Ranskalaisia kansansatuja ja tarinoita

KALA-LAMMIKON MUNKKI

Te, jotka auringon laskussa matkustatte rahkasoita pitkin, varokaa tuota pitkää munkkia, joka äkkiarvaamatta kaihlikosta nousee. Lähtekää pakoon ja älkää kuunnelko hänen kirotuita puheitansa!

Maurice Sand.

Eräänä sunnuntaina Jeanne ja Pierre olivat sattuneet viivähtymään Etangs-Brisses-nimisen lammikon tienoilla. Se ei ole mikään hupainen seutu, ei ainakaan ehtoolla. Metsän läpi kuljettua matkustaja saapuu suurelle ihan hedelmättömälle ylängölle, jossa ei muuta löydy kuin kahitaa ja hietaa sekä isoja vesilätäköitä, jotka sade-aikana yhtyvät järveksi, jonka pohja näyttää aivan mustalta.

Ennen muinoin, niin taru kertoo, on paha munkki, joka viinapäissä aikoi kulkea pientä veden peittämää polkua, hukkunut lammikkoon aaseineen päivineen. Aasin, joka ei eläissään ollut tehnyt mitään pahaa, ei sittemmin enää kuultu kiljuvan, mutta irstainen munkki tuomittiin siihen rangaistukseen, että hän yhä uudelleen tulisi kärsimään viimeisten hetkiensä kuoleman-tuskaa, niin kauvan kuin Etangs-Brisses-lammikossa löytyisi yksikään pisara vettä. Mutta vaikka viljelykset vuosittain raivaavat uusia aloja näiden lampien rannoilla, niin vesi niissä ei kuitenkaan näy rupeavan kuivamaan; siis munkin rangaistus kestää vielä nytkin ja tulee kestämään, Jumala tiesi kuinka kauvan!

Jeanne tunsi aivan hyvin tuon lammikon pahan maineen, mutta Pierre ei tahtonut tuota uskoa vaan teki siitä pilkkaa. Hän vieläpä esti Jeanneakin sitä ajattelemasta puhumalla kaikenlaisia asioita, jotka tytön mielestä muka olivat hauskoja kuunnella. He olivat kihlatut ja palasivat juuri kaupungista, jossa olivat käyneet ostamassa kankaita sekä silkkinauhoja ja muita hääpukuun kuuluvia koristuksia. He kävelivät vieretysten pitäen toisiaan pikkusormesta kiinni niinkuin kihlatut ainakin, kunnes huomasivat olevansa äsken mainitulla kapealla polulla, jalat lieteesen vajonneina. Edellisenä päivänä oli paha raju-ilma saattanut lammikon paisumaan, niin että se oli kohonnut yli reunojansa.

– Sinä viet minua väärään, sanoi Jeanne sulhaselleen, minä tiedän ett'ei tämä ole oikea tie.

– Odotappas jahka tiedustelen missä ollaan, vastasi Pierre. Kas kummaa, jopa aurinkokin on laskenut ja revonkorret näyttävät ihan mustilta, ett'ei niitä voi toisistaan eroittaa. Jää sinä hetkeksi tähän, niin minä menen katsomaan kuinka täältä päästäisiin pois.

Jeanne oli väsyksissä; hän istui ruovokkoon ja katseli taivasta, joka oli keltasen ruskean kirjava. Hänen mielensä kävi murheelliseksi, vaikk'ei hän itsekään olisi osannut syytä siihen selittää.

– Jos nyt olisi täysi yö, niin minä en suinkaan uskaltaisi jäädä yksistäni tähän pahaan paikkaan, johon munkki muinoin hukkui. Jospa Pierre ei vaan eksyisi tuohon katalaan kaislastoon!

Jeanne katsoi hänen mukaansa niin kauvan kun saattoi, vaan kun hän ei enää voinut häntä eroittaa, rupesi koko hänen ruumiinsa pelosta värisemään.

Äkkiarvaamatta näki hän suuren sorsa-parven pauhaten lentävän ylös siltä puolen lammikkoa, missä hän oli, ja kohoten varpaillensa näki hän Pierren, joka palatessansa huvikseen heitteli kiviä veteen peljättääksensä toisia lintuparvia, joita jo pimeän tullessa joukottain kokoontui lampeen.

