Sevastopoli

XII

Patterin päällikön asunto, jonka vahtisotamies hänelle neuvoi, olipienehkö, kaksikerroksinen talo, sisäänkäytävä pihan puolelta.Eräässä ikkunassa, joka oli paperilla paikattu, tuikki himmeäkynttilän valo. Palvelija istui portailla ja poltti piippua. Hänlähti ilmottamaan patterinpäällikölle Volodjan tulosta ja saattoihänet sisään. Huoneessa oli kahden ikkunan välissä, rikkinäisenpeilin alla pöytä täynnä kruunun papereita, muutamia tuoleja, rautasänky puhtaine makuuvaatteineen sekä sängyn vieressä pieni matto.

Aivan ovensuussa seisoi kaunis, pitkäviiksinen mies – vääpeli – hukari vyöllä ja yllään sinelli, jossa riippui risti ja Unkarinsodassa saatu mitali. Lattialla käveli edestakaisin ohut kulunutsinelli yllä lyhyenläntä, nelikymmenvuotias esikuntaupseeri, ajettunut poski siteessä.

– Minulla on kunnia ilmottautua, vänrikki Kozeljtsov II: nen, komennettu 5: een keveään patteriin, – puhui Volodja ulkoaopettelemansa lauseen, sisään tultuaan. Patterinpäällikkö vastasikuivasti hänen tervehdykseensä ja antamatta kättä pyysi istumaan.

Volodja istahti ujosti tuolille kirjotuspöydän viereen ja hypistelisaksia, jotka olivat osuneet hänen käsiinsä. Patterinpäällikkö jatkoiäänetönnä, kädet selän takana ja pää kumarassa kävelyään lattialla, niinkuin ainakin se, joka koettaa muistutella jotain, vilkaisten vainsilloin tällöin saksia hypisteleviin käsiin.

Patterin päällikkö oli jotakuinkin tukeva mies, jolla oli päälakimelkein paljas, tuuheat, suun yli riippuvat viikset ja miellyttävätruskeat silmät. Hänellä oli kauniit, puhtaat ja pulleat kädet jahyvin ulospäin kääntyneet jalat, jotka tepastelivat itsetietoisestija hieman keikarimaisesti, mikä osotti, että patterin päällikkö tiesimikä hän oli miehiään.

– Niin – sanoi hän, pysähtyen vääpelin eteen: – tykistöhevosilletäytyy huomisesta alkaen lisätä vielä puoli kappaa: muuten kovinlaihtuvat. Mitä sinä siitä tuumit?

– Kyllä niin, lisätä saapi, teidän ylhäisyytenne! Nyt ovatkinkaurat hiukan halvempia, – vastasi vääpeli, seisoen asennossa, vain liikutellen sormiaan, joita silminnähtävästi halutti auttaakeskustelua. – Eilen juur'ikään meidän muonitusmestarimme, Frantsuk, kirjotti minulle kuormastosta lipun, teidän ylhäisyytenne, ettämeidän varmasti pitäisi ostaa kauroja sieltä – kuuluvat olevanhuokeita. Kuinka suvaitsette käskeä?

– Hyvä, ostetaan: onhan hänellä rahaa. – Ja patterin päällikkörupesi uudelleen kävelemään lattialla. – Mutta missä teidänmatkatavaranne ovat? – kysyi hän äkkiä pysähtyen Volodjan eteen.

Ajatus, että hän on pelkuri, oli siinä määrin vallannutVolodja-poloisen, että hän jokaisessa katseessa, jokaisessa sanassaoli huomaavinaan ylenkatsetta, kuten kurjaa pelkuria kohtaanainakin. Hänestä tuntui, että patterin päällikkö oli jo keksinythänen salaisuutensa ja tekee hänestä pilkkaa. Hän vastasi hämilläänettä tavarat ovat Grafskajassa ja että hänen veljensä oli luvannuttoimittaa ne hänelle huomenna.

Mutta everstiluutnantti ei kuunnellut loppuun saakka, vaan kysyivääpeliltä.

– Mihin sijottaisimme vänrikin?

