Paljo melua tyhjästä

Näytelmän henkilöt:

DON PEDRO, Aragonian prinssi.

DON JUAN, hänen velipuolensa.

CLAUDIO, nuori florensilainen kreivi.

BENEDIKT, padualainen ylimys.

LEONATO, Messinan maaherra.

ANTONIO, hänen veljensä.

BALTHASAR, Don Pedron palvelija.

BORACHIO, | Don Juanin seuralaisia.

CONRAD, |

MOILANEN, | oikeudenpalvelijoita.

MUIKKARI, |

Munkki FRANCISCUS.

Kirjuri.

Poika.

HERO, Leonaton tytär.

BEATRICE, Leonaton veljentytär.

MARGAREETA, | Heron seuranaisia.

URSULA, |

Sanansaattajia, vartijoita ja seuralaisia.

TAPAUS Messinassa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus
Leonaton talon edustalla

(Leonato, Hero, Beatrice ja sanansaattaja tulevat.)

LEONATO. Näen tästä kirjeestä että Aragonian prinssi, Don Pedro, tänä iltana saapuu Messinaan.

SANANSAATTAJA. Hän on jo hyvinkin lähellä; tuskin kolmen peninkulman päässä hänestä erosin.

LEONATO. Kuinka monta aatelismiestä olette tässä tappelussa menettäneet?

SANANSAATTAJA. Vain joitakuita arvohenkilöitä, ei yhtäkään mainemiestä.

LEONATO. Voitto on kahden arvoinen, kun voittaja palaa kotiin täysin joukoin. Näen tästä, että Don Pedro on erityisesti huomiota osoittanut nuorelle Claudio-nimiselle florensilaiselle.

SANANSAATTAJA. Hän onkin sen täysin ansainnut, ja Don Pedro on hänen ansionsa täysin tunnustanut. Hän on enemmän tehnyt, kuin mitä hänen ikäiseltään olisi odottanut, ja lampaan hahmossa toimittanut jalopeuran töitä: hän todellakin suuremmassa määrin voittaa kaikki toiveet, kuin mitä voisitte toivoakaan minun voivani tässä kertoa.

LEONATO. Hänellä on täällä Messinassa setä, joka tulee tuosta kovin iloiseksi.

SANANSAATTAJA. Olen vienyt hänelle kirjeitä, jotka näyttivät tuottavan hänelle suurta iloa, jopa niinkin suurta, että ilo ei voinut esiintyä kyllin hillittynä, osoittamatta tuskan tuntomerkkiä.

LEONATO. Purskahtiko hän itkuun?

SANANSAATTAJA. Oikein valtavaan itkuun.

LEONATO. Hellää hellyyden yltäkylläisyyttä! Ei ole kasvoja puhtaampia kuin ne, joita näin pestään. Paljo, paljo parempi on itkeä ilosta, kuin iloita itkusta.

BEATRICE. Sanokaa, olkaa hyvä, onko signor Kalpanen palannut sodasta vai ei.

SANANSAATTAJA. En tunne ketään sen nimistä, neiti; ei ollut ketään sellaista arvohenkilöä armeijassa.

LEONATO. Ketä sinä kyselet, tyttö?

HERO. Serkkuni tarkoittaa signor Benediktiä, padualaista.

SANANSAATTAJA. Oi, hän on palannut ja yhtä iloisena kuin koskaan ennen.

BEATRICE. Hän täällä Messinassa naulasi julki ilmoituksen,^[1] jossa vaati Cupidoa kilpakeihäisille; ja setäni narri, joka sattui tämän vaatimuksen lukemaan, kirjoitti Cupidon nimessä sen alle ja vaati miestä sulkasotasille. Sanokaa, olkaa hyvä, kuinka monta on hän tässä sodassa tappanut ja syönyt? Ei, sanokaa vain, kuinka monta hän on tappanut, sillä minä lupasin syödä kaikki, jotka hän tappaisi.

LEONATO. Totisesti, tyttöseni, liiaksi pistelet signor Benediktiä; mutta kyllä hän sen vielä sinulle maksaa, ole varma siitä.