Astuen hänen luoksensa sanoi Pierre:

– Me olemme oikealla tiellä ja jos emme mutaa pelkää, niin pääsemme vallan hyvin kulkemaan. Mutta salli minun huoata hetkinen, sillä minä olen rientämällä kulkenut eikä tämä seutu toki liene niin kirottu, ett'ei täällä sopisi levähtää.

– Sehän vallan hullua, jos pidät tämän paikan hupaisena; ainakin minun on täällä ikävä ja aika on käynyt pitkäksi. Lepää nyt pian, että ennen yötä pääsisimme täältä pois.

Käytyään Jeannen viereen istumaan, sanoi hän:

– Etkö luule, että aika minulle kulkiessani on käynyt pitkäksi? Ainakin minusta tuntuu niinkuin en kahteen vuoteen olisi sinua halannut.

– Älä turhia! vastasi tyttö. Eihän puoltakaan tuntia ole kulunut siitä kun viimein minua syleilit.

– Entä sitte, sydänkäpyseni, eihän siinä mitään pahaa!

– Enhän minä olekaan sitä sanonut; menemmehän pian naimisiin!

– No, hyvä se; salli minun nyt vielä syleillä sinua kerran tahi seitsemän kertaa.

Jeanne sallei hänen yhden kerran sitä tehdä, sanoen että siinä oli kyllä. Hän ei tuota miksikään synniksi katsonut, mutta hän tiesi että vaikka talonpoikaisille kihlatuille onkin luvallista kaikkein nähden toistansa syleillä, niin ei ensinkään ole soveliasta yksinäisyydessä tämmöistä tehdä, niinkuin ei myöskään kahden kesken oleskella semmoisissa paikoissa, missä ei ihmisiä kulje.

Pierre, jolla oli tarkka soveliaisuuden tunto, niin että hän kaikissa tilaisuuksissa osasi käyttäydä oikealla tavalla, oli mielissään kun näki Jeannen vakavuuden; ja ainoastaan sen takia hän väliin käyttäytyi liian rohkeasti, että Jeanne häntä siitä hiukan lyödä mäjähyttäisi, mikä aina suuresti häntä miellytti, koska se, niinkuin jokainen tietää, on suuri luottamuksen ja rakkauden merkki.

Hetkisen aikaa kaikessa kunniallisuudessa näin kiisteltyänsä, rupesivat he tulevaisuudesta haastelemaan, joka myös on suuri hauskuus semmoisille, jotka elämäänsä yhdessä aikovat viettää. Siinä he sitte istuivat yhä uudelleen luetellen vähäisiä varojansa ja ajatuksissaan rakentaen itselleen uutta tupaa ja istuttaen sen ympärille pientä somaa puutarhaa.

Niinkuin jo sanoimme, niin tuo ei ollut muuta kuin "tuulen tupia", koska nämä nuoret olivat ihan köyhät ja ainoastaan uutteralla työnteolla he jotensakin taisivat tulla toimeen.

Mutta silloin ääni, jota Pierre ei kuullut, rupesi puhumaan Jeannelle Pierren äänellä, samalla kun toinen ääni puhui Pierrelle ihan niinkuin Jeanne, vaikka se ei ollutkaan Jeanne, joka ei edes sitä kuullutkaan. Näin he luulivat toisensa sanovan semmoista, jota he eivät ollenkaan sanoneet; ja tietämättänsä mitenkä se oli käynyt, huomasivat he olevansa riidassa.

Jeanne nuhteli Pierreä laiskuudesta, soimaten häntä siitä, että hän muka liian usein kävi kapakassa ja Pierre puolestansa syytti Jeannea kiekailemisesta sekä ylöllisestä koristelemisen halusta.

Asia päättyi niin, että molemmat purskahtivat itkuun ja siinä he sitte istua jörrittelivät mitään toisillensa sanomatta.

Mutta nyt tapahtui jotain kummaa. Sillä vaikka ei kumpikaan heistä enää puhunut eikä kumpikaan nähnyt toisensa liikuttavan huuliansa, niin molemmat kuitenkin yhtä aikaa kuulivat sangen tohisevan äänen, joka puhui sammakon tahi metsä-sorsan tavalla ja mitä ilkeintä puhetta.