– Vänrikinkö? – sanoi vääpeli, ja sai Volodjan yhä enemmänhämilleen luodessaan häneen pikaisen silmäyksen, jossa aivan kuinnäkyi kysymys: "mikä vänrikki se tuo on?" – Kyllähän alakertaan, teidän ylhäisyytenne, alikapteenin luo voi sijottaa hänenjalosukuisuutensa, – jatkoi hän, hetken tuumittuaan: – nyt onalikapteeni vallinsarvella, niin että hänen telttavuoteensa ontyhjänä.

– Eiköhän se sopisi niin toistaiseksi? – kysyi patterinpäällikkö.

– Luulen, että olette väsynyt, huomenna järjestämme paremmin.

Volodja nousi ja kumarsi.

– Ettekö halua teetä? – kysyi patterin päällikkö Volodjan tullessaovelle. – Voidaan panna samovaari kiehumaan.

Volodja kumarsi ja lähti. Everstin palvelija saattoi hänet alastyhjään likaiseen huoneeseen, jossa oli kaikellaista romua sekärautasänky ilman liinavaatteita ja peittoa. Vuoteella nukkuipunapaitainen mies paksu sinelli peitteenä.

Volodja luuli häntä sotamieheksi.

– Pjotr Nikolaitsh! – sanoi palvelija, pudistaen nukkuvaaolkapäästä. – Tähän tulee vänrikki nukkumaan… Tämä on meidänjunkkarimme, – lisäsi hän vänrikille.

– Voi, elkää ollenkaan huoliko minusta! – sanoi Volodja, muttajunkkari, pitkä, vankka nuori mies, jolla oli kauniit, mutta hyvintyhmännäköiset kasvot, nousi vuoteelta, heitti sinellin ylleen jalähti näköjään vielä puolinukuksissa huoneesta.

– Ei se mitään tee, makaan pihalla, – mutisi hän.

XIII

Kun Volodja oli jäänyt yksin ajatuksineen, oli hänen ensimmäinentunteensa sen sekavan, lohduttoman tilan pelko, joka oli vallannuthänen sielunsa. Hän halusi nukahtaa unohtaakseen koko ympäristönsäja ennen kaikkea oman itsensä. Hän sammutti kynttilän, heittäytyivuoteelle ja peitti päänsä sinellillään päästäkseen pimeän pelosta, joka hänellä jo lapsuudesta asti oli ollut. Mutta äkkiä johtui hänenmieleensä ajatus, että pommi lentää, puhkaisee katon ja tappaa hänetsiihen paikkaan. Hän alkoi kuunnella; aivan hänen päänsä päälläkuului patterinpäällikön askeleet.

"Vaan jos lentääkin – ajatteli hän – niin tappaa ensin nuo tuollaylhäällä ja sitten minut; ainakaan ei minua yksin." Tämä ajatusrauhotti häntä hieman; hän oli vähällä nukahtaa. "Mutta mitähänjos tänä yönä yhtäkkiä Sevastopoli vallotetaan ja ranskalaisettunkeutuvat tänne? Millähän minä puolustautuisin?" Hän nousiuudelleen ylös ja rupesi kävelemään edes takaisin huoneessa.Todellisen vaaran pelko tukahutti salaperäisen pimeän kammon.Paitsi satulaa ja samovaaria ei huoneessa ollut mitään vankempaaasetta. "Mikä kurja raukka minä olen, pelkuri, viheliäinen pelkuri!"tuli hänen mieleensä taas äkkiä ja taas tunsi hän tukahuttavaaylenkatsetta ja inhoa omaa itseäänkin kohtaan. Hän heittäytyijälleen vuoteelle ja koetti olla ajattelematta mitään. Silloinpäivän vaikutelmat heräsivät ehdottomasti hänen mielikuvituksessaan, samalla kuin taukoamaton jyminä, joka pani huoneen ainoan ikkunantärisemään, jälleen muistutti häntä vaarasta: hän oli näkevinäänmilloin haavottuneita ja verta, milloin pommeja ja pirstaleita, joita lentää huoneeseen, milloin sievän laupeudensisaren, joka sitoohänen haavojaan ja itkee hänen kuolinvuoteensa ääressä, milloin taasäitinsä, joka saattaa häntä kihlakunnan kaupunkiin ja kiihkeästi, kyynelsilmin rukoilee ihmeitätekevän pyhimyskuvan edessä – ja taashänestä tuntui uni mahdottomalta. Mutta äkkiä ajatus kaikkivaltiaastaJumalasta, joka voi tehdä kaikki ja kuulla jokaisen rukouksen,välähti kirkkaana hänen mielessään. Hän lankesi polvilleen, tekiristinmerkin ja pani kätensä ristiin niinkuin hänelle oli lapsuudessaopetettu rukoillessa. Se herätti hänessä kauan unohduksissa olleenilahuttavan lohdullisen tunteen.

