– Onko tämä M: n rykmentin toinen pataljoona? – kysyi Praskuhin, saapuen juosten paikalle ja törmäten yhteen sotamiesten kanssa, jotkakantoivat maata säkeissä.

– On kyllä.

– Missä on päällikkö?

Mihailov otaksui, että kysyttiin komppanian päällikköä, ryömikuopastaan ja, luullen Praskuhinia päälliköksi, lähestyi häntä käsilakinlipulla.

– Kenraali käski teitä… suvaitkaa lähteä… mitä pikimmin… muttaennen kaikkea hyvin hiljaa… takaisin… ei takaisin, vaan varaväenluo, – sanoi Praskuhin, katsellen vinoon vihollisen tulien suuntaan.

Tunnettuaan Praskuhinin laski Mihailov kätensä alas ja päästyäänperille mistä oli kysymys, antoi käskyn ja pataljoonassa syntyielämää. Kiväärit koottiin, sinellit vedettiin ylle ja lähdettiinliikkeelle.

Ken ei ole kokenut, se ei voi kuvitella mielessään nautintoa, jotaihminen tuntee lähtiessään kolme tuntisen pommituksen jälkeensellaisesta vaarallisesta paikasta kuin tykkikaivanto on. Mihailov, joka näinä kolmena tuntina oli jo monta kertaa ja syystä kylläpitänyt loppuaan varmana, oli kerinnyt tottua siihen vakaumukseen, että hän auttamatta kaatuu, ja ettei hän enää kuulu tähän maailmaan.Siitä huolimatta saattoi hän vain suurella vaivalla hillitä jalkansajuoksemasta, kun hän komppanian etunenässä rinnan Praskuhinin kanssalähti tykkikaivannoista.

– Näkemiin, – sanoi hänelle majuri, joka jäi sinne komentamaantoista pataljoonaa ja jonka kanssa he olivat yhdessä syöneet juustoaistuen kuopassa rintavarustuksen suojassa, – ja onnellista matkaa.

– Teillekin toivotan onnea pitämään puolianne. Nyt näyttäähiljenevän.

Vaan tuskin oli hän kerinnyt sen sanoa, kun vihollinen, huomattuaanvarmaankin liikettä tykkikaivannoissa, alkoi ampua yhä taajemmin.Meikäläiset rupesivat vastaamaan, ja voimakas tykkituli alkoiuudelleen. Tähdet tuikkivat korkealla, vaan himmeinä taivaalla.Yö oli pilkkosen pimeä; vain laukausten leimaukset ja pommienräjähdykset valaisivat silmänräpäykseksi esineet. Sotamiehetmarssivat nopeasti ja äänettöminä, ehättäen tahtomattaan ohi toinentoisensa. Kuului vain heidän tahdikas astuntansa kuivalla tiellä läpiammunnan taukoamattoman jyminän, pistimien kilahdukset toisiinsaja jonkun sotamiespoloisen huokaus ja rukous: "Herra Jumala, HerraJumala, mitähän tuo on." Toisinaan kuului haavottuneen voihkaus jahuuto: "Paarit tänne!" (Komppaniasta, jota Mihailov komensi, tappoiyksin tykkituli 26 miestä sinä yönä.) Salama välähti kaukana pimeällätaivaanrannalla, vahtisotamies huusi vallinsarvelta: "ty-ykki!"ja kanuunankuula suhahti yli komppanian, upposi maahan ja viskeliylt'ympäri kiviä.

"Hitto vie! kuinka hitaasti ne kulkevat", ajatteli Praskuhin, katsellen yhtä mittaa taakseen harpatessaan Mihailovin rinnalla."Onpa todentotta parempi, että juoksen edellä: johan käskyntoimitin… Vaan enpähän: voivat sitten kertoa, että olen pelkuri.Tuli mitä tuli: rivissä kuljen."

"Vaan miksikähän se minua seuraa", – ajatteli puolestaan Mihailov, – "niin usein kuin vain olen pannut merkille, tuo hän aina mukanaanonnettomuutta. Kas, tuo taitaa lentää suoraan tänne."