SANANSAATTAJA. Hän on, neitiseni, kunnostanut itseään tässä sodassa.

BEATRICE. Teillä oli homehtunutta muonaa, ja hän auttoi teitä sen syömisessä, eikö niin? Hän on oikein urhoollinen lusikkasankari; hänellä on verraton ruokahalu.

SANANSAATTAJA. Hän on kelpo soturi; siitä, neiti, vastaan.

BEATRICE. Kelpo soturi neitiä vastaan; mutta mitä on hän herraa vastaan.

SANANSAATTAJA. Herra herraa vastaan, mies miestä vastaan; kaikilla kunnon avuilla täytetty.

BEATRICE. Niin, todellakin, täytetty! Ja täyte on miehen mukainen, – no niin, olemmehan kaikki kuolevaisia.

LEONATO. Älkää, herra, käsittäkö väärin veljeni tytärtä. He käyvät keskenään jonkinlaista leikkisotaa, hän ja signor Benedikt; aina kun tapaavat, syntyy älyottelu heidän välillään.

BEATRICE. Mutta valitettavasti hän aina joutuu alakynteen. Viime ottelussamme neljä hänen viidestä älynvoimastaan pötki liikaten pakoon, ja nyt ei koko miehellä ole muuta kuin yksi jäljellä; niin että jos hänellä vielä on älyn riepua lämpimikseen, pitäköön sitä tuntomerkkinä, joka erottaa hänet hänen hevosestaan; sillä sen verran sitä tuskin on jäänyt, että hän voi käydä järkiolennosta. Hänellä on joka kuukausi uusi uskottunsa.

SANANSAATTAJA. Onko mahdollista?

BEATRICE. Sangen helposti mahdollista: hänen ystävyytensä on niinkuin hänen hattunsa kuosin, se vaihtelee uusimman muodin mukaan.

SANANSAATTAJA. Huomaan, neitiseni, että tämä herra ei ole teillä hyvissä kirjoissa.

BEATRICE. Ei olekaan; ja jos olisikin, niin polttaisin kirjani. Mutta pyydän: sanokaa, kuka on hänen seurakumppaninsa? Eikö ole ketään nuorta riitapukaria, jota haluttaisi tehdä hänen kanssaan matkaa hornaan?

SANANSAATTAJA. Hän on enimmäkseen jalon Claudion seurassa.

BEATRICE. Taivaan taatto! Häneen hän varmaankin tarttuu kiinni kuin tauti; hänet saa kimppuunsa pikemmin kuin ruton; ja se, jonka hän tartuttaa, tulee paikalla hassuksi. Jumala auttakoon jaloa Claudiota! Jos hän on saanut Benediktin niskoilleen, niin saa hän hellittää tuhat puntaa, ennenkuin paranee.

SANANSAATTAJA. Tahtoisin olla hyvässä ystävyydessä teidän kanssanne.

BEATRICE. Olkaa, hyvä ystävä.

LEONATO. Sinä, Beatrice, et koskaan tule hassuksi.

BEATRICE. En ennen, kuin tulee kuuma tammikuu.

SANANSAATTAJA. Don Pedro on saapunut.

(Don Pedro, Balthasar, Don Juan, Claudio ja Benedikt tulevat.)

DON PEDRO. Rakas signor Leonato, tulette vaivaanne vastaan; maailman tapa on karttaa kulunkeja, mutta te niitä etsitte.

LEONATO. Ei koskaan tullut vaiva talooni teidän hahmossanne, armollinen herra; kun vaiva on ohi, niin mielihyvä jää; mutta kun te meidät jätätte, niin suru jää olemaan ja ilo sanoo hyvästi.

DON PEDRO. Tartutte taakkaanne liian halukkaasti. – Tämä on tyttärenne, arvaan ma.

LEONATO. Hänen äitinsä on sitä monasti minulle sanonut.

BENEDIKT. Epäilittekö, herra hyvä, koska kysyitte?

LEONATO. En, signor Benedikt; sillä te olitte silloin vielä lapsi.

