Sevastopoli

V

Ruhtinas Galjtsin, everstiluutnantti Neferdov ja Praskuhin, jota eikukaan ollut kutsunut, jonka kanssa ei kukaan puhunut, vaan jokayhtäkaikki seurasi uskollisesti heidän kintereillään, kaikki läksivätnyt bulevardilta Kaluginin luo teetä juomaan.

– No niin, sinun juttusi Vasjka Mendelistä, jäi kesken, – virkkoiKalugin riisuttuaan sinellinsä ja istuutuen ikkunan viereiseenpehmeään mukavaan nojatuoliin, päästellen auki puhtaan hollanninpalttinaisen tärkkipaitansa kaulusta: – kuinkas hän sitten joutuinaimisiin?

– Sepä oli hassua veliseni! je vous dis, il y avait un temps, onne parlait que de ca à Petersbourg¹ – sanoi nauraen ruhtinasGaljtsin, hypäten pianotuolilta ja istuen toiselle puolelle ikkunaalähelle Kaluginia – kerrassaan hullua. Tiedän kaikki yksityisseikkojamyöten. Ja hän rupesi hupaisesti, älykkäästi ja reippaasti kertomaanjotain rakkausjuttua, jonka tässä sivuutamme, koska se ei meitähuvita. Mutta silmiinpistävää oli, ettei ainoastaan ruhtinasGaljtsin, vaan myöskin kaikki muutkin noista herroista, jotka olivatasettuneet mikä ikkunalle mikä pianon ääreen mikä loikomaan jalatilmassa, näyttivät nyt täällä aivan toisilta ihmisiltä kuin äskenbulevardilla: poissa oli tuo naurettava pöyhkeily ja röyhkeys, jolla he kohtelivat jalkaväenupseereja; täällä omassa piirissäänhe olivat luonnollisia, varsinkin Kalugin ja ruhtinas Galjtsin, herttaisia, iloisia ja hyviä veljiä. Keskustelu koski pietarilaisiavirkatovereita ja tuttavia.

– Mitä Maslovskista?

– Kummastako? henkivartijaulaanista vai hevoskaartilaisesta?

– Minä tunsin ne molemmat. Hevoskaartilainen oli silloin vastakoulusta päässyt poikanulikka. Entäs vanhempi – ratsumestariko?

– Oo, jo aikoja sitten.

– Vieläkös hän reuhkaa mustalaistyttönsä kanssa?

– Ei, hyljännyt on… j.n.e. samaan tapaan.

Sitten istui ruhtinas Galjtsin pianon ääreen ja lauloi mainiostierään mustalaislaulun. Praskuhin rupesi kenenkään pyytämättälaulamaan toista ääntä, ja teki sen niin hyvin, että häntä pyydettiinjatkamaan, josta hän oli hyvin mielissään.

Palvelija tuli tuoden teetä ynnä kermaa ja rinkeliä hopeisellatarjottimella.

– Tarjoa ruhtinaalle, – sanoi Kalugin.

– Onpa kummallista ajatella, – virkkoi Galjtsin, ottaen teelasinja mennen ikkunalle: että meillä täällä piiritetyssä kaupungissa onpianomusiikit, teetä kerman kanssa ja sellainen asunto, että tottavie toivoisin toisen samanlaisen Pietarissa.

Jos tällaistakaan näin ei vielä olisi, – virkkoi kaikkeen tyytymätönvanha everstiluutnantti: – niin kerrassaan sietämätöntä olisikintämä alituinen odotus että jotain tapahtuu… nähdä joka päivätapettavan ja tapettavan – loppumattomiin – jos sitten vielätäytyisi elää liassa eikä olisi mitään mukavuuksia. —

– Entäs meidän jalkaväen upseerimme, – sanoi Kalugin, – jotkaelävät miesten kanssa vallinsarvilla salalinnotuksessa ja syövätsotamiehen ruokaa, – entäs he sitten.

Hekö? Totta on, etteivät he kymmeneen päivään muuta paitaa, vaan heovatkin sankareita, ihmeellisiä miehiä.

Samassa astui sisään jalkaväenupseeri.

– Minä… minulla on käsky… voisinkohan puhutella ken… hänenylhäisyyttään kenraali N: n lähettinä? – kysyi hän ujosti, kumartaen.

