Ranskalaisia kansansatuja ja tarinoita

PESU-ÄMMÄT ELI YÖLLISET PESIJÄT

Täysikuulla saapi Font de Fonts'in (Lähdetten lähteen) tiellä nähdä outoja pyykin pesiöitä; ne ovat lapsensa-murhaajien sieluja, jotka ovat tuomitut viimeiseen tuomio-päivään saakka pesemään tapettujen lapsi-vainajainsa riepuja ja ruumiita.

Maurice Sand.

Meidän mielestämme on tämä mitä kamalimpia pelon herättämiä kummitus-juttuja. Se on, luulen minä, eniten levinnytkin, sillä se löytyy melkein joka maassa.

Liikkumattomien vesien ja kirkasten lähteitten ympärillä, kanervakankahilla sekä solakoissa kätkettyjen, utuisten hetteiden reunoilla, vanhojen halavain alla ja auringon polttamilla tasangoilla saapi yön-aikana kuulla noiden kummajais-pesäin kamalaa kurikan loikotusta.

Muutamissa maakunnissa luullaan niiden nostavan sadetta ja pahaa ilmaa sillä tapaa, että ne ketterällä kuvallansa lennättävät silmiin saakka lähteissä ja lammikoissa olevaa vettä. Mutta tässä luulossa on sekaannus. Raju-ilmain nostaminen on semmoisten velhojen yksinomainen oikeus, jotka ovat tunnetut nimellä pilvien kulettajat.

Oikeat yö-pesijät ovat lastensa-murhaaja-naisten sieluja. Ne kurikoitsevat ja vääntävät lakkaamatta jotain esinettä, joka kaukaa näyttää märältä liinavaatteelta, mutta likeltä katsoen on lapsen ruumis. Jokaisella on omansa, yksi tahi useampi jos hän useamman kerran on tehnyt lapsen murhan. Varokoon jokainen niitä katsomasta tahi niitä häiritsemästä; sillä vaikka olisitte kolmen kyynärän pituinen ja yhtä jäntevä kuin jättiläinen, niin ne kuitenkin tarttuisivat teihin kiinni sekä kurikoitsivat ja vääntäiitsisivät teitä ikäänkuin olisitte pestävä sukkapari.

Me olemme usein yöllä kuulleet yö-pesijäin kurikan kaikuvan yksinäisten lätäköiden hiljaisuudessa. Mutta tämä on vaan mielikuvituksen erehdys; sillä se on vaan eräs sammakon-laji, joka matkaansaattaa koko tämän kamalan loiskeen. Tämä on ikävä epärunollinen havainto, kosk'ei sittemmin enää voi toivoa tapaavansa noita hirveitä kummitus-pesijöitä, jotka sumuisina Marraskuun öinä vääntelevät likasia riepujansa himmeän, vedessä kuvautuvan uuden kuun kalpeassa valossa.

Kuitenkin olen kuullut niitä koskevan, vilpittömän ja sangen hirvittävän kertomuksen, joka minua suurenti kauhistutti.

Tämän kertoja oli eräs ystäväni, joka oli sivistynyt ja valistunut mies; mutta koska hän oli maalla kasvanut ja lapsuudesta saakka taika-luuloihin tottunut, niin hän oli, kuten minun täytyy tunnustaa, joksikin herkkä-luuloinen ja arkamainen, vaikka kyllä todellisissa vaaroissa uskalias.

Tämä ystäväni sanoi kahdesti tavanneensa noita yö-pesijöitä, joista hän puhui ainoastaan kauhistuksella ja semmoisella tavalla, että se väristytti hänen kuulijoitansa.

Eräänä iltana noin yhdentoista aikana näki hän käydessään ihanaa polkua, joka mutkistelee pitkin Urmont'in onkilon epätasaista reunaa, lähteen reunalla eukon, joka ääneti hieroi ja väänsi vaatteita.

Vaikka tuo kaunis lähde oli pahassa maineessa, niin hän ei siinä ymmärtänyt ajatella mitään ylen-luonnollista, vaan virkkoi eukolle:

– Myöhäseen te pesettekin, hyvä muori!

