Sevastopoli

XIV

Sadoittain vielä lämpimiä, verisiä ihmisruumiita, joissa pari tuntiasitten oli elänyt kaikenlaisia, korkealentoisia ja arkipäiväisiätoiveita ja haluja, virui jäykistynein jäsenin kasteestakimaltelevassa rehevässä laaksossa vallinsarven ja saartokaivannonvälissä ja siunauskappelin tasaisella lattialla; sadoittain ihmisiä,kiroukset ja rukoukset kuivettuneilla huulillaan, ryömi, väänteliheja voihki – toiset ruumiiden keskellä kukkivassa laaksossa, toisetpaareilla, telttavuoteella ja kenttäsairaalan verentahraamallalattialla. Vaan niinkuin muinakin päivinä, niin nytkin syttyisarastus Sapun-vuoren huipulla, tuikkivat tähdet himmenivät, valkeasumu hälveni pauhaavalta tummalta mereltä, tulipunainen aamuruskohehkui idässä, purppuran-hohtavat pilvet vaelsivat kirkkaan sinisellätaivaanrannalla ja niinkuin muinakin päivinä nousi mahtava, ihanaaurinko, luvaten iloa, rakkautta ja onnea eloonheränneelle maailmalle.

XV

Seuraavana iltana soitti taas jääkärisoittokunta bulevardilla, jaupseereja, junkkareja, sotamiehiä ja nuoria naisia käyskenteli taashuolettomassa joutilaisuudessa paviljongin ympärillä ja pitkinkukkivaa, tuoksuvaa valkoakaasia-kujaa.

Kalugin, ruhtinas Galjtsin ja eräs eversti kävelivät käsikynkässäpaviljongin ympärillä puhellen eilisestä taistelusta. Kutentällaisissa tapauksissa ainakin ei puheenaineena nytkään ollut itsetaistelu, vaan mikä osa kertojalla oli siinä ollut. Heidän äänensäoli vakava, kasvonsa miltei murheelliset, ikäänkuin eilispäiväntappiot olisivat kovasti surettaneet ja koskeneet jokaiseen, vaankoska totta puhuen kukaan heistä ei ollut kadottanut ketään aivanläheistä ystävää, niin oli tuo suru pelkkä virallinen ilme, jonka hekatsoivat velvollisuudekseen. Päinvastoin olisi Kaluginin ja everstinmielestä, vaikka he olivatkin miesten paraita, sellaisia taistelujasaanut olla vaikka joka päivä, kunhan he vain olisivat saaneet jokakerta kultaisen miekan ja ylenneet kenraalimajuriksi. Aivan oikeinon kutsua hirviöksi vallottajaa, joka tyydyttääkseen kunnianhimoaanuhraa miljoonia. Vaan menkääpäs ja kysykää vänrikki Petrushoviltatai aliluutnantti Antonovilta t.m., niin huomaatte että jokainenmeistä on pikku Napoleon, pikku hirviö ja paikalla valmis alkamaantaistelun, tappamaan satasen ihmistä kunhan vain saa lisätähtisen taikolmanneksen korotuksen palkkaansa.

– Ei, suokaa anteeksi, – sanoi eversti: – ensin alkoi vasemmallasiivellä. Minä olin siellä itse.

– Saattaa niin olla, – vastasi Kalugin: – minä olin enimmäkseenoikealla; kävin siellä kaksi kertaa, ensimmäisellä kerrallaetsimässä kenraalia ja toisella tarkastamassa tykkikaivantoja. Siellävasta kuuma oli.

– Niin, Kaluginhan sen tietää – virkkoi ruhtinas Galjtsineverstille. – Kuulehan, V. kertoi minulle tänään – että sinä olitollut aika urho…

– Mutta ne tappiot, kauheat tappiot, – sanoi eversti – minunrykmentistäni kaatui neljäsataa miestä. Ihme on, että minä pääsinsieltä hengissä.