DON PEDRO. Siinä saitte, Benedikt; tästä voimme arvata, millainen olette nyt miehistyneenä. – Toden totta, neiti itse ilmaisee isänsä. – Onneksi olkoon, neitiseni! Tulette kunnon isään.

BENEDIKT. Vaikka signor Leonato onkin hänen isänsä, niin tämä neiti, vaikka saisi koko Messinan, ei tahtoisi hänen päätään hartioilleen, olkoon jos kuinka hänen näköisensä.

BEATRICE. Kumma, että aina tahdotte lörpötellä, signor Benedikt; kukaan ihminen ei teistä välitä.

BENEDIKT. Mitä, rakas neiti Inho? Vieläkö te elätte?

BEATRICE. Kuinka voisi Inho kuolla, kun sillä on niin sopivaa ravintoa kuin signor Benedikt? Itse kohteliaisuus muuttuu inhoksi, kun te tulette likelle.

BENEDIKT. Silloin on kohteliaisuus tuuliviiri. Mutta se vain on varma, että minua rakastavat kaikki naiset, paitse te yksin; ja soisin, että voisin sydämmessäni tuntea, ettei minulla ole niin kovaa sydäntä; sillä, totisesti, en rakasta ketään.

BEATRICE. Mikä suuri onni naisille! He olisivat muuten saaneet vaarallisen kosijan kiusakseen. Kiitän Jumalaa ja kylmää vertani, että tässä asiassa olen samaa mieltä kuin te. Kuulisin mieluummin koiran haukkuvan varista, kuin miehen vannovan, että hän rakastaa minua.

BENEDIKT. Jumala suokoon, että armollinen neiti aina olisi sitä mieltä; silloin toinen tai toinen kunnon mies välttäisi kovan kohtalon saada kasvonsa kynsityksi.

BEATRICE. Kynsiminen ei voisi niitä rumemmiksi tehdä, jos ne olisivat teidän kasvojenne kaltaiset.

BENEDIKT. Kas vain, tehän olette erinomainen papukaijan opettaja.

BEATRICE. Minun kieltäni puhuva lintu on parempi kuin teidän kieltänne puhuva elukka.

BENEDIKT. Soisin että heponi olisi yhtä liukas kuin teidän kielenne, ja yhtä kestävä. Mutta jatkakaa laukkaanne, Herran nimessä, minä olen lopettanut.

BEATRICE. Te lopetatte aina, niinkuin vanha hevoskoni hölkkänsä; tunnen teidät vanhastaan.

DON PEDRO. Lyhykäisesti: Leonato, – signor Claudio ja signor Benedikt, – hyvä ystäväni, Leonato, pyytää teitä kaikkia vieraikseen. Sanoin hänelle, että viivymme täällä ainakin kuukauden, ja hän sydämmestään rukoilee, että joku sattumus pidättäisi meitä vielä kauemmin; uskallan vannoa, että hän ei ole mikään ulkokullattu, vaan että rukous lähtee sydämmestä.

LEONATO. Jos sen vannotte, prinssi, niin ette vanno väärin. – Sallikaa minun sanoa teidät tervetulleeksi, prinssi Juan; sovittuanne veljenne, prinssin, kanssa, omistan teille nöyrimmän kunnioitukseni.

DON JUAN. Kiitoksia; en ole monisanainen; kiitän vain teitä.

LEONATO. Suvaitkaa, teidän armonne, astua edellä.

DON PEDRO. Kätenne, Leonato; menkäämme yhdessä.

(Kaikki menevät, paitsi Benedikt ja Claudio.)

CLAUDIO. Benedikt, tarkastitko signor Leonaton tytärtä?

BENEDIKT. En häntä tarkastanut, mutta kyllä häntä katselin.

CLAUDIO. Eikö hän ole siveä nuori tyttö?

BENEDIKT. Kysytkö suoraa, vilpitöntä ajatustani rehellisenä miehenä vai tahdotko, että vastaan tapani mukaan, hänen sukupuolensa ilmeisenä vihamiehenä?

CLAUDIO. Ei, vastaa tyynesti ja vakaasti.