Kuljettuaan muutaman sata askelta he kohtasivat Kaluginin, jokareippaasti kalisuttaen miekkaansa meni tykkikaivannoille kenraalinkäskystä tiedustelemaan kuinka työt siellä edistyivät. Mutta kunhän tapasi Mihailovin, niin hän tuli ajatelleeksi, ettei hänentarvitsekaan tässä kauheassa tulessa mennä perille saakka, jota eioltu käskettykään, vaan hän saattaisi kysellä kaikki juurtajaksainupseerilta, joka juuri tuli sieltä. Ja kun Mihailov sitten olikertonut töistä aivan tarkalleen, niin Kalugin, kuljettuaan heidänkanssaan vielä vähän matkaa, kääntyi salalinnotukseen johtavaansaartokaivantoon.

– No mitä uutta? – kysyi upseeri, joka söi illallista yksinhuoneessa.

– Eipä juuri mitään; kahakka taitaa jo olla lopussa.

– Lopussako? ei suinkaan, kenraali lähti äsken taas tähystystorniin.Tuli vielä yksi rykmentti. Siinäpäs se on… kuuletteko? Taas alkavatkivääreillä. Elkää menkö. Miksikä te menisitte? – lisäsi upseeri, huomattuaan Kaluginin liikkeen.

"Kyllähän minun oikeastaan pitäisi välttämättä siellä olla" – tuumiitsekseen Kalugin, – "mutta olenhan minä tänään jo monta kertaapannut henkeni vaaraan. Ammunta on hirmuinen."

– Ja parempihan onkin niitä odottaa täällä, – virkkoi hän.

Parinkymmenen minuutin kuluttua kenraali palasi lähimpien upseeriensaseurassa; niiden joukossa oli junkkari parooni Pesthkin, vaan eiPraskuhinia. Meikäläiset olivat takaisin vallanneet ja miehittäneettykkikaivannot.

Saatuaan seikkaperäiset tiedot taistelusta, Kalugin lähti Pesthinkanssa salalinnotuksesta.

XI

– Teidän sinellinne on veressä: Ettehän vain ole ollutkäsikahakassa? – kysyi häneltä Kalugin.

– Uh, sepä oli hirmuista! ajatelkaahan… Ja Pesth alkoi kertoa, kuinka oli johdattanut komppaniaansa, kuinka komppanian päällikkö olikaatunut, kuinka oli pistänyt ranskalaisen hengiltä ja kuinka ilmanhäntä olisi jouduttu tappiolle.

Kertomuksen pääkohdat, nimittäin että komppanian päällikkö olikaatunut ja että Pesth oli tappanut erään ranskalaisen, olivat totta; mutta yksityisseikkoja kertoessaan junkkari kerskaili ja pani omiaan.

Hän ei kerskaillut tahallaan, sillä hän oli koko taistelun ajan ollutkuin huumauksessa ja horroksissa siinä määrin, ettei hänellä ollutoikein selvillä missä, milloin ja kelle kaikki oli tapahtunut. Hyvinymmärrettävästi hän koetti tuoda näitä yksityiskohtia esiin itselleenedulliselta puolelta. Vaan todellisuudessa oli käynyt näinikään.

Pataljoona, johon junkkari oli komennettu ottamaan osaa hyökkäykseen, seisoi noin pari tuntia tulessa jonkun matalan muurin vieressä;sitten pataljoonan päällikkö sanoi rintamassa jotakin, – komppanian päälliköt alkoivat toimia, pataljoona lähti liikkeellerintavarustuksen takaa ja kuljettuaan noin sata askelta, pysähtyijärjestyen komppaniakolonneihin. Pesth sai paikkansa oikeallasiivellä toisessa komppaniassa.