Samassa näkivät herrat Mihailovin, joka pää siteessä tuli toisessapäässä bulevardia heitä vastaan.

– Mitä, oletteko haavottunut, kapteeni? kysyi Kalugin.

– Olen hiukan, kivi sattui päähäni, – vastasi Mihailov.

– Est-ce que le pavillon est baissé deja?⁸ kysyi ruhtinasGaljtsin vilkaisten Mihailovin lakkiin, puhumatta kellekään.

– Non, pas encore⁹ – vastasi Mihailov, jota halutti näyttääettä hän sekä ymmärsi että puhui ranskaa.

– Vieläkö siis aselepoa tosiaankin kestää? – sanoi Galjtsinpuhutellen häntä kohteliaasti venäjäksi, näin huomauttaen – kutenalikapteenista tuntui – että teidän on varmaankin vaikea puhuaranskaa niin että eiköhän ole parempi näin vain yksinkertaisesti…minkä jälkeen ajutantit lähtivät tiehensä. Alikapteenista tuntui taasniinkuin eilenkin tavattoman yksinäiseltä, ja tervehdittyään useitaherroja – toisten seuraan tahtomatta, toisten taas uskaltamatta – istuutui hän Kazarskin kuvapatsaan lähelle ja alkoi polttaapaperossia.

Parooni Pesth näyttäytyi hänkin bulevardilla. Hän kertoi olleensamukana aselepoa tehtäessä ja puhelleensa ranskalaisten upseerienkanssa ja että eräs näistä muka oli hänelle sanonut: s'il n'avaitpas fait clair encore pendant une demi-heure les embuscades auraientété reprises,¹⁰ ja kuinka hän oli vastannut: monsieur! je ne dispas non, pour ne pas vous donner un dementi,¹¹ ja kuinka mainiostise oli sanottu j.n.e.

Asia oli niin että vaikka hän oli ollut mukana aselepoa tehtäessä,ei hän kuitenkaan tullut sanoneeksi mitään erityistä vaikka hänelläkyllä oli kova halu puhella ranskalaisten kanssa (sehän on niinkovin hauskaa). Junkkari, parooni Pesth oli kauan aikaa kävellytedestakaisin pitkin linjaa ja kysellyt ehtimiseen lähellä oleviltaranskalaisilta: de quel régiment êtes vous? Hän sai vastauksen – eikä enempää. Vaan kun hän meni liian kauas linjan toisellepuolelle, niin ranskalainen vahtisotamies, joka ei osannut arvataettä tuo sotamies osaa ranskaa, rupesi haukkumaan yksikön kolmannessapersoonassa: "Il vient regarder nos travaux ce sacré…" sanoi hän, jolloin junkkari parooni Pesth, välittämättä enää aselevosta lähtikotia ja sovitti matkalla ne ranskalaiset lauseparret, joita nytlateli. Bulevardilla oli myöskin kapteeni Zobov, joka puhua rähisikovalla äänellä, siellä resuisen näköinen kapteeni Obzhogov, siellätykkiväen kapteeni, joka ei pyrkinyt kenenkään suosioon, siellänaisten suosikki junkkari, siellä kaikki nuo eiliset henkilöt,iänikuisine vaikuttimineen. Puuttui vain Praskuhin, Neferdov ja vieläjoku, mutta heitä tuskin kukaan muisti ja ajatteli, sillä heidänruumiitaan ei vielä oltu ehditty pestä, pukea eikä panna maahan.

XVI

Meikäläisten vallinsarvelle ja ranskalaisten saartokaivannolle onnostettu valkeita lippuja ja niiden välissä kukoistavassa laaksossaviruu läjittäin saappaattomia, harmaa- ja sinipukuisia silvottujaruumiita, joita työmiehet pinoovat kuormarattaille. Kalmanhajutäyttää ilman. Sevastopolista ja ranskalaisten leiristä on tulvinutväkeä katselemaan tätä näytelmää, lähestyen toisiaan ahneen jahyväntahtoisen uteliaina. Kuunnelkaahan, mitä nuo ihmiset puhelevatkeskenään.