– Mitä siinä suuttuneina istutte, koska voisitte käyttää yön yksinäisyyttä hyväksenne. Hulluja te olette kun vielä viikon odotatte ennenkuin uskallatte vapaasti rakastella toisianne.

Tiedättekö mikä hulluus avioliitto on? Se on työnteko, vaiva, riidat, suru lapsista ja leivättömät päivät. Käyttäkää siis tilaisuus, viattomat kuin olette! Jo kolmantena päivänä häitten jälkeen te itkette, ell'ette tappele! Näittehän jo miten kävi, kun tulevaisuudesta ja talouden hoidosta rupesitte keskustelemaan, että heti toisiinsa suutuitte! Elämä on mitätöntä ja viheliäistä, älkää muuta luulkokaan; sitä nauttiaksemme meidän tulee unhottaa velvollisuuksiamme ja huvittaa itseämme vapaasti. Lempikää siis toistanne ja käyttäkää nykyistä hetkeä, sillä sitä ette voi saada takasin ja naituanne te ette saa tuta muuta kun sortamista ja tappelusta ja nuoruuden kukkasista teille jää jälelle ainoastaan piikit ja karvaat hedelmät.

Jeanne ja Pierre olivat hyvin peloissaan. He pitivät toisiansa kädestä ja likistellen itseänsä toinen toiseensa, he eivät uskaltaneet hengittääkään. Jeanne ei ymmärtänyt mitä tuo paha ääni puhui hänelle. Sanat soivat hänen korviinsa ikäänkuin joku hullu perkeleen messu, mutta Pierre, joka oli enemmän kokenut, kuunteli ehkä peloissaan ja ymmärsi melkein kaikki.

– Ääni on ruma, sanoi hän, siinä me olemme samaa mieltä, mutta sanat eivät ensinkään ole hulluja ja jos minua uskoisit, niin sinäkin niitä kuuntelisit.

– Minä en ollenkaan huoli ovatko sanat rumat vai kauniit, vastasi Jeanne. Ne peljättävät minua, vaikka en niistä mitään ymmärrä. Täällä on joku, joka tekee meistä pilkkaa, kun kahden kesken olemme jääneet tänne sopimattomalla ajalla. Menkäämme heti täältä pois. Tuo olento tuolla, olkoon se elävä tai kuollut, ei tarkoita meille muuta kuin pahaa.

– Eihän toki; hyvääpä se meille tarkoittaa, koska se säälii tulevaa kohtaloamme, ja jos sinä yrittäisit oikein ymmärtää mitä se sanoo —

Ja Pierre, joka tunsi miten piru häntä kiusasi, tahtoi estää Jeannea pois menemästä ja paha henki jo hetken luuli olevansa voitolla.

Mutta noille pahoille hengille ei ole sallittu oman mielensä mukaan vahingoittaa hyviä kristityitä. Irstainen munkki, kun huomasi, että Pierren omatunto harhaantui, niin yritti hän yhä voittaa hänen sieluansa, ja rupesi karkealla äänellään laulamaan:

– Tulkaa, tulkaa, lapsukaiseni! Tässä ei tarvita vihkiäisiä, ei vaksi-kynttilöitä eikä vieraita miehiä. Jos pappia olette vailla, niin kyllä minä osaan oikeat sanat lausua. Laskekaa polvillenne eteeni, niin saatte Belsebubin siunauksen.

Näin sanoen, nosti munkki ylös vedestä suurta, musta-päähineellä peitettyä päätänsä.

– Paetkaamme! huusi Jeanne. Tuossa karkaa suuri saukko meidän päällemme.

– Ei niinkään, vastasi Pierre, kyllä minä sen kepilläni karkoitan.

Mutta kummastuessaan ja katsoessaan veteen tuota ilmiötä nähdäkseen, näki hän munkin palavat silmät, hänen partansa täynnä imu-matoja ja sammakoita sekä hänen kokonaan mädänneen ruumiinsa, hänen kuivettuneet jalkansa sekä hänen kaksi pitkää käsivarttansa, joista vaahto ja loka valui ja joita hän heilutti ikäänkuin siipiä kihlattujen pään ylitse, heitä muka perkeleelle uhratakseen.