"Jos on tarpeen, että kuolen, tarpeen ettei minua ole, niin tee niin,Jumala, – ajatteli hän, – tee mitä pikimmin; mutta jos tarvitaanurhoollisuutta, tarvitaan lujuutta, jota minulla ei ole, niin annasitä minulle, pelasta häpeästä ja häväistyksestä, jota en jaksakantaa, mutta opeta, mitä minun on tekeminen täyttääkseni Sinuntahtosi."

Lapsellinen, säikähtynyt, ahdistunut sielu sai äkkiä miehuutta, kirkastui ja näki uuden, laajan, valoisan taivaanrannan. Paljon hänvielä ajatteli ja tunsi sinä lyhyenä hetkenä minkä tätä tunnettakesti. Hän nukahti pian rauhallisesti ja huolettomasti yhä jatkuvanpommituksen jyrinään ja ikkunaruutujen helinään.

Suuri Jumala! Vain Sinä yksin olet kuullut ja tiedät ne koruttomat, vaan kiihkeät ja epätoivoiset tietämättömyyden, sekavan katumuksenrukoukset, rukoukset ruumiin parantamiseksi ja sielun valaisemiseksi, jotka ovat kohonneet Sinun tykösi tältä kauhealta kuoleman paikalta – kenraalista alkaen, joka silmänräpäystä ennen ajatteli Yrjönristiä ja nyt vavistuksella tuntee Sinun läsnäolosi, halpaansotamieheen saakka, joka väänteleikse Nikolajevin patterin paljaallalattialla ja rukoilee Sinulta tulevaista, hämärästi aavistamaansapalkintoa kaikista kärsimyksistään.

XIV

Vanhempi Kozeljtsov tapasi kadulla erään rykmenttinsä sotamiehen jalähti yhdessä hänen kanssaan suoraan viidennelle vallinsarvelle.

– Pysytelkää muurin suojassa, teidän jalosukuisuutenne! – sanoisotamies.

– Miksikä niin?

– On vaarallista, teidän jalosukuisuutenne: tuollapa jo lentääkintänne päin, – sanoi sotamies, kuullessaan tykin kuulan viuhuvanäänen, kun se iski kuivaan maahan kadun toisella puolella.

Kuuntelematta sotamiehen puhetta Kozeljtsov kulki reippaasti keskelläkatua.

Yhä samat kadut, samat, jopa taajemmat tulet, äänet, samatvoihkivat haavottuneet, joita tapasi tiellä, ja samat patterit, rintavarustukset ja saartokaivannot kuin keväälläkin hänen ollessaanSevastopolissa; mutta kaikki tämä oli jostain syystä nyt vieläsynkempää ja sen ohessa valtavampaa; kuulan reikiä on taloissaentistä enemmän, tulia ei näy ikkunoissa juuri ollenkaan paitsiKushtshinin talossa (sairashuoneessa), naisia ei tapaa ainoatakaan, entistä tuttua huolettomuutta ei näe missään, vaan kaikkialla onraskaan odotuksen ja väsymyksen leima.

Mutta nyt ollaan jo viimeisellä saartokaivannolla, tuolta kuuluuP: n rykmentin sotamiehen huuto kun hän tuntee entisen komppanianpäällikkönsä, tuossa seisoo pimeässä muuriin kiinni painautuneenakolmas pataljoona, jonka laukaukset silloin tällöin silmänräpäykseksivalaisevat – kuuluu hillittyä puheensorinaa ja kiväärinkalinaa.

– Missä on rykmentinpäällikkö? – kysyi Kozeljtsov.

– Meriupseerien salalinnotuksessa, teidän jalosukuisuutenne! – vastasi avulias sotamies. – Jos suvaitsette, niin tulen saattamaan.

Kulkien saartokaivannosta toiseen sotamies saattoi Kozeljtsovinpieneen kaivantoon. Siellä istui matruusi polttaen piippua; hänentakanaan näkyi ovi, jonka raosta loisti tuli.