BENEDIKT. No siis, kautta kunniani: minusta on hän liian matala ansaitakseen korkeata kiitosta, liian tumma kannattaakseen kirkasta kiitosta ja liian pieni saadakseen suurta kiitosta; sen vain voin sanoa hänen puolustuksekseen, että, jos hän olisi toisenlainen kuin on, hän ei olisi soma, ja koska hän ei ole toisenlainen kuin on, niin en pidä hänestä.

CLAUDIO. Luulet, että puhun piloja. Ei, sano minulle suoraan, mitä pidät hänestä.

BENEDIKT. Aiotko hänet ostaa, kun niin tyystin tiedustelet?

CLAUDIO. Voisiko koko maailmalla ostaa semmoista helmeä?

BENEDIKT. Voisi hyvinkin, vieläpä kotelonkin päälliseksi. Mutta puhutko tätä oikein tosissasi? Vai rupeatko koiranhampaaksi ja uskottelet meille, että Cupido on oiva jäniksenpyytäjä ja Vulcanus verraton salvumies?^[2] Sano, mitä nuottia pitää soittaa, voidakseen yhtyä virteesi?

CLAUDIO. Minun silmissäni hän on ihanin nainen, minkä koskaan olen nähnyt.

BENEDIKT. Kyllä minäkin silmälasitta näen, mutta kaikesta tuosta en näe mitään. Tuo hänen serkkunsa – jos hän ei vain olisi raivotarten riivaama – on häntä niin paljon kauniimpi, kuin toukokuun ensimmäinen päivä on kauniimpi joulukuun viimeistä. Mutta ethän vain aikone heittäytyä aviomieheksi, mitä?

CLAUDIO. Vaikka olisin vastakohdan vannonutkin, niin tuskin uskoisin itseäni, jos Hero tahtoisi ruveta vaimokseni.

BENEDIKT. Onko niiksi tullut, todellakin? Eikö siis maailmassa enää ole yhtäkään miestä, joka voisi pitää hattua päässään herättämättä epäluuloa? Enkö enää koskaan saa nähdä kuusikymmen vuotista vanhaapoikaa? Onnea matkaan! Jos välttämättä tahdot pistää niskasi ikeeseen, niin kanna kärsien ristisi ja vietä huokauksilla sunnuntaipäiväsi. Kas, Don Pedro tulee sinua etsimään.

(Don Pedro palaa.)

DON PEDRO. Mitä salaisuuksia teillä on, kun ette tulleet mukaan Leonaton luo?

BENEDIKT. Soisin, että teidän armonne pakottaisi minut sen sanomaan.

DON PEDRO. Minä käsken, uskollisuusvalasi nimessä.

BENEDIKT. Kuuletko, kreivi Claudio: voin olla puhumaton niinkuin mykkä, siitä saat olla varma; mutta uskollisuusvalani, – huomaa: uskollisuusvalani. – Mies on rakastunut, teidän armonne. Kehen? – kysytte. Huomatkaa, kuinka lyhyt on vastaus: Heroon, Leonaton lyhyeen tyttäreen.

CLAUDIO. Jos niin olisi, niin olisi se nyt sanottu.

BENEDIKT. Niinkuin vanha satu, teidän armonne: ei ole niin, ja ei ole ollut niin, ja jumala varjelkoon, että koskaan olisikaan niin.

CLAUDIO. Jos ei kiihkoni lyhyessä ajassa muutu, niin varjelkoon Jumala, että olisi toisin.

DON PEDRO. Aamen, jos häntä rakastatte, sillä tyttö on sen hyvin ansainnut.

CLAUDIO. Sen te vain sanotte, prinssi, kietoaksenne minut.

DON PEDRO. Kunniani kautta, sanoin mitä ajattelin.

CLAUDIO. Kuntoni kautta, prinssi, niinikään minä.

BENEDIKT. Ja niinikään minä, kaksinaisen kuntoni ja kunniani kautta.

CLAUDIO. Että häntä rakastan, sen minä tunnen.

DON PEDRO. Että hän sen ansaitsee, sen minä tiedän.