Olematta vähääkään selvillä siitä, missä oli ja minkä vuoksi, jäijunkkari paikalleen ja pidättäen tahtomattaan hengitystään kylmienväreiden kulkiessa selkää pitkin katseli tajuttomasti eteensä pimeäänetäisyyteen ja odotti jotain kauheaa. Ei häntä juuri pelottanut, sillä ammunta oli tauonnut, vaan muuten tuntui niin vieraalta jakummalta olla täällä kedolla linnotuksen ulkopuolella. Taas sanoipataljoonan komentaja jotain rintamassa, taas rupesivat upseeritpuhumaan kuiskaten, antaen käskyjään, ja ensimmäisen komppanianmuodostama musta muuri vajosi äkkiä näkyvistä. Oli annettu käskyheittäytyä maahan. Toinen komppania heittäytyi myöskin maahan, jolloin Pesth satutti kätensä johonkin piikkiin. Vain toisenpataljoonan päällikkö jäi yksin seisomaan. Hänen matala haahmonsapaljastetuin miekoin, jota hän heilutteli taukoomatta puhuen, liikkuikomppanian edessä.

– Pojat! urheina minun rinnallani, kuulkaa! Elkää kiväärillä ampuko, vaan pistimistä antakaa niille lurjuksille. Kun minä huudan "hurraa",niin eteenpäin joka mies – se muistakaa!.. näyttäkäämme niille, elkäämme itseämme häväiskö, niinhän, pojat? Tsaari-taattomme puolesta!

– Mikä on komppanian päällikkömme nimi? – kysyi Pesth junkkarilta, joka makasi hänen vieressään: – kuinka hän on urhoollinen!

– Niin on, sekä taistelussa että muualla… – vastasi junkkari. —

Hänen nimensä on Lisinkovskij.

Tällöin välähti äkkiä tulenliekki aivan komppanian edessä. Kajahtijyrähdys, joka huumasi koko komppanian, korkealla ilmassa surisivatkivet ja pirstaleet, noin viidenkymmenen sekunnin kuluttua putosimaahan kivi katkaisten erään sotamiehen jalan. Se oli korokkeeltaammuttu pommi ja sen putoaminen keskelle komppaniaa todisti, ettäranskalaiset olivat huomanneet kolonnan.

– Vai pommeja viskelet!.. Varrohan kun pääsemme kimppuusi, niinsaat maistaa kolmisärmäistä venäläistä pistintä, kirottu! – puhuikomppanian päällikkö niin kovalla äänellä, että pataljoonan päälliköntäytyi käskeä häntä vaikenemaan ja pitämään vähemmin melua. Hetisenjälkeen nousi ensimmäinen komppania pystyyn ja sen perästä toinen.Komennettiin kiväärit tanaan ja pataljoona lähti eteenpäin. – Pestholi niin pelon vallassa, ettei ollenkaan muistanut kauanko tätäkesti, minne meni ja kuka mikin oli. Hän kulki kuin juovuksissa.Mutta äkkiä välähti joka puolelta miljoonia tulia, jokin suhahtija ryskyi. Hän huudahti ja alkoi juosta jonnekin, koska kaikkimuutkin huusivat ja juoksivat. Sitten hän kompastui ja kaatui jonkinpäälle. Se oli komppanian päällikkö (joka oli tullut haavotetuksikomppaniansa etunenässä ja luullen junkkaria ranskalaiseksi tarttuihänen jalkaansa). Sittenkuin hän oli kiskaissut irti jalkansa janoussut pystyyn, karkasi pimeässä hänen selkäänsä joku ja oli vähällälyödä hänet jälleen kumoon; joku toinen kiljasi: "Pistä hengiltä!mitä katselet!" Joku otti kiväärin ja survaisi pistimen johonkinpehmeään. "Ah Dieu!" kirkaisi joku kammottavalla, läpitunkevallaäänellä, ja silloin vasta Pesth huomasi pistäneensä kuoliaaksiranskalaisen. Kylmä hiki valui pitkin koko hänen ruumistaan, häntäpuistatti kuin horkassa ja hän heitti kiväärin kädestään. Muttasitä kesti vain tuokion; samassa hänen päähänsä pälkähti, että hänon sankari. Hän sieppasi taas kiväärin, ja kilvan toisten kanssahuutaen "hurraa!" juoksi kuolleen ranskalaisen luota. Juostuaanparisenkymmentä askelta hän saapui saartokaivannolle. Siellä olivatmeikäläiset ja pataljoonan päällikkö.

