Ranskalaisia kansansatuja ja tarinoita

JUOKSEVA HALTIATAR

Tuonaan minä tapasin hyvän haltijattaren joka korkeasta ijästään huolimatta, juoksi kuin hurja.

– Niinkö teidän on kiire lähteä täältä pois, hyvä rouva Haltiatar?

– Voi! älkää toki siitä minulle puhukokaan, vastasi hän. En ole muutamaan sataan vuoteen käynyt teidän pikku maailmassanne enkä enää voi siitä mitään ymmärtää. Minä olen tarjonnut kauneutta tytöille, uljuutta pojille, viisautta vanhoille, terveyttä sairaille ja rakkautta nuorisolle, sanalla sanoen: kaikkea mitä hyvä haltijatar voipi ihmiselle tarjota, vaan kaikki kieltävät ottaa sitä vastaan. "Onko teillä kultaa ja hopeaa?" kysyvät he kaikki; "emme me muusta pidä väliä." Sentähden minä lähden pakoon, sillä pelkään että pensasten ruusut alkavat pyytää minulta tiamantti-koristuksia, ja että perhoset rupeavat vaatimaan vaunuja ajakseen niissä niittyjä pitkin!

– Emme suinkaan, hyvä haltiatar, huusivat nauraen ruusuiset, jotka olivat kuulleet haltijattaren soimauksia: onhan meillä yökaste-helmiä lehdillämme.

– Ja meillä, lausuivat perhoset leikikkäästi, on kultaa ja hopeaa siivillämme.

– Kas tuossa ainoat järjelliset olennot maan päällä, sanoi haltiatar ja läksi.

VANHOJEN AIKOJEN MUISTOJA

Nuoruutemme aikana eli kaivattu ystäväni, Laisnel, valkoverinen, pitkä, pulskea mies, joka ei paljoa puhunut eikä koskaan ääneensä nauranut. Hän näytti kärsivällisyydellä katselevan meidän melskeisiä kisojamme, vaikka hän itse tosiaankin iloitsi niistä enemmän kuin kukaan muu ja osasi pitää ilollisuuttamme voimassa hymyillänsä taikka joillakuilla sopivilla ilveilyssanoilla, jotka merkillisesti kuvasivat naurumme ja puheemme esineitä.

Ensi katsannolla ei kukaan vieras olisi huomannut tuota vähä-arvoisen ehkäpä ujonkin-näköistä miestä. Vaan muutaman hetken kuluttua hän jo olisi ihmetellyt sitä loistavaa neroa ja syvää ivaa, joka ilmautui hänen harvinaisissa lauseissaan ja sanonut itsekseen, että tässä oli mitä etevin äly, joka tietämättänsä ja tahtomattansa tuli ilmi.

Laisnel katosi yht'äkkiä paristamme tulematta koskaan takaisin. Hän nai nuorena ja muutti vaimoneen kolmen peninkulman päässä olevaan somaan maakartanoon, jossa hän istutti itselleen kauniin puutarhan. Minä kävin siellä kerran häntä tervehtimässä, mutta en nuhdellut häntä hänen laiskuudestaan, joka esti häntä meillä käymästä. Hän oli, näetsen, sitä luontoa, että vähinkin hämmennys tahi muutos hänen työtoimissaan tahi puvussaan tuntui hänestä tuskalliselta.

Elämä, jota hän nyt vietti, oli hänelle mieleistä. Ollen ylen käytännöllinen tieto-viisas, oli hänellä, näet sen, se mieli, että ihmisen ei pidä lähteä sieltä pois, missä hänen on hyvä olla. Kuitenkaan ei häntä sopinut itsekkäisyydestä syyttää, koska hän teki työtä meidän kaikkein edestä.

Minä jo silloin tiesin hänen olevan vaiheitten ja tarkkojen tiedustelemisten toimessa ja hän olikin niistä jo julkaissut joitakuita osia eräässä seudun sanomalehdessä. Hän pitkitti sittemmin tutkimuksiaan tuolla tyvenellä mielellä, jota hän joka asiassa osoitti. Hänen kuollessansa minä en tietänyt oliko hän täydentänyt työnsä; kenties hänen ylellinen kainoutensa oli estänyt häntä sitä julkaisemasta. Mutta Monsieur de Chair'n huolesta hänen perheensä on julkaissut kaksi kelpo nidosta "Taika-luuloja ja kansan taruja keski-Ranskasta". Tämän kirjan nimi: "Muinaismuistoja ynnä kansallis-taruja ja tapoja verrattuina nykyajan tapoihin ja taruihin" selittää selvästi kirjan koko sisällyksen. Monessa eri maakunnassa on tuota asiaa keskusteltu; mutta, mitä harvoin nähdään, sisältää tämä kirja sen, mitä se ilmoituksessa lupaa ja vielä enemmänkin, silla se on täydellinen ja tavattoman runsas-aineinen tieteily: se on sellainen työ, jonka ainoastaan se voi toimittaa, joka on koko elinaikansa vapaatahtoisesti elellyt tutkintonsa esineiden keskellä ja silminnähtävästi joka päivä ja joka hetki niitä tutkinut ja heti niihin sovittanut oman syvän tietonsa.

Hän oli yksi niistä neljästä tai viidestä oppineesta, jotka perinpohjin osasivat meidän talonpoikais-kieltämme. Tietämätöntä tosin on nyt jo, onko tuota kieltä enää olemassakaan, sillä nykyinen rahvas on unohtanut kielensä ja vanhukset, jotka sitä selvään puhuivat, ovat jo kuolleet.