Tuossa on venäläisiä ja ranskalaisia piirissä nuoren upseerinympärillä, joka tosin huonosti, vaan kyllin ymmärrettävästi puhuenranskaa tarkastelee kaartilaisen patruunakoteloa.

– E sesii purkuaa se uazoo liee?¹² – kysyi hän.

– Parce que c'est une giberne d'un régiment de la garde, monsieur, qui porte l'aigle imperial.¹³

– E vu de la gard?¹⁴

– Pardon, monsieur, du 6 ème de ligne.¹⁵

– E sesii u ashtee?¹⁶ – kysyy upseeri, osottaen ranskalaisenkeltaista puista paperossin imuketta.

– A Balaclava, monsieur! C'est tout simple en bois de palme.¹⁷

– Zholii,¹⁸ – sanoo upseeri, jonka täytyy sovittaa puheensavähemmin oman tahtonsa kuin niiden ranskalaisten sanojen mukaan, joita taitaa.

– Si vous voulez bien garder cela comme souvenir de cetterencontre, vous m'obligerez.¹⁹

Ja kohtelias ranskalainen puhaltaa paperossin ja tarjoaa imukkeenupseerille hieman kumartaen. Upseeri antaa hänelle omansa, ja kaikkiläsnäolijat sekä ranskalaiset että venäläiset näyttävät hyvintyytyväisiltä ja hymyilevät.

Tuossa reipas punapaitainen jalkasotamies tulee sinelli harteilla jatoisten sotamiesten seuraamana, jotka kädet seläntakana ja iloisin, uteliain kasvoin astuvat hänen perässään ja pyytää ranskalaiseltatulta piippuunsa. Ranskalainen imasee piippuaan, kaivaa pesää jakaristaa tulen venäläisen piippuun.

– Tupakka bun! – virkkoi punapaitainen sotamies – ja katselijathymyilevät.

– Oui, bon tabac, tabac turc – sanoo ranskalainen: et chèzvous autres, tabac – russe? bon?²⁰ – rus – bun, – sanoopunapaitainen sotamies läsnäolijain nauraessa pakahtuakseen. – Frantsee niet bun, bonzhuurmusjee!²¹ – puhuu edelleenpunapaitainen sotamies kerrassaan tyhjentäen koko kielivarastonsa jataputtaa ranskalaista vatsaan ja nauraa. Ranskalaisetkin nauravat.

– Ils ne sont pas jolis ces b…de Russes,²² – sanoo eräs zuaviranskalaisten joukosta.

– De quoi de ce qu'ils rient donc?²³ – kysyy toinen, tummasotamies italiaksi murtaen ja lähestyy meikäläisiä.

– Kaftan bun²⁴ – sanoo reipas sotamies, tarkastellen zuavinkirjailtuja takin liepeitä, ja taas nauretaan.

– Ne sors pas de ta ligne, à vos places, sacré nom!²⁵ – huutaa ranskalainen korpraali ja sotamiehet hajaantuvat huomattavantyytymättöminä.

Vaan tuolla ranskalaisten upseerien ryhmässä on nuori venäläinenratsuväenupseeri perin miellyttämistä. Puhellaan eräästä comteSazonov'ista, que j'ai beaucoup connu, monsieur,²⁶ – puhuuyksipolettinen ranskalainen upseeri – c'est un de ces vrais comtesrusses, comme nous les aimons.²⁷

– Il y a un Sazonov, que j'ai connu – sanoo ratsu-upseeri, —mais il n'est pas comte, à moins, que je sache; un petit brun devotre âge à peu prés.²⁸

– Cest ca, monsieur, c'est lui. Oh, que je voudrais le voir cecher comte. Si vous le voyez, je vous prie bien de lui faire mescompliments. – Capitaine Latour,²⁹ – sanoo hän kumartaen.