Eukko ei vastannut mitään. Hän luuli häntä kuuroksi ja lähestyi. Kuu paistoi kirkkaasti ja lähde loisti kuin kuvastin, Hän näki selvästi eukon kasvot, jotka olivat hänelle ihan oudot ja tämä kummastutti häntä, koska hän sekä maanviljelijänä että metsästäjänä ja matkustavaisena oli kulkenut ylt'ympäri tätä seutua ja tunsi jok'ainoan ihmisen monen peninkulman piirin sisällä.

Itse hän seuraavalla tavalla puhui minulle tunteistansa nähdessään tuota kummallisesti myöhistynyttä pesu-akkaa.

– Minä en ensinkään muistanut tuota tarua, ennenkuin vaimo jo oli kadonnut näkyvistäni, enkä edeltäpäinkään sitä ajatellut. En sitä edes uskonutkaan enkä lähestyessäni siis tietänyt häntä kammoksua. Mutta tultuani aivan hänen ääreensä, hänen äänettömyytensä ja väliä-pitämättömyytensä häntä lähestyvän matkustajan suhteen osoittivat hänen olevan ihmiskunnalle peräti outo olento. Sillä, jos vanhuus oli vienyt häneltä kuulon ja näön, niin kuinka hän sitte aivan yksin tällä myöhäisellä ajalla olisi tullut kaukaa pesemään vaatteita tämän jäätyneen lähteen reunalle, jossa hän niin uutterasti ja tehokkaasti toimitti työtään?

– Ainakin se oli merkillistä; mutta minun omat tunteeni kummastuttivat minua vielä enemmän. Minä en huomannut itsessäni mitään pelkoa, ainoastaan suurta inhoa ja kauhistusta.

– Minä menin tieheni eikä hän kääntänyt päätänsäkään. Vasta kotiin tultuani, tulin minä yö-pesijöitä ajatelleeksi ja silloin minua suuresti rupesi peloittamaan, sen minä suoraan tunnustan; eikä mikään maailmassa silloin olisi voinut pakoittaa minua käymään samaa tietä takaisin.

Toisen kerran sama ystäväni kello kahden aikaan aamulla kulki likellä Themet'in lammikoita. Hän palasi Linieres'tä, jossa hän, kuten vakuutti, ei ollut syönyt eikä juonut, jota minä kuitenkaan en voi taata. Hän ajoi yksin rattaissaan ja hänen koiransa seurasi häntä. Koska hevonen oli väsynyt, niin hän vastamäessä nousi kävelemään ja näki silloin tien ohessa kolme vaimoa, jotka ojan partaalla mitään puhumatta suurella nopeudella hieroivat, kurikoitsivat ja väänsivät vaatteita. Haukkumatta hänen koiransa likisti itseään häntä vastaan ja itse hän kulki ohitse sen enempää niihin katsomatta.

Mutta tuskin oli hän ehtinyt muutaman askeleen astua, ennenkuin kuuli takanansa kuljettavan ja näki, miten kuu hänen jalkainsa eteen muodosti sangen pitkän varjon. Hän kääntyi ja näki yhden vaimoista, joka seurasi häntä. Toiset lähenivät hiukan etäämpänä ikäänkuin ensimäistä suojellaksensa.

– Tällä kertaa, sanoi hän, minä kyllä muistin noita kirotuita pesijöitä, mutta minun tunteeni olivat nyt toista laatua kuin ensi kerralla. Nämä vaimot olivat pitkää kasvua ja se, joka lähinnä minua seurasi, oli vartaloltaan kuin mies ja astui ihan miehen tavalla, josta syystä minä alussa luulin, että minulla olisi kujeilevien ehkäpä pahanilkisten kyläläisten kanssa tekemistä. Minulla oli kädessäni kelpo kanki sekä käännyin takaisinpäin sanoen:

– Mitäs minulta tahdotte?

– Tähän en saanut kuitenkaan mitään vastausta ja koska minua ei ahdistettu, niin ei minullakaan puolestani ollut syytä käydä takaa-ajajan kimppuun. Hevoseni ja rattaani olivat jo kaukana edellä ja niitä saavuttaakseni oli minulla kiire. Tuo kammottava olento oli yhä kintereissäni kiinni ja vaikk'ei se mitään puhunut, näytti se kuitenkin ikäänkuin huviksensa vaan tekevän minulle kiusaa. Kanki yhä kädessäni olin minä valmis lyömään sitä leuvoille niin pian, kuin se vaan minuun sattuisi. Minä saavutin rattaani, joille koiranikin, joka peläten ja uskaltamatta haukkua oli minua seurannut, hyppäsi minun jälessäni.

