jatkui hävitys. Äskeisten räjähdysten mylleröimällä jahajottamalla maalla ajelehti kaikkialla turmeltuneita lavetteja, joiden alle oli murskautunut venäläisten ja vihollisten ruumiita, raskaita, ainiaaksi vaienneita malmitykkejä, jotka pelottavavoima oli viskannut kuoppiin ja puoleksi haudannut maahan, pommeja, tykinkuulia, taas ruumiita, kuoppia, hirrenpirstaleitasalalinnotuksesta ja taas äänettömiä ruumiita harmaissa ja sinisissäsinelleissä. Tuon tuostakin vielä kaikki vavahti ja valkeniräjähdysten synkässä valossa, jotka yhä tärisyttivät ilmaa.

Viholliset näkivät, että jotain käsittämätöntä oli tekeilläuhkaavassa Sevastopolissa. Räjähdykset ja vallinsarvilla vallitsevakuolonhiljaisuus sai heidät vapisemaan; mutta päivän ankaran tyynenvastarinnan herpaisemina he eivät vielä rohjenneet uskoa, että heidänjärkkymätön vihollisensa oli kadonnut, ja äänetönnä; hievahtamatta, vavistuksella he odottivat synkeän yön loppua.

Sevastopolin sotajoukko, kuin meri myrskyisenä, synkkänä yönä,kuohuen ja paisuen, levottomasti värjyen valtavassa suuruudessaan, liikkui halki sankan pimeyden verkalleen keinuen yli merenlahdenrakennetun sillan Severnajaan päin pois siltä paikalta, mihin sejätti niin monta urhoollista veljeä, – paikalta, jonka se olikyllästänyt verellään, – paikalta, jota se oli yksitoista kuukauttapuolustanut kahta vertaa voimakkaampaa vihollista vastaan, muttajonka se nyt oli käsketty luovuttamaan ilman taistelua.

Käsittämättömän raskaalta tuntui tämä käsky jokaisesta venäläisestä.Toinen tunne oli takaa-ajon pelko. Ihmiset tunsivat olevansasuojattomia heti kun he olivat lähteneet noilta paikoilta, missähe olivat tottuneet taistelemaan, ja kokoontuivat huolissaanpimeässä ankaran tuulen huojuttaman sillan päähän. Pistimet kalistentoisiinsa, kasaantuivat rykmentit, laivojen miehistöt ja nostoväkiyhteen, jalan kulkevat pakkautuivat eteenpäin, ratsastavat upseerittunkivat käskyjä vieden joukkojen halki, kaupungin asukkaat jatavaroita kantavat tensikat, joita ei laskettu menemään, itkivätja rukoilivat; pois kiirehtien kulki tykistöpyörät kolistenmerenlahdelle päin. Huolimatta kaikenlaisesta häärinästä japuuhasta eli itsesäilytyksen vaisto ja halu mitä pikimmin päästätältä kauhealta kuoleman paikalta jokaisen sielussa. Se olikuolettavasti haavottuneella sotamiehellä, joka viruu viidensadansamoin haavottuneen joukossa Pavlovskin kivisellä rantalaiturillaja rukoilee Jumalalta kuolemaa; se nostoväen sotamiehellä, jokaviimeisillä voimillaan työntää syrjään taajaa joukkoa tehdäkseentietä ohiajavalle kenraalille; se kenraalilla, joka tarmokkaastivalvoo ylimenoa ja hillitsee hätäileviä sotamiehiä, se matruusilla, joka on joutunut marssivan pataljoonan keskelle ja on puoliksitukehtunut vyöryvän joukon puristuksesta, se haavottuneellaupseerilla, jota neljä sotamiestä kantoi paareilla ja jokaväentungoksen pysäyttämänä on laskettu maahan Nikolajevin patterinluona, se tykistösotamiehellä, joka on kuusitoista vuotta palvelluttykkinsä ääressä ja päällikön hänelle käsittämättömästä käskystätyöntää tykkiä toverinsa avulla jyrkältä rannalta merenlahteen, selaivastolaisilla, jotka juuri ovat lyöneet kansiaukot laivoissaauki ja reippaasti soutavat suurilla veneillään pois niiden luota.Päästyään sillan toiselle puolelle melkein jokainen sotamies ottilakin päästään ja teki ristinmerkin. Mutta tätä tunnetta seurasitoinen, raskas, kalvava ja syvempi, joka oli kuin katumusta,häpeää ja kiukkua. Katsahtaessaan taakseen Severnajasta hyljättyynSevastopoliin, melkein jokainen sotamies huokasi sanoin kuvaamatonkatkeruus sydämessään ja pui nyrkkiä viholliselle.