Ranskalaisia kansansatuja ja tarinoita

NEITOSET

 
Näimme yhden, näimme kaksi,
Suukutonta, silmitöntä.
Näimme kolme, jopa neljä,
Oisin mielelläin ne piessyt.
Viisi, kuusi vielä näimme
Lentelevän, hyppelevän,
Niiden jäljessä seitsemäs,
Vaan ei tullut kahdeksas.
 

Vanha laulu, Maurice Sand'in keräimiä.

Berry-nimisen maakunnan neitoset näyttävät olevan Normmandie'n impien sukua, jotka "Normandie'n ihmeiden" kertoilija kuvaa jättiläis-olennoiksi. Ne ovat liikkumattomia ja niiden ulkomuoto on niin epäselvä, ett'ei niissä voi eroittaa jäseniä eikä kasvoja. Kun niitä lähestyy, pakenevat ne, hyppien vallankin ketterästi epätasaisilla harppauksilla.

Näitä neitosia eli valkoisia tyttöjä löytyy joka maakunnassa. Minä en usko niiden olevan gallilaista sukuperää, vaan pikemmin ranskalaista syntyä keski-ajalta saakka. Olkoon tämä asia kuinka tahansa, tahdon minä tässä kertoa erään mitä täydellisimmän niitä koskevan tarinan, jonka olen sattunut saamaan.

Viime vuosisadalla eräs aatelismies Berry'ssa nimeltä Jean de la Selle, asui Villemort'in metsässä sijaitsevassa linnassaan. Maisema, joka oli kolkkoa ja raivaamatonta, näytti hauskemmalta! metsänrinteessä, missä kuiva, tasainen ja tammipuuta kasvava maa aleni niittyjä kohti, joidenka yli tulvaili joukko nykyaikaan huonossa kunnossa olevia pieniä kala-lammikoita.

Siihen aikaan, josta me puhumme, olivat M. de la Selle'n niityt aivan veden vallassa, koska hänellä ei ollut varoja parantaa tosin kyllä avaroita, mutta muuten kehnoja ja vähän tuottavia maitaan.

Kuitenkin eli hän tyytyväisenä, hän kun oli vaatimaton, iloinen ja siivo luonteeltaan. Naapurit halusivat hänen seuraansa hänen iloisen mielensä, hyvän ymmärryksensä ja metsästys-intonsa tähden. Ympäristön ynnä hänen maallaan asuvat talonpojat pitivät häntä erinomaisen hyvän laatuisena sekä tunnollisena miehenä ja sanoivat, että hän antaisi vaikka ryöstää paidan yltänsä ja hevosen altansa, ennenkuin tekisi äyrinkään vääryyden yhdelle ainoalle naapureistansa.

No niin! Eräänä ehtoona tapahtui, että M. de la Selle, joka oli käynyt Berthenoux'n markkinoilla myymässä härkä-paria, palasi pitkin metsän-rinnettä älykkään ja ymmärtäväisen lampuotinsa, pitkä-Luneau'n, seurassa tuoden laihan, harmaan tammansa selässä kuusi sataa livre'ä suurissa hopearahoissa, joissa oli Ludvikki XIV: nen muotokuva. Nämät rahat olivat myytyjen härkien hinta.

Niinkuin oikea maalainen ainakin oli M. de la Selle syönyt päivällistä lehtipuitten varjossa ja kosk'ei hän mielellänsä juonut yksin, oli hän haastanut Pitkä-Luneau'n istumaan viereensä ja kehottanut hänen maistamaan isäntänsä maalla kasvanutta viiniä. Antaaksensa hyvän esimerkin ja saadaksensa Luneau'takin juomaan oli hän itse ahkeraan maistellut.