Kalugin nousi, mutta vastaamatta upseerin tervehdykseen kysyiloukkaavan kohteliaasti ja väkinäinen virallinen hymy huulillaan, eikö hänen sopisi hieman odottaa ja pyytämättä häntä istumaan jaluomatta häneen sen enempää huomiota kääntyi Galjtsinin puoleen jarupesi puhumaan ranskaa, niin ettei upseeri poloisella, joka olijäänyt yksin seisomaan keskelle huonetta, ollut aavistustakaan, mitenpienuudessaan olla, mitä tehdä.

– Asia olisi erittäin tärkeä – sanoi upseeri hetkisen vaitiolonjälkeen.

– Ahaa! no sitten tehkää hyvin, – sanoi Kalugin, pani sinellinpäälleen ja saattoi häntä ovelle.

– Eh bien, messieurs, je crois, que cela chauffera cette nuit,²– sanoi Kalugin, tultuaan kenraalin luota.

– No? mitä? uloshyökkäyskö? rupesivat kaikki kyselemään.

– En vielä tiedä – saatte itse nähdä, vastasi Kaluginsalaperäisesti hymyillen.

– Minun päällikköni on vallinsarvella, täytynee siis minunkin tästälähteä, – sanoi Praskuhin, sitoen miekan vyölleen.

Kukaan ei vastannut; hänen kai piti itse tietää, mennäkö vai ollamenemättä.

Praskuhin ja Neferdov nousivat lähteäkseen kukin määräpaikalleen: "Jääkää hyvästi, hyvät herrat! Näkemiin, hyvät herrat! Vielä tänäyönä tavataan!" huusi Kalugin ikkunasta, kun Praskuhin ja Neferdovkumartuneina kasakansatulassaan nelistivät ohitse. Kasakkahevostenkavionkapse hiljeni pian pimeällä kadulla.

– Non, dites moi, est-ce qu'il y aura veritablement quelque chosecette nuit,³ sanoi Galjtsin, venyen Kaluginin kanssa ikkunalla jakatsellen pommeja, jotka kohosivat ilmaan vallinsarvien yläpuolella.

– Sinulle voin sen kertoa, näetkös… olethan ollut vallinsarvilla?(Galjtsin nyökkäsi myöntävästi, vaikka oli ollut vain yhden kerranneljännellä vallinsarvella.) – Vastapäätä meidän lunettiamme olisaartokaivanto, – ja Kalugin, joka mielestään oli sota-asioihinhyvin perehtynyt, vaikkei ollutkaan mikään erikoistuntija, rupesihieman sekavasti ja linnotustieteellisiä termejä sotkien kertomaanmeikäläisten ja vihollisten varustustöistä ja aiotun taistelunsuunnitelmasta.

– Vaan nyt ruvetaan ampua paukuttelemaan tykkikaivantojenseutuvilla. Ohoo, onkohan se meidän vai sen? nyt räjähti, – huudahtivat he venyen ikkunalla, ja katsellen tulijuovia, joitailmassa risteilevät pommit piirtelivät, laukausten leimauksia, jotkatuokioksi valaisivat tummansinisen taivaan, ja valkeita savutupruja, sekä kuunnellen kiihtymistään kiihtyvää ammuntaa.

– Quel charmant coup d'oeil!⁴ eikö totta? – virkkoi Kalugin, kohdistaen vieraansa huomion tähän todellakin kauniiseen näytelmään. – Näetkös välistä ei erota tähtiä pommeista.

– Niin, minä luulinkin tuota tuolla tähdeksi, vaan nyt se putosi…kas! ja räjähti. Entäs tuo suuri tähti – mikä sen nimi onkaan? sekinon ihan kuin pommi.

– Näetkös, minä olen jo niin tottunut noihin pommeihin, että varmaannäen tästälähin Venäjän tähtikirkkaina öinä vain paljaita pommejataivaalla; niin siihen tottuu.

– Vaan eiköhän minun sentään pitäisi mennä tähän hyökkäykseen? – virkkoi ruhtinas Galjtsin hetkisen vaitiolon jälkeen.