– Silloin minä taas katsoin taakseni ja vaikka tähän saakka olin kuullut takanani astuttavan ja nähnyt varjon kävelevän oman varjoni vieressä, niin en nyt nähnyt ketään. Mutta noin kymmenen sylen päässä minä takanani eroitin nuo pitkät pesu-aaveet, jotka hyppivät, loikahtelivat ja väänsivät itseään ojan partaalla, ikäänkuin olisivat hulluja olleet. Heidän äänettömyytensä, joka kummallisella tavalla erosi heidän muuten hurjasta käytöksestänsä, teki heidät vielä kahta kauheammiksi katsoa.

Jos joku tämän kertomuksen päätettyä yritti saada jotain perin-pohjaisempaa tietoa asiasta taikka uskalsi otaksua, että kertoilija ehkä oli ollut jonkunmoisen luulo-kuvatuksen heiteltävänä, niin hän vaan pudisti päätään sanoen:

– Puhukaamme muista asioista. Luulisin kuitenkin olevani täydellä järjellä.

Ja nuo surullisella äänellä lausutut sanat saivat kaikki vaikenemaan.

Tuskinpa lienee yhtäkään lampea tahi lähdettä, jossa ei tuommoisia yö-pesijöitä tahi muita pahoja henkiä käy vieraisilla. Mutta muutamat noista vieraista ovat vaan sukkelaa lajia.

Lapsuudessani minä suuresti pelkäsin käydä erään ojan ohitse, jossa "valkoiset jalat" olivat nähdyt. Semmoiset eriskummaiset tarinat, jotka eivät ensinkään riipu niihin osaa ottavien olentojen luonteesta ja jotka ijäti pysyvät epäselvinä ja vajavaisina, ovat mielikuvitukselle otollisimmat. Noiden "valkoisten jalkain" sanottiin yöllä kävelevän pitkin ojan porrasta määrä-tuntina; ne olivat naisen jalat, laihat ja paljaat, ja niiden ympärillä liehuivat lakkaamatta valkosen hameen taikka pitkän paidan liepeet. Tuo aave kulki joutuisasti ristin rastin ja jos sille sanoi: "Minä näen sinut, etkös pakene!" niin se juoksi niin nopeasti, ett'ei enää kukaan voinut sen jälkiä seurata. Jos sille taas ei mitään puhuttu, niin se kävi vaan hiljakseen näkijän edellä; mutta vaikka kuinka olisi koettanut sitä kehräs-luita ylemmäksi tirkistellä, niin se oli mahdotonta, koska sillä ei ollut sääriä, eikä ruumista, eikä päätä, s.o. sanalla sanoen, ei yhtään muuta kuin jalat vaan ja tuo vaalea lieve.

Minä en voisi selittää mitä kammottavaa noissa jaloissa oli; mutta mihinkään hintaan tahansa en minä olisi tahtonut niitä nähdä.

Muissa paikoissa löytyy "yö-kehrääjiä", joidenka rukin hyrrääminen kuuluu asuinhuoneissamme ja joidenka kädet me joskus näemme. Näillä tienoin olen minä kuullut puhuttavan "yö-loukuttajasta", joka loukutti hamppuja huoneitten oven edustalla, jotta kajahteli vaan tasanmukainen loukuttaminen, joka ei muuten ollenkaan luonnolliselta kuulunut. Tuota loukuttajaa ei tohdittu häiritä ja jos se useampia öitä perätysten palasi, ei ollut muuta keinoa kuin panna viikatteen terän poikkipuolin loukun suuhun, jolla se oli saanut niin suurta jylinää toimeen. Hetken se sitten huvitteli itseänsä yrittämällä loukuttaa tuota viikatteen terää, mutta pian kyllistyen tuohon heitti se viikatteen oven eteen eikä enää toisten palannut.

Löytyipä vielä "yö-ryysyläinenkin" – ranskaksi "peillerouse de nuit" – joka asui kirkon porstuan alla. "Peille" on vanha ranskalainen sana, joka merkitsee ryysyä; siitä syystä kirkonporstuaankin, jossa ryysyiset kerjäläiset jumalanpalveluksen aikana oleskelevat, mainitaan yhden mukaisella nimellä.