– Minä pistin yhden kuoliaaksi! – sanoi hän pataljoonan päällikölle.

– Tepä urhea poika, parooni!

XII

– Vaan tietäkääs, kun Praskuhin on kaatunut, – sanoi Pesthsaattaessaan Kaluginia, joka oli kotiin menossa.

– Se ei voi olla mahdollista!

– Miksikä ei: itse näin.

– Jääkää nyt hyvästi: minun täytyy kiirehtiä.

"Olen hyvin tyytyväinen", – ajatteli Kalugin kotia palatessaan, – "ensi kertaa oli minulle vuorollani onni myötäinen. Mainio asia: olen eheänä elossa, saan loistavan suosituksen ja kultaisen miekanvarmasti. Ja onhan se ansiosta."

Selostettuaan kenraalille kaikki niinkuin pitikin, hän menihuoneeseensa, jossa jo aikaa sitten palannut ruhtinas Galjtsin häntäodotteli, lukien kirjaa, jonka oli löytänyt Kaluginin pöydältä.

Ihmeellisellä nautinnolla tunsi Kalugin taas olevansa kotonaturvassa ja saatuaan yöpaidan ylleen kertoi vuoteessa viruenGaljtsinille juurtajaksain taistelusta, esittäen kaikki seikathyvin luonnollisesti ja niinpäin, että ne todistivat kuinka kyvykäsja urhoollinen upseeri hän, Kalugin, oli, – jota oli tarpeetonhuomauttaa, koskapa kaikki tiesivät sen ilmankin, eikä kelläänollut vähintäkään oikeutta eikä syytä sitä epäillä, lukuunottamattakenties ratsumestari Praskuhin-vainajaa, joka, vaikka olikin pitänytsuurena kunniana käydä käsikynkässä Kaluginin kanssa, oli vielä eilensalaisuutena kertonut eräälle ystävälleen, että Kalugin on kyllämainio mies, vaan näin meidän kesken sanoen, pelkää vallinsarvellemenoa kuin kuolemaa.

Tuskin oli Praskuhin, joka yhä kulki rinnan Mihailovin kanssa, eronnut Kaluginista ja tunsi turvallisemmille paikoille tullessaan johieman elpyvänsä, kun hän näki kirkkaan salaman leimahtavan takanaanja kuuli vahtisotamiehen huudon: "mörssäri!" ja takanaan-kulkevansotamiehen sanat: "suoraan vallinsarvelle lentää!"

Mihailov katsahti taakseen. Loistava piste näytti kohonneenkorkeimmilleen ja pysähtyneen sellaiseen asemaan, että oliaivan mahdotonta määrätä sen suuntaa. Mutta sitä kesti vainsilmänräpäyksen: yhä nopeammin ja nopeammin, yhä lähemmä ja lähemmäsaapuen, niin että näki jo sytytysputken kipinät ja kuuli senturmiota ennustavan viuhinan, se laski suoraan kohti pataljoonankeskustaa.

– Heittäytykää maahan, – kuului joku kiljasevan. Mihailov jaPraskuhin heittäytyivät pitkälleen. Praskuhin sulki silmänsä ja kuulivain kuinka pommi jossakin aivan lähellä jymähti kovaan maahan. Kuluisekunti, pitkä kuin tunti – pommi ei räjähtänyt. Praskuhin pelästyi: turhiako hän olikin säikkynyt? Kukaties pommi onkin pudonnut kauas jahänestä vain tuntuu kuin sähisisi sytytin ihan tuossa vieressä. Hänavasi silmänsä ja tuli hyvilleen, kun näki Mihailovin liikahtamattamakaavan maassa ihan hänen jaloissaan. Vaan samassa sattuivathänen silmänsä hetkeksi kyynärän päässä kierivän pommin hehkuvaansytytysputkeen.

Kauhu – jäätävä, joka poisti kaikki muut ajatukset ja tunteet, – kauhu valtasi koko hänen olemuksensa. Hän peitti kasvonsa käsillään.