Mutta viini ja lämmin sekä matkan vaivat ja vielä päälliseksi kimon tasainen juoksu olivat M. de la Selle'ä nukuttaneet, niin että hän kotiin saapuessansa tiesi tuskin mitään matkastansa, kuinka kauvan se oli kestänyt ja mitä tietä hän oli kulkenut. Luneaun asiana oli saattaa häntä ja hyvin oli hän tehtävänsä suorittanutkin, sillä he pääsivät terveinä ja loukkaantumattomina matkansa perille; eikä heidän hevosissansakaan ollut hikipisaraa.

Päissänsä M. de la Selle ei ensinkään ollut. Hänen ijässänsä ei kukaan vielä ollut nähnyt häntä juomisesta tunnottomana. Riisuttuansa saappaat jaloistaan, käski hän renkinsä viedä matkalaukun hänen huoneesensa; sitte hän aivan järkevästi keskusteli Pitkä-Luneau'n kanssa ja hyvää yötä sanottuaan kävi hän hoipertelematta vuoteesensa.

Mutta seuraavana päivänä, kun hän avasi matkalaukkunsa, ottaaksensa sieltä rahat, ei hän löytänyt muuta kuin joukon suuria piikivi-liuskoja, ja turhaan etsittyänsä, täytyi hänen väkisinkin uskoa että rahansa olivat varastetut.

Pitkä-Luneau, jonka hän käsketti luoksensa, häneltä neuvoa kysyäkseen, vannoi pyhän öljyn ja kasteen kautta, että oli nähnyt rahat tarkoin luettuna matkalaukussa, jonka hän oli sitonut tamman selkään. Valallaan hän myös vahvisti, ett'ei hän ollut isännästään jäänyt viittä askelta, niinkauvan kun he kulkivat valtatietä. Mutta hän tunnusti myös, että hän, heidän metsään saavuttuansa oli huomannut olevansa hiukan kuuro ja että hän kenties oli nukkunut hevosensa selässä noin neljännes-tunnin. Herätessään näki hän silloin olevansa ihan lähellä "Neitosten ojantoa" ja siitä hetkestä hän ei ollut enää nukkunut eikä myös tavannut ainoatakaan ihmistä.

– No niin, joku varas on meitä pilkkanansa pitänyt. Se on enemmän minun syyni kuin sinun, Luneau-parka, ja viisainta lienee, ett'emme enää asiasta puhukaan. Vahinko on ainoastaan minun, koska sinulla ei ollut mitään osaa eläinten myymisessä. Ja vaikka tämä asia hiukan pahoittaa mieltäni, niin en minä kuitenkaan ota sitä huolehtiakseni. Ehkäpä minä jonkun neuvon keksin, vaikka tosin olen tämän kautta joutunut pieneen pulaan. Sainhan siitä sen opetuksen, ett'en enää toiste hevosen selässä nuku.

Luneau koki turhaan saattaa muutamia lähellä asuvia, köyhiä salametsästäjiä epäluulon alaisiksi.

– Ei suinkaan, vastasi tämä hyvä herra; minä en tahdo syyttää ketään. Kaikki tämän seudun asukkaat ovat rehellisiä ihmisiä. Älkäämme enää siitä puhuko. Minä olen saanut minkä ansaitsin.

– Mutta kenties te olette suutuksissa minulle, hyvä herra?

– Siitäkö ettäs nukuit? En, ystäväni; jos minä olisin uskonut matkalaukun sinun haltuusi, niin olen varma siitä, että olisit pysynyt valveilla. Minä en syytä muita kuin itseäni enkä tosiaankaan ai'o ruveta suurella surulla itseäni rankaisemaan. Siinä on kyllä, että olen rahani kadottanut, enkä huoli vielä sen lisäksi menettää hyvää ruokahaluani ja iloista mieltäni.

– Jos minuun luottaisitte, niin antaisitte kuitenkin tutkia "Neitosten ojannon."