– Elä toki, veliseni, sellaista ajattele; enkä minä sinua vieläpäästäkään, – vastasi Kalugin. – Kylläpähän kerkiät, veliseni!

– Oikein tottako? Sinä ajattelet siis, ettei minun tarvitse mennä,niinkö…

Samassa rupesi siltä suunnalta, mihin nämä herrat katselivat, tykinjyminän ohella kuulumaan hirmuista kiväärin pauketta, ja tuhansiapikku tulia leimahteli yhtä mittaa pitkin koko linjaa.

Kas vain, nyt se vasta tosi tulee…! sanoi Kalugin.

– Tuota kiväärin rätinää minä en voi kuunnella kylmäverisesti: seihan tunkee sieluun. Nyt hurraavat! – lisäsi hän, kuunnellenkaukaista jatkuvaa tuhanten äänten pauhinaa: "a – a – aa", joka vyöryihänen kuuluviinsa vallinsarvelta.

– Ketkä hurraavat? hekö vai meikäläiset?

– En tiedä; mutta käsikahakkaan on jo ruvettu, koska ammunta ontauonnut.

Samassa ajaa karahutti eräs upseeri kasakka mukanaan pihalle jahyppäsi ikkunan alla hevosen selästä.

– Mistä?

– Vallinsarvelta. Kenraalia tarvitaan.

– Tulkaa. No mitä?

– Ryntäsivät tykkikaivantoihin… valtasivat… Ranskalaiset toivatsuunnattomia varajoukkoja… hyökkäsivät meidän kimppuumme… meitäoli vain kaksi pataljoonaa, – puhui hengästyneenä sama upseeri, jokaoli käynyt illalla, ja vaikka töin tuskin sai hengitetyksi astuikuitenkin aivan tyynesti ovelle.

– Mitä, peräydyittekö? – kysyi Galjtsin.

– Emme, – vastasi upseeri vihaisesti: – Parahiksi saapuipataljoona lisää – hyökkäys torjuttiin; mutta rykmentin päällikkö jamonta upseeria kaatui, olen saanut käskyn pyytää lisäväkeä…

Näin sanoen hän meni Kaluginin kanssa kenraalin luo, jonne me emmehäntä kumminkaan seuraa.

Viiden minuutin kuluttua istui Kalugin jo kasakkahevosensa selässätaaskin tuolla erityisellä puolikasakkamaisella tavalla, jota kutenolen huomauttanut, kaikki ajutantit pitävät jostain syystä erityisenmiellyttävänä, ja ratsasti hiljaista ravia vallinsarvelle, viemäänperille muutamia käskyjä ja odottamaan tietoja taistelun lopullisestatuloksesta; mutta ruhtinas Galjtsin, ollen tuollaisessa painostavassamielenkuohussa, jonka lähellä riehuva taistelu tavallisesti synnyttääsivultakatsojassa, lähti kadulle ja rupesi ilman mitään päämäärääastumaan edestakaisin.

VI

Sotamiehet kantoivat paareilla ja taluttivat kainalostahaavottuneita. Kadulla oli pilkko pimeä, vain siellä täällä näkyivaloa sairaalan ikkunoista tai yötä istuvien upseerien huoneesta.Vallinsarvilla vyöryi sama tykinjyske ja kiväärinpauke, ja samattulet leimahtelivat tummalla taivaalla. Tuontuostakin kuuluikavionkapsetta, kun lähetit ratsain karahuttivat ohitse, haavottuneenvoihkaus, paarin kantajien askeleita ja puhetta ja pelästyneidennaisten puheensorinaa, jotka olivat tulleet portaille katselemaanammuntaa.

Viime mainittujen joukossa oli myöskin tuttavamme Nikita ja vanhamatruusin eukko, jotka jo olivat sopineet keskenään, sekä akankymmenvuotias tytär. "Herra Jumala, Pyhä Jumalan Äiti!" puhuiitsekseen huokaillen akka katsellen pommeja, jotka kuin tulipallotlentelivät puolelta toiselle: " – noita hirmuja, voi noita hirmuja!Y – hy – hyy! Ei ollut tällaista ensimmäisessäkään pommituksessa. Kasmissä halkesi kirottu, ihan meidän talomme päällä esikaupungissa."