Ja vaikka Pierre ei ollutkaan pahimpia pelkureita, niin pelästyi hän kuitenkin nähdessään kuinka munkki suureni suurenemistaan, kunnes ulottui melkein pilviin saakka, vinkuen ja naristen ikäänkuin voitelematon tuulimylly, pötki jo pakoon kuin jänis, vetäen Jeanne-parkaa muassansa. Jeanne, joka oli hämmästyksestä melkein puolikuolleena, jalat kastuneina ja hiukset hajalla leuhottain, riensi sen enempää käskyä odottamatta tietä eteenpäin minkä jaksoi. Näin juoksivat he kotiinsa, kertaakaan taaksensa katsomatta ja ainoatakaan sanaa toisillensa lausumatta.

Viikon päästä sitten he kirkossa vihittiin, eivätkä olleet noudattaneet ilkeän munkin kehoituksia. Kummitus-munkin sanotaan tästä näin huonosti onnistuneesta apajastaan niin suuresti hävenneen, jotta pitkä aika kului ennenkuin hän taas uskalsi tulla näkyviin ihmisiä syntiin kiusaamaan.

Luulo joulupukista, joka vaikeroiden ja uhoillen käy ympäri kolkuttamassa yöllä ihmisten oville ja päivän tullessa katoaa hirveästi ulvoen, oli muinoin niin yleinen, että se oli tullut sananparreksi. Ja melkein kaikissa Ranskan maakunnissa tämä luulo pysyi kauvan eleillä. Monta tämmöistä tarua irstaisista munkeista on olemassa ja vieläpä papeistakin, jotka muka olivat rikkoneet siveyden-valansa. Noin kaksikymmentä vuotta takaperin ei löytynyt monta pappilaa, joissa ei kiirastulessa olevia sieluja muka olisi käynyt vieraisilla ja harvapa maakirkko, jossa ei pappi-vainaja päivän koittaessa olisi hämmästyttänyt ihmisiä pitämällä tuota mainiota sovinto-messua, jota hän ei milloinkaan saanut loppuun asti luetuksi, ell'ei elävitten joukossa löytynyt jotakuta hyväntahtoista ihmistä, jolla oli kylliksi rohkeutta lausua hänelle "amen."

LUPINIT

[Tällä sanalla, jota ei ranskalainen akatemiakaan ole ottanut sanakirjaansa, on siis vaan aivan yksipuolisesti paikkakunnallinen merkitys. Koska suomen kielessä ei löydy mitään siihen vastaavaa, niin käytetään tässä alkuteoksen ranskalaista sanaa. Suomentajan muistutus.]

Lupinit ovat kummajais-eläimiä, jotka yön-aikana seisovat pystyssä pitkin kivi-aitoja ja seiniä ulvoen kuulle. Ne ovat sangen pelkurimaisia ja jos joku lähestyy, niin ne pakenevat huutaen: "Robert on kuollut! Robert on kuollut!"

Maurice Sand.

Hämärän aikana ja varsinkin kuutamolla on vaarallista kauvan katsella isoja valkoisia kiviseiniä. Voisipa tapahtua, että niissä tulisi näkemään lupinin. Normandiassa samoin kuin useammissa muissakin maakunnissa tämä kummitus-eläin kävelee pitkin viinipuutarhan aituuksia; tietämätöntä on kuitenkin missä tarkoituksessa, jos ei se tee sitä estääkseen lapsia viini-rypäleitä varastelemasta. Sekin siis kuuluisi noiden suojelus-haltijain lukuun, joiden samoin kuin muidenkin palvelevien tonttujen alku johtuu niistä kotijumalista, joita muinais-ajassa palveltiin.

Olihan mikä oli, mutta ainakin tämä kummajais-eläin on sangen inhoittava näöltään, että voipi säikähdyksestä vaikka kuolla, jos katselisi sen kivi muureilla kuvastavaa muotoa.

Kreikkalaisilla ja Roomalaisilla oli ilomielinen kuvatus-voima, puissa, vesissä ja niityillä oli heillä muka ihanaisia jumalia. Kolkko keski-aika on synkistyttänyt kaikki nämä leppeät ilmestykset. Mutta vaikka katoolis-usko ei ole pystynyt niitä perinjuurin hävittämään, niin on se kumminkin rumentanut ne muuttaen niitä piruiksi ja järjettömiksi eläimiksi, saadakseen niinmuodoin ihmiset kääntymään näkyväisten esineiden palvelemisesta.