– Neitosten ojanto on kahdeksanneksen pituinen ruohoittunut kaivanto; eikä olisi mikään helppo työ rääpiä siellä olevaa mutaa, ja mitäpä sieltä vihdoin löydettäisiinkään. Eihän varas toki niin hullu ollut, että sinne olisi saaliinsa kylvänyt!

– Sanokaa mitä tahdotte, hyvä isäntä, mutta ehkä tämä varas ei olekaan niin luotu, kuin te otaksutte!

– Oho, ukkoseni! Vai sinäkin luulet noita neitosia pahoiksi hengiksi, jotka huviksensa tekevät ihmisille kepposia?

– Siitä minä en tiedä mitään, mutta sen minä tiedän, että eräänä aamuna siellä isäni kanssa ollessani, me niin selvästi näimme ne, kuin minä nyt näen teidät; ja kun me pelästyneinä palasimme kotiin, ei meillä ollut lakkeja päässämme eikä kenkiä jaloissamme ja puukotkin taskuistamme olivat poissa. Ne ovat häijyjä; ne näyttävät aina pakenevan, mutta ihmiseen koskematta ne vievät häneltä kaikki mitä ikänä tahtovat ja pitävät sen omanansa; ainakaan ei ole milloinkaan niiltä saatu mitään takaisin. Jos minä olisin teidän sijassanne, niin minä ojittaisin koko sen suon kuivaksi. Teidän niityllenne siitä olisi hyötyä ja silloin neitoset muuttaisivat täältä pois; sillä tietäähän joka viisas ihminen, ett'eivät ne viihdy kuivassa paikassa ja että ne siirtyvät yhdestä suosta ja lammikosta toiseen, sitä myöten kuin sumu, josta ne elävät, vähenee.

– Epäilemättäkin suon ojittaminen olisi suureksi hyödyksi niitylleni. Mutta huolimatta siitä, että tämä työ vetäisi ainakin yhtä paljon rahaa, kuin minä kadotin, tuntuisi minulle sitä paitsi kovin vastenmieliseltä ruveta neitosia karkottamaan. Enhän minä niin varmaan tiedä, onko niitä olemassa, kosk'en milloinkaan ole niitä nähnyt, niinkuin en muitakaan sen laatuisia aaveita; mutta minun isäni uskoi niitä hiukan ja iso-äitini oli tykkönään vakuutettu niiden olemisesta. Kun niistä puhuttiin, oli isä-vainajallani tapana sanoa: "Antakaa neitosten olla rauhassa, ne eivät koskaan ole tehneet pahaa minulle eikä kenelle muullekaan"; ja iso-äitini sanoi: "Älkää suinkaan kiusatko tahi hätyyttäkö neitosia; niiden suojelus tuottaa onnea perheelle ja niiden läsnä-olo hyötyä maalle."

– Eivät ne ainakaan ole varjelleet teitä varkailta! vastasi Pitkä-Luneau päätänsä pudistaen.

Noin kymmenen vuotta tämän tapauksen perästä palasi M. de la Selle taas Berthenoux'n markkinoilta. Hänellä oli mukanaan yhtä suuri raha summa kuin se, joka silloin niin eriskummaisella tavalla häneltä katosi, ja ratsasti nytkin samalla harmaalla tammalla joka, vaikka se jo oli sangen vanha, kuitenkin juoksi kompastelematta.

Tällä kertaa matkusti hän yksinänsä, kun Pitkä-Luneau oli kuollut muutama kuukausi tätä ennen; eikä hän nyt nukkunut hevosen selässä, sillä hän oli peräti heittänyt pois tuon pahan tavan.

Saavuttuansa metsän-laitaan likelle "Neitosten ojantoa", joka sijaitsee erään pensaita, vanhoja puita ja pitkää ruohoa kasvavan vieremän alla, kävi hän murheelliseksi muistaessaan kaivattua lampuoti-parkaansa, vaikka vainajan Jacques-niminen poika, joka oli yhtä pitkä ja hoikka sekä yhtä sukkela ja älykäs kuin isänsäkin, koki tehdä parastansa täyttääksensä hänen sijaansa.