– N'est ce pas terrible la triste besogne, que nous faisons? Çachauffait cette nuit, n'est-ce pas?³⁰ – kysyy ratsu-upseeri, tahtoen ylläpitää keskustelua ja osottaen ruumiita.

– Oh, monsieur, c'est affreux! Mais quels gaillards vos soldats, quels gaillards! C'est un plaisir, que de se battre avec desgaillards comme eux.³¹

– Il faut avouer que les votres ne se mouchent pas du pied nonplus,³² – sanoo ratsu-upseeri, kumartaen ja luulotellen olevansahyvin miellyttävä.

Vaan jo riittää.

Katsokaahan mieluummin tuota kymmenvuotiasta poikanaskalia, jollaon vanha – kenties isänsä – lakki päässä, jalassa paljaat kengätja vain yhden kannattimen varassa riippuvat nankinihousut ja jokailmestyen vallin takaa on hamasta aselevon alusta samoillut laaksossatylsän uteliaana katsellen ranskalaisia ja maassa viruvia ruumiita japoiminut vaaleansinisiä kukkia, jotka yltyleensä peittävät laakson.Palatessaan kotia suuri kukkakimppu kädessä hän pitelee nenäänsätuulen tuomalta löyhkältä, ja pysähtyen siihen pinotun ruumiskasanääreen katselee kauan kammottavaa päätöntä ruumista, joka on häntälikinnä. Seistyään pitkän aikaa paikallaan hän siirtyy lähemmä jakoskettaa jalallaan ruumiin jäykkää oikaistua käsivartta. Käsivarsihieman liikahtaa. Hän koskettaa sitä vielä kerran ja kovemmin.Käsivarsi hieman liikahtaa ja asettuu taas entiselle paikalleen.Äkkiä poika kirkaisee, piilottaa kasvonsa kukkiin ja juoksee minkäjalat kantavat linnotukselle päin.

Niin, vallinsarvella ja saartokaivannolla liehuvat valkeat liput, kukoistava laakso on täynnä ruumiita, ihana aurinko laskee siniseenmereen ja sininen meri välkkyy keinuen auringon kultaisissasäteissä. Tuhannet ihmiset kokoontuvat yhteen katselemaan, puhumaanja hymyilemään toinen toisilleen ja nuo ihmiset, samaa yleväärakkauden ja itsekieltäytymyksen lakia tunnustavat kristityt eivätkatsellessaan sitä mitä ovat tehneet heti lankea katumuksestapolvilleen Sen eteen, joka antaessaan heille elämän, istutti jokaisensydämeen, paitsi kuolemanpelkoa, rakkauden hyvyyteen ja kauneuteen,ja ilon ja onnen kyynelin syleile toisiaan veljinä. Vaan poissa ovatvalkeat liput ja taas toimivat kuoleman ja kärsimysten välikappaleet, taas vuotaa viaton veri ja kuuluu voihkinaa ja kirouksia.

Ja niinpä olen puhunut mitä minulla tällä kertaa oli puhumista. Muttaraskas epätietoisuus valtaa minut. Kenties minun ei olisi pitänytkäänpuhua, kenties se, mitä olen puhunut, on niitä ilkeitä totuuksia, jotka itsetiedottomasti piilevät jokaisen sielussa ja saattavatkäydä turmiollisiksi kun ne tuodaan julki, kuten viinin sakka, jokasekotettuna pilaa viinin.

Missä on tässä kertomuksessa se paha, jota on vältettävä, missä hyvä,jota on seurattava? Kuka on sen konna, kuka sankari? Kaikki ovathyviä ja kaikki ovat pahoja.

Ei loistavan urhoollinen Kalugin, jolla turhamaisuus on kaikkientekojen vaikuttimena, ei tuo tyhjänpäiväinen, hyväsydäminenPraskuhin, vaikka hän kaatui taistelussa uskon, valtaistuimen jaisänmaan puolesta, ei ujo Mihailov, ei Pesth, lujaa vakaumusta japeriaatteita vailla oleva lapsi, – voi olla kertomuksen konnana eikäsankarina.