Kului vielä sekunti, – sekunti, jonka kuluessa kokonainenmaailma tunteita, ajatuksia, toiveita, muistoja välähti hänenmielikuvituksessaan.

"Kenen tappaa – minut vai Mihailovin? vai molemmatko? Jos minut, niin mihin osuu? Jos päähän, niin kaikki on lopussa; vaan josjalkaan, niin se leikataan pois, ja silloin pyydän nukuttamaankloroformilla, – ja voin vielä jäädä eloon. Mutta ehkä tappaakinvain Mihailovin: silloin kerron, kuinka me rinnan kuljimme, hänettappoi ja minut vereen tahri. Ei, minua on lähempänä… minut!"

Silloin hän muisti ne kaksitoista ruplaa, jotka hän oli Mihailovillevelkaa; muisti vielä toisenkin velan, Pietariin, joka jo aikaa sittenolisi pitänyt maksaa; mustalaislaulu, jonka hän oli illalla laulanut, johtui hänen mieleensä. Hän näki mielikuvituksessaan naisen, jotarakasti, päässä punanauhainen päähine; mies, jota hän oli loukannutviisi vuotta sitten ja jolle hän ei ollut antanut hyvitystä, muistuihänen mieleensä – vaikka samalla erottamattomasti tähän ja tuhansiinmuihin muistoihin yhtynyt nykyisyyden tunne – kuoleman odotus – ei hetkeksikään häntä jättänyt. "Vaan ehkäpä se ei räjähdäkään", – tuli hän ajatelleeksi, ja päätti epätoivon lujuudella avata silmänsä.Mutta sillä hetkellä, vielä läpi suljettujen silmäluomien iskihänen silmiinsä punainen liekki; kammottavasti ryskyen sysäsi jokinhäntä keskelle rintaa, hän kavahti pystyyn, alkoi juosta jonnekin, kompastui miekkaansa, joka oli pudonnut jalkoihin, ja kaatuikyljelleen.

"Jumalan kiitos! olen vain hiukan loukkaantunut", oli hänenensimmäinen ajatuksensa, ja hän tahtoi koetella käsillään rintaansa; mutta hänen kätensä tuntuivat kuin kiinni kasvaneen ja päätä puristikuin pihdeissä. Hänen silmissään vilahti sotamiehiä ja hän alkoitajuttomasti niitä lukea: "yksi, kaksi, kolme sotamiestä; ja kas, tuotuolla, jolla on sinellin liepeet käärittyinä, on upseeri", ajattelihän. Sitten välähti hänen silmissään salama ja hän mietti, ettämillähän ne tuon ampuivat: mörssärillä vai tykillä? Kai tykillä. Jakas, vielä laukauksia; ja vielä sotamiehiä: viisi, kuusi, seitsemänsotamiestä, menevät ohitse. Häntä rupesi äkkiä pelottamaan ettämurskautuu niiden jaloissa. Hän tahtoi huutaa, että on loukkaantunut, mutta suu oli niin kuiva, että kieli tarttui kitalakeen ja hirmuinenjano kiusasi häntä. Hän tunsi, kuinka märkää oli rinnan seutuvilla: se muistutti häntä vedestä ja häntä halutti juoda tuo märkäkin."Varmaankin loukkasin itseni verille kaatuessani", ajatteli hänja joutuen yhä enemmän pelon valtaan, että sotamiehet, joita yhtämittaa vilahti ohitse, tallaavat hänet jalkoihinsa, hän kokosikaikki voimansa ja yritti huutaa: "ottakaa minut mukaanne!" vaan sensijaan päästi niin hirmuisen voihkauksen, että pelästyi kuullessaan.Sitten rupesi punaisia tulia vilkkumaan hänen silmissään, – ja hänoli näkevinään sotamiesten nostavan kiviä hänen päälleen; tuletvilkkuivat yhä harvemmin, kivet, joita hänen päälleen nostettiin, painoivat yhä raskaammin. Hän teki ponnistuksen työntääkseen kivetpäältään, oikaisihe, eikä enää nähnyt, ei kuullut, ei ajatellut eikätuntenut. Pommin pirstale, joka oli osunut keskelle rintaa, oli hänettappanut siihen paikkaan.