Mutta vanhain ystävien sijaa ei niin helposti täytetä ja M. de la Selle oli tullut vanhaksi. Hän vaipui surullisiin ajatuksiin, mutta hänen hyvä omatuntonsa karkoitti ne pian ja hän rupesi viheltämään erästä metsästys-laulua lohduttaen itseään sillä, että hän elämässä ja kuolemassa tyytyisi Jumalan tahtoon.

Ehdittyään lähes keskelle suota, näki hän ihmekseen valkoisen haamun, jonka hän siihen saakka oli pitänyt tuommoisena sumu-patsaana, jommoisia nähdään liikkumattomilla vesillä; se muutti paikkaa, sitte se rupesi hyppimään ja kiepsahti pois haihtuen puitten oksien väliin. Toinen jäykempi haamu tuli esiin kahilistosta, seuraten ensimmäistä ja venyen kuin liehuva lieve; sitte tuli kolmas, neljäs ja vieläpä viideskin; ja sitä myöten kuin ne kulkivat M. de la Selle'n ohitse, muuttuivat ne hänen silmäinsä edessä tavattoman pitkiksi olennoiksi, jotka olivat vaatetut pitkiin hameisin. Ne olivat vaaleita ja niiden valvakkaat hiukset väliin häilyivät ilmassa ja väliin laahasivat maata, jotta hänen mieleensä johtui, että nuo nyt mahtoivat olla noita kummituksia, joista hän lapsuudessansa oli kuullut kerrottavan. Ja unhottaen miten iso-äitinsä oli häntä varoittanut, ett'ei hän olisi niitä näkevinänsä, jos joskus maailmassa ne tapaisi, rupesi hän, kohtelias kun oli, niitä tervehtimään. Hän tervehti niitä jokaista ja kun seitsemäs tuli, joka oli pisin ja muita selvempi, ei hän voinut olla puhumatta, vaan sanoi:

– Nöyrin palvelijanne, ihana impi!

Nämä sanat olivat tuskin lausutut, ennenkuin tuo pitkä impi jo istui hänen takanansa hevosen selässä, kiertäen kylmiä käsivarsiansa hänen ympärillensä. Säikähtyneenä rupesi vanha tamma juoksemaan täyttä laukkaa, vieden M. de la Sellen suon poikki.

Ehkä sangen hämmästyneenä ei hän kuitenkaan tyrmistynyt.

– Toden totta, ajatteli hän, minä en koskaan ole tehnyt kenellekään mitään pahaa; siis ei mikään henkikään voi minua vahingoittaa.

Hän koki auttaa hevostansa ja pakoittaa sitä irtautumaan lietteestä, jossa se sapikoitsi, sillä välin kun pitkä impi näytti koettavan saada sitä mutaan painetuksi.

M. de la Selle'llä oli pistuolit muassa ja hän aikoi jo ruveta niitä laukomaan; mutta samassa muisti hän, että hän olikin ylenluonnollisen olennon kanssa tekemisissä ja paitse sitä johtui hänen mieleensä, että hänen vanhempansa olivat varoittaneet häntä loukkaamasta "veden-neitosia"; sentähden hän vaan leppeästi sanoi sille:

– Tosiaankin, te ihana impi, olisitte velvollinen antamaan minun rauhassa kulkea tietäni, kosk'en minäkään milloinkaan ole teitä häirinnyt ja vaikka minä teitä tervehdin, niin se tapahtui kohteliaisuudesta, eikä pilkasta. Jos te olette esi-rukouksia eli sielu-messuja vailla, niin ilmoittakaa minulle tahtonne ja niin totta kuin olen kunniallinen aatelismies, te olette niitä saava.

Silloin M. de la Selle kuuli ylhäältä oudon äänen sanovan:

– Toimita luettavaksi kolme messua Pitkä-Luneau'n sielun pelastukseksi ja mene rauhaan!