Tämä yö-ryysyläinen puhutteli ohitse kävijöitä kerjäten heiltä apua. Ei millään muotoa pitänyt sille mitään antaa; sillä silloin se, vaikka kuinka heikolta olisi näyttänytkin, muuttui heti isoksi ja väkeväksi ja rupesi antajaa pieksemään.

Eräs vanhassa pappilassa asuva, Simon Richard niminen mies rupesi niiden kanssa ottelemaan, koska luuli niitä kaupungin tytöiksi, jotka häntä peloittaaksensa olivat panneet tämmöisiä tepposia toimeen, Puoli kuolleena ne hänet vasta jättivät.

Seuraavana päivänä minä näin hänen ja hänen kylkensä olivat todellakin pahoin piestyt ja revityt. Hän vannoi olleensa tappelussa ainoastaan pienen eukon kanssa, "joka näytti sadan vuoden vanhalta, mutta jonka nyrkeissä oli kolmen miehen voima."

Turhaan koetettiin saada häntä uskomaan, että hän oli tapellut häntä väkevämmän miehen kanssa, joka valepuvussa tällä tavalla oli kostanut jotakuta hänelle tehtyä konnuutta. Puheessa oleva mies oli väkevä ja rohkeamielinen vieläpä riitainen ja kostonhimoinenkin. Kuitenkin hän sairasvuoteeltansa noustuaan muutti seurakuunasta pois eikä koskaan enää palannut, vakuuttaen ett'ei hän peljännyt ketään ihmistä ei miestä eikä vaimoa, vaan ainoastaan semmoisia, jotka eivät ole tästä maailmasta, ja joidenka ruumiit eivät ole luodut niinkuin kristittyjen ihmisten.

ISO-ELÄIN

Germain ukon lapset palasivat kantaen halkosylyksiä, joita olivat käyneet varastamassa. Champeaux'in vesakossa kuulivat he kaikkein metsälintujen kilvassa huutavan ja näkivät eläimen, joka oli yht'aikaa sekä vasikan että jäniksen näköinen. Se oli Iso-eläin.

Maurice Sand.

Tämmöinen eläin, jota mainitaan eri nimillä, niinkuin valkoseksi koiraksi, perkeleen lehmäksi, vaaleaksi eläimeksi j.n.e., on ammoisista ajoista kulkenut ympäri maaseuduilla, tunkeutuen sisään ihmis-asuntoihinkin – tietämätöntä on missä tarkoituksessa – vaikka kyllä on koetettu saada sitä karkoitetuksi, niin pian kun sen ilmautuminen johonkuhun paikkakuntaan on tullut tiedoksi.

Mitä keskimaakunnissamme isosta eläimestä kerrotaan, sopii erittäin hyvin sen kanssa yhteen, mitä pohjan maakunnissa valkoisesta koirasta puhutaan. Useimmiten se on sekä naaras-koiran että hehvon muotoinen. Lapset ja naiset, joilla on vireämpi mieli-kuvitus, ovat muka nähneet sen sarvet ja tuliset silmät ja arvelleet sen itsessään yhdistävän eri-eläinten muotoja, vaan tasaluontoiset ja teräväjärkiset ihmiset ovat pitäneet sitä vintti-koirana ja niin monta semmoista on ollut sitä näkemässä, että yksi syy lienee pitää heidän ajatustansa luotettavimpana.

Kaikista muinasista taika-luuloista on tämä vähiten haihtunut. Siitä kun iso-eläin viimein meidän tienoillamme ilmautui, ei ole kuin viisi kuusi vuotta, ja tietämätöntä on, tuleeko se vieläkin näkyviin.

Lapsena ollessani menin minä usein suvi-iltoina käyden erääsen äitini omistamaan karjataloon, joka sijaitsi takamaalla puolen peninkulman matkassa meiltä. Tämä karjatalo oli kauvan aikaa ollut kummallisten noituuksien ja ihme-näkyjen näytelmä-paikkana. Muistostani ei koskaan katoa muuan ilta, jona raju-ilma aina yöhön saakka, se on kello yhdeksän ja kymmenen väliin, oli estänyt veljeäni ja minua kotiin palaumasta.