Vaan kertomukseni sankari, jota rakastan kaikesta sielustani, jotaolen koettanut kuvata kaikessa kauneudessaan ja joka aina on ollut,on ja tulee olemaan yhtä kaunis – on totuus.

Sevastopoli elokuulla 1855

I

Elokuun lopulla ajoi suurta, kalliorotkojen välissä luikertelevaaSevastopolin maantietä, Duvankan³³ ja Bahtshisarain välillä,käymäjalkaa paksussa polttavassa pölyssä upseerin vankkurit(sellaiset erityiset, joita ei enää missään muualla tapaa, jajotka muistuttavat puoleksi juutalaisrilloja, puoleksi venäläisiäkuormarattaita korineen).

Rattailla istui edessä kyykkysillään tensikka pitkä nankinitakkipäällä ja ihan pehmennyt entinen upseerin lakki päässä, ohjaksianykien, takana, sotilasviitalla peitettyjen kääröjen ja myttyjenpäällä jalkaväenupseeri yllä kesäsinelli. Upseeri oli, mikälisaattoi päättää hänen istuessaan, lyhytkasvuinen, vaan tavattomantukeva, ei niin leveä olasta olkaan kuin rinnasta selkään; hän olitukeva ja jäntterä, kaula ja niska olivat hänellä hyvin kehittyneetja jäntevät. Niin sanottua vyötärystä – hoikennusta keskivälissävartaloa – ei hänellä ollut, mutta ei hän ollut isovatsainenkaan;päinvastoin hän oli pikemmin laiha, varsinkin kasvoiltaan, jotkaolivat sairaloisen kellertävät. Hänen kasvonsa olisivat olleetkauniit, ellei jonkinlainen pöhötys ja pehmeät, ennenaikaiset paksutrypyt olisi sekottaneet ja suurentaneet piirteitä ja antaneetkasvoille yleisen kuihtuneisuuden ja karkeuden ilmettä. Hänensilmänsä olivat pienet, ruskeat, tavattoman eloisat, jopa julkeat; viiksensä hyvin tuuheat, mutta kapeat, ja pureksitut; vaan leukaaja varsinkin poskipäitä peitti tavattoman vahva, sakea parin päivänvanha parta. 10 päivänä toukokuuta upseeria oli haavottanut pomminpirstale päähän, jossa hän aina näihin asti oli pitänyt sidettä,ja nyt, tuntien itsensä jo viikko takaperin täysin terveeksi hänmatkusti Simferopolin sairashuoneesta rykmenttiin, joka majailijossain siellä mistä kuului laukauksia, – mutta Sevastopolissa,Severnajassa vai Inkermanissako, siitä hän ei vielä ollut saanutkeltään täyttä selvää. Laukaukset kuuluivat, varsinkin toisinaan kunvuoret eivät estäneet ja tuuli toi ne perille, tavattoman selvään, taajaan ja kuten tuntui läheltä: milloin ilma räjähdyksestä ikäänkuinvärisi ja saattoi ehdottomasti vavahtamaan, milloin seurasivatnopeasti toinen toistaan heikommat äänet, aivan kuin rummunpärrytys, jonka silloin tällöin keskeytti tärisyttävä jyrinä, milloin taaskaikki suli kiiriväksi rytinäksi, joka muistutti ukkosilmaa, kunmyrsky on rajuimmillaan ja rankkasade on juuri alkanut virrata.Kaikki puhuivat ja saattoi sen kuullakin, että on paraikaa käymässähirmuinen pommitus. Upseeri hoputti tensikkaa: hän näytti haluavanpäästä niin pian kuin suinkin perille. Vastaan ajoi suuri joukkovenäläisiä talonpoikia, jotka olivat kuljettaneet muonavarojaSevastopoliin ja jotka nyt olivat sieltä tulossa kuormat täynnäsairaita ja haavottuneita harmaaviittaisia sotamiehiä, mustiinpäällystakkeihin puettuja matruuseja, punamyssyisiä vapaaehtoisia japarrakasta nostoväkeä. Upseerin rattaiden täytyi pysähtyä kuormastonnostamassa paksussa, liikkumattomassa pölypilvessä, ja siristellenja nyrpistellen pölyn vuoksi, joka täytti hänen silmänsä, korvansa, upseeri katseli sairaiden ja haavottuneiden kasvoja, jotka liikkuivathänen ohitsensa.