Samassa tuokiossa katosi kummitus, tamma totteli jälleen ohjaksia ja ilman muita esteitä saapui M. de la Selle kotiinsa.

Hän luuli silloin nähneensä nä'yn; mutta käski kuitenkin lukea kolme sielu-messua. Avatessaan matkalaukkunsa löysi hän sieltä suureksi kummastuksekseen, paitse markkinoilla saatuja rahojaan, ne kuusi sataa livreä hopearahoissa, joissa oli kuningas-vainajan muotokuva ja jotka hän kymmenen vuotta takaperin oli kadottanut!

Tosin hoettiin, että Pitkä-Luneau kuolinvuoteellansa oli katunut ja velvoittanut poikaansa viemään varastetut rahat takaisin niiden omistajalle, vaan että tämä oli pyytänyt neitosia sitä tekemään.

Mutta M. de la Selle ei ensinkään kärsinyt, että vainajan rehellisyyttä epäiltiin; ja jos hänen kuullen liian rohkeasti näistä asioista puhuttiin, niin hänen oli tapana sanoa:

– Ei ihminen voi kaikkea selittää. Ehkä onkin helpompi elää nuhteettomana kuin uskottomana.

LOIHTO- ELI UKON-KIVET

Oli noin sydän-yön aika kun satuimme kivien ohitse kulkemaan, kertoi Germain. Yht'äkkiä ne rupesivat silmin meitä katsomaan. Emme koskaan päivän aikana olleet tuota huomanneet, vaikka senkin seitsemän kertaa olimme siitä kulkeneet. Säikähdyksestä me tulimme kipeiksi ja tautimme kesti neljättä kuukautta elon-ajan jälkeen.

Maurice Sand.

Loir-laakson kalkin-sekaisten tasankojen keskellä juoksee jyrkkä maan-halkeama, jossa siellä täällä on muhkeita harmaa-kivimöhkäleitä. Lienevätkö nämä niitä, joita sopisi eksyneiksi kiviksi kutsua sentähden, että ne satunnaisesti ilmestyvät näissä seuduissa, joihin ne ainoastaan alkumatkojen vedenpaisumisen kautta ovat voineet tulla? Vai ovatko ne päinvastoin muodostuneet sillä paikalla, jossa niitä nyt löydetään koottuna? Niiden muoto näkyy kumoovan viimemainittua arvelua, sillä ne ovat melkein kaikki pyöreät ainakin yhdeltä puolelta ja ovat vesien vierittämien, summattoman suurien ukon-kivien näköiset.

Nyt siellä ei kuitenkaan ole muita vesiä kuin kauniita pikkupuroja, joita kivi-möhkäleet ahdistavat ja vääntävät tuhansiin mutkiin. Nämä hymyilevät ja rienteleväiset aallottaret lorisevat, väliin vai'eten ja väliin puhuen hiljaisella äänellä salaisia lauseita, kielellä, jota ei kukaan ymmärrä. Muualla vesi kohisee eli pauhaa. Täällä se puhuu niin hiljakseen, että ainoastansa metsänhaltijan tarkka korva voi sitä kuulla, komeroissa, joissa purojen kaitaiset suonet kokoontuvat, vallitsee myös joskus hiljaisuus; vaan kun nuo pienet holvet ovat täytetyt, niin ylellinen vesi koskena virtaellen muutamilla kiireillä sanoilla sivumennen ilmoittaa, en tiedä mitä salaisuutta, jota tuulen puhaltamat kukkaset ja ruohonkorret näkyvät ymmärtävän ja johon ne vastaten nyykähyttävät päätänsä tervehdykseksi.

Etäämpänä nämä purot katoavat läjissä olevien kivi-möhkäleitten alle ja "siellä syvyydessä solisee laine, jota ei kukaan näe".