– Saanko mennä?

– Ilmotan heti, – ja matruusi astui ovesta sisään. Kaksi ääntäpuheli oven takana.

– Jos Preussi pysyy puolueettomana, – sanoi toinen ääni: – niinsilloin Itävaltakin…

– Mitä Itävallasta, – virkkoi toinen, – kun slaavilaiset maat…no, pyydä sisään.

Kozeljtsov ei ollut milloinkaan ollut tässä salalinnotuksessa. Sehämmästytti häntä upeudellaan. Lattia oli parkettia, oven edessä olivarjostin. Sänky oli kummallakin seinällä, nurkassa seisoi suurikultapukuinen Jumalanäidin kuva, ja sen edessä paloi ruusunpunainenlamppu. Toisessa sängyssä nukkui täysissä pukineissaan meriupseeri, toisessa, pöydän ääressä, jolla oli kaksi avattua viinipulloa, istuikeskenään jutellen uusi rykmentinpäällikkö ja eräs ajutantti. VaikkaKozeljtsov ei suinkaan ollut mikään pelkuri eikä millään tavoinrikkonut hallitusta enempää kuin rykmentinpäällikköäkään vastaan, joutui hän kuitenkin hämilleen tavatessaan äskeisen toverinsa, everstin, niin kopeana tämä nousi kuulemaan hänen asiaansa.

"Kummallista, – ajatteli Kozeljtsov, katsellen päällikköään, – vain seitsemän viikkoa on siitä kun hän sai rykmentin ja nyt näkyyjo koko hänen ympäristössään, puvussaan, ryhdissään ja katseessaanrykmentinpäällikön mahti. Ei ole niinkään kauan siitä, ajatteli hän, kun tuo sama Batrishtshev kallisti lasia meidän kanssamme, piti kokoviikon yhtä tummaa karttuunipaitaa ja söi iänikuisia lihapyöryjäänja piirakoitaan tarjoamatta mitään kellekään. Vaan entäs nyt!silmissäkin on sellainen kylmänkopea ilme, joka sanoo teille: vaikkaolenkin toverisi, koska olen uuden ajan rykmentinpäällikkö, niin uskopois minua, kyllä tiedän, että antaisit puolet elämääsi saadaksesivain olla minun paikallani!"

– Teidän parantumisenne on kestänyt kauan, – virkkoi everstikatsahtaen kylmästi Kozeljtsoviin.

– Olen ollut sairas, eversti! vieläkään ei haava ole mennyt ihanumpeen.

– Sittenhän te olette turhaan tullut tänne, – sanoi eversti, vilkaisten epäluuloisesti upseerin täyteläiseen vartaloon. – Tevoitte kuitenkin hoitaa virkanne?

– Kyllä, varmasti.

– No, sepä hauskaa. Te otatte vänrikki Zaitsevilta entisenyhdeksännen komppanianne; saatte heti määräyksen.

– Ymmärrän.

– Tehkää hyvin ja käskekää mennessänne rykmentin ajutantti luokseni, – lopetti rykmentinpäällikkö puheensa, keveällä kumarruksellahuomauttaen, että audienssi oli loppunut.

Tullessaan salalinnotuksesta Kozeljtsov mutisi hetkisen jotainitsekseen ja kohautti olkapäitään aivankuin hänen olisi olluttukala olla tai häntä olisi tuskittanut tai suututtanut jokin – eirykmentinpäällikkö (siihen ei ollut syytä), vaan oma itsensä, kokoympäristöönsä hän oli tyytymätön.

XV

Ennenkuin meni upseeriensa luo, lähti Kozeljtsov tervehtimäänkomppaniaansa ja katsomaan mihin se oli asettunut. Vallikopistatehdyt rintavarustukset, saartokaivantojen muodot, tykit, joita hänsivuutti, vieläpä pirstaleet ja pommit, joihin hän kompasteli, kaikkituo, laukausten leimausten lakkaamattomassa valossa, oli hänellehyvin tuttua; kaikki se oli elävästi painunut hänen muistiinsakolme kuukautta takaperin niinä parina viikkona, jotka hän missäänliikkumatta oli viettänyt tällä samalla vallinsarvella. Vaikka näissämuistoissa oli paljon kauheata, niin menneisyyden hurmaus aivan kuinkiehtoi hänen mielensä ja tyytyväisenä, ikäänkuin täällä vietetytpari viikkoa olisivat olleet miellyttävää aikaa, hän näki taas tututpaikat ja esineet. Komppania oli sijottunut puolustusmuuria vastenkuudennen vallinsarven puolelle.