Minä olin noin kymmenen ja veljeni viidentoista vuotias sekä hyvinkin pelkäämätön olevinaan. Mitä taas minuun tuli, niin täytyy minun suoraan tunnustaa, että minä kovinkin pelkäsin. Eläin oli, näet sen, edellisenä iltana nähty karjatalon ympäristössä, niin sanottiin, ja epäilemättä se jälleen tulisi näkyviin, heti kun päivä loppuisi.

Minä vieläkin näen edessäni valmistelut taisteluun: miehet jotka varustihe rautasilla heinä-hangoilla ja kangeilla; karjatalon isäntä, joka takka-valkean ääressä latasi yks-piippuista pyssyänsä siunatuilla kuulilla; hänen vanha äitinsä, joka likoitteli lapsia huoneen perässä olevien suurien, keltasilla peitoilla varustettujen sänkyjen väliin ja itse piikoineen ja miniöineen lankesi polvilleen rukoilemaan maalatun vaski-piirroksen eteen, joka oli, en enään muista, minkä Ranskan kenraalin kuva, jota täällä luultiin pyhimykseksi, sillä tämän aikuiset kulku-kauppiaat myivät mitä kuvia tahansa talonpoikaisen kansan rukoiltavaksi.

Sitten sekä ovet että ikkunat suljettiin ja pönkittiin; ja lapsukaiset kun huusivat, niin niitä toruttiin ja uhattiin heittää ulos ell'eivät vaikenisi. Piti muka kuunnella koska eläin lähentyisi. Pihalla olevat koirat ulvoivat ja härät navetassa ammuivat. Tosiaankin, koirat jo haukkuivat ja kielastelivat kaikkia näitä hankkeita nähdessään. Eläimet ymmärtävät varsinkin hyvin kodin asukasten mielenliikutuksia ja tunteita; hämmästyneestä äänestä ja huolellisesta katsannosta tajuavat ne jo syyn tuohon talossa tapahtuvaan harvinaiseen hommaan.

Karja-talon asukkaat vakuuttivat, että eläimet yhdestä vuodesta toiseen aivan hyvin muistivat edellisten vuotten ihme-näköä ja että niillä oli vainunlainen tieto siitä pahasta, minkä tuo eläin voisi niille tehdä. Sentähden ne eivät myöskään hyökänneet sen päälle, eikä niitä koskaan saatu sitä takaa ajamaan. Se taas puolestansa ei milloin purrut. Mutta sen henkäys tai vaikutusvoima saattoi ne menehtymään, eikä se milloinkaan käynyt talossa ilman ett'ei sen jälkeen ilmestynyt kuoleman tapauksia karja-laumassa.

Tästäpä näkyy siis, että ihmiset tämän eläimen suhteen olivat ihan vaaratta, koska se ei milloinkaan käy kenenkään kimppuun, vaan pakenee kiireimmän kautta heti, kuu sitä vähäsenkin ruvetaan hätyyttämään. Mutta kaikki, mikä ilmautuu jollakulla kummituksen kaltaisella tavalla, liikuttaa suuremmassa määrässä talonpoikaisen kansan ynnä lasten mieltä, kuin todellinen ja nähtävä vaara. Nälkääntyneen susiparven päällekarkaus ei todellakaan olisi meitä niin peljättänyt, kuin tuon kummituksen odotettu tulo.

Kuitenkin olin minä pahoillani ja tunsin itseni ikäänkuin petetyksi, kun pedon sijasta meidän opettajamme, jota veljeni ja minun poissa-oloni oli yön ja raju-ilman tähden huolestuttanut, tuli meitä hakemaan ilman mitään muuta asetta kuin sadetakki. Hän teki paljon pilkkaa valkosesta pedosta ynnä taistelun hankkeista. Nauraen vei hän meidät muassansa ja, voi kuitenkin! meillä ei enää ollut pelkoa eikä toivoa saada nähdä tuota mainiota eläintä, jonka olemusta me yhden tunnin verran olimme uskoneet.

Minulla on palveluksessani hyvän luontoinen ja rehellinen talonpoika, joka on noin viidenneljättä vuoden ijässä ja syntynyt siis sillä ajalla, jolloin taikaluulot maassa jo olivat vähenemässä. Hän oli vilpitön, väkevä ja pelkäämätön ja oli viljellyt maata tuossa samassa Aunière'n karja-talossa, jossa ammoisista ajoista kaikki kansan-tarun kuvaamat pirut olivat käyneet vieraisilla.