Tämä on varsinkin ikävää, sillä Berry'n ranska oli erityistä laatua, se oli sangen vanhaa ja pysyi kauvan muuttumattomana. Siinä oli tuhansia omituisuuksia ja monta ihanuutta, joita ei muualla tavata ja semmoisia sopivia ja outoja lauseita, joihin ei nykyisessä ranskankielessä löydy mitään verrattavaa.

Laisnel de la Salle rakasti niin suuresti tuota kieltä, että hän vaan sitä käyttäessään oli täydessä neron voimassaan. Se oli hänelle myös suureksi hyödyksi siinä suhteessa, että hän sen kautta tutustui talonpoikaisen kansan kanssa ja oppi perinjuurin ymmärtämään kaikkia sen aatteita, taikaluuloja ja muinaistaruja. Mutta hän ei tyytynyt ainoastaan runoilijan eikä taideniekan toimeen, vaan hän tahtoi historiallisella siteellä yhdistää kaikki nämä erityiset paikkakunnalliset omituisuudet yleisiin näitä kohtia koskeviin selityksiin.

Nykyinen ajatustapa ihmiskunnan historiasta otti viime vuosisadalla pitkän askeleen eteenpäin. Sotiessansa taika-luuloja vastaan olivat järkeis-oppineet ylönkatsottaviksi ja hyljättäviksi tuominneet kaikki talonpoikaiset taikaluulot, ajattelematta että ne olivat tärkeä osasto aatteiden historiasta. Uusi oppikunta, jonka hengen herrat Littré, Renan ja muut ylevät kirjailijat ovat meille selittäneet, on vaikuttanut sen, että nykyaikaan olemme oppineet tarinoiden historiasta tutkimaan itse ihmiskuntaa, koska kansantarut osoittavat jokaisen eri aikakauden ajatustapaa.

Kuta vanhempia aikoja tutkimme, sitä isompaa valtaa saapi taru, kunnes se yksin on ensimäisten aikakausien historiana. Se yksin kuvaa meille tuon alkuperäisen ihmisen, joka näyttää järjen puolesta niin huonosti varustetulta, mutta jolla sen sijaan on tavaton milt'ei määrätön mielikuvitus. Tuo kuvatus-voima se on, joka häntä herättää älylliseen elämään ja joka on alusta saakka estänyt ihmistä vallan villiytymästä. Hän ei olisi voinut pysyä ihmisenä, ell'ei olisi itsessään tallentanut jotain perikuvaa, joka oli sitä suunnattomampi, kuta tuntemattomammat luonnon la'it olivat hänelle. Näin ymmärrettynä eivät aaveet eivätkä ihmeetkään ole paljasta petosta. Kummitus-näöt ovat hyvin varmoja tunnusmerkkejä ihmisen luonteen laadusta, ja kansan unelmat ovat myös inhimillisiä toimituksia, joidenka salassa pitäminen peruuttaisi historian tarkoituksen.

Tietämätöntä on, lieneekö tuommoisten luulojen ja kummitus-näköjen katoaminen meidän aikanamme surettava. Jos runollisuus ja kuva-aisti sen kautta ovat hävinneet, niin voipi itseään lohduttaa sillä, että järjellisyys ja taito ovat samassa määrässä lisääntyneet. Se on ainakin Monsieur Laisnel'in luulo, kuitenkin olisi varsinkin tarpeellista keräillä noita kansantaruja, jotka runoilijoita ja historioitsijoita paitse haihtuisivat entisyyden yöhön; ja tämä työ, taidolla toimitettuna, on sangen tärkeää arvoa eikä tarujen kauneus ja hauskuus voi tämän työn yksivakaisuutta vähentää. Vaan tämän työn paras ansio on sukunimien tutkisteleminen ja muinais-tarujen selittäminen. Terävällä ja vähimpiäkin yhtäläisyyksiä huomaavalla järjellään on Laisnel de la Salle suuresti valaissut keski-Ranskan ensi katsannolla kummallisia ja mielettömiä kansanluuloja. Hän on osannut suuremmaksi osaksi sovitella niitä kaikkein muiden maiden muinais-jumalanpalveluksiin ja niinmuodoin osoittanut niiden järjellistä ymmärrystä, jonka puutteessa ne ensi-katsannossa näyttävät olevan. Hänen kirjansa on siis suuresti hyödyllinen ja viehättävä sekä Berry'n että joka maakunnan ja kaikkien maiden oppineille, sillä ei meillä liene ainoatakaan kansantarua, jolla muualla ei olisi jotakuta vastinetta sekä yhteisestä lähteestä johtunutta nimeä.

Guéret'in kirjastonhoitaja. Monsieur Bonnafour, on myös piirikunnassaan tiedustellut taika-luuloja ja tällä vuosisadalla on jo ennenkin Berry'ssä ollut uskollisia muinaistarujen kerääjiä. Niiden esimerkkiä olisi kaikkialla noudattaminen ja kiireemmässä muodossa, sillä vanhukset, jotka muistossaan ovat säilyttäneet noita vanhoja taruja, kuolevat kuolemistaan: kuollut ajaa kepiää, eikä nykyinen nuoriso enää sumuisina syysehtoina saa nähdä tonttuja eli haltijoita taikka Celtein, Kreikkalaisten, Roomalaisten, Intialaisten, tahi Saksalaisten kummajais-eläimiä.