XIII

Kun Mihailov näki pommin, heittäytyi hän maahan ja samoinkuinPraskuhinkin sai ajatuksissaan ja tunteissaan kokea äärettömänpaljon niinä kahtena sekuntina, joiden kuluessa pommi virui maassaräjähtämättä. Hän rukoili ajatuksissaan Jumalaa ja toisti ehtimiseen: "tapahtukoon Sinun tahtosi! – Miksi rupesinkaan sotapalvelukseen, – ajatteli hän samalla, – ja vielä siirryin jalkaväkeen päästäksenisotaan. Parempi olisi ollut jäädä ulaanirykmenttiin T: n kaupunkiin, viettää aikani Natasha-ystäväni kanssa. Vaan entäs nyt." Ja hänrupesi lukemaan: yksi, kaksi, kolme, neljä, arvotellen, että jospommi räjähtää parillisella luvulla, niin hän jää henkiin, vaanparittomalla saa surmansa. "Kaikki on lopussa: tappoi", ajatteli hän, kun pommi räjähti (hän ei muistanut, parillisellako vai parittomalla)ja hän tunsi iskun ja kauheaa kipua päässään. "Herra! anna anteeksirikkomukseni", virkkoi hän, lyöden kätensä yhteen, nousi, vaan kaatuitunnottomana selälleen maahan.

Hänen ensimmäinen tuntemuksensa tajuun tultuaan oli veren valuminennenää pitkin ja päässä tuntuva kipu, joka oli käynyt paljoaheikommaksi. "Henki erkanee", – ajatteli hän – "mitenkähänsiellä on? Jumala! anna sielulleni lepo luonasi. Vain se minuakummastuttaa", – mietiskeli hän, – "että kuollessani niin selvästikuulen sotamiesten askeleet ja laukaukset."

– Tuokaa paarit… hei… kapteeni on kaatunut! – kuului hänenpäänsä päällä huuto, ja hän tunsi ehdottomasti rumpali Ignatjevinäänen.

Joku tarttui häneen hartioista. Hän avasi hieman ponnistaen silmänsäja näki yllään tummansinisen taivaan, tähtisikermät ja kaksi pommia, jotka lensivät hänen yläpuolellaan, ajaen takaa toinen toistaan;näki Ignatjevin, sotamiehet paareineen ja kivääreineen, vallin, saartokaivannon ja sai samassa selville, ettei hän vielä ollutkaantoisessa maailmassa.

Kivi oli lievästi haavottanut häntä päähän. Kaikkein ensiksitunsi hän miltei kaipuuta: hän oli jo niin hyvin ja rauhallisestivalmistautunut muuttamaan sinne, että palaaminen todellisuuteenpommeineen, saartokaivantoineen ja verilätäkköineen tuntui hänestävastenmieliseltä; toinen hänen vaikutelmansa oli itsetiedoton ilosiitä, että oli elossa, ja kolmas – halu mitä pikimmin päästä poisvallinsarvelta. Rumpali sitoi päällikkönsä pään huivilla, otti häntäkainalosta ja talutti sitomispaikalle.

"Vaan minne minä oikeastaan menen, ja mitä varten?" – ajattelialikapteeni hieman toivuttuaan. – "Velvollisuuteni on jäädäkomppaniaani eikä lähteä ennen muita, – varsinkin kun komppaniakinpian pääsee tulesta", kuiskasi hänelle joku ääni.

– Ei tarvitse, veliseni, – sanoi hän ja irtautui avuliaan rumpalinkäsivarresta: – en lähdekään sitomispaikalle; jään komppaniaan.

Ja hän kääntyi takaisin.

– Paras olisi sidottaa oikein kunnollisesti, teidänjalosukuisuutenne, – sanoi Ignatjev, – noin ensituimaan vaintuntuu, ettei ole mitään; kun ette vaan tekisi sitä pahemmaksi tässämyllerryksessä… totta totisesti, teidän jalosukuisuutenne.