Minä kysyin häneltä, oliko hän koskaan nähnyt mitään merkillistä.

Aluksi hän kielsi mitään nähneensä. Mutta, koska hänen on vaikea valehdella, havaitsin minä heti, että hän pelkäsi joutuvansa pilkattavaksi ja siitä syystä ei hän tahtonut vastata. Vakaasti sitä vaadittuani, kertoi hän kuitenkin vähitellen seuraavan:

Minä olen nähnyt montakin asiaa, alkoi hän, joita tosin en ole ensinkään pelännyt, mutta jotka kuitenkin ijäti pysyvät muistossani. Taisin olla noin kahdenkymmenen vuotias, kuu ensi kertaa olin Aunière'ssä viljan leikkuulla. Meitä oli kahdeksantoista henkeä kylässä ja kuuman ilman tähden me söimme illallista ulkona huoneen oven edustalla. Syötyämme panimme me oljille maata, mutta yksi meistä palasi huoneelle etsimään puukkoansa, jonka oli kadottanut, vaan tuli takaisin, huutaen yhtäpäätä; ja ladosta ulos syöstyämme kaikki kahdeksantoista miestä, minä samoin kuin toisetkin, nä'imme vintti-koiran makaavan pitkänänsä pöydällä, jossa me juur'ikään olimme illallista syöneet.

Heti meidät huomattuaan lotkahti se ainakin toistakymmentä kyynärää ylös ilmaan ja pakeni peltojen poikki, ja me katsomaan, miten se juoksi ja hyppäsi pitkin pensastoa, missä se yht'äkkiä katosi eikä kukaan sitä sieltä löytänyt, ei edes sen jälkiäkään. Koiria ei saatu meitä seuraamaan, eivätkä ne edes loitolla tahtoneet ajaa sen jälkiä. Ne jäivät vaan pihaan ulvomaan ja tärisemään.

Mutta jos te nyt kysyisitte, minkä muotoinen tuo eläin oli, jatkoi hän, niin minä vastaisin, että vaan iltapuhteella olen sen nähnyt, ja että se minun silmiini näytti ihan valkoiselta. En tiedä sanoa, oliko se vintti-koira; mutta sen näköinen oli se enemmän kuin minkään muun eläimen, minkä minä olen eläissäni nähnyt. Suuruudeltaan näytti se varsinkin pitkältä ja sillä oli hoikat jalat; joilla se hypähteli niin, ett'en olisi luullut minkään eläimen saattavan niin hyppiä.

Se ainakin on varma, että Aunière'n isännältä, paksulta Martilta, sinä vuonna kuoli niin paljon eläimiä laumasta, että hän päätti ruveta tietäjäksi voidakseen itse niitä parantaa ja toisilla vielä viisaammilla loihto-keinoilla manata hänen karjassaan tapahtuneita noituuksia.

Hän läksi siis kysymään neuvoa tuolta mainiolta tietäjältä, joksi Borg-Dieu'n puukenkäin tekijää nimitetään ja joka asuu yhdeksättä peninkulmaa täältä.

Kun hän ensi kerran puhui puukenkäin tekijälle, sanoi tämä hänelle:

– Te tulette minua hakemaan Kaljupää-nimisen härkänne tähden, joka on kipeä; ja navetassa teillä on neljä paria härkiä, joidenka kaikkien nimen, ijän ja värin minä tiedän teille sanoa.

Tämä vasta kummastutti Marttia, joka kuuli nimiteltävän kaikki eläimensä, vaikka kuuluisa puukenkäin tekijä ei koskaan ollut meidän tienoillamme käynyt.

– Palatkaa kotianne, hän sanoi, ja te löydätte kipeän härkänne terveenä ja jalkeneella. Mutta ikävä kyllä, sen vetokumppani, Ruskea, joka lähteissänne oli ihan terve, on teidän kotiin ehdittyänne jo kuollut.

– Ettekö voisi sitä estää? kysyi Martti.

– En, se on liian myöhäistä. Varmaankin tuo paha eläin on käynyt teillä?