Näillä kosteilla kallioilla kasvaa tälle seudulle muuten ihan outoja kasveja. Menyanthes, tuo pieni, valkoinen, hammaslaitainen ja lomitettu hyacinthi, jonka lehdet ovat apilan näköisiä; digitalis purpuraea, joka on mustan ja valkoisen kirjava ikäänkuin harmaa-kivet, joilla se rehoittaa; rosea solis; ihanoita saxifrageja ja moninaista pieni-lehtistä muurattia, joka harmaakivillä suikerrehtaen muodostelee kauniita lehditys-kuvauksia, joita voisi luulla salaiseksi merkkikirjoitukseksi.

Tämän paikan ympärillä kasvaa jaloja puita, pitkiä ja hoikkia saksan tammia sekä jättiläis-kastanja-puita. Tuommoisessa mäkisessä metsässä, jossa on siellä täällä yksinäisiä kallioita, samanlaisia kuin Fontainebleau'n metsässä, minä eräänä vuotena näin niin rehevän kasvullisuuden ja niin synkeän siimeksen, ett'ei aurinko keskipäivälläkään voinut kirkkaana tunkea lehdistön läpitse, vaan paistoi kuun tapaisella, viheriäiselle vivahtavalla valolla puitten rungoille ja sammalliselle maalle.

Ranskassa ei ole sitä seutua, jossa ei tämmöiset isot kivet suuresti vaikuttaisi rahvaan mieli-kuvitukseen, ja koska niistä kerrotaan moniaita tarinoita, niin, oppineitten epäilyksistä huolimatta, voipi varmaan päättää, että muinaiset Gallialaiset ovat käyttäneet tänkaltaisia paikkoja jumalanpalveluuksiinsa.

Onpa nimiäkin, joita ei aika ole voinut hävittää ja jotka niin selvään osoittavat alkuperäänsä, ett'ei sitä tarvitse epäilläkään. Brenne'ssä löytyy yhdessä seudussa druidien nimi hyvin säilytettynä. Muualla puhutaan durdeista; Crevant'issa dorderin'eistä. Näin kutsutaan näetsen joukko tämmöisiä, tavattoman suuria, ympyriäisiä, harmaita kiviä, joita on keilamaisen kummun huipulle läjäilty. Ylimmäinen osa, jota pienemmät kivet kannattavat, on sienen näköinen. Mahdollista voi olla, että luonto itse on niitä näin kokoellut, mutta vaikka niin olisikin, niin ei tämä kuitenkaan estäisi otaksumasta, että niitä on käytetty uhrikiviksi. Muistuttaapa niiden nimikin (dorderin) druidein alttareita.

Vähän etäämpänä on parelles eli patrelles – nimisiä kiviä. Niitä löytyy veden vallassa olevien, autioitten solakoiden partailla. Ne ovat yhdenmuotoisia ja yhdenkokoisia kivi-läjiä, jotka ikäänkuin kaksi tornia seisovat lavean, luonnon muodostaman penkereen partaalla, penkerettä peittää pikku-kivi-kerros. Tässä olen löytänyt raudan-kuonaa, joka suuresti on minua arveluttanut siitä syystä, että tämä paikka on kaukana kaikista ihmis-asunnoista eikä kukaan ole koskaan voinut asettua tähän veden tulvaamaan louhikkoon asumaan. Vaan miten on ilmautunut vasaran takeita tähän erämaahan, jossa ei edes kulje karjalaumoja? Tietysti tässä on ollut suuri kiuas, kenties uhripaikka.

Minä olen maininnut tätä paikkaa siitä syystä, että se on melkein peräti tuntematon. Berry'n kertomukset puhuvat siitä vaan sivumennen, arvellen sitä kelttiläiseksi muistopatsaaksi, kuitenkin se kivennäis-tiedollisessa, historiallisessa ja kasvi-opillisessa suhteessa on varsinkin tärkeä-arvoinen.