Kuitenkaan ei ole kenenkään onnistunut tehdä kaikkia näitä haltijoita inhottaviksi eli vahingollisiksi, joten siis suuri osa niistä on pysynyt viattomana. Siinä kuitenkin on jo kyllä, että ne on saatu pukeutumaan outoon ja inhoittavaan muotoon, joka estää niitä ihmisiä viettelemästä.

Lubinit ovat tätä heimokuntaa. Ne ovat suru-mielisiä uneksivia ja tyhmiä henkiä, jotka seisovat pitkin hautausmaiden kivi aitoja ja viettävät aikaansa puhumalla keskenänsä outoa kieltä.

Muutamissa seuduissa syytetään niiden tunkeutuvan kirkkomaihin, joissa ne järsivät ruumiin-luita. Siinä tapauksessa kuuluisivat ne ihmis-susien lukuun ja silloin pitäisi niitä oikeastaan sanoa lupineiksi. Mutta lubinit lauhduttavat tapojaan samalla kuin nimeänsäkin. Ne eivät tee mitään pahaa, vaan pötkivät pakoon, jos vähintäkin hiiskettä kuulevat.

Kuitenkaan ei ole hyvä ruveta niitä puhuttelemaan. Ne ovat kuin muinaistarun Robert le Diable ja muut Robertit salaperäistä luontoa ja ovat kenties rangaistuksekseen ja nöyryttämisekseen saaneet hirveän ja peljättävän muodon.

Ovatko ne Rabelais'n kuuluisien lubin-veljeksien ja ihmis-susien jälkeisiä? Lieneekö niin harrasta sana-opillisten tiedustelemisten tutkijaa, joka rupeaisi sitä tutkimaan?

En tiedä olivatko nuo lupinia, joidenka kanssa Saint-Vault'in pieni kyttyrä-selkä räätäli oli ottelussa. Ainakin muutamat seikat hänen kertomuksessansa sitä todistaisivat.

Se seuraa tässä semmoisena, kuin minä olen sen ymmärtänyt.

Bretagne ei ole ainoa maakunta, joka olisi pieniä kyttyrä-selkä räätäliä kasvattanut. Meidän tienoilla ja joka paikassa luulisin jokaisella maanviljelykseen kykenemättömällä raajarikolla olevan joku muu ammatti ja kentiesi se, jolta puuttuu voimia lapion käyttämiseen, on sitä taitavampi neulan pitelemisessä.

Eräänä ehtoona kun meidän kyttyrä-selkä räätäli kulki pitkin hautausmaan aitausta, näki hän joukon piruja, jotka ilmestyivät inhottavien eläimien haahmossa ja olivat mustien koirien tai susien näköiset. Selvyyden tähden tahdomme kutsua ne lupineiksi, varsinkin koska niitä ei ole meille erityisellä nimellä mainittu.

Olivatko nämä eläin-pirut tavallisuutta rohkeampaa laatua vai oliko räätäli niiden mielestä niin ruma, ett'eivät luulleet häntä oikeaksi ihmiseksi, sitä en voi sanoa; mutta ainakaan ne eivät paikalta liikahtaneet, vaikka räätäli kävi niiden ohitse, vaan katsoivat häntä palavilla tulipunaisilla silmillään avaten rumia kitojaan, joista lähti niin haiseva henki, että räätäli oli siitä tukehtumaisillaan.

Mutta koska hän oli suuresti peloissaan eikä hänen sopinut pyörtyäkään, kun, näetsen, oli ehtinyt puolen rivin ohitse, ennenkuin niitä huomasikaan ja hänellä niin muodoin olisi ollut yhtä pitkä matka palata kuin eteenpäinkin käydä, niin hän ei uskaltanut tukkia nenäänsä vaan kulki selkä vielä tavallistansa väärempänä niiden ohitse.

Tämäpä vasta oli piruille mieliksi, koska luulivat, että räätäli tuolla tavoin tahtoi niitä tervehtiä, mutta koska ne eivät olleet tällaiseen kunnian-osoitukseen tottuneet, niin ne kaikki heti rupesivat ylpeilemään, pistivät ulos kielensä ja heiluttivat häntäänsä niinkuin koirat ainakin, joka luultavasti on joku tyytyväisyyden ja ylpeyden osoitus.