BENEDIKT. Että minä en tunne, kuinka häntä voi rakastaa, enkä tiedä, miten hän sen ansaitsee, se on vakaumus, jota mikään liekki ei voi minusta sulattaa irti; siitä menen vaikka polttoroviolle.

DON PEDRO. Sinä olet aina ollut paatunut kerettiläinen, mitä kauneuden halveksimiseen tulee.

CLAUDIO. Eikä ole koskaan voinut osassaan pysyä muuten, kuin pakottamalla tahtoaan.

BENEDIKT. Että nainen minut synnytti, siitä häntä kiitän; että hän minut kasvatti, siitä niinikään häntä nöyrimmästi kiitän; mutta että kantaisin sarvea otsassani tai ripustaisin jahtitorveni näkymättömään kantohihnaan, sitä eivät naiset voine minulta vaatia. Etten tekisi heille sitä vääryyttä, että epäilisin ketään heistä, niin tahdon itselleni pidättää sen oikeuden, etten usko ketään heistä; ja kun otan siitä viisua, niin on viisun loppu se, että jään vanhaksipojaksi.

DON PEDRO. Kyllä vielä, ennenkuin kuolen, näen sinut kalpeana rakkaudesta.

BENEDIKT. Vihasta, taudista taikka nälästä, hyvä prinssi, vaan ette rakkaudesta. Jos koskaan näette, että rakkaudesta menetän enemmän verta, kuin minkä voi korvata pullollinen viiniä, niin saatte silmäni puhkaista ballaadin sepustajan kynällä tai ripustaa minut porttolan ovikilveksi ja kirjoittaa alle: "sokea Cupido".

DON PEDRO. Hyvä; jos koskaan tästä uskostasi luovut, niin kyllä joudut makean naurun esineeksi.

BENEDIKT. Jos sen teen, niin saatte ripustaa minut, kuin kissan puteliin ja ampua minua,^[3] ja sitä, joka minuun osaa, saatte taputtaa olkapäälle ja kutsua Aatamiksi.^[4]

DON PEDRO. No niin, se aika vielä tulee, "Ett' ikeen alle villi härkä taipuu".

BENEDIKT. Sen tehköön villi härkä; mutta jos koskaan järkevä Benedikt sen tekee, niin kiskokaa sarvet härän päästä ja pankaa ne minun otsaani, ja antakaa sitten jonkun poropeukalon kuvata minut, ja yhtä suurilla kirjaimilla, kuin on tapana ilmoittaa: "Tässä saa hyviä hevosia vuokrata", präntätkää kuvani alle: "Tässä on nähtävänä Benedikt, se nainut mies".

CLAUDIO. Jos semmoista tapahtuisi, tulisit varmaan sarvihulluksi.

DON PEDRO. Varo! Jos Cupido ei ole koko viinikkoansa Venetiassa tyhjentänyt,^[5] niin saanet ennen pitkää täristä hänen edessään.

BENEDIKT. Silloin täytyy ensin tulla maantäristys.

DON PEDRO. No, no, toinen tunti, toinen tuuma. Sill'aikaa, rakas signor Benedikt, mene Leonaton luo, vie terveisiä minulta ja sano, että kyllä tulen illalliselle; hän on varmaan tehnyt suuria valmistuksia.

BENEDIKT. Sellaisen lähetyksen uskon vielä voivani täyttää, ja nyt jätän teidät —

CLAUDIO. "Herran haltuun; annettu talossani" – jos minulla semmoista olisi, —

DON PEDRO. "Kuudentena heinäkuuta: uskollinen ystävänne Benedikt."

BENEDIKT. No, no, pilkka pois! Koko teidän pakinanne on joskus tilkuilla reunustettua, ja reunus on sangen huonosti kurottu kiinni. Ennenkuin vasta tällaisia rikkikulutettuja pilapätkiä käytätte, tutkikaa ensin omaatuntoanne, ja sillä jätän teidät hyvästi.

(Menee.)

CLAUDIO.

 
Nyt voisitte mua auttaa, jalo prinssi.
 

DON PEDRO.

 
Neuvoilles ystävyyteni on altis;
Sit' opeta, niin vaikeimmankin läksyn
Se helpost' oppii, kun se vain sua auttaa.
 