Muutama vuosi takaperin nähtiin vielä puolen peninkulman matkassa siitä "haltijain luola", jonka läheisen kentän omistaja määräsi tukittavaksi, luultavasti sillä tapaa varjellaksensa itseään noiden haltijain pahasta vaikutuksesta.. Näkyi selvästi, että tämä rotko oli hakattu kallioon ihmis-asunnoksi, jossa oli kaksi suojaa, joita eroitti jonkuntapainen väliseinä. Talonpojat luulivat siellä olevaa ympyriäistä paterota uuniksi, jossa nämä erokkaat muka olivat leipiänsä kypsentäneet. Kuitenkaan tämä erakko-maja ei liene ollut kristittyjen ihmisten asuntopaikkana. Sillä siinä tapauksessa jumalisuutta harrastavat ihmiset epäilemättä olisivat omineet tämän paikan, toimittaaksensa sinne pyhiinvaelluksia ja ainakin ne olisivat sinne pystyttäneet jonkun ristin-kuvan. Vaan tämä ei tullut kysymykseenkään; se oli kirottu seutu, jota jokainen karttoi, eikä orjantappurapensasten läpitse käynyt yhtään polkua. Talonpojat kertovat, että täällä muinoin asuneet haltijat olivat olleet villi-naisia, jotka valkoisille naaras-susille olivat syöttäneet lapsia.

Minkä vuoksi gallialaisten naispappien muinaisaikainen maine on muutamissa seuduissa kammottu ja toisissa siunattu? Tietty on, että ennen Roomalaisten valloittamista, jopa sen jälkeenkin, on löytynyt moniaita erinkaltaisia uskontoja, joista toinen perättäin on ahdistanut toisen. Sen voipi varmaan päättää että missä näin nais-pappeja pidetään suojelevaisina henkinä, siellä on myös uskonto ollut jalompi; vaan jossa niitä pidetään ainoastaan raatelevaisina petoina, siellä uskonto tietysti on ollut julmempaa lajia.

Les-martes-nimisiä haltijoita on sekä mies- että naispuolia. Lähellä Saint-Benoit de Sault'ia olevilla kallioilla joista Pontefeuille-niminen virta koskena syöksee, saapi molempia lajia nähdä, ja ne ovat yhtä kauheita, kumpaseen sukupuoleen ne sitte kuulunnevatkin. Mieshaltijoilla on vieläkin toimena pystytellä läheisillä kummuilla siellä täällä makaavia druidi-kiviä. Naishaltijat juoksevat kantapäähän liehuvin hiuksin ja maahan riippuvin vatsoin ajaen niitä työmiehiä takaa, jotka ovat kieltäneet auttamasta niitä niiden salaperäisissä melskeissä. Ne pieksevät ja rääkkäävät heitä, kunnes saavat heidät keskipäivällä jättämään kyntämisensä sikseen.

Erästä sangen ihanaa, kummallisten kallioitten keskellä olevaa vedenputousta kutsutaan "Haltijattarein pesäksi." Kun vesi on matalalla, voipi nähdä niiden keittiöön kuuluvia kivi-astioita. Niiden miehet pystyttävät pöydän, s.o. druidikiven perustukselle. Itse ne tyhmämäisiä ja kummallisia kuin ovat, kokevat sytyttää valkeaa koskeen saattaakseen kivipataansa kiehumaan. Vihoissansa huonosti menestyneestä yrityksestään, huutavat ja kiroilevat ne niin, että metsä kaikuu ja kalliot kajahtelevat. Eikö tämä tarina liene syntynyt jostakusta muinoin hävinneestä uskonnosta, joka turhaan on yrittänyt päästä uuteen eloon.