Räätäli yritti tätä tapausta kertoa; mutta hänen naapurinsa pilkkasivat häntä, arvellen että hänessä kyllä olisi miestä ajamaan itse perkelettäkin pakoon, koska muka oli sitä vielä rumempi.

Räätälin tarvitsi kerran päiväistä aikaa mennä erääsen vähän matkaa kylästä olevaan karja-taloon, mutta koska hänen olisi täytynyt palata hautausmaan sivutse, niin hän olisi mielellään jäänyt taloon yöksi. Mutta isäntä nauraa hohottaen sanoi:

– Ei suinkaan! Semmoista poikaa ei uskalleta laskea taloon, missä naisia on olemassa; enhän minä tohtisi levossa nukkua kun tietäisin sinun olevan niin lähellä tyttöjäni. Jos pelkäät yksin täältä mennä, niin joku pojistani saa sinua seurata. Ota kuitenkin ensin lasillinen viiniä, sillä kun neulasi ei liiku, niin kielesi sen sijaan käy huvittavalla tavalla, että on oikein hauska kuunnella sinun lörpötyksiäsi.

Todella olikin räätäli puhelias ja sangen hupainen. Viini oli hyvää ja näin hyvässä seurassa hän unohti ajan juoksun, että kello jo oli kymmenen illalla, kun rupesi lähtöä tekemään; mutta silloin ei enää ollut kuka olisi häntä seurannut, sillä kaikki pojat jo nukkuivat ja hän puolestansa niin oli viinistä virkistynyt, ett'ei enää pelännyt yksin lähteä matkalle.

Pelkäämättä hän saapui hautausmaahan saakka, rohkaisten itseään sillä, että eilen-iltainen tapaus kenties oli ollut vaan unennäköä ja toivoen ett'ei hän viinin kirkastamilla silmillään tulisi näkemään valkoisella kiviaidalla mitään muuta kuin kuun luomia puitten-varjoja, joita yö-tuuli liikutteli.

Mutta aivan kuin eilen illalla näki hän nytkin lupinein seisovan pystyssä, kiviaitaan nojaten.

– Kas sitä! virkkoi räätäli itsekseen, tuossa ne kumminkin vielä ovatkin! Ei auta mun kuin rohkaista mieltänsä. Jos ne eivät tee muuta pahaa kuin eilen, niin enhän minä tuosta kuole!

Ja hän alkoi viheltää laulua ajatellen, että nuo eläimet siitä vallan ihastuisivat ja taas osoittaisivat hänelle kohteliaisuuttansa pistämällä ulos kieltänsä ja heiluttamalla häntäänsä.

Mutta tämä vihellys ei yhtään niitä huvittanut, vaan näytti päinvastoin saattavan niitä levottomiksi, sillä yksi niistä erosi tovereistaan ja vaikka räätäli koetti kiiruhtaa, niin se neljällä jalalla rupesi häntä seuraamaan haistellen häntä sillä tapaa, kuin koirain on tapa haistella toisiansa, tietääksensä tulisiko heistä vihollisia vai hyviä ystäviä.

Sitte tuli toinen joka teki samaten ja kolmas ja neljäs ja kaikki muutkin, yksi toisensa jälestä; niin että räätälillä hänen ehdittyään hautausmaan ohitse oli kaikki nuo eläimet kintereissänsä kiinni, ja koska hän ei tietänyt tahtoivatko ne häntä syödä tahi kunnioitta, niin hänen sääriänsä rupesi väristyttämään, että ne tuntuivat vallan hermottomilta.

Tietty on ett'ei hänen enää tehnyt mieli viheltää eikä laulaa.

Kuitenkin hän yhä käveli eteenpäin, koska oli kuullut sanottavan, ett'eivät nämä eläimet mene ulommaksi hautausmaata, jossa niillä oli tapa viettää öitään, eikä hänellä enää ollut muuta kuin viisi kuusi askelta astuttavana, kun ne kaikki asettuivat hänen eteen päin, seisoen kahdella jalalla, haukkuen ja vimmassaan näyttäen suuria, keltaisia hampaitaan, että hänen sydämensä oli pelvosta pakahtua.