CLAUDIO.

 
Leonatoll' onko poikaa, hyvä prinssi?
 

DON PEDRO.

 
Ei, muut' ei hällä perijää kuin Hero.
Hänt' aatteletko, Claudio?
 

CLAUDIO.

 
Oi, prinssi,
Nyt päättyneen kun sodan alotitte,
Soturin silmin hänet näin, ja mua
Hän miellytti; mut raaka sotavirka
Ei lemmeks suonut mieltymyksen kasvaa.
Mut nyt kun palajan ja sotatuumat
On väistyneet, niin niiden sijan täyttää
Ihana sulotunne, joka kuiskaa,
Kuink' on tuo Hero viehkeä, ja sanoo
Ett' ennen sotaa mielistyin jo häneen.
 

DON PEDRO.

 
Sin' olet niinkuin kaikki rakastajat:
Upotat kuulijasi sanatulvaan.
Jos lemmit Heroa, niin huolet' ollos;
Ma puhun hänen sekä isän kanssa,
Ja tytön saat. Tuo eikö tarkoitukses,
Noin somasti kun puhees sommittelit?
 

CLAUDIO.

 
Olette oiva lemmen vaalija,
Kun muodosta jo lemmentuskan näätte.
Jott' ylen rutolta ei lempi näyttäis,
Venyvin puhein kaunistaa sit' aioin.
DON PEDRO.
Miks tehdä silta leveämmäks virtaa!
Kun hätä suurin on, on apu lähin.
Se sulle tarjon' on; sa lemmit: hyvä,
Ja minä sulle hankin apukeinot.
Tän' iltana on, näet, naamiaiset;
Sua siellä valepuvuss' osoittelen
Ja sanon Herolle, ett' olen Claudio,
Ja tytön poveen sydämmeni valan
Ja lempiluotteitteni valtavalla
Ma rynnäköllä korvans' otan vangiks.
Isälle sitten asiasta puhun,
Ja sun on tyttö, se sen virren loppu.
Ja tuumasta nyt heti käydään toimeen.
 

(Menevät.)

Toinen kohtaus
Huone Lennaton talossa

(Leonato ja Antonio tulevat.)

LEONATO. No, veli hyvä, missä on poikasi, minun lankoni? – Onko hän hankkinut soittajia?

ANTONIO. Hän sitä täydessä hommassa puuhaa. Mutta, veliseni, voin kertoa sinulle kummia uutisia, joita et olisi ikänäsi saattanut uneksiakaan.

LEONATO. Hyviäkö ovat?

ANTONIO. Riippuu siitä, miksi loppu ne leimaa; kaunis on kuori; hyviltä näyttävät päältäpäin. Eräs minun palvelijani sattui kuulemaan prinssin ja kreivi Claudion keskustelua, kun kävelivät tiheässä lehtokujassa puutarhassani. Prinssi Claudiolle ilmaisi rakastavansa veljentytärtäni, sinun tytärtäsi, ja aikovansa hänelle tunnustaa rakkautensa tänä iltana tanssiaisissa; ja jos huomaisi hänet taipuvaiseksi, niin aikoisi hän ottaa tilaisuudesta vaarin ja heti puhua sinun kanssasi asiasta.

LEONATO. Onko älyä sillä miehellä, joka tätä kertoi?

ANTONIO. Aika sukkela mies. Lähetän häntä noutamaan, niin saat itse häntä kuulustella.

LEONATO. Älä, älä! Pidämme tätä unena, kunnes se ilmenee todellisuutena. Mutta tahdon kuitenkin antaa tästä tiedon tyttärelleni, jotta hän olisi valmiimpi vastaamaan, jos siitä kenties tosi tulisi. Mene sinä ja ilmoita se hänelle. (Useita henkilöitä kulkee näyttämiin poikitse.) Hyvät langot, tiedätte tehtävänne. – Oi, anteeksi, hyvä ystävä, tule kanssani, tarvitsen taitoasi. – Hyvä lanko, ole apunani näissä kiireissä.

(Menevät.)