Kozeljtsov meni pitkään, sisäänkäytävän puolelta aivan avonaiseensalalinnotukseen, jossa yhdeksännen komppanian sanottiin olevan.Koko salalinnotuksessa oli tuskin paikkaa mihin astua: se olisisäänkäytävää myöten täpö täynnä sotamiehiä. Hänen toisellapuolellaan paloi vino talikynttilä, jota makaava sotamies pitelitoisen tavaillessa kirjaa. Kynttilän ympärillä, pahalta löyhkäävästäpuolihämärästä kohosi päitä, ahmien kuunnellen lukijaa. Kirja oliaapinen. Tultuaan salalinnotukseen Kozeljtsov kuuli seuraavaa:

"Ru-ko-us teks-tin jälkeen. Kiitän Sinua Luo-ja…"

– Niistäkäähän kynttilää! – sanoi eräs ääni.

– Mainio kirja. – Jumala… minun… – jatkoi lukija.

Kun Kozeljtsov kysyi vääpeliä, vaikeni lukija, sotamiehet rupesivatliikkumaan, yskivät, niistivät nenäänsä, kuten ainakin äänettömyydenjälkeen, vääpeli nuttuaan napittaen nousi lukijaa ympäröivästäryhmästä, ja harpaten yli sotamiesten jalkojen, joille ei ollutmissään tilaa, tuli upseerin luo.

– Terve, veliseni! Tämäkö se on meidän komppania?

– Terveyttä toivotan! terve tuloa, teidän jalosukuisuutenne – vastasi vääpeli, iloisesti ja ystävällisesti katsoen Kozeljtsoviin. – Kuinka on terveyden laita, oletteko jo toipunut, teidänjalosukuisuutenne? No Jumalan kiitos. Kovin olemmekin teitäikävöineet.

Huomasi heti, että komppania piti Kozeljtsovista.

Syvältä salalinnotuksesta kuului ääniä: "vanha komppanianpäällikköon tullut, se joka tuli haavotetuksi. Kozeljtsov Mihail Semenitsh",j. n.e.; vieläpä jotkut tunkeutuivat hänen luokseenkin, rumpali tulikädestä tervehtimään.

– Päivää Obantshuk! – sanoi Kozeljtsov: – yhä elossa ja eheänä? —

Hyvää päivää, pojat! – sanoi hän sitten ääntään korottaen.

– Terveyttä toivotamme! – jyrähti salalinnotuksessa.

– Mitä kuuluu, pojat?

– Huonosti on asiat, teidän jalosukuisuutenne: ranskalainen onvoiton päällä, kovin pitää meitä kovalla vallitustensa takaa, muttaavoimelle kentälle ei vain tule.

– Ehkä nyt minun onnellani, jos Jumala suo, tulevat vieläkentällekin, pojat! – sanoi Kozeljtsov – enhän minä ensi kertaateidän kanssanne tuleen lähde: annetaan taas selkään niille.

– Ahkeruus on ilomme, teidän jalosukuisuutenne! sanoivat jotkutäänet.

– Näes kun on rohkea – virkkoi taas ääni.

– Rohkea kuin pahuus! – sanoi rumpali hiljaa, mutta kuitenkinniin kovaa, että kaikki kuulivat, toiselle sotamiehelle aivan kuinkomppanianpäällikön sanojen vahvistukseksi ja osottaakseen, ettei seollut mitään kerskailua eikä valetta.

Sotamiesten luota Kozeljtsov lähti puolustuskasarmille upseeritoveriensa luo.

XVI

Kasarmin suuressa salissa oli suunnattoman paljon väkeä: meri-,tykistö- ja jalkaväkiupseereja. Toiset nukkuivat, toiset istuivatpuhellen keskenään laatikoilla ja linnotustykkien laveteilla, toiset, jotka muodostivat suurimman ja meluisimman ryhmän, istuivatholvin takana kahdella lattialle levitetyllä huopa viitalla, joivatportteria ja pelasivat korttia.