Fromental-nimisellä tasangolla ei ole mitään jälellä noista kuvauksellisista taruista. Ainoastaan siinä osassa, jonka kallioissa on sekä kalkki- että harmaa-kiveä, muutamat yksinäiset kivi-möhkäleet peloittavat myöhistyneitä kulkijoita. Nämä kivet näyttävät elävän ja irvistelevät enemmän tai vähemmän uhkaavaisesti sen mukaan kun ohitse kulkevaisten uteliaat silmäillykset suuremmassa tahi vähemmässä määrässä niitä suututtavat. Sanotaan, että ne mielellään puhuisivat, jos taitaisivat, ja että hyvin oppineet iso-tietäjät voivat pakoittaa niitä "hyvää ehtoota" sanomaan. Mutta ne ovat niin itsepäisiä ja typerä-järkisiä, ett'ei niitä koskaan ole voitu saada sen enempää oppimaan. Joskus saattaa kulkea ohitse näkemättä niitä, ja silloin sanotaan, etteivät ne enään olekaan paikoillansa. Ne ovat muka menneet jaloittelemaan ja silloinpa joutuisasti on pakeneminen siltä tieltä, jota niiden tulee palata päästäkseen tavalliselle paikallensa. Sitä ei ole kerrottu, käyvätkö ne juomassa jostakusta läheisyydessä olevasta virrasta, samoin kuin Bretagne'n kivet. Se ainakin on varma, että ne ovat sekä häijyt että tyhmät, sillä väliin ne eksyvät olo-paikastaan ja samat ihmiset, jotka ehtoolla ovat nähneet niiden kuivalla kankaalla kumossa makaavan, ovat seuraavana päivänä samaan aikaan nähneet niiden seisovan pystyssä jollakulla kylvö-vainiolla, jossa ne tekevät suurta vahinkoa ja vallattomasti särkevät aidat. Paras on olla sitä pellon omistajalle ilmoittamatta, sillä se olisi mahdoton asia saada näitä tavattomia kiviä paikoiltaan, vaikka panisi kymmeniä paria härkiä niitä kiskomaan ja paitse sitä, niiden voisi pian pöllähtää päähän musertaa hänet kuoliaaksi. Muutoin niiden onkin pakko palata entiselle paikalleen; jos eivät muistamattomuudessaan heti sinne osaa, niin ne saavat kyllä kovan rangaistuksen: niiden täytyy väliin koko vuosi vaeltaa maita mantereita, mikä kovasti niitä rasittaa, eivätkä saa levätä muuta kuin pystyältänsä, kunnes ovat löytäneet olo-paikkansa, johonka niillä on lupa laskea maata.

Olemme joskus nähneet noita kiviä, joita kutsutaan loihtukiviksi eli pii-kiviksi. Ne ovat tavallisia reikäisiä kalkki-kiviä, joita lukemattomat, epämukaiset lävet muodostavat jättiläis-haamujen näköisiksi. Kun maanteitten tarkastajat saavat ne käsiinsä, niin he heti lyövät ne rikki, eivätkä ne parempaa ansaitsekaan.

Tuo on meille mieleen, vaikk'eivät kivi-raukat koskaan ole tehneet meille mitään pahaa. Kuitenkin meille on kerrottu, että jos jättää ne särkemättä, niin ne tien ohesta, johon niitä on siirretty, yönaikana muuttavat poikkipäin tielle, saattaakseen hevosia ja rattaita kaatumaan.

Tarinan opetus on tämä: Älköön ajomies panko maata eikä nukkuko rattaillansa.

Mitä teihin, viisaat oppineet, tulee, jotka kysytte minkätähden tuo iso kivi seisoo tuon aidan vieressä tai tuon ojan partaalla, tietäkää mitä se merkitsee, jos teille salaperäisellä tavalla vastataan: ei se siinä aina tule seisomaan! ja älkää sitä lystiksenne katselko: se voisi suuttua teihin ja taitaisi tapahtua, että seuraavana päivänä tapaisitte sen puutarhassanne keskellä meluuni-lavojanne tahi kukkais-penkereitänne.