– Ei, kauempana se oli, Arinka-tädin puutarhaan ne kaikkiputoilevat, – sanoi tyttö.

– Ja missä, missä on nyt minun isäntäni? – puhua leperteli Nikita, vielä hieman humalassa. – Kuinka ma rakastan sitä mun herraani, enmä itsekään tiedä, – niin rakastan; että jos jumalattomat hänet nyttappavat, josta Herra varjele, niin uskotteko muori kulta, sittenen tiedä, mitä mä itselleni teen, Jumal'avita. Sellainen on herra, että kyllä täytyy mun sanoa! Vaihtaisko häntä noihin, jotka tuollapelaavat korttia? Nekös sitten, pthyi! Niinpä niin, kyllä täytyymun sanoa! lopetti Nikita osottaen herransa valaistua kamaria, missä alikapteenin poissaollessa junkkari Zhvadtshevskij pitikekkerejä saamansa kunniamerkin johdosta vierailleen: aliluutnanttiUgrovitshille ja aliluutnantti Nepshisetskille, jolla oli nuhaa jakasvot turvoksissa…

– Kas tähtiä, tähtiä, kuinka ne putoilevat! – keskeytti Nikitansanoja seuranneen vaitiolon tyttö, katsellen taivaalle: – tuolla, tuolla taas putosi yksi. Mitä varten ne noin, äiti?

Ihan mökkini raunioiksi ampuvat, – sanoi akka huoaten ja vastaamattatytön kysymykseen.

– Ja kun me sedän kanssa kävimme siellä tänään, äiti, – jatkoilaulavalla äänellä puheliaaksi käynyt tyttö – niin suu-uuri lojuiihan kaapinvieressä; näkyi kuinka se oli puhkaissut eteisen seinänja lentänyt sitten kamariin… suuri sellainen, ettei jaksanutnostaakaan.

– Kellä oli mies ja rahaa, muutti – sanoi akka – tuon viimeisenkintuparähjän raunioiksi hajottivat. Kas kas kuinka ampuu murhamies,Herra Jumala, Herra Jumala!

– Ja juuri kun meidän piti lähteä, niin yksi pommi le – entää jaha – alkee ja viskaa maata y – ympäri ja siltä siltä oli ettei yksisirpale osunut minuun ja setään.

VII

Yhä enemmän haavottuneita sekä paareilla että kävellen toinentoistaan tukien ja puhellen kovalla äänellä keskenään, kulki ruhtinasGaljtsinin ohitse.

– Kun ne loikkasivat vallille, veliveikkoset, – puhui bassoäänelläeräs pitkä sotamies, jolla oli kaksi kivääriä olalla: – kunloikkasivat ja kirkuivat: "Allah, Allah",⁵ niin ihan toinentoistensa niskaan kapusivat. Kun tapat yhden, niin toinen sijaankiipeää – minkäs teet. Oli kuin muurahaisia… Vaan kun hän olikerinnyt näin pitkälle, niin Galjtsin keskeytti:

– Tuletko vallinsarvelta?

– Tulen, teidän jalosukuisuutenne!

– No kuinkas kävi? Kerro.

– Kuinkako kävi? Tulivat, teidän jalosukuisuutenne, voimalla,kiipesivät vallille, ja siinä se sitten oli. Kerrassaan voittivatmeidät, teidän jalosukuisuutenne.

– Kuinka, voittivat? Vaan torjuittehan ne toki takaisin?

– Mitenkäs siinä torjui, kun se koko voimallaan tuli: tappoivatkaikki meikäläiset, eikä apua anneta.

Sotamies erehtyi, sillä saartokaivanto jäi meille, mutta kummallinenseikka on ja sen saattaa jokainen panna merkille: haavottunutsotamies pitää aina taistelua menetettynä ja kauhean verisenä.

Kuinkas minulle sitten on kerrottu, että ne torjuttiin? – sanoiGaljtsin ärtyisesti – ehkä ne torjuttiin senjälkeen kun olitlähtenyt pois? Kauvanko on siitä kun läksit?

– Tuokion aikaa, teidän jalosukuisuutenne! – vastasi sotamies: – tuskinpa vain niin kävi, saartokaivanto jäi sille, kerrassaan voitti.