– Ahaa! Kozeljtsov, Kozeljtsov! hyvä että tulit, hyvä!.. Miten onhaavasi laita? – kuului eri tahoilta. – Täälläkin huomasi, ettähänestä pidettiin ja iloittiin hänen tulostaan.

Kozeljtsov löi kättä tuttaviensa kanssa ja liittyi meluavaanjoukkoon, jonka muutamat korttia pelaavat upseerit muodostivat.Näidenkin joukossa oli hänen tuttaviaan. Kaunis, laiha, tummaverinenupseeri, jolla oli pitkä, ohut nenä ja suuret poskipartaan ulottuvatviikset, piti pankkia ja jakoi kortteja valkeilla ohuilla sormillaan, sormessa suuri vaakunalla varustettu kultasormus. Hän jakoi korttejahuolimattomasti, nähtävästi jostain kiihtyneenä, – tahtoen vainnäyttää levolliselta. Hänen oikealla puolellaan loikoi kyynäspäihinsänojaten harmaapäinen majuri, joka teeskennellyn tyynesti panipeliin puoli ruplaa ja maksoi sen paikalla. Vasemmalla puolella olikyykkysillään, kasvot hikisinä kaunis upseeri, joka väkinäisestihymyillen laski leikkiä. Joka kerta kun hän oli hävinnyt, liikuttihän lakkaamatta toista kättään tyhjässä housuntaskussa. Hän käyttirahan asemesta isoa pelimarkkaa, kun hänellä ei nähtävästi enääollut puhdasta rahaa, mikä suututti varsinkin kaunista, tummaveristäupseeria. Lattialla käveli edestakaisin, suuri tukku pankkiseteleitäkädessä, kaljupäinen, suunnattoman suurinenäinen ja leveäsuinen, laiha ja kalpea upseeri, joka pani puhdasta rahaa peliin ja voittiaina.

Kozeljtsov tyhjensi lasin viinaa ja istui pelaajien viereen.

– Tehkääpäs tekin joku panos, Mihail Semenitsh, – sanoipankinpitäjä: – arvelen teidän tuoneen kosolta rahaa tullessanne.

– Mistäpä minulla rahoja olisi! päinvastoin, viimeisetkin paninmenemään kaupungissa.

– Kuinka! etteköhän vain liene paisuttanut kukkaroanne

Simferopolissa jonkun kustannuksella.

– Toden totta, hyvin vähän, – sanoi Kozeljtsov, mutta halusinähtävästi, ettei häntä uskottaisi, päästi takkinsa napit auki jaotti vanhat kortit käteensä.

– Jospa häntä koettaisi: miksei piru miestä auta, tekeehän sääskikinjoskus kepposia. Täytyy vain ensin ottaa rohkaisuryyppy.

Ja lyhyessä ajassa, kun hän oli juonut vielä toisen lasin viinaa jamuutaman lasin portteria, hän hävisi viimeiset kolme ruplaansa.

Pienen hikoilevan upseerin häviöksi merkittiin puolitoistasataaruplaa.

– Ei näy vetelevän, – virkkoi hän, järjestäen uusia korttejaan.

– Suvaitkaapa hommata rahat tänne, – sanoi pankinpitäjä katsoenhäneen ja taukosi hetkeksi jakamasta kortteja.

– Toimitan ne huomenna, jos suvaitsette, sanoi hikinen upseerinousten ja innokkaasti kaivaen kädellään tyhjää taskuaan.

– Hm! – mutisi pankinpitäjä, ja kiukkuisesti viskellen oikeaanja vasempaan jakoi kortit. – Vaan ei se tämä tällainen kelpaa, – sanoi hän ja pani pois kortit: – minä olen saanut kyllikseni. Eitämä tällainen kelpaa, Zahar Ivanitsh, – lisäsi hän: – me pelaammepuhtaalla rahalla emmekä velaksi.

– Mitä, ettekö usko minua? Sepä naurettavaa, totta tosiaan.

– Keneltä minä saan rahat? mutisi majuri, joka oli voittanutkahdeksan ruplan verran. – Olen pannut peliin yli kaksikymmentäruplaa, nyt olen voittanut enkä saa mitään.

– Mistä minä maksan? – sanoi pankinpitäjä: – kun pöydällä ei olerahaa.

– Siitä minä en välitä! – huusi majuri nousten istualtaan – minäpelaan teidän kanssanne enkä hänen.