– Niin onkin. Ettekö taitaisi neuvoa minulle jotain keinoa pelastaa karjaani sen pahasta vaikutuksesta?

– Kaiketikin! vastasi tietäjä; mutta tarpeellista on, että minä käyn teillä.

He tulivat siis molemmat ratsastaen; koska minä siihen aikaan palvelin talossa renkinä, kuulin minä Martin tullessaan kysyvän:

– Te olette siis tänä aamuna kuopanneet Ruskean?

– Niinpä onnettomasti on käynyt, hyvä isäntä; mutta kuinka te sen tiedätte?

– Ja Kaljupää kai jo syö hyvällä halulla.

Kaikki oli ihan niin kuin puukenkäin-tekijä oli sanonut. Kipeä härkä oli parantunut, sen vetokumppani, jossa isännän lähtiessä ei havaittu mitään kipua, oli kuollut ja kuopattu.

Martti, nähdessään kuinka taitava kenkäin-tekijä oli, piti hänet luonansa viikon päivät ja oppi häneltä noitumisen. He eivät öinä ensinkään maanneet, vaan kulkivat pelloilla sekä teillä ja sieltä kuului outoja ääniä ja ilettävää jylinää.

Päivällä tietäjä vei meidät kaikki härkien aituukseen ja näytti meille mikä oli ollut syynä niiden tauteihin. Se oli rupisammakko, jonka tuo paholainen, joka oli ilmestynyt vintti-koiran hahmossa, oli varastanut myrkky- ja loihto-keinoilla ja kätkenyt mättään alle. Ja kun sitte härät kulkivat siitä ohitse, niin rupesivat ne läähättämään ja laihtumaan.

Silloin Martti tuli varsin oppineeksi, niinkuin jokainen tietää. Hänellä kävi maakunnan parhaat miehet opissa ja tautien vaivassa tultiin koko seudussa häneltä neuvoa pyytämään. Sillä tavalla, eikä muulla, hän on voinut maksaa teille vuokransa sekä toipua niistä vahingoista, jotka paholainen oli hänelle tuottanut.

Vaan Martilla oli harmia vaimostansa, joka ei ensinkään olisi sallinut miehensä antautua tietäjäksi ja siitä syystä tylysti kohteli kuuluisaa kengäntekijää. Eräänä päivänä tämä lähti tiehensä, sanoen Martille:

– Jos meidän yhteinen asiamme menehtyy, niin minä huomen-aamulla annan teille siitä tiedon, tavalla, jonka te yksin ymmärrätte.

– Ja tosiaankin; seuraavana aamuna, kun me kaikki olimme suuruksella, tuli semmoinen tuulen puuska, että se täristytti koko rakennusta ja musta kukko lensi huoneesen sekä syöksyi tuleen, jossa yhdessä silmänräpäyksessä paloi tuhaksi.

– Emäntä olisi pelastanut kukon, mutta Martti tarttui hänen kasivarteensa sanoen:

– Älä siihen satu!

– Ja vaimo hämmästyneenä jäi siihen seisomaan.

– Samoin toisen kerran kun kengäntekijä oli siellä ja emäntä oli lehmiä lypsämässä, muuttui maito ihan mustaksi, jotta se oli pois kaadettava. Silloin hän itki ja kirosi kengäntekijää. Mutta miehensä sanoi hänelle:

– Älä häntä vihaa ja kun hän toisten tulee, niin tarjoo hänelle maitoa, juustoa ja kaikkea mitä talossa on.

– Ja sitä hän siitä lähin suurella pelvolla ja kohteliaisuudella tekikin.

– Sillä kamala iso-eläin on saatu karja-talosta pois karkoitetuksi niinkun myös "päätön mies", jonka nähtiin kuljeskelevan Bernenil'in tien syrjässä, ja vieläpä "aasin-ajokin", joka niin usein lentää kiidätti talon ylitse.

Mutta Martti on tullut sangen kivuloiseksi tuota kaikkea kärsiessänsä. Tontut ovat usein häntä hosuneet ja nostelleet päästä niin että hän on kadottanut toista kymmentä hattua eli lakkia. Ja sen lisäksi hänen on usein ollut silmät kipeinä, siitä syystä, näetsen että tulipallo kerran hänen matkustaessansa putosi hänen eteensä tamman kaulalle.