– No eikös teitä hävetä, kun heititte saartokaivannon? Sehänon hirmuista! – sanoi Galjtsin, kiukustuneena sellaisestavälinpitämättömyydestä.

– Minkäs teit, kun se voimalla! – murahti sotamies.

– Niin teidän jalosukuisuutenne, – puuttui tällöin puheeseeneräs sotamies paareilta, jotka juuri saapuivat heidän rinnalleen: – täytyihän pakosta heittää kun tappoivat melkein kaikki. Olisipameillä ollut väkeä, niin emme vainkaan olisi heittäneet mistäänhinnasta. Mutta minkäs teit? Pistin juuri yhtä hengiltä, niin samassakun iskee minua… o-ooh, keveämmin, pojat, tasaisemmin, tasaisemminkävelkää… o-o-oo – voihki haavottunut.

– Näyttääpä tosiaankin siltä kuin liian paljon palaisi väkeä – virkkoi Galjtsin, pysäyttäen taas saman pitkän sotamiehen, jokakantoi kahta kivääriä. – Mitä varten sinä tulet? Hei, pysähdy!

Sotamies pysähtyi ja otti vasemmalla kädellä lakin päästään.

– Mihin menet ja mitä varten? – huusi Galjtsin ankarasti. – Lur…

Vaan tällöin tultuaan aivan sotamiehen viereen hän huomasi, etteikättä näkynyt oikeanpuolisen rinnusliepeen alta ja että hiha oliveressä kyynäspäätä myöten.

– Haavottunut, teidän jalosukuisuutenne!

– Miten haavottunut?

– Tuohon noin, kiväärinkuula se lie ollut, – virkkoi sotamies,näyttäen kättään: – vaan tätä täällä en tiedä mikä se pään löi puhki – ja taivuttaen päätään hän näytti verentakelluttamaa tukkaansaniskassa.

– Ja kenen on tuo toinen kivääri?

– Ranskalaisten tussari, teidän jalosukuisuutenne! Otin sen. Enkäolisi sieltä lähtenytkään, ellei tätä sotamiestä olisi täytynytlähteä taluttamaan, muuten olisi kaatunut, kukaties, – lisäsihän, osottaen sotamiestä, joka kulki vähän matkaa edellä nojautuenkivääriin ja vaivaloisesti laahaten ja nostaen vasenta jalkaansa.

Ruhtinas Galjtsinia rupesi aiheeton epäluulonsa äkkiä kauheastihävettämään. Hän tunsi punastuvansa, kääntyi poispäin ja kyselemättäsen enempää haavottuneilta ja luomatta heihin enää silmäystäkäänlähti sitomispaikalle.

Töin tuskin päästen portailla tunkeutumaan jalan kulkevien, haavottuneiden sekä paarinkantajain välitse, jotka toivathaavottuneita ja veivät pois kuolleita, Galjtsin astui ensimmäiseenhuoneeseen, katsahti ympärilleen ja samassa ehdottomasti kääntyitakaisin ja juoksi kadulle: se oli liian hirmuista.

VIII

Suuri korkea sali, jossa lääkärit kulkivat hämärästi valaisevatkynttilät kädessä tarkastaen haavottuneita oli ääriään myötentäynnä. Kantajat toivat lakkamatta uusia haavottuneita, laskivatne toinen toisensa viereen lattialle, jossa jo ennestään oli niinahdasta että onnettomat tuuppivat ja verellään tahrivat toisiaan,ja menivät hakemaan yhä uusia. Verilätäköt, joita näkyi tyhjilläpaikoilla lattialla, satojen ihmisten kuuma hengitys ja kantajienhiestys synnyttivät tukahuttavan paasun, ilkeän löyhkän, jossakynttilät himmeästi tuikkivat salin eri kulmilla. Voihkinaa, huokauksia, korinaa, jonka tuon tuostakin keskeytti läpitunkevahuuto, kuului monenmoisena sorinana kautta koko huoneen. Sisaret rauhallisin kasvoin ja ilmein, vailla tuota tyhjänpäiväistänaisellista, sairaaloisen surkeata sääliä häärivät käytännöllisentoimekkaina milloin siellä milloin täällä ja harpaten haavottuneidenyli vilahtelivat veristen sinellien ja paitojen välissä jaellenlääkkeitä, vettä, siteitä ja liinannukkaa. Lääkärit käärityin hihoinolivat polvillaan haavottuneiden ääressä välskärien pidellessävieressä kynttilää, ja tarkastivat, tunnustelivat ja puikoillaanpistelivät haavoja, huolimatta kärsivien hirveistä voivotuksista jarukouksista. Eräs lääkäreistä istui ovella, pienen pöydän ääressä jakirjotti Galjtsinin astuessa sisään luetteloonsa jo 532.