– Sehän on meidän komppaniastamme tuo heikko sotamies – sanoitensikka kääntyen herraansa päin ja osottaen kuormarattaita, jotkatäpötäynnä haavottuneita joutuivat silloin heidän kohdalleen.

Rattailla istui edessä sivuttain parrakas ryssä vuonanvillalakkipäässä, ja, pidellen kyynäspäällään ruoskan vartta, sitoi ruoskaa.Hänen takanaan istui vankkurien tärinässä nelisen sotamiestä eriasennoissa. Yksi, jolla oli käsi siteessä, sinelli hartioilla paidanpäällä, istui keskellä vankkureja reippaana, vaikka olikin laihaja kalpea, ja oli tarttumaisillaan lakkiinsa nähtyään upseerin, vaan sitten muistikin kai olevansa haavottunut ja olikin vainraappaisevinaan päätään. Toinen hänen vieressään makasi rattaidenpohjalla; näkyvissä oli vain kaksi kättä, joilla hän piteli kiinnirattaiden kaustoista, ja ylös nostetut polvet, jotka kuin rääsytukotheiluivat sinne tänne. Kolmas, jonka kasvot olivat turvoksissa jajonka siteisiin käärityssä päässä törrötti sotilaslakki, istui jalatlaidalta alas roikkuen ja nojaten kyynäspäillään polviinsa näyttinukahtaneen. Hänen puoleensa kääntyi nyt matkustava upseeri.

– Dolzhnikov! – huusi hän.

– Minä-ä! – vastasi sotamies avaten silmänsä ja ottaen sotilaslakinpäästään, niin syvällä ja katkonaisella bassoäänellä kuinparisenkymmentä sotamiestä olisi yhdessä huutanut.

– Milloin tulit haavotetuksi, veliseni? Sotamiehen tinamaisettihruiset silmät saivat eloa: näkyi, että hän tunsi päällikkönsä.

– Terveyttä toivotan, teidän jalosukuisuutenne! – virkkoi hänsamalla katkonaisella bassoäänellä.

– Missä rykmentti nyt majailee?

– Sivastopolissa majailivat, keskiviikkona aikoivat lähteä, teidänjalosukuisuutenne.

– Mihin?

– En tiedä… varmaankin Sivernajaan, teidän jalosukuisuutenne!Nyt, teidän jalosukuisuutenne, – lisäsi hän ääntään venyttäen japannen lakin päähänsä: – jo läpi kaupungin on ruvennut ampumaan,yhä enemmän vaan pommeja, jotta salmeen asti kantaa; sellainen ontemmellys – että auta armias, niin jotta…

Kauemmas oli mahdoton kuulla mitä sotamies puhui; mutta hänenkasvojensa ilmeestä ja ryhdistä näkyi, että hän, kärsivän ihmisenilkeydellä, puhui lohduttomia asioita.