Mihailov pysähtyi hetkeksi kahden vaiheilla ja näytti jo aikovannoudattaa Ignatjevin neuvoa, ellei samassa olisi muistanut, kuinka paljon vaikeasti haavottuneita oli sitomispaikalla."Kukaties lääkärit hymyilevät naarmulleni", ajatteli alikapteeni,ja päättävästi, rumpalin väitteistä huolimatta, lähti takaisinkomppaniaansa.

– Missähän ordonanssi Praskuhin on, joka oli kanssani? – kysyi hän, kun tapasi vänrikin, joka oli johtamassa komppaniaa.

– En tiedä… taitaa olla kaatunut, – vastasi vänrikkivastahakoisesti.

– Kaatunut tai haavottunut ja te ette tiedä! Kulkihan hän yhtämatkaa meidän kanssamme. Miksikäs te ette tuoneet häntä mukananne?

– Mitenkäs sitä toi tällaisessa myllerryksessä!

– No, tepäs vasta olette, Mihail Ivanitsh, – sanoi Mihailovsuuttuneena: – kuinka voitte jättää, jos vielä olisi ollut hengissä;ja vaikka olisi ollut kuollutkin, niin ruumis toki olisi pitänytottaa.

– Hengissä, kun minä itse kävin katsomassa ja näin! – sanoivänrikki. – Siunatkoon teitä, hyvä herra, kun edes omansavoisi korjata. Kas niitä junkkareita, nyt rupeavat tykinkuuliasingahuttelemaan, – lisäsi hän.

Mihailov kyyristyi istumaan ja tarttui päähänsä, jota kävellessä oliruvennut kauheasti pakottamaan.

– Ei, täytyy välttämättä lähteä noutamaan: ehkä hän vielä onhengissä, – sanoi Mihailov. – Se on meidän velvollisuutemme,Mihail Ivanitsh!

Mihail Ivanitsh ei vastannut.

"Sellaista se on kun ei ottanut silloin – nyt täytyy lähettääsotamiehiä hakemaan; mutta kuinkas lähettää? tässä kauheassa tulessavoivat turhanpäiten kaatua", tuumi Mihailov.

– Pojat! täytyy palata takaisin noutamaan upseeria, joka onhaavottuneena tuolla kaivannossa, – sanoi hän hillityllä äänellä jakäskevästi, tuntien, kuinka epämieluista tämän käskyn täyttäminenoli sotamiehille, – ja niinpä, kun ei hän ollut puhutellut ketäänerittäin, ei kukaan ruvennutkaan sitä täyttämään.

"Tosiaankin saattaa hän jo olla kuollut, eikä siis maksa vaivaa panna miehiä turhaan vaaralle alttiiksi; ja minähän se olenkinyksin syyllinen, kun en parempaa huolta pitänyt. Lähden itse jaotan selvän, onko hän elossa. Se on minun velvollisuuteni", sanoiMihailov itsekseen.

– Mihail Ivanitsh! johtakaa komppaniaa, minä kyllä teidät saavutan, – sanoi hän ja kantaen toisella kädellään sinellinsä liepeitä,toisella lakkaamatta hypistellen pyhän Mitrofanin kuvaa, johonhän aivan erityisesti luotti, lähti juoksemaan minkä kerkisisaartokaivantoa pitkin.

Tultuaan vakuutetuksi siitä, että Praskuhin oli kuollut, käydälaahusti Mihailov huohottaen ja kädellään pidellen höltynyttä sidettäja päätään, jota nyt taas rupesi kovasti pakottamaan, takaisinkomppaniaansa. Kun Mihailov saavutti pataljoonan, oli se jo vuorenjuurella ja melkein ampumamatkan ulkopuolella. Sanon melkein, sillätännekin eksyi silloin tällöin joku pommi.

"Paras on sentään lähteä huomenna sairaalaan", tuumi alikapteeni, kunpaikalle saapunut välskäri sitoi hänen päätään.