– Laskekaa minut kulkemaan, hyvät herrat, sanoi räätäli parka tuskissaan. Kosk'en minä tee teille mitään pahaa, niin ei teidänkään pitäisi minua ahdistaa.

Vaan lupinit mörisivät mörisemistään ja vieläpä kiljuivatkin ikäänkuin jalopeurat. Näyttipä siltä, kuin ihmis-ääni olisi saattanut niitä levottomiksi ja härsyttänyt niitä vihaan.

Mutta räätälin mieleen johtui äkkiä uusi ajatus:

– Älkää minua toki syökö, hyvät herrat, sanoi hän. Minä olen laiha ja ilkeä niinkuin itse näette! Jos säästätte minua, niin minä vannon että huomenna tuon teille tänne niin lihavan lampaan, että jo sitä nähdessänne huulianne nuoleskelette.

Heti paikalla lupinit sanaakaan sanomatta astuivat neljälle jalalleen ja räätäli lähti juoksemaan kertaakaan taaksensa katsomatta.

Hän heittäytyi pitkäkseen vuoteellensa pelvosta vallan kankeana ja sairasti viikon päivät kuume-tautia, pääsemättä vuoteelta liikahtamaan ja luuli hourauksissaan näkevänsä miten sudet tahi raivoisat koirat ajoivat häntä takaa, niin että eräänä ehtoona täytyi pappia noutaa koettamaan saada häntä taltumaan.

Mutta kun pappi oli häntä ripittänyt ja torunut, että pelokkuudesta oli luvannut hyvän lampaan noille saastaisille piruille, kuului räätälin huoneen ympäriltä hirveää ulvontaa. Kyläläiset eivät tosin nähneet itse lupineja, sillä ne eivät olisi uskaltaneet lähestyä semmoista paikkaa, missä seurakunnan pappi oleskeli, vaan räätälin huoneen seinälle ilmautui noiden hirveäin eläinpirujen varjot niin selvästi, että katsojain hiukset kauhistuksesta nousivat pystyyn ja veri heidän suonissaan jähmettyi. Sanotaan tämän tapahtuneen, kun kuu oli pilvessä, ja niin selvään, kuin olisi maalattua kuvaa katsellut, nähtiin lupinein varjojen muodostuvan räätälin ja naapuritalojen huoneitten päädylle, jossa ne liikkuivat, hyppivät, raappivat maata ja pureskelivat toisiansa.

Tuo tapahtui joka ilta koko viikon, niin että kaikki kyläläiset ja itse pappikin olivat vallan peloissaan.

Vihdoin räätäli, joka ei ensinkään ollut tyhmä mies, ja joka huomasi, että pirut tässä olivat rumaamassa, päätti itse panna niille ansoja, kosk'ei papinkaan manaukset mitään vaikuttaneet noihin ruumiittomiin olentoihin.

Hän lainasi siis hyvän, lihavan lampaan ja ehtoolla hän sitoi sen ovensa eteen, pyydettyänsä pappia olemaan vihki-vesineen varoillaan ja kaikkia naapureita ottamaan siunatuilla kuulilla ladatut pyssyt mukaansa ja piileskelemään hänen puutarhansa pensastoon, rupesi hän nyt sillä tapaa saattamaan lammasta määkymään, että näytti sille viheriäistä lehteä, joka oli lampaasta niin kaukana, että ei se voinut sitä saada.

Kuullessaan tämän eivät lupinit kauvemmin voineet itseään hillitä, vaan läksivät hautausmaan aidalta ja tulivat juosten ikäänkuin sudet huoneen lähelle, jossa niitä niin kelpolailla otettiin vastaan, että niiden kaikkein oli pakoon lähteminen paitse yksi vanha naaraspiru, joka sai kuulan sydämmeensä ja kaatui maahan ihmisen äänellä huutaen:

Kuu on kuollut! Kuu on kuollut!

Ei ole koskaan saatu tietää, mitä se tuolla tarkoitti, jos ei sitä, että sen otsassa oli valkoisen kuun kuva, ja että sitä ehkä piru parvessa siitä syystä kuuksi nimitettiin. Siltä leikattiin pää sekä käpälät poikki ja ne naulattiin Saint-Vault'in hautausmaan portille, jossa niitä kauvan aikaa nähtiin. Sittemmin eivät eläinpirut enää ole uskaltaneet siellä ilmautua.