Matkustava upseeri, luutnantti Kozeljtsov, ei ollut mikääntusinaupseeri. Hän ei ollut niitä, jotka elävät ja tekevät jotainsiksi, että muut elävät ja tekevät niin: hän teki mitä halutti jatoisetkin tekivät samoin ja olivat vakuutetut että se oli oikein. Hänoli verrattain lahjakas: lauloi hyvin, soitti kitaraa, puhui hyvinsujuvasti ja kirjotti sangen helposti varsinkin kruunun papereita, mihin oli harjaantunut pataljoonan ajutanttina ollessaan; muttahuomattavin puoli hänen luonteessaan oli itserakas tarmokkuus, joka, vaikka etupäässä perustuikin tuohon pikku lahjakkaisuuteen, olisellaisenaan räikeä ja hämmästyttävä piirre. Hänen itserakkautensaoli sellaista, joka siihen määrin suli elämään ja joka useimmitenkehittyy mies- ja varsinkin sotilaspiireissä, että hän ei käsittänytmuuta valinnan mahdollisuutta kuin olla ensimäisenä tai hävitä, jaettä itserakkaus oli hänen sisäistenkin vaikuttimiensa määrääjänä:hän oli mielellään ensimmäinen miesten joukossa, joihin vertailiitseään.

– Kuinkas sitten! rupean kai kuuntelemaan mitä moskova³⁴ lavertelee! – mutisi luutnantti, tuntien herpaisevaa mielenraskautta ja ajatusten sekavuutta katsellessaan haavottuneidenkuljetusta ja kuunnellessaan sotamiehen sanoja, joiden merkitystäpommituksen äänet ehdottomasti suurensivat ja vahvistivat. —Naurettava tuo moskova… Aja, Nikolajev! annahan mennä… Oletkonukkunut! – lisäsi hän hieman äkäisesti tensikalle, korjatensinellinsä liepeitä.

Ohjaksista nykäistiin, Nikolajev maiskahutti suutaan ja kuormarattaatvierivät ravia eteenpäin.

– Syötetään vain hetkinen ja kohta, mutta nyt… eteenpäin, – virkkoi upseeri.

II

Kun luutnantti Kozeljtsov jo ajoi kadulle Duvankan tatarilaistalojensortuneiden kivimuurien keskelle, pidätti hänet pommi- jatykinkuulakuormasto, joka oli menossa Sevastopoliin ja olikasaantunut tielle.

Kaksi jalkasotamiestä istui parhaassa pölyssä sortuneen aidan kivillätien vieressä ja söi arbuusia leivän kanssa.

– Kauasko on matka, maamies? – virkkoi heistä muuan leipää purrensotamiehelle, joka pieni reppu olalla pysähtyi heidän viereensä.

– Komppaniaan menemme, – vastasi sotamies vilkaisten syrjäänarbuusista ja korjaten reppua selkäänsä. – Me olimme näetsen, kolmatta viikkoa komppanian heinässä, vaan nyt vaativat kaikkia; entiedä vain missä nyt rykmentti on tällä hetkellä. Kertovat, ettämeikäläiset ovat asettuneet Korabeljnajaan viime viikolla. Ettekösole kuulleet, hyvät herrat?

– Kaupungissa se on, veikkonen, kaupungissa, – virkkoi toinen, vanha kuormastosotamies, joka kaivoi kääntöpääveitsellä raakaa, valkoista arbuusia. – Me tulimme sieltä vasta puolenpäiväntienoissa. Sitä hirmua, veli veikkoseni sinä!

– Mitä niin, hyvät herrat?

– Etkös kuule, nyt ampuu yltä ympäri, jotta ei ehjää paikkaa enäämissään. Niin on meidän poikia kaatanut, ettei sanoakaan osaa!

Ja puhuja heilahutti kättään ja korjasi lakkiaan.

Jalankulkeva sotamies pudisti miettivästi päätään, maiskahuttikielellään, veti saapasvarresta piipun, kaivoi kynnellään muttapanematta pesään palanutta tupakkaa, sytytti taulanpalasen polttavansotamiehen piipusta ja kohotti lakkiaan.

– Jumalan ainoan on valta, hyvät herrat! hyvästi jääkää! – sanoihän ja kohentaen reppua selkäänsä lähti astumaan tietä pitkin.

– Elähän, odottelisit ennemmin! – virkkoi vakuuttavasti arbuusinkaivelija.

– Yhtä kaikki! – jupisi jalankulkija, pujahdellen yhdessärykelmässä seisovien kuormarattaiden lomitse.