– Ivan Bogajev, sotamies S: n rykmentin 3: sta komppaniasta, fracturafemuris complicata! – huusi toinen salin päästä, koetellenruhjoutunutta jalkaa. Kääntäkääpäs hänet.

– Oo-i, isäni, te olette meidän isämme! – huusi sotamies, rukoillenettei häneen kajottaisi.

– Perforatio capitis.

– Semen Neferdov, everstiluutnantti N: n jalkaväkirykmentistä.Hieman kärsivällisyyttä, eversti; ei käy muuten laatuun: heitänsikseen – sanoi kolmas, kaivellen jonkinlaisella koukulla onnettomaneverstiluutnantin päätä.

– Ai, ei saa! Voi Jumalan tähden, pian, pian, Jum-a-a-aaa!

– Perforatio pectoris… Sebastian Sereda, sotamies… mistärykmentistä? vaan elkää kirjottako: moritur. Kantakaa hänet pois, – sanoi lääkäri, poistuen sotamiehen luota, joka tajuttomana jokorisi.

Nelisenkymmentä paarinkantaja-sotamiestä, valmiina kantamaansidottuja sairashuoneeseen ja kuolleita kappeliin, seisoi ovella jakatseli äänetönnä, silloin tällöin raskaasti huoaten tätä näytelmää…

IX

Matkalla vallinsarvelle Kalugin kohtasi paljon haavottuneita, muttakun hän kokemuksesta tiesi, kuinka masentavasti tällainen näkyvaikuttaa taisteluun menijään, niin hän ei pysähtynyt kyselemäänheiltä mitään, vaan päinvastoin koetti olla heitä ensinkäänhuomaamatta. Vuoren juurella tuli häntä vastaan ordonanssi, jokatäyttä laukkaa ratsasti vallinsarvelta.

– Zobkin! Zobkin! pysähtykäähän silmänräpäykseksi.

– No, mitä?

– Mistä tulette?

– Tykkikaivannoilta.

– No, kuinkas siellä on? kuumako?

– Uh, hirmuista!

Ja ordonanssi nelisti edelleen.

Todellakin, vaikka kiväärin pauke oli laimeaa jatkui tykkituli yhäenenevällä kiihkolla ja raivolla.

"Uh, ilkeätä!" ajatteli Kalugin, vastenmielisyyttä tuntien, jahänessä heräsi samalla aavistus, hyvin tavallinen tällaisessatilaisuudessa, – kuoleman ajatus. Mutta Kalugin oli kunnianhimoinenja lujahermoinen, sanalla sanoen urhoollinen mies. Hän eiantautunut edellisen tunteen valtaan, vaan rupesi rohkaisemaanitseään muistellen erästä arvatenkin Napoleonin ajutanttia, jokatoimitettuaan käskyt, ratsasti täyttä karkua verisin päin Napoleoninluo.

"Vous êtes blessé?"⁶ sanoi hänelle Napoleon. – "Je vous demandepardon, sire, je suis mort",⁷ ja ajutantti putosi hevosen selästäkuolleena.

Tuo näytti hänestä varsin kauniilta, jopa hän mielessään hiemankuvitteli olevansakin tuo ajutantti, sitten hän iski ruoskallahevostaan, otti entistä reippaamman kasakanryhdin, katsahtitaaksensa kasakkaan, joka seisoen jalustimilla ajoi hänen perässään,ja ratsasti uljaasti sille paikalle, missä oli astuttava hevosenselästä. Täällä hän tapasi neljä sotamiestä, jotka kivellä istuenpolttelivat piippua.

– Mitä te täällä teette? – huusi hän heille.