– Hikinen upseeri tulistui äkkiä.

– Olenhan sanonut, että maksan huomenna: kuinka rohkenette puhuaminulle hävyttömyyksiä?

– . Minä sanon, mitä tahdon! eihän tuolla tavalla kukaan tee! – kiljasi majuri.

– Riittää jo, Feodor Feodorovitsh! – huusivat kaikki koettaenhillitä majuria.

Mutta päättäkäämme jo kohtaus ja antakaamme esiripun laskea. Huomennatai tänään kenties jokainen noista ihmisistä menee iloisesti jaylpeästi kuolemaan ja kuolee miehuullisesti ja tyynesti, muttaelämän ainoana lohdutuksena noissa epäinhimillisissä oloissa, jotkakauhistuttavat kylmintäkin mielikuvitusta ja joista ei ole mitääntoivoa pelastua – ainoa lohdutus on unohtaminen ja tietoisuudenhävittäminen. Syvällä jokaisen sielussa piilee se jalouden kipinä,joka tekee hänestä sankarin, mutta kipinä väsyy palamaan yhtäkirkkaasti – koittaa silloin kohtalokas hetki, se leimahtaailmiliekkiin ja valaisee suuria tekoja.

XVII

Seuraavana päivänä jatkui pommitus entisellä voimallaan. Yhdentoistatienoissa aamulla Volodja Kozeljtsov istui patterin upseerienseurassa ja, kerittyään jo hieman tottua heihin, tarkasteli uusiakasvoja, teki huomioita, kyseli ja kertoi. Tykistöupseerienvaatimaton keskustelu, joka ei kaivannut suurta oppia, sekä miellyttiettä herätti hänessä kunnioitusta. Volodjan ujo, viaton ja kaunisulkomuoto taas voitti upseerien suosion puolelleen. Patterin vanhinupseeri, kapteeni, lyhyenläntä mies, jonka punertava tukka valahtiotsalle ja oli ohimoilta sileäksi kammattu, – suuri naistenritari, vanhojen tykistötraditsionien mukaan kasvatettu ja oppinutmielestään – kyseli Volodjalta hänen tietojaan tykistöstä, uusistakeksinnöistä, laskien ystävällisesti leikkiä hänen nuoruudestaan jasomista kasvoistaan ja yleensä kohdellen häntä kuin isä poikaansa, mikä kaikki suuresti miellytti Volodjaa. Aliluutnantti Djadenko, nuori upseeri, joka mursi vähävenäjäksi ja jolla oli rikkinäinensinelli yllä ja tukka pörrössä, miellytti Volodjaa, vaikka hän puhuihyvin kovalla äänellä ja lakkaamatta etsi tilaisuutta päästäkseensapekkaasti väittelemään sekä oli äkkinäinen liikkeissään, sillätuon karkean ulkokuoren alla hän ei voinut olla huomaamatta perinhyväsydämistä kelpo miestä. Djadenko tarjosi lakkaamatta palvelustaanVolodjalle ja todisteli hänelle, että kaikki tykit Sevastopolissaolivat sijotetut ihan säännöttömästi. Luutnantti Tshernovitskij taaskorkealle kaareutuvine kulmakarvoineen ei miellyttänyt Volodjaa, vaikka hän oli kaikkia muita kohteliaampi ja puettu sangen siistiin,ei tosin aivan uuteen, mutta huolellisesti paikattuun pitkään takkiinja mielellään näytteli atlas-liiveillä riippuvia kultavitjojaan. Hänkyseli yhtenään mitä hallitsija ja sotaministeri tekevät ja kertoiluonnottomalla innostuksella Sevastopolin urotöistä, valittelikuinka vähän oli todellisia isänmaanystäviä sekä osotti yleensäitsellään olevan paljon tietoja, älyä ja jaloja tunteita; muttajostain syystä tuntui kaikki tuo Volodjasta vastenmieliseltä jaluonnottomalta. Ennen kaikkea hän huomasi, etteivät muut upseeritjuuri ollenkaan puhelleet Tshernovitskin kanssa. Junkkari Vlang, jonka hän eilen oli ajanut unestaan, oli myöskin siellä. Hän eipuhunut mitään, vaan vaatimattomasti istuen nurkassa nauroi kunoli jotain lystikästä ja muistutti, kun jotain oli unohtunut, sekätarjosi viinaa ja teki paperosseja kaikille upseereille. Lieneekö sevaatimaton, kohtelias tapa, jolla Volodja käyttäytyi samalla tavallahäntä kuin upseereja kohtaan, kohtelematta häntä kuin poikanulikkaa, tai hänen ystävällinen ulkomuotonsa lumonnut Vlangan, kutensotamiehet häntä kutsuivat antaen hänen sukunimelleen jostain syystäfeminiinipäätteen, sillä hän ei malttanut kääntää hyväluontoisiasuuria silmiään pois uuden upseerin kasvoista, koetti jo ennakoltaarvata ja täyttää kaikki hänen toivomuksensa ja oli koko ajanjonkinlaisessa rakkauden hurmauksessa, jonka upseerit luonnollisestihuomasivat, tehden siitä pilaa.

Ennen päivällistä alikapteeni pääsi vuoroltaan vallinsarvelta jayhtyi heidän seuraansa. Alikapteeni Kraut oli vaaleanverinen, kaunis, reipas upseeri, jolla oli pitkät punertavat viikset japoskiparta; hän puhui mainiosti venättä, mutta liian säännöllisestija kauniisti ollakseen venäläinen. Palveluksessaan ja elämässään hänoli samallainen kuin puheessaankin: hoiti virkansa hyvin, oli mainiotoveri, raha-asioissa perin tarkka mies; vaan pelkästään ihmisenä,juuri senvuoksi, että kaikki oli niin tyydyttävää, näytti häneltäjotain puuttuvan. Kuten kaikki muutkin Venäjän saksalaiset, olihän omituisena vastakohtana ihanteellisille Saksan saksalaisille,"praktisch" kiireestä kantapäähän.

– Kas tuossahan tulee meidän sankarimme! – sanoi kapteeni, kunKraut käsiään heiluttaen ja kannukset kilisten astui sisään. – Mitähaluatte, Friedrich Krestjanitsh: teetä vai viinaa?

– Minä käskin jo tuomaan teetä, – vastasi hän: mutta voinhan sillävälin kulauttaa ryypyn viinaa sielun virvotukseksi. Hyvin hauskaatehdä tuttavuuttanne; toivon, että saamme nauttia seurastanne jaystävyydestänne, – sanoi hän Volodjalle, joka nousi tervehtimään: – alikapteeni Kraut… aliupseeri kertoi minulle vallinsarvella, ettätulitte jo eilen.

– Suuret kiitokset vuoteestanne: vietin siinä yöni.

– Liekö teillä vain ollut mukava? siitä on jalka poikki; ei ole kukakorjaisi – tässä piiritystilassa; – täytyy asettaa tukia alle.

– No päättyikö päivystysvuoro onnellisesti? – kysyi Djadenko.

– Päättyi kyllä, ei juuri mitään tapahtunut; Skvortsov vain saisiipeensä ja eräs lavetti korjattiin eilen. Ampuivat palasiksisivulaudan.

Hän nousi paikaltaan ja rupesi kävelemään: näkyi, että hän olikokonaan sellaisen miellyttävän tunteen vallassa, joka ihmisellä onpäästyään juuri vaarasta.

– No, Dmitrij Gavrilitsh, – sanoi hän ravistaen kapteenia polvista: – kuinka jaksatte, hyvä herra? teidän ylenemisestänne ei vain kuulumitään.

– Ei vielä mitään.

– Niin, eikä siitä mitään tulekaan, – puuttui Djadenko puheeseen: – olen sen jo ennemmin teille todistanut.

– Vaan miksi ei?

– Siksi, ettei raportti ollut sillä tavalla laadittu.

– Äh teitä, senkin kiistelijä! – sanoi Kraut iloisesti hymyillen: – oikea vähävenäläinen härkäpää! No, mutta teille se on paljonkiusallisempaa, tekevät teistä luutnantin.

– Ei, eivät tee.

– Vlang! tuokaapas ja täyttäkää piippuni, – sanoi hän junkkarille, joka samassa halukkaasti juoksi piippua hakemaan.

Kraut sai kaikki reippaalle tuulelle: hän kertoi pommituksesta, kyseli mitä hänen poissaollessaan oli tehty ja puheli kaikkien kanssa.