– Haavottunutta veimme pois, teidän jalosukuisuutenne, ja istahdimmevähän huokaamaan, – vastasi heistä muuan, piilottaen piipun selkänsätaakse ja ottaen lakin päästään.

– Vai vielä huokaamaan! – mars paikoillenne. Ja hän lähti heidänkanssaan saartokaivantoa pitkin vuorelle kohdaten joka askeleellahaavottuneita. Noustuaan vuorelle, hän kääntyi vasemmalle jakuljettuaan vielä muutamia askeleita, huomasi olevansa ihanyksin. Aivan hänen lähellään suhahti pommin pirstale iskiensaartokaivantoon. Toinen pommi kohosi ilmaan edessäpäin ja näyttilentävän suoraan häntä kohti. Äkkiä valtasi hänet kauhu, hän juoksiminkä jaksoi nelisen askelta ja heittäytyi pitkälleen maahan. Vaankun pommi räjähtikin kaukana, suuttui hän hirmuisesti itseensä, nousiylös ja katseli ympärilleen oliko kukaan nähnyt hänen keikahdustaan, vaan ketään ei näkynyt.

Kun kauhu kerran on vallannut mielen, ei se pian anna sijaa toisilletunteille. Hän, joka aina oli kerskannut, ettei milloinkaan edeskumarru, kiiruhti, nyt nopein askelin ja miltei ryömien pitkinsaartokaivantoa: "Uh! ei tämä ole hauskaa!" ajatteli hän samassakompastuen – "auttamatta kaadun", – ja tuntien kuinka hengityskävi raskaaksi ja hiki valui pitkin koko ruumista hän ihmetteli omaaitseään, mutta ei enää yrittänytkään voittaa kauhuntunnettaan.

Äkkiä kuului askeleita hänen edessään. Hän oikaisi itsensänopeasti suoraksi, nosti päänsä pystyyn, ja reippaasti kalistellenmiekkaansa, lähti menemään, mutta hitaammin kuin äsken. Hän ei enäätuntenut itseään samaksi mieheksi. Kun hän kohtasi vastaantulijat,erään sapööriupseerin ja matruusin, ja edellinen huusi hänelle: "Heittäytykää maahan!" osottaen loistavaa pistettä, joka yhäloistavampana, yhä nopeammin lähestyen jymähti maahan lähelläsaartokaivantoa, niin hän vain hiukan ja pelästyttävän huudonvaikutuksesta tahtomattaan taivutti päätään ja kulki edelleen.

– Kas, tuopas vasta rohkea! – sanoi matruusi, joka aivanlevollisena oli katsellut putoavaa pommia, ja kokeneen silmälläsamassa laskenut, etteivät sen sirpaleet voi kantaa saartokaivantoonasti: – kun ei tahdo heittäytyä maahan.

Vain muutamia askeleita oli Kaluginin enää kuljettava pienen aukeamanyli, tullakseen vallinsarven komentajan salalinnotukseen, kun hänenmielensä taas sumentui ja hänet yllätti tuo tyhmä kammo; sydän alkoitykyttää rajummin, veri syöksähti päähän ja hänen täytyi tehdäponnistus voittaakseen itsensä ja juostakseen salalinnotukseen.

– Kuinka olette niin hengästynyt? – sanoi kenraali, kun Kalugin oliilmottanut käskyt.

– Kävelin hyvin nopeasti, teidän ylhäisyytenne!

– Haluatteko lasin viiniä?

Kalugin tyhjensi lasillisen viiniä ja sytytti paperossin. Taisteluoli jo lakannut; vain voimakas tykkituli jatkui molemmin puolin.Salalinnotuksessa istui vallinsarven komentaja, kenraali N. javielä noin kuusi muuta upseeria, niiden joukossa myös Praskuhin, puhellen taistelun yksityiskohdista. Istuessaan tässä mukavassa, vaaleansinisillä tapeteilla paperoidussa huoneessa, jossa oli sohva,sänky, pöytä papereineen, seinäkello ja pyhimyksen kuva, jonka edessäpaloi lamppu, – silmäillessään näitä asumuksen merkkejä ja kyynäränpaksuisia parruja, jotka muodostivat välikaton ja kuunnellessaanammuntaa, joka salalinnotuksessa tuntui varsin heikolta, Kaluginei ollenkaan voinut käsittää, kuinka hän kaksi kertaa oli antanuttuollaisen anteeksiantamattoman heikkouden vallata itsensä. Hänsuuttui itseensä ja häntä halutti antautua vaaroihin uudelleenkoetellakseen itseään.

– Kuinka iloissani olen siitä, että olette täällä, kapteeni, virkkoihän eräälle esikuntaupseerin sinelliin puetulle meriupseerille, jolla oli pitkät viikset ja Yrjönristi ja joka tuli tähän aikaansalalinnotukseen pyytämään kenraalilta työmiehiä korjauttaakseenpatterillaan kaksi sortunutta ampuma-aukkoa. – Kenraali käski minuntiedustella, – jatkoi Kalugin, kun patterin komentaja oli lakannutpuhumasta kenraalin kanssa: – voitteko tykeillänne ampua raehaulejasaartokaivantoon?

– Vain yhdellä tykillä, – vastasi kapteeni jurosti.

– Lähdetäänhän kuitenkin katsomaan. Kapteeni rypisti kulmiaan jamörähti vihaisesti.

– Olen seisonut siellä koko yön ja tulin edes vähän huokaamaan, – sanoi hän: – ettekö voi lähteä yksin? Siellä kyllä apulaiseni, luutnantti Kartz, näyttää teille kaikki.

Kapteeni oli jo kuusi kuukautta komentanut tätä mitä vaarallisintapatteria, ja oli piirityksen alusta alkaen, kun ei salalinnotuksiavielä ollut, elänyt vallinsarvella ja oli urhoollisuudestaan kuuluisamerimiesten kesken. Siksipä hänen kieltäytymisensä erityisestiällistytti ja ihmetytti Kaluginia. "Sellainen se on maine!" ajattelihän.

– No, sitten lähden yksin, jos sallitte, – sanoi hän hiemanivallisesti kapteenille, joka ei kuitenkaan näyttänyt hänen sanojansahuomaavankaan.

Mutta Kalugin ei ottanut lukuun, että hän kaiken kaikkiaan oliuseampina eri kertoina viettänyt noin viisikymmentä tuntiavallinsarvilla, kun taas kapteeni oli elänyt siellä kuusi kuukautta.

Kaluginia kiihotti vielä turhamaisuus, halu loistaa, palkinnon jamaineen toivo ja vaaran hurmaus; kapteenikin oli kokenut samaa: ensin ylvästellyt, näytellyt urhoollista ja uhkarohkeaa, toivonut, jopa saanutkin palkintoja ja mainetta, vaan nyt olivat jo kaikkinämä kiihottimet menettäneet häneen nähden tehonsa ja hän katseliasioita toisella tavalla, täytti täsmällisesti velvollisuutensa,ja hyvin ymmärtäen, kuinka helposti hän voi menettää henkensä, eienää, oltuaan kuusi kuukautta vallinsarvilla, antautunut vaaraanilman pakottavaa välttämättömyyttä; niin että nuori luutnantti, jokaviikko sitten oli astunut toimeen patterilla ja nyt näytteli sitäKaluginille, ihan turhanpäiten kurottautuen tämän kanssa kilpaaampuma-aukosta, ja kiiveten ampumapenkereelle, näytti Kalugininmielestä kymmenen kertaa kapteenia urhoollisemmalta.

Tarkastettuaan patterin ja lähdettyään takaisin salalinnotukselle,Kalugin törmäsi pimeässä yhteen kenraalin kanssa, jokaordonansseineen oli menossa tähystystorniin.

– Ratsumestari Praskuhin! – sanoi kenraali: – tehkää hyvin jamenkää oikeanpuoleiseen tykkikaivantoon ja sanokaa M: n rykmentintoiselle pataljoonalle, joka on siellä työssä, että jättää työnsäja hiljaa ja melutta lähtee sieltä ja yhtyy rykmenttiinsä, joka onvaraväkenä vuoren juurella… Ymmärrättekö? itse johdattakaa nerykmenttiinsä.

– Ymmärrän, herra kenraali.

Ja Praskuhin lähti juoksemaan minkä kerkisi tykkikaivannolle päin.

Ammunta